I.

Diderot polveutui käsityöläissuvusta, mutta tämä suku oli kunnollaan,

ja ahkeruudellaan hankkinut itselleen arvossapidetyn aseman

paikkakunnan porvariston keskuudessa. Jo 200 vuotta kerrottiin

Diderot'n esi-isien olleen veitsiseppinä Langreshssa, ja riippuiko se

sitten vanhempien sukupolvien perinnöstä vaiko omasta uurastuksesta,

niin näyttää Denis Diderot'n isä olleen varsin varakas veitsiseppä.

Hänen kotinsa, väittää poika, oli aina avoinna apua etsiville, eikä

köyhän tarvinnut milloinkaan poistua hänen luotaan ilman lahjaa,

eikä ystävän ilman hyvää neuvoa. Tuossa pienessä maaseutukaupungissa

kunnioittivat häntä ylhäiset ja alhaiset, ja hänen omassa kodissaan

kohdeltiin häntä sillä perheenpäälle kuuluvalla arvonannolla, joka

vielä meidän päivinämmekin elää ranskalaisessa keskiluokassa melkeinpä

vanhatestamentillisena hyveenä. Siitä porvarillisesta vanhempain ja

lasten suhteissa vallitsevasta sydämellisyydestä, jota 18. vuosisadan

keskivaiheilla niin usein kuvattiin kirjallisuudessa, teatterissa ja

kuvaamataiteissa, siitä oli Diderot saanut personallista kokemusta

kasvuvuosinaan. Ehkäpä tästä syystä puolustikin hän — niinkuin pian

tulemme näkemään — täysi-ikäisenä niin suurella lämmöllä Richardsonin

romaanien sekä Chardin'in ja Greuze'in taulujen porvarillista

sävyä. Omat muistot sulivat taiteesta saatuihin vaikutelmiin, ja

taidevaikutelmat loivat vuorostaan loistetta lapsuuden aikaan.

Niinpä onkin kuin näkisi edessään jonkun Greuzehn taulun, kun lukee

hänen kuvaustaan siitä, kuinka hänen kotonaan koko perhe kerääntyy

talvi-illoin takkavalkean ääreen, sen nojatuolin ympärille, mihin isä

oli asettunut kertoakseen jälleen yhden noita opettavia tarinoitaan,

joita hän osaa niin mainiosti esittää. Hän kallistaa päänsä korkeata

selustaa vasten ja hänen kasvoillaan asuu tyyni ja kirkas ilme.

"Ennenkuin alotan", sanoo hän Annette-tyttärelleen, "suoristahan hieman

pielustani, joka on vajonnut liian alas, ja sinä, Denis, kiskaise

tiukempaan yönuttuni liepeet, sillä tuli polttaa jalkojani."

Se nainen, joka tässä esitetään isän pielusta kohentamassa, oli äidin

kuoleman jälkeen ryhtyvä hallitsemaan veitsisepän kotia, ja lähinnä

hänen kauttaan piti Diderot yllä jatkuvaa yhteyttä syntymäseutunsa

kanssa sittenkin, kun hän oli jo itse perustanut perheen Pariisissa.

Annette Diderot oli nimittäin tanakka, iloluontoinen ja laajasydäminen

ihminen, jolla oli kylliksi luontaista vapaamielisyyttä kyetäkseen

pitämään arvossa veljen hyviä puolia huolimatta siitä, että tämä

oli ryhtynyt ahdistamaan kaikkia lapsuudenkodin uskonnollisia ja

siveellisiä käsitystapoja. Tämän suvaitsevaisen elämänkatsomuksensa

kautta erosi Annette sekä talon toisesta tyttärestä, joka meni

luostariin ja päätti elämänsä uskonnollisessa mielipuolisuudessa,

että perheen toisesta miespuolisesta jäsenestä, jonka myöskin on

ajateltava ottaneen osaa isän nojatuolin ympärillä pidettyihin

illanistujaisiin. Nuoremman pojan, pappi Diderot'n kerrotaan nimittäin

olleen niin ankaran uskonnollisessa vakaumuksessaan, että hän ei

ainoastaan joutunut riitaan jumalattomien sisarustensa kanssa, vaan

että hän myös veljen kuoleman jälkeen kieltäytyi ottamasta osaa niihin

juhlallisuuksiin, joilla tämän rintakuva pystytettiin Langres'in

kaupungintaloon. Ei ole tosin tunnettua, saiko Diderot välittömiä

tai välillisiä vaikutuksia siitä katolisesta hengestä, jota hänen

lähimmässä ympäristössään edustivat hänen veljensä ja sisarensa.

Mutta helposti johtuu mieleen tuo suvaitsematon pappi, kun kuulee

Diderot'n pauhaavan kirkonmiesten ahtaita ja piintyneen jyrkkiä

katsantotapoja vastaan. Ja sisaren kohtaloa on hän ehkä muistellut

kirjoittaessaan _Nunnan (La Religieuse)_, romaanin luostari-elämän

turmiollisuudesta, jolla aina viime aikoihin asti on ollut suuri

merkitys hyökkäyskirjoituksena nunnakuntia vastaan.

Ei ole kuitenkaan mitään syytä otaksua, että Diderot olisi jo

lapsuudessaan joutunut ristiriitaan uskovaisten omaistensa kanssa.

Nuori Denis sai hurskaan kasvatuksen kotiseutunsa jesuiittakoulussa

ja 12 v. vanhana merkittiin hänet päälaen ajelemisella kirkon

palvelukseen. Hänen opettajansa antoivat hänelle hyvän kasvatuksen —

jesuiitathan ovat, kuten tietty, mainioita pedagogeja — ja he tekivät

kaikkensa kiihoittaakseen hänen tiedonhaluaan ja kunnianhimoaan.

Diderot'n päätettyä opintonsa ensin Langres'in, sitten Pariisin

jesuiittakoulussa syntyi ensi kerran vakava erimielisyys hänen ja

poikansa opintoja ja vaiheita suurella kiintymyksellä seuraavan isän

välille. Kun oli ilmennyt, ettei hänellä ollut halua jumaluusoppiin,

pantiin hänet nimittäin erään asianajajan apulaiseksi. Mutta hän

oli liiaksi huvitettu kirjallisuudesta, kielistä ja matematiikasta

voidakseen innokkaasti antautua lakitoimiin, ja pianpa katsoikin

hänen päämiehensä olevan syytä valittaa hänen huolimattomuuttaan.

Sentähden annettiin hänelle viimeinen valinnan tilaisuus: hänen oli,

niin kirjoitettiin Langres'ista, suuntauduttava jollekin järkevälle

elämänuralle — lääkärin tai lakimiehen — ja harjoiteltava sitä

vakavasti; muutoin menettäisi hän kaiken avustuksen kotoapäin. Ja

kun Diderot uhkauksesta huolimatta piti parempana jatkaa irrallisia

opinnoitaan puoleen ja toiseen, lopetettiin rahalähetykset, ja nuori

mies sai nyt omin neuvoin yrittää raivata tiensä Pariisissa. Pitkät

ajat oli hänen oltava ilman isällistä suopeutta ja kotoista apua —

vaikkakin väitetään rehellisen veitsisepän maksaneen nurkumatta kaikki

ne velat, joita poika oli ottanut langresilaisilta tuttaviltaan. Tulee

myöskin mainita, että rouva Diderot oli liiaksi äiti voidakseen aivan

kokonaan hyljätä tuhlaajapoikansa. Säästörahoistaan keräsi hän kaiken,

mitä ei välttämättä tarvinnut ja lähetti sitten roponsa liinavaatteiden

matkassa Pariisiin. Mutta hän ei käyttänyt postia, vaan kuljetutti

lahjansa uskotulla palvelijattarellaan, jonka väitetään ei vähempää

kuin kolmeen kertaan jalkaisin vaeltaneen tuon 60 peninkulmaa pitkän

taipaleen pääkaupunkiin. Eikä tämä porvarillisen, vanhanaikaisen

perherakkauden kuva ole täydellinen, ellei lisäksi mainita, että

Diderofn saamat rahasummat olivat kasvaneet niistä lanteista, jotka tuo

yksinkertainen palvelijatar oli kenellekään puhumatta liittänyt niihin

omista säästöistään.

Ilman muuta on selvää, etteivät kahden naisen pienet säästöt riittäneet

muuhun kuin tilapäisesti huojentamaan Diderot'n huolia. Kymmenen

vuotta, sanoo hänen tyttärensä, eli hän kädestä suuhun satunnaisista

tunneista tai pienistä kirjallisista töistä saamillaan tuloilla, jotka

milloin suoritettiin rahassa, milloin kirjoissa, vaatekappaleissa

tai huonekaluissa, ellei vihdoin töitä jätetty kokonaan maksamatta.

Hän ei pitänyt itseään liian hyvänä suorittamaan käännöstöitä siitä

surkean pienestä korvauksesta, mitä silloiset kustantajat maksoivat

kirjallisille päiväpalkkalaisilleen; kyhäämään saarnoja hengenmiehille,

jotka eivät rohjenneet luottaa omaan kaunopuheliaisuuteensa; tai

myös sepittämään puheita muiden nimissä juhlallisiin tilaisuuksiin —

väitetäänpä hänen laatineen paimenkirjeitä piispoillekin. Tuollaisissa

kirjavissa toimissa hankki hän monipuoliset tiedot mitä erilaisimmilla

aloilta. Hänen opiskelunsa oli kyllä kaikkea muuta kuin akateemista,

mutta ellei hän milloinkaan saanutkaan järjestelmällistä kouluutusta

erikoisissa ammattitieteissä, niin oppi hän sensijaan sitä enemmän

käytännöllistä tietä. Hän kävi "luennoilla ja harjoituksissa" siinä

vapaassa yliopistossa, joka jakaa opetustaan — niille, joiden aistimet

ovat avoinna ottamaan sitä vastaan — ulkona kaduilla ja toreilla.

Hän harjoitti kirjaopinnoitaan Luxembourg-puiston varjostoissa tai

kirjakauppiaiden hyllyjen ja laatikoiden ääressä Pont Neuf'illä

ja Seine'in rantakaduilla. Lepohetkinään harhaili hän Palais

Royal'in kaarikäytävissä sekä kahviloissa ja viinituvissa, jotka

18. vuosisadalla olivat paljon tärkeämpiä sivistyskeskuksia kuin

nykyään osataan aavistaakaan ja joissa nuori Diderot luonnollisesti

kävi niin usein kuin hänen kukkaronsa suinkin sieti kuuntelemassa

uutistenmetsästäjäin — "gasettiers de la bouche" — ei aina

todenperäisiä, mutta aina huvittavia kertomuksia.

Haaliessaan näin tietovarastoaan kaikkialta, mistä siihen vain

saattoi lisiä tulla, perehtyi hän myös ulkoiseen todellisuuteen

yhtä hyvin kuin kirjojen maailmaan. Hänen tulevalle kirjailijan ja

sanomalehtikynäilijän toimelleen oli hyvin tärkeätä, että hän täten

vaellusvuosinaan pääsi katselemaan elämää useilta sellaisiltakin

puolilta, jotka yleensä jäävät salaan kamaritutkijoilta. Eduksi oli

hänelle myös, että hän sai nuoruudessaan kokea kovaa, sillä se teki

hänet herkäksi muiden kärsimyksille ja se kehitti hänessä sitä halua

osoittaa ystävällistä ja veljellistä osanottoaan siinä, "missä ikänä

oli onneton raukka", minkä takia hänestä tuli niin tyypillinen 18.

vuosisadan tunneherkän elämänkäsityksen edustaja. Mutta toiselta puolen

vaikutti tottuminen mustalaiselämään Diderot'n luonteen kehitykseen

tavalla, joka ei ollut yksinomaan edullinen. Joskin monet ennakkoluulot

hioutuivat hänen mielestään sinä aikana, jolloin hän liikkui hyljättynä

hyljättyjen parissa, saattoi hän myös hädän painaessa muuttua liian

ennakkoluulottomaksi, kun oli kysymys siitä, mitä oli pidettävä

sallittuna päivän välttämättömien tarpeiden tyydyttämiseksi. Niinpä

onkin niiden nuoruudenmuistelmien joukossa, joita hän on kertoillut

tyttärelleen, eräitä juttuja, mitkä varsin hyvin sopisivat johonkin

veijariromaaniin. Diderot'lla oli ilmeisesti rehevä, kuriton

mielikuvitus, ja hänellä oli synnynnäisen näyttelijän vaistomainen halu

esiintyä milloin minäkin ihmisenä. Niinpä saattoi hän huvikseen ja

edukseenkin näytellä katuvaista syntistä, joka halusi jättää maailman

mennäkseen luostariin, ja sillä näyttelemisellä onnistui hänen kerran

toisensa jälkeen houkutella melkoisia rahasummia eräältä hurskaalta

karmeliittamunkilta, joka metsästeli sieluja. Saatuaan tämän avulla

kaikki velkansa maksetuiksi, tahtoi hän myöskin hankkia liinavaatteita

ja muuta tavaraa, joka olisi tarpeen munkkikuntaan pääsemiseksi.

