Arvi hengitti huohottaen ja ruumis poltti. Epäselviä sanoja hän höpisi;
silmät pyörivät veristävinä kuopissaan.
Alma oli vaipunut pallille hänen jalkojensa viereen, niin alas että
meni melkein läjään. Miina tarjosi hänelle teetä, mutta hän pudisti
epäävästi päätään.
Kun John tuli sisään, painoi hän kasvonsa Arvin vuoteesen. John seisoi
hetken siinä lähellä, katseli Arvia ja koetteli hänen otsaansa.
»Ehkä hän sentään paranee, toivotaan knmminkin.»
Hän katsoi Almaan.
»Taisit peljästyä kovin?»
Ei vastausta. Alma oli samassa asennossa, liikkumattomana, että tuskin
hengitti. John laski kätensä hänen olkapäälleen; väristys kävi Alman
koko ruumiin läpi, mutta päätään hän ei nostanut eikä asentoaan
muuttanut.
»Ei noin, Alma», sanoi hän, »koeta rauhoittua».
Vähän aikaa hän vielä viipyi, ennenkuin läksi huoneesta. Vasta sitten
kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, tointui Alma jähmetyksestään.
Ylös hän ei noussut, vaan painui vielä alemmaksi, pallilta lattialle
yhteen kiemuraan. Sängyn jalkaa väänteli molemmin käsin, väänteli niin,
että sormet rutisivat ja puu narisi. Kieli oli jäänyt hampaiden väliin,
sen puri hän rikki; kipu siinä tuntui melkein hyvältä ja sielun veristä
tuskaa lieventävältä.
Ei ollut silloin ketään huoneesta; sen hän tiesikin, vaikkei juuri
muuta mitään tiennyt.
Arvi oli mennyt unenhortoon; siinä hän äkkiä vavahti ja parkaisi. Alma
ryömi polvillaan hänen luokseen päänalustan kohdalle.
»Mamma», sanoi Arvi, »päähän koskee ja kaulaan.»
Hän huohotti ja katsoi äitiin.
»Mamma, koettelisi otsaa ... kuinka se polttaa.»
Alman kalpeat kasvot tulivat likemmäksi.
»En voi, Arvi», kuului kuiske hänen huuliltaan. »Käteni ovat likaiset.
Mutta elä sano sitä kellenkään.»
Arvi vaikeni hetken, sitten taas:
»Mamma, minä pelkään. Tuo seinä kaatuu.»
»Ei se kaadu, mutta mamman päälle putoo myllynkivi.»
»Mistä?»
»Ylhäältä. Taivaasta. Mutta elä sano sitä kellenkään.»
»En.»
Astuntoa kuului; Alma vetääntyi pallilleen. Lääkäri ja John tulivat
sisään.
»Huomenna saamme nähdä», sanoi lääkäri, tarkasteltuaan Arvia.
Sitten hän kääntyi Almaan. »Mutta kuinka on teidän laitanne, rouva
Karell?»
He katsoivat toisiinsa, John ja hän.
»Teistä ei ole sairaan hoitajaksi tänä yönä», hän sanoi Alman
valtasuonta koetellessaan.
Almalla oli vaan yksi toivo, että he menisivät pois. Sen he pian
tekivätkin, ja helpommin hengitti hän taas, jäätyään kahden Arvin
kanssa.
Mutta myöhemmällä palasi John takaisin, rohtopullo kädessä. Siitä
annettiin hänelle sisään, jonka jälkeen Miina tuli hoitamaan häntä
vuoteelle toiseen huoneesen.
Hän antoi heidän tehdä niinkuin tahtoivat, tyytyväinen kun John
vihdoinkin jätti heidät rauhaan mennen omalle puolelleen. Miina oli
peittänyt hänet sänkyyn, siellä oli hänen lämmin ja hyvä olla. Hän
katseli, kuinka Miina toimitteli tehtäviään, ripusti hänen vaatteensa
naulaan, sitoi sukat yhteen, väänsi lampun alemmaksi ja toi juomavettä
yöpöydälle hänen viereensä. Sittenkin hän vielä hääri edes takaisin
huoneessa, vältti kolinaa ja liikkui hiljaa varpaillaan. Alma ei enää
seurannut hänen askareitaan.
Vuoteen lämpimässä oli hänen hyvä olla. Hermot ja sydän, kaikki suonet
ja jänteret asettuivat lepoon. Samoin tunteet ja ajatukset. Pahat
muistot hälvenivät, koko elämä liukui kauvas pois. Ikäänkuin toisesta
maailmasta katseli hän rauhallisesti puoleksi ummistuneiden silmien
läpi himmeästi palavaa lamppua ja muita esineitä, jotka eteen
sattuivat. Miina vilahteli aina vieläkin ohitse, ovi aukeni, John
sieltä tuli, katsoi häneen, puhui jotain hiljaa Miinalle ja siihen
kaikki loppui. Hän ei tiennyt enää mitään.
Lämpimänä, iho nihkeänä hän heräsi myöhään seuraavana päivänä.
Ennenkuin vielä täydesti valpastui, nautti hän vuoteensa pehmeydestä ja
levollisesta mukavuudestaan. Kääntyi hiukan ja oikaisi mielihyvällä
ruumistaan suoremmaksi. Hän kohotti päätään ylemmäksi ja ummisti
silmänsä, pitkittääkseen vähän aikaa vielä suloista untaan. Mutta veri
otti jo suuremman vauhdin ruumista kiertäessään, sydän löi tiuhempaan
ja hermot elpyivät. Hänen täytyi aukaista silmiään ja katsoa
ympärilleen. Vanha, tuttu huone, tuttuja esineitä kaikki. Ei ollut
ketään sisässä, eikä kuulunut viereisistäkään huoneista liikettä. Taas
hän ummisti silmänsä.
Mutta äkkiä repäisi hän ne auki jälleen. Hänelle oli tullut eteen autio
seutu, kaunis kuutamo, välkkyvä jää, pimeä niemeke, petäjät, kanervikko
ja--! Kädet nyrkissä hän puristi ohauksiaan.
Se ei voinut olla totta!
Ruumis värisi, suonet paukuttelivat kaulassa, päässä ja joka paikassa.
Oliko se kumminkin totta?
Miina tuli sisään. Alman hätääntyneet silmät kiintyivät häneen.
»Jos rouva tulisi katsomaan. Se on ihan kirjavana.»
Alma tuijotti kuulematta, tajuamatta. Tuijotti vaan, kun näki huulien
käyvän.
»Herra Jumala, onko rouva kipeä?»
Miina tuli likemmäksi.
»Lähdenkö minä hakemaan rehtoria koululta?»
»Ei, ei!»
»Mutta te olette kipeä?»
»En ole.»
»Jaksattekos nousta katsomaan Arvia? Kyllä siinä taitaa olla rokko.»
Alma vuovasi ylös. Päätä huimasi, jalat horjuivat, mutta ei hän
kaatunut kumminkaan.
»Arvissa rokko?»
Hänelle selvisi nyt eilinen ilta lastenkamarissa; Arvi huohottavana ja
tulikuumana vuoteella, hän vieressä lattialla ryömyllään.
Alma painoi sormellaan punaista paikkaa Arvin poskessa; se oli
vaalennut.
»Tulirokkoa», huokasi hän.
»Ei rouva edes kysy, missä muut lapset ovat», sanoi Miina, jatkaen, kun
Alma vaan väsyneesti loi silmänsä häneen:
»Leisténiinhän ne rehtori vei heti kun kuuli tohtorin tulirokkoa
pelkäävän. Ja semmoisella kiireellä, etten tahtonut ennättää vaatteita
muuttaa. Siinä höläkkä oli. Rehtori sitten meni edellä vanhempien
lasten kanssa, minä kannoin Helmiä jäljessä. Ja se oli niin
ystävällinen, rouva Leistén, sanoi, ettei ollenkaan tarvihe pelätä,
kyllä hän niistä huolen pitää sen aikaa, kun Arvi kipeänä on. Mutta
Helmin kun oli vaikea minusta erota, ei rouva usko! Oikein pällähti,
raukka, itkemään ja tarttui kaulaan kiinni. Miten hän tullee siellä
toimeen. Kun vielä kiellettiin kivenkovaan, etten saa käydä
katsomassakaan, veisin muka vaatteissani heille tautia. Kaiken
näköisiä. Minä nyt en vaan semmoisia usko. »Ei rutto rupea eikä tauti
tartu, ellei se ole Jumalan tahdosta.» Mutta täytyyhän minun tietysti
totella, eihän siinä mikä auta.»
Miina järjesteli huonetta puhellessaan eikä odottanut vastausta. Mutta
nyt hän tuli pölyriepuineen likellä olevan tuolin kimppuun.
»Rouva on niin oudon näköinen. Kunhan ette vaan sairastuisi tekin.
Sitten ollaan hukassa.»
»En minä sairastu.»
»Luistelemassako rouva eilen oli koko päivän? Minä sitä vähän arvelin,
kun ei näkynyt luistimia etehisen naulassa, ja rouva Leistén kuului
sanovan rehtorille--»
»Mitä hän sanoi?» kysyi Alma äkkiä vavahtaen.
»Että olitte maisterin kanssa menneet siitä ohitse jäälle päin. Hän
niin kummasteli, ettei rouva silloin vielä ollut kotona ja tahtoi, että
rehtorin pitäisi lähteä hakemaan.»
»Mihin aikaan se oli?»
»Tuossa seitsemättä käydessä, koska löi kello kuus juuri siinä, kun
Leisténiin menimme.»
»Kuuliko Miina, mitä rehtori vastasi rouva Leisténille?»
»Ei vastannut yhtikäs mitään, mutta levoton hän mahtoi olla, arvaan
siitä, ettei hän koko iltana sitten muuta tehnyt, kun käveli salin
lattiata edes takaisin.»
»Viekää tuo likavesi jo pois, se haisee pahalle.»
Miina otti luuttuämpärinsä, rievut ja luudan ja läksi.
Kädet ristissä helmoilla katseli Alma Arvia, joka oli unessa. Mutta
ajatukset eivät häneenkään kiintyneet, ne olivat kaikki yhtenä ainoana
jähmettyneenä pönkkänä hänen päässään.
John ja lääkäri kävivät Arvia katsomassa, koettelivat hänen
valtasuontaan ja kyselivät hänestä yhtä ja toista. Alma vastasi heille
selvään, hän tiesi kaikki eikä hämmentynyt milloinkaan. Uskollisesti
hän istui vuoteen ääressä päivät ja yöt, antoi rohdot määrätyllä
ajalla, ja voiteli pöhöttynyttä kaulaa illoin, aamuin niinkuin lääkäri
oli käskenyt. Mutta: mitä ikinä hän teki ja toimitti, tapahtui se ilman
sielua, ulkopuolella häntä itseään. Joku muu voima hänen käsiään ja
jalkojaan liikutteli, itse hän oli joko hävinnyt taikka eroitettu
omasta ruumiistaan. Sen vuoksi hän näki esineet ja ihmiset ympärillään
ikäänkuin pitkän matkan päästä ja kaukaa heidän äänensäkin kuului hänen
korviinsa. Hän katseli kaikkea aivan kuin panoraamaa, tai jotain
ventovierasta näkyä. Joskus hän luuli olevansa unessa ja nipisti ihoaan
kynsien väliin päästäkseen hereille; mutta entiselleen kaikki jäi,
vaikka hän kivunkin tunsi.
Arvi huononi päivä päivältä; lääkäri ei enää antanut toivoa hänen
parantumisestaan.
Oli viidennen päivän ilta Arvin sairastumisen jälkeen. John istui
vakavana tuolilla päänalustan kohdalla, Alma niinkuin ennen matalalla
pallilla sängyn alipäässä. Kolkko hiljaisuus vallitsi huoneessa.
Kuolema teki tuloaan.
Arvin jalat ja kädet olivat kylmät. Henki korisi kurkussa, ruumis
nytkähteli. Silmät olivat jäykästi kiinnitetyt kattoon aivan kuin olisi
hän sieltä jotakin odottanut.
John oli kalpea ja syvemmäksi uurtui ryppy hänen otsassaan kulmien
välillä.
Hän ei puhunut mitään, mutta kasvot vavahtelivat aina väliin ja silmät
punoittivat.
Alma katseli häntä nojautuessaan sängyn laitaa vasten. Noin kannattiko
surra sitä, että lapsi pääsi pois synnistä ja vaivasta? Parempi kun
korjaisi kuolema toisetkin, ennenkuin ehtisivät vajota häpeään. He
olivat puhtaita vielä ja viattomia...
Arvi kärsi kovia tuskia nyt. Mutta vähän ajan päästä hän saisi rauhaa,
ikuista rauhaa maanpovessa. Sitäkö onnea häneltä isänsä kadehti...
Viimeinen korahdus kuului, sitten hiljeni kaikki. John peitti kädellä
silmiään. Alma istui liikkumattomana kuin haamu. Miksei sammunut
hänenkin elämänsä samalla...
Valkoinen kirstu hänelle laitettiin ja siihen hohtavan valkoinen tila.
Petsien ja myrttien sisässä hän lepäsi hiljaa ja rauhallisesti,
tietämättä mitään maailman myrskyistä ja murheista. Sama hiljaisuus ja
rauha ympäristöönkin laskeutui, elämä pysähtyi kuoleman läheisyydessä,
katsojat tulivat ja menivät kuulumattomin askelin.
Niin kumisi kolkosti, kun kantta lyötiin kiinni. Tuo suuri, karkea
mies, paksuissa sarkavaatteissa, ei arastellut eikä peljännyt
häiritessään nukkuneen lepoa.
Kellot soivat. Kirstu oli nostettu ruumisvaunuihin, hevoset odottivat
saattoväkeä portilla. Alma oli kaiken aikaa istunut nojatuolissa pöydän
luona. Vieraat olivat häntä tervehtineet, sitten hajaantuneet huoneihin
ympäri. Jotkut pysähtyivät hänen luokseen, puhellen ja kysellen. Hän
vastasi jonkun sanan, miten sattui.
»Ikävää! Niin kaunis lapsi. Ja teidän ainoa poikanne.»
»Meidän ainoa poikamme.»
»Niin äkkiä sitten vielä. Oliko hän viikkoakaan sairaana?»
»Viisi päivää.»
»Viisi päivää vaan! Mahtaa tuntua raskaalta.» Alussa olivat kaikki
hiljaisia ja vakavia, erinomattainkin salissa, missä Alma istui.
Kasvoissaan ja puheessaan koettivat he osoittaa mahdollisimman suurta
myötätuntoisuutta, ja ehdon tahdon he asettivat koko olentonsa
sopivaisuuden vaatimuksien mukaan, vaikka olivatkin sen ohessa juuri
kuin painon alla.
Mutta tuonnempana ja toisiin huoneihin päästyään he huomaamattansa
vapautuivat. Herrat korottivat äänensä, naiset kuiskuttelivat ja
kävivät vilkkaiksi, naurahtivatkin joskus vahingossa.
Silloin alkoivat kellot soida, John kumartui sanomaan jotakin Almalle;
lähdön aika oli tullut. Juhlallinen hiljaisuus leveni huoneesta
toiseen; puheet taukosivat, kaikki nousivat, siirtyäkseen vähitellen
oveen päin.
Maa oli jäässä, vaunut tärisivät ja tärisyttivät kirstua, tuon mustan
katoksen alla. Mutta hauta oli kuusenhavuilla laitettu pehmeäksi ja
kauniiksi. Valkoinen kirstu laskettiin alas vihreäin oksain keskelle.
Ihmiset kokoontuivat reunalle sitä katsomaan. Ja pappi luki, heitti
multaa kauniin kannen päälle ja luki taas. Alma ei silmiään haudasta
nostanut. Hän kuuli äänen, joka luki, ei tajunnut sanoja, kuuli
tuulenkin humisevan puissa ja tiesi ihmisiä olevan paljon heidän
ympärillään. Mutta miksi ne ryvettivät kirstun tuolla kostealla
mullalla?
Luku loppui, pappi nosti kirjaa otsalleen; kaikki painoivat päänsä alas
ja peittivät silmiään. Alma ei. Hän tuijotti hautaan yhä, aivan kuin
olisi kannen läpi tahtonut nähdä tuttuja kasvoja vielä kerran. Eikä hän
huomannut, että ihmiset vähitellen hävisivät haudalta pois. Ainoastaan
John, ja muutamia miehiä jäi; ne tarttuivat lapioihin ja alkoivat
syytää multaa alas. Niin kovasti viskasivat, että kolahti kirstu joka
kerran. Kiviäkin oli mullan seassa, ne jymähtivät, kun paiskattiin
kantta kohden. Viimeinen reuna peittyi, ei näkynyt enää kuin multakasa,
joka yleni ylenemistään. Alman silmissä se huojui; hän nosti päätään;
puut, ristit, miehet huojuivat. Sitten musteni kaikki; hän vajosi
maahan ja pyörtyi.