Kun Diderot alotti kirjallisen toimintansa ansaitakseen jokapäiväisen
leipänsä, ei hän ensimmältä paljoakaan välittänyt niiden töiden
laadusta, joista hän sai tulonsa. Niinpä olivatkin hänen varhaisimmat
julkisuuteen tulleet kirjansa käännöksiä englannista, joita kustantajat
olivat varmaankin tilanneet. Näistä epäitsenäisistä tehtävistä siirtyi
hän kuitenkin vähitellen yhä omintakeisempiin kirjallisiin yrityksiin.
Hänen kuuluisin, v. 1745 ilmestynyt, käännöstyönsä oli siten
varustettu lukuisilla luonteenomaisilla lisäyksillä ja huomautuksilla,
jotka olivat lähtöisin hänen omasta kynästään; ja lisäksi oli itse
tekstikin sellainen, ettei tarvitse epäillä hänen olleen suorastaan
personallisestikin kiintyneen sen tulkitsemiseen. Diderot oli nimittäin
tällä kerralla ryhtynyt tuomaan ranskalaiseen kirjallisuuteen erästä
Shaftesbury'n kreivin teosta, tuon aikoinaan niin suuresti suositun
englantilaisen ajattelijan, joka välittömästi omilla kirjoituksillaan
ja ehkä vielä enemmän välillisesti vaikuttaessaan Alexander Pope'in
opetusrunoelmiin on jättänyt jälkiänsä hyvin moniin 18. vuosisadan
mainioimpiin kirjailijoihin, sellaisiin kuin Leibniz'iin, Voltaire'iin,
Lessing'iin, Wieland'iin, Herder'iin, Schiller'iin, Thorild'iin
y.m. Siinä tutkimuksessa, _An Inquiry concerning Virtue and Merit_
(ilmestynyt englanniksi ensi kerran v. 1699), jonka Diderot käänsi
ranskaksi, oli Shaftesbury selvitellessään hyveen olemusta esittänyt
muutamia noita huomattavia väitteitään tunteiden ja intohimojen
merkityksestä yksilöiden yhtä hyvin kuin yhteiskuntien siveelliselle
elämälle, joita paljoa useammin kuin yleensä pidetään uskottavanakaan
saa lukea n.s. järjen aikakauden kirjailijain teoksissa. Miehestä,
jolla oli Diderot'n luonne, olivat sellaiset väitteet ikäänkuin hänen
omasta sydämestään puhuttuja. Kuvaavaa onkin, että hän on kirjoittanut
kaunopuheisen lisäyksen Shaftesbury'n tutkimukseen juuri sellaiselle
tekstin kohdalle, joka on antanut hänelle etsimättömän aiheen
huomauttaa, kuinka ihminen ilman intohimoja on kuin soittokone, jonka
kielet on leikattu poikki tai jolla ei ole koskaan kieliä ollutkaan,
ja kuinka ihmisen tunteet viritetyn soittokoneen kielten tavoin
värisevät suloisesti kanssaihmisten tunteiden mukana, "silloin kun
kunnon teot saavat vastakaikua hyveellisissä katselijoissa." Jo näistä
lauseista, jotka kuuluvat varhaisimpiin, mitä Diderot on painettavaksi
sepittänyt, oppii tuntemaan hänet tunne-elämän nautintojen ja
hurmotilojen palvojaksi. Ja juuri tämän luonteenpiirteen johdosta
onkin hän, niinkuin pian saamme nähdä, kirjallisessa tuotannossaan
osoittautuva kaikkein intomielisimmäksi kaunopuhujaksi ja kaikkein
tunnekylläisimpiin kuuluvaksi kynäilijäksi koko 18. vuosisadan
kaunopuheisessa ja tunnekylläisessä suorasanaisessa kirjallisuudessa.
Mutta erästä toista ainesta, joka esiintyy niin luonteenomaisena
Diderot'n myöhemmissä kirjoituksissa — hillitöntä kaikkien
perinnäisten käsitystapojen arvostelua — etsimme turhaan näistä
Shaftesbury-käännöksen selityksistä. On suorastaan yllättävää,
kuinka varovasti se mies, joka ajattelunsa rohkeudessa tulisi
menemään pitemmälle kuin useimmat vuosisadan häikäilemättömimmät
vapaa-ajattelijat, esikoisteoksessaan puhuu uskonnollisista
opinkappaleista. Olisi luonnollisesti turhaa yrittää pätevästi
selvittää, oliko hän tosiaankin tällä hetkellä yhäti uskovainen
kristitty vai turvautuiko hän menettelyyn, johon sensuuripakko
ja uskonvainot vielä vain liiankin usein häätivät 18. vuosisadan
kirjailijoita, salatakseen sisimmän ajatuksensa teeskentelevän
kirjoitustavan verhoon. Mutta kaikella sillä varmuudella, mikä
ylimalkaan voi tulla kysymykseen todennäköisyyspäätelmistä puhuttaessa,
voi kyllä aivan tyynesti liittyä jälkimäiseen olettamukseen. Ei
nimittäin ole suurtakaan halua luottaa Diderot'n uskonnollisen mielen
vakavuuteen v. 1745, sittenkun on tutustunut sen teoksen, _Filosofisten
Mietteiden (Pensées philosophiques)_, laatuun, jonka hän julkaisi jo
seuraavana vuonna.
Itsessään ei merkitse niinkään paljoa, että parlamentti tuomitsi
tämän ilman tekijännimeä ilmestyneen kirjoituksen poltettavaksi
roviolla, sillä tähän aikaan poltettiin kyllä aivan vahingottomiakin
kirjoja. Mutta se merkitsee enemmän, että, jos asettuu kirkon
edustajain kannalle, sangen hyvin saattaa ymmärtää kirjan herättämän
suuttumuksen. Diderot ei tosin näissä "filosofisissa mietteissään"
hyökkää muodollisesti kristinuskoa vastaan, koettaapa hän innokkaasti
kumotakin kaikkia jumalankieltäjäin katsantotapoja. Mutta hän tunnustaa
tässä avoimesti n.s. luonnollista uskontoa, hän tekee armotonta pilaa
katolisista ihmetaruista ja hän huojuttaa rohkeasti itseään roomalaisen
kirkon uskonrakennuksen pääpylvästä, vaatiessaan epäilemisen oikeutta.
Jos ottaa huomioon sen varmuuden, millä Diderot Filosofisissa
Mietteissään kehittelee todisteitaan, niin ei voi edellyttää muuta
kuin että hänen ajattelunsa on kypsynyt maailmankatsomukseksi kaikkina
niinä vuosina, jotka häneltä kuluivat näennäisesti suunnitelmattomiin
opintoihin ja satunnaisiin kirjallisiin töihin. Jos taas siirrytään
hänen ensimäisistä mietelmäntapaisista lausunnoistaan hänen
lähinnä seuraaviin teoksiinsa, niin huomataan hänen hajanaisessa
tiedonhalussaan hankkineen ei ainoastaan laajoja tietoja mitä
erilaisimmilla aloilta, vaan myöskin itsenäisen käsityksen mitä
erilaisimpien tieteellisten tutkimusten menettelytavoista. Ei ole syytä
tässä selostaa niitä matemaattisia ja fysikalisia kirjoituksia, joita
hän julkaisi 1740-luvun lopulla. Mutta kokonaan ei voida sivuuttaa
niitä kahta vuosina 1749 ja 1751 ilmestynyttä merkillistä tutkimusta,
jotka käsittelevät toinen sokeiden ja toinen kuuromykkien sielunelämää
ja aistimuksia.
Diderot'n _Lettre sur les aveugles_ sai, niinkuin niin monet muutkin
hänen kirjoituksensa, kiittää sattumaa syntymisestään. Pariisin oppinut
ja kirjallinen maailma oli hartaasti odottanut leikkausta, jolla
kuuluisan Réaumur'in piti palauttaa näkö eräälle sokeana syntyneeksi
luullulle kaihipotilaalle, ja Diderot oli yhdessä rouva de Puisieux'n
kanssa pyytänyt saada olla läsnä siinä tilaisuudessa, jolloin potilas
ensi kerran sai vaikutelmia näkyvästä maailmasta. Kun lupa heiltä
kiellettiin, keräsi Diderot rakastajatartaan lohduttaakseen kaikki
tunnetut kuvaukset aikaisemmista sokeana syntyneelle tehdyistä
leikkauksista. Näihin kuvauksiin liitti hän seikkaperäisen kertomuksen
käynnistään erään sokeana syntyneen rahvaanmiehen luona. Ja niin esitti
hän omiin ja muiden huomioihin vetoamalla joukon rohkeita ja teräviä
olettamuksia eri aistien kyvystä korvata toisiaan — jolloin hän näyttää
päähänpälkähtämissään osuneen ajattelemaan mahdollisiksi myöskin
niitä uudenaikaisen opetustaidon ihmetöitä, joiden avulla on kyetty
vain tuntoaistia käyttäen jakamaan tietoja samalla sekä sokeille että
kuuromykille lapsille.
Mutta kirjan sielutieteellinen sisältö ei tehnyt sitä etupäässä
huomattavaksi, eivätkä myöskään sielutieteelliset kysymykset olleet
lähinnä kiinnittäneet Diderofn mieltä. Tutkimuksessaan etsi hän ennen
kaikkea näiden kysymysten siveellisiä ja uskonnollisia sovellutuksia.
Onkohan, kyseli hän itseltään, sokeilla samat siveelliset tunteet ja
samat eetilliset yleiskäsitteet kuin näkevilläkin. Sitä kysymystä
eivät tähän asti olleet vielä tehneet ne, jotka sokeiden kanssa
puhelemalla olivat tiedustelleet heidän aistimuksiaan. Mutta Diderot,
joka oli vakuutettu siitä, että aistimien toiminta oli sekä älyllisen
että siveellisen elämän pohjana, ei antanut ainehiston puutteen
peloittaa itseään. Hän sepitti aivan yksinkertaisesti vuoropuhelun,
jonka hän sovitti kertomukseensa käynnistään tuon sokeana syntyneen
ranskalaisen talonpojan luona. Ja hän keksi vielä rohkeamman
kertomuksen englantilaisen sokean matematikon Saundersonhn viimeisistä
hetkistä, missä hän antoi tämän laveasti kuvailla käsitystään
maailmassa ja mietteitään jumaluudesta. Vedotessaan näihin vääriin
todistuksiin koetti hän sitten ihmeteltävällä terävänäköisyydellä ja
yhdistelykyvyllä osoittaa, kuinka sokeilla ovat esim. epäluuloisuus
ja omistamisvaisto aivan luonnollisesti hyvin kehittyneitä, kun
sitä vastoin häveliäisyys ja myötätunto muiden kärsimyksiä kohtaan
surkastuvat, kuinka muiden moitteen pelko ei johda sokeiden toimintaa
samassa määrässä kuin näkevien ja kuinka esim. kosmologinen todistus
Jumalan olemassaolosta menettää vakuuttavan voimansa silloin kun on
kysymys henkilöistä, jotka eivät ole milloinkaan nähneet luonnon
ihanuutta. Hyvä joukko Diderot'n väitteitä ei pidä paikkaansa,
kun sitävastoin toiset ovat varsin sattuvia, ja koko rakennelma
on ajatusleikin kannalta katsottuna kylläkin mieltäkiinnittavä.
Mitään tieteellistä todistusvoimaa ei voida luonnollisestikaan antaa
sellaiselle _roman experimental'ille_, jonka asiakirjat on sepittänyt
niiden tulkitsija itse. Mutta Diderot'n oli kaikissa tapauksissa
onnistunut sielutieteellisen tutkimuksen varjolla suunnata kirkollisen
aaterakennuksen ehdottomuutta vastaan se oppi uskonnollisten ja
siveellisten käsitteiden suhteellisuudesta, joka oli hänen niinkuin
monen muunkin hänen ajallaan eläneen rohkean ajattelijan lempiteorioja.
Että taas hyvin ymmärrettiin, kuinka vaarallisia aatteita kirjoitukseen
kätkeytyi, osoittaa se seikka, että tekijä vähän aikaa sen
julkaisemisen jälkeen vangittiin ja vietiin Vincennes'in linnaan.
Diderot'n ensimäiset kokemukset vankilaelämästä olisivat voineet
heikompaan mieheen vaikuttaa kerrassaan masentavasti. Saadakseen
hänet ilmaisemaan sen kirjanpainajan nimen, jonka painosta tuo
vaarallinen kirje oli lähtenyt, pidettiin häntä nimittäin aluksi
suljettuna erääseen suuren vankitornin eristettyyn koppiin. Diderot
ei kuitenkaan pelästynyt tunnustuksiin. Hän kykeni kyllä kestämään
yksinäisyyttä, sillä hänen oli vangittaessa onnistunut piiloittaa
vaatteisiinsa Sokrateen puolustus ja yksi nide Miltonin Kadotettua
Paratiisia. Häneltä kiellettiin kyllä kaikki kirjoitustarpeet, jotka
synnynnäiselle kynäilijälle ovat vielä välttämättömämpiä kuin kirjat.
Mutta Diderot'lla oli käytettävänään valkeita paperipintoja Platoninsa
ja Miltoninsa reunoissa, ja mustetta valmisti hän punaviinistä, johon
sekoitti lattiapaasista saamaansa hienoksi survoutunutta liusketta.
Tämän menettelyohjeen piirsi hän hyväntahtoisesti seinään myöhempien
tornin asukkaiden varalle. Ja niin kirjoitti hän käyttäen hammastikkua
kynänään Platonin vuorokeskustelun käännöksen ja selityksiä Miltonin
runoelmaan.
Kun huomattiin, ettei Diderot'ta saatu masennetuksi kopissa,
siirrettiin hänet neljän viikon kuluttua erääseen itsessään
linnassa olevaan huoneeseen. Täällä sai hän käyskennellä
puistossa ja ottaa vastaan vieraita. Hän näki vaimonsa luonaan
ja häntä kävi myös tervehtimässä Rousseau, joka hänen kanssaan
Vincennes'issä keskustellessaan valmisti suunnitelman kuuluisaan
esikoiskirjoitukseensa taiteiden ja tieteiden turmiollisesta
vaikutuksesta siveyteen. Ja ystävien ja ystävätärten joukossa saapui
tänne myös tietysti rouva de Puisieux. Hän oli eräänä päivänä, niin
kerrotaan, kauniimmin puettu kuin tavallisesti, ja Diderot, joka oli jo
kauvan pelännyt hänen pettävän rakastajaansa, ei jaksanut uskoa rouvan
vain hänen takiansa noin koristautuneen. Hän kysyikin sentähden, eikö
hänellä ollut aikomus lähteä jonnekin, ja sai sen vastauksen, että
rouva tosiaankin ajatteli mennä erääseen Champigny'ssä vietettävään
juhlaan. Diderot pani ilmoituksen mieleensä, ja kun oli tullut pimeä,
hiipi hän puistosta, kiipesi yli muurien, juoksi Champigny'in ja
yllätti rakastajattarensa erään onnellisemman kilpailijan seurassa.
Paljastus johti välien rikkoutumiseen, ja siitä hetkestä katosi rouva
de Puisieux näyttämöltä. Se oli, mikäli voin ymmärtää, suurin hyöty,
minkä Diderot sai oleskelustaan vankilassa.
On ilmeistä, että vankeus, joka tarjosi mahdollisuuksia yöllisiin
karkuretkiin — mitkä seuraavana päivänä tunnustettiin linnan
komentajalle — oli kadottanut rangaistuksen luonteen. Vähän yli
kolmen kuukauden kuluttua vangitsemisesta lukien katsottiin sentähden
viisaimmaksi päästää mies kokonaan vapaaksi, ja Diderot saattoi nyt
taas palata tieteellisiin askarruksiinsa. Hän jatkoi ennen pitkää siitä
kohdasta, missä hänet oli keskeytetty, ja niinkuin hän oli v. 1749
julkaissut "kirjeen sokeista niille, jotka näkevät", julkaisi hän V.
1751 "kirjeen kuuromykistä niille, jotka kuulevat ja puhuvat."
Nimiensä puolesta vastaavat nämä kirjeet, niinkuin näkyy, varsin
hyvin toisiaan. Ja sisällöltäänkin koskettavat ne toisiaan muutamissa
seikoissa. Niinkuin hän oli sokeain siveyskäsitteissä yrittänyt tutkia
sellaisen ihmisen sielunelämää, joilta puuttui muuan tärkeimpiä
aistejamme, niin käytti hän myöskin kuuromykkiä jonkinlaisena
erittelevän sielutieteen havaintoainehistona. Erittelyn tietä tahtoi
hän tutkia, millä tavalla ihmiset ovat askel askeleelta eri aistimiensa
avulla hankkineet tietoa ympäröivästä maailmasta ja itsestään.
Molemmissa kirjeissään esiintyi hän siten Condillac'in edeltäjänä, joka
_Tutkimuksessaan Aistimuksista (Traité des sensations)_ kaavamaisesti
kuvaili, kuinka sielunelämä asteittain kehittyi patsaassa, jolle
vähitellen lahjoitettiin kaikki aistimme, yksi toisensa jälkeen.
Nämä molemmat kirjoittajat muistuttavatkin tässä kohdassa niin
paljon toisiaan, että Condillac'ia on syytetty suorastaan Diderot'n
kopioimisesta. Kirjallista varkautta ei kuitenkaan tarvitse edellyttää,
sillä erittelevän sielutieteen menettelytavat olivat ilmassa ja
vähitellen elävöitetyn patsaan kuvaa — joka on meille suomalaisille
hyvinkin tunnettu siitä ankarasti arvostelevasta mukaelmasta, minkä
Topelius on liittänyt Luonnon Kirjaansa kertoessaan "Kuinka Dion yritti
luoda ihmistä" — käyttivät vielä Condillac'in jälkeenkin mielellään
muut 1700-luvun kirjailijat. Mutta huomattavaa on, että tälläkin,
niinkuin niin monella muulla alalla, juuri Diderot ensimäisenä kävi
uuteen käsiksi ja antoi kirjoituksissaan muodon ajan aatteille.
Diderot'n aistiviallisten sielutiedettä käsittelevät kirjoitukset
liittyvät lähinnä toisiinsa niissä kohdissa, joissa on kysymys
aistimuksista lähtevän sieluteorian hyväksi tapahtuvista
sovellutuksista. Mutta ne siveelliset ja uskonnonfilosofiset
mietteet, joilla oli niin suuri merkitys kirjeessä sokeista, on
täydellisesti työnnetty syrjään kirjeessä kuuromykistä. Siinä ovat
sensijaan esteettiset kysymykset, sellaiset kuin esim. kuuromykkäin
ja näyttelijäin elekieltä, runokieltä, runouden ja maalaustaiteen
erilaista kuvaamistapaa koskevat etupäässä kiinnittäneet tekijän
mieltä. Hän sinkoaa ikäänkuin ohimennen eräitä sen pahempi
epätäydellisesti perusteltuja, mutta kuitenkin iskevän oikeita
väitteitä molempien taiteiden erilaisista ilmaisumahdollisuuksista.
Näine väitteineen esiintyy hän Lessing'in, tuon suuren saksalaisen
esteetikon edeltäjänä, joka Laokoon'issaan oli määrittelevä runouden
ja maalauksen rajat ja joka hampurilaisissa teatterikirjeissään
(Hamburgische Dramaturgie) oli laajassa mitassa käyttävä hyväkseen
Diderot'n suunnittelemia uudistuksia teatterin alalla.
Kaikkineen, mitä siinä on suoritettu ja mihin siinä on vain viitattu,
on kirja kuuromykistä runsasaatteinen ja merkityksellinen kirja. Se
päättää arvokkaasti niiden filosofisten tutkimusten sarjan, jotka
askarruttivat Diderot'ta 1740-luvulla. On kyllä totta, että enimmät
näistä tutkimuksista ovat lakanneet tieteen myöhemmän kehityksen
johdosta välittömästi kiinnittämästä mieltämme. Mutta niitä ei voi
siitä huolimatta sivuuttaa Diderot'n elämäkerrassa, koska ne antavat
meille käsityksen miehen olemuksesta ja hänen kirjavasta kaiken
inhimillisen tietämisen harrastelustaan. Diderot oli filosofi sanan
vanhassa mielessä ja 18. vuosisadan ranskalaisista oli hän filosofi
ennen kaikkia muita: _Le philosophe_. Hän toimi nimen mukaan,
mikäli se käsitetään puhtaasti johto-opillisessa merkityksessään,
sillä hän rakasti viisautta, sophia'ta. Mutta hän ei palvonut eikä
palvellut ainoastaan sitä tiedettä, jota ennen kaikkia muita mainitaan
viisaustieteeksi. Hän oli luonnontieteilijä, matematikko, estetikko
ja yhteiskuntatieteilijä yhtä paljon kuin filosofi. Ja hän rakasti
taidetta, ihmisiä ja elämää vielä enemmän kuin tiedettä. Hänellä
oli niin rikas mieli, ettei mikään tuntunut hänestä tyhjältä eikä
ikävältä. Sentähden tekeekin oikeimmin, kun ei sano häntä filosofiksi,
vaan käyttää mieluummin sitä sattuvaa nimitystä, jonka Voltaire keksi
aivan häntä varten, mainitessaan Diderot'ta _le Pantophile'iksi_,
"kaikenrakastajaksi". Jos tahtoo lyhyesti luonnehtia Diderot'n
merkityksen ja selittää hänen suuren vaikutusvoimansa, niin on parasta
lainata muuan Joseph Reinach'in lausunto hänestä. "Et s'il a ainsi tout
compris, tout remué, tout fécondé, c'est que Pantophile a tout aimé."
"Ja jos hän on näin kaikkea ymmärtänyt, kaikkea liikutellut ja kaikkea
hedelmöittänyt, niin johtuu se siitä, että Kaikenrakastaja on kaikkea
rakastanut."
Diderot ei voinut milloinkaan tyytyä etsimään rajoitetulta alalta
korvausta sille, mitä ei voida omaksua muilta aloilta. Hän ei olisi
edes jaksanut käsittää niitä nykyaikaisen tieteen erikoisuurastajia,
jotka niin suureksi tyytyväisyydekseen yhdistävät henkisessä
varustelussaan ahdasrajaisen oppineisuuden laajaan tietämättömyyteen,
jopa toisinaan suorastaan raakalaismaiseen sivistymättömyyteen.
Hänen avunsa ja puutteensa olivat aivan vastakkaista laatua. Jo
hänen harrastustensa laajuus esti häntä syventymästä mihinkään
yksityiskohtaan. Hänellä ei ollut sitä uskollista kärsivällisyyttä,
jota vaaditaan tarkasti suoritettaviin tieteellisiin tutkimuksiin.
Niinpä olikin hän enemmän opettaja ja herättäjä kuin tieteilijä. Hän ei
osannut kyyristyä mihinkään erikoiseen tietämisen soppeen, vaan tahtoi
hän vapaasti liikkua yli sen avarain kenttien. Sentähden tapasikin
hän vasta varsinaisen työmaansa tullessaan "ensyklopedistaksi", s.o.
ryhtyessään työhön, joka tarjosi hänelle tilaisuuden saada ja jakaa
oppia koko inhimillisen tietämisen piiristä.
Täten olemme tulleet teokseen, jota usein, vaikkakin väärin, on pidetty
Diderot'n tärkeimpänä kirjallisena suorituksena: siihen suureen
sanakirjaan, johon kerättiin ajan tietovarasto ja valistusfilosofian
aatteet yleistajuiseen muotoon puettuina leviämään yli koko sivistyneen
Europan. Ensyklopedia, tietosanakirja, tuli lähes neljännesvuosisadan
kestäessä anastamaan hyvän osan Diderot'n ajasta ja valtaamaan
erinomaisen huomattavan aseman vuosisadan sivistyselämässä.
Sentähden onkin välttämätöntä omistaa erikoinen lukunsa tälle suurelle
kirjalliselle kokoomateokselle, jonka historia on rikas niin kirjavista
vaiheista ja yllättävistä käänteistä, että moisia tuskin tapaa minkään
muun kirjan historiassa.