Mutta kun hän huomasi, ettei veli-raukka enää kyennyt jatkamaan

anteliaisuuttaan, ilmoitti hän tälle myös suoraan, ettei hänellä enää

ollutkaan halua tulla karmeliittamunkiksi.

Tässä tapauksessa ei petos kuitenkaan johtanut sen vaarallisempiin

seurauksiin kuin että munkki nosti melun ja että Langres'in varakas

veitsiseppä sai maksaa kelpo summan poikansa kepposesta. Mutta Diderot

oli pian saava onnettomuudekseen kokea, että ovelinkin juonittelija

voi itse osua ansoihin, joita hän virittää muille. Tällä kerralla vei

hänet satimeen se nuorekkaan rakastumisen sokeus, joka niin usein

kykenee panemaan vapaimmankin kulkurin kahleisiin. Hän oli asuntonsa

porraskäytävässä kohdannut nuoren naisen, Anne-Toinette Champion'in,

joka asui samassa talossa, elättäen itseään ja äitiään neulomisella ja

koruompelulla. Kuultuaan naapureilta, että nuo naiset elivät kokonaan

muista erillään ja että he aivan varmaan kieltäytyisivät ottamasta

vastaan nuoren miehen käyntiä, sommitteli hän sellaisen jutun, että hän

aikoi ennen pitkää mennä hengelliseen säätyyn ja että hän senvuoksi

tarvitsi täydellisen hienojen liinavaatteiden varaston. Kun hänen

tilauksensa oli epäilyksittä hyväksytty, sai hän siitä etsimättömiä

tekosyitä kerran toisensa jälkeen poiketa kauniin neulojattaren luo

kuulemaan, kuinka työ edistyi. Ja näiden asiallisten käyntien muututtua

vähitellen yhä tiheämmiksi ja tiheämmiksi, oli Diderot päässyt niin

pitkälle, että hän uskalsi tunnustaa pienen petoksensa. Tällöin oli

hänen jo onnistunut voittaa tytär puolelleen, mutta järkevä äiti

ei tahtonut antaa suostumustaan kosintaan, ennenkuin oli kuullut

langreslaisten vanhempain mieltä.

Kun ei Diderot kuitenkaan millään keinoilla saanut omaistensa

suostumusta avioliittoon, tuntui siltä, kuin olisi koko tuo hurskas

näytelmä näytelty suotta. Champion'in rouvasväki oli liian ylpeätä

tunkeutuakseen perheeseen, missä he tiesivät olevansa karsaasti

katsottuja, ja he katkaisivat sentähden kaiken seurustelun nuoren

miehen kanssa. Tällä ratkaisevalla hetkellä onnistui Diderot'n

kuitenkin saavuttaa tarkoituksensa vetoamalla naiselliseen sääliin.

Hän kääntyi sairaaksi — minä pelkään, ettei hänen tautinsa ollut

sen vaarallisempaa laatua kuin oli ollut vakavaa hänen aikomuksensa

papiksi — eivätkä kiltit naiset saattaneet luonnollisestikaan jättää

häntä virumaan hoidotta yksinäisessä nuorenmiehenkammiossaan. Yhteys

solmittiin jälleen, ja toivuttuaan vihitytti potilas itsensä salaa

hoitajattareensa. Tämä tapahtui v. 1747, ja niin tuli loppu Diderot'n

kiertelevästä nuoruudenelämästä.

Pientä lemmen nimessä tehtyä petosta ei yleensä pidettäne aivan

anteeksiantamattomana, ja Diderot oli luultavastikin ennättänyt tulla

vikapääksi rumempiinkin kepposiin kuin se, joka hankki hänelle vaimon.

Mutta joko nyt sitten Kohtalotar rankaisi häntä hänen aikaisemmista

kolttosistaan tai hän joutui aivan yksinkertaisesti tuhoisan erehdyksen

uhriksi, niin on joka tapauksessa varmaa, ettei hänellä ollut syytä

kiittää tutustumistaan neiti Champion'iin. Diderot'n avioliitto oli

onneton, eikä hän suinkaan salannut onnettomuuttaan. Hän oli liian

suorasukainen luonteeltaan voidakseen kantaa kotiristinsä äänettömänä,

ja suorastaan kiusallisen epäritarillisesti paljastaa hän myöhemmin

meille säilyneissä ystävättärelleen, vaimonsa onnellisemmalle

kilpailijattarelle, lähettämissään kirjeissä kaikki rouva Diderot'n

heikot ja naurettavat puolet. Tuo nuori nainen, joka oli hurmannut

hänet sulollaan, ei osoittautunut yhtä viehättäväksi vaimona. Hän pysyi

täydellisesti vieraana kaikille niille harrastuksille ja pyrinnöille,

jotka innostuttivat hänen puolisoansa, eikä hän edes huolinut lukea

tämän kirjoituksia. Kun Diderot oli vanhana miehenä saavuttanut

suuren menestyksen näytelmällään _Le Père de famille_ (Perheenisä)

niin merkitsi hän tyytyväisenä kirjeisiinsä, että hänen vaimonsa oli

päättänyt mennä katsomaan _viimeisen edellistä esitystä_. Rouva Diderot

oli kokonaan puolisonsa henkisen elämänalan ulkopuolella ja eli omassa

piirissään naapurieukkojen ja ystävättärien parissa, joiden typeryys

saattoi joskus huvittaa Diderot'ta, mutta useimmiten vain kiusata

ja rasittaa. Hän oli sitäpaitsi ankaran uskonnollinen nainen, joka

inhoten katseli kaikkea, minkä puolesta mies uurasti. Hän väsytti häntä

pikkumaisuudellaan, saituruudellaan ja yrityksillään kiinnittää tuota

vanhaa seikkailijaa säännöllisiin elintapoihin. Kun Diderot palasi

pitkältä Venäjänmatkaltaan, olivat hänen ensimäiset sanansa vaimolleen:

"Voit laskea nenäliinani ja saat nähdä, etten ole hukannut niistä

ainoatakaan." Pitkän yhdyselämän raskaat kokemukset tuntuvat selvästi

tämän tervehdyksen kirpeässä katkeruudessa.

Ei saa kuitenkaan jättää huomauttamatta, että kaikki tietomme rouva

Diderot'sta perustuvat miehen ja tämän ystävien kertomuksiin. Tämän

onnettoman avioliiton historia saisi ehkä silmissämme aivan toisen

muodon, jos myöskin vaimo olisi kirjoittanut muistiin kaiken, mitä

hänellä olisi ollut puolestaan sanottavana. Virheitä ei ollut

varmastikaan yksin hänen puolellaan, eikä luultavasti vain miehellä

ollut syytä tuntea katkeruutta. Suuren osan avioliittoaikaansa

sai vaimo tyytyä siihen, että mies eli kirjoineen ja ystävineen

omissa huoneissaan kerrosta ylempänä, ja hän näki tätä vain niinä

lyhyinä hetkinä, jolloin hän pistäysi aterialle hänen kerrokseensa.

Diderot oli liian rakastettava suuressa maailmassa ennättääkseen

ajatella lähintä ympäristöään; ja hän osoitti kotoisessa elämässään

sitä luonnollisen tiedotonta itsekkäisyyttä, joka on niin usein

kuvaavaa hyväntahtoisille ja herkille ihmisille. Näissä olosuhteissa

onkin luettava vaimolle ansioksi, ettei hän, hyljätystä asemastaan

huolimatta, väsynyt huolehtimaan miehensä parhaasta. Kun hänen nimensä

on jälkimaailman kuullen liittynyt tuohon usein esitettyyn juttuun

siitä, kuinka ankarasti hän piti tiliä miehensä nenäliinoista, niin

on vain oikeutettua johtaa mieliin muuan toinenkin tarina, joka antaa

kauniimman käsityksen hänen merkityksestään kodissa. Siihen aikaan,

kerrotaan hänen tyttärensä muistiinpanoissa, jolloin Diderot oli

köyhimmillään, tyytyi rouva pelkkään leipään aina silloin kun hänen

miehensä söi päivällistä tai illallista ulkona kaupungilla. Ja vaikka

perheen varat olivat liian pienet, jotta olisi voitu harjoittaa

sellaista ylellisyyttä kuin kahvinjuontia, säästeli vaimo niin

taitavasti talousrahojaan, että hän saattoi joka päivä antaa kuusi

sous'ta herra Diderot'lle, jonka teki mieli mennä nauttimaan kupin

kahvia Café de la Régence'iin ja katselemaan shakinpelaajia.

Niinikään puhuu rouva Diderot'n puolesta se seikka, että hänen

onnistui saavuttaa rehellisten appivanhempainsa täydellinen suosio.

Kun uutinen Diderot'n naimisesta oli saapunut Langres'iin höystettynä

tarpeellisilla nuoren rouvan luonnetta selittelevillä juoruilla,

havaitsi mies sopivimmaksi kumota panettelut lähettämällä vaimonsa

omassa hahmossaan nähtäväksi. "Hän lähti eilen", kirjoittaa hän

lyhyesti, "hän saapuu luoksenne kolmen päivän kuluttua. Te voitte sanoa

hänelle mitä mielenne tekee ja te voitte lähettää, hänet takaisin

heti, kun olette häneen kyllästyneet." Ensimäinen vastaanotto olikin

aika kylmä, mutta ei ollut kulunut päivääkään, ennenkuin rouva oli

valloittanut kaikkien sydämet. Hänelle luvattiin se osa perintöä,

jonka Denis oli menettänyt tottelemattomuutensa takia, ja häntä

pidettiin siellä kolme kuukautta. Nämä kuukaudet muodostivatkin

luultavasti viimeisen jakamattomasti onnellisen jakson rouva Diderot'n

elämässä. Sillä palatessaan Pariisiin huomasi hän puolisonsa

yhtyneen lemmenliittoon rouva de Puisieux'n, kirjoittelevan, mutta

kevytmielisen ja nautinnonhimoisen naisen kanssa, joka piti Diderot'ta

monet vuodet kahleissaan. Kun hänen myöhemmin onnistui irtautua

hänen vaikutuksestaan, ei hänen vaimonsa suinkaan voittanut tästä

vapautumisesta, sillä rouva de Puisieux sai seuraajattarekseen neiti

Volland'in, joka varmastikin oli häntä paljoa korkeammalla älyllisten

ja siveellisten ominaisuuksiensa puolesta, mutta jota rouva Diderot'n

ei kaiketikaan ollut silti sen hauskempi ajatella.

Saattaa tuntua siltä kuin ei näillä kertomuksilla luvallisesta ja

luvattomasta rakkaudesta olisi paljoakaan tekemistä kirjailija

Diderot'n historian kanssa. Asian oikea laita on kuitenkin se, että

Diderot'n lemmenseikat merkitsevät kukin ratkaisevia kohtia hänen

kirjallisella urallaan. Ellei hän olisi tavannut neiti Champion'ia ja

saanut perhettä huollettavakseen, olisi hän ehkä koko ikänsä puuhaillut

vain yksityistunneissaan ja kirjallisissa kappaletöissään. Häneltä

puuttui nimittäin niin tavattomassa määrässä mieskohtainen kunnianhimo

ja kirjailijaturhamaisuus, että hän vain taloudellisen ahdingon

pakottamana näyttää urkeutuneen suurempiin kirjallisiin yrityksiin. Hän

tyytyi ystäviensä jakamaan suosioon, milloin nämä kuuntelivat hänen

keskusteluaan tai lukivat hänen sepittelyjään käsikirjoituksista, eikä

hän tunnu vähääkään välittävän suuren yleisön keskuudessa saavutetusta

menestyksestä. Sentähden alkaakin hänen julkinen kirjailijatoimensa

vasta sitten, kun hän on kolmenkymmenen iässä perustanut oman kodin ja

siten joutunut tarvitsemaan säännöllisiä ja varmoja tuloja; sentähden

tulikin hänen tuotantonsa yhä runsaammaksi sitten kun rouva de Puisieux

oli liittänyt koru- ja neularahavaatimuksensa niihin menoihin, joita

perhe tuotti huoltajalleen; ja sentähden vihdoin ei hän ole milloinkaan

julkisessa tuotannossaan sepittänyt mitään niin yksilöllistä, niin

elävää ja niin nerokasta kuin ne yksityiset kirjeet, joita hän

lähetteli neiti Volland'ille, tavattuaan hänessä vanhana miehenä

elämänsä suuren rakkauden. On näyttänyt tarpeelliselta tutustuttaa

lukijaa näihin Diderot'n yksityiselämän tapauksiin, ennenkuin siirrymme

hänen nuoruudenvaiheistaan selostamaan hänen tärkeimpiä teoksiaan.