Oli kylmä ilma; maa ratisi hänen keveiden askeleinsa alla. Ja pitkällä
viistävät helmat aaltoilivat kauvas hänen jälkeensä kuivalle kadulle.
Kiviin tarttui sinne tänne joku hopeakoriste ja kiilteli niin
kirkkaasti harmaassa ympäristössään, että houkutteli toisena päivänä
monen kulkijan silmät hetkeksi itseensä kiintymään, siksi kuin viimein
lapsetkin älysivät, ottivat riemulla käteensä ja näyttelivät
toisilleen.
John vaan puoleksi heräsi, kun Alma makuuhuoneessa riisui päältään.
»Joko sinä tulit?» kysyi hän, silmiään raoittaen.
»Jo.»
»Oliko hauskaa?»
»Ei.»
John ei vastausta kuullut, hän oli vaipunut uneen jälleen. Niin
rauhallisesti ja raskaasti hän makasi kuin tukki.
Alma ei vielä asettunutkaan tilalleen, vaikka oli riisuuntunut.
Puolialastomana hän meni takaisin pimeään saliin, käveli ensin
edestakaisin lattialla ja heittääntyi voihkaen sohvalle pitkäkseen.
Kyyneleet eivät hänen ahdistustaan lieventäneet, rintaa kalvoi, kurkkua
tukehdutti ja veri hakkasi joka suonessa kuin vasaralla.
Nyt hän ymmärsi nuo katseet. Ymmärsi, että niissä oli ylenkatsetta ja
tuomiota. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän syöksetty ulos kaikkien
ihmisten yhteydestä.
Eikä hän voinut turvautua Johniin, eikä kertoa hänelle suruaan. Niin
ventovieraalta hän näytti siellä vuoteellaan, ettei hän saattanut mennä
edes lähellekään, omaan sänkyynsä. Mahdotonta se oli. Lamppu oli jäänyt
palamaan, hän kävi sen sammuttamassa, otti saarlin ympärilleen ja tuli
takaisin sohvalle.
Siinä hän makasi koko yön. Meni aamulla unen hortoon, josta säpsähti
äkkiä ja heräsi. Samassa alkoi sydän taaskin lyödä ja vaiva rinnassa
nousi uuteen voimaan. Mutta vasta hän hetkisen kuluttua sai itselleen
selväksi, minkätähden mieli niin levoton oli.
»Mitä varten sinä täällä makaat?» kysyi John, kun tuli sisään.
Alma el tullut vastanneeksi.
»Oletkos kipeä?»
»En.»
»Otsasi on aivan hiessä. Kuumako sinusta oli sänkykamarissa?»
»Kuuma.»
Hän painoi päänsä tyynyyn ja toivoi, että John menisi pois kamariinsa.
Hän tuntui niin vieraalta, niin ventovieraalta. Ja käsi, joka painoi
hänen otsaansa oli oudon kolea. Hän pöyristyi kokoon.
»Ne lämmittävätkin usein illalla myöhään. Siitä se tulee. Mutta mene
nyt sentään sänkyysi. Onhan siellä parempi.»
Sen Alma tekikin. Hän sulki ovet ja kyyristyi peitteiden sisään,
ikäänkuin kätkeytyäkseen koko maailman näkyvistä pois. Ja nyt hän vasta
puhkesi itkuun, niin valtavaan, että ruumis vavahteli. Lakana ja tyyny
tulivat kyynelistä märäksi, hiukset valuivat alas pitkinä suortuvina ja
tarttuivat nihkeään otsaan.
Niin kauvan hän itki, että vedet silmistä loppuivat, ja sydänala tuntui
vallan tyhjältä. Eikä nytkähdellyt ruumis enää, ei suonetkaan
tykkineet: hän makasi hiljaa kuin kuollut, tuskin hengitti.
Mutta varistaa häntä alkoi siellä peitteen sisässä. Hän heitti sen
alemmaksi, pyyhki hiukset kasvoiltaan syrjään ja katseli ympärilleen.
Katseli huonetta, lamppua pöydällä ja huonekaluja. Ne olivat kaikki
samat kuin eilen, ja toissapäivänä, ja sitä ennen. Hän yksin oli vaan
muuttunut, tullut aivan toiseksi.
Samat olivat, eikä kuitenkaan samat. Kylmemmiltä ne hänestä näyttivät
ja synkemmiltä. Koko ympäristö ikäänkuin vierosi häntä ja ajoi häntä
luotaan. Niissä oli jotakin, joka muistutti noista eilisistä
silmäyksistä.
Miina toi hänelle kirjelapun.
»Maisteri Nymarkilta», sanoi hän. »Tuoja odottaa vastausta.»
Alma repäisi sen auki.
»Katositte niin äkkiä eilen illalla», hän kirjoitti. »Rouva Leistén
sanoi Teidän lähteneen yksin pois ja antoi muutamia viittauksia, jotka
saivat minut aavistamaan, että oli joku erinomainen syy Teidän
pikaiseen poistumiseenne.
Haluaisin hartaasti teitä tavata...
Tulkaa, rouva Karell, luistelemaan edeltä puolenpäivän tänään. Ilma on
ihana ja raikas, jää välkkyy kuin peili. Jos suvaitsette, ilmestyn
luoksenne, luistimet mukanani, yhdentoista jälkeen.»
Alma kirjoitti yhden ainoan sanan vastaukseksi:
»Tulkaa!»
Kiireesti hän nousi ylös, puki päälleen ja hautoi kasvojaan kylmällä
vedellä.
Hänellä oli toivoa taaskin. Nymark lohduttaisi ja turvaisi häntä
kaikkia pahoja ihmisiä vastaan. Nymark ei häntä ylenkatsoisi eikä
tuomitsisi, vaan osoittaisi hänelle ystävyyttä ja myötätuntoisuutta.
Hänen tähtensä oli hän saanut tätä kärsiä ja senvuoksi hän auttaisi
häntä, tukeisi eikä hylkäisi, vaikka hylkäisivät kaikki muut.
Kun Nymark tuli, meni Alma kädet suorana häntä vastaan ja puhkesi
uuteen itkuun.
»Mikä teidän on? Rouva Karell, mitä on tapahtunut? Ei, elkää puhuko,
minä arvaan kaikki.»
Hän vei Alman nojatuoliin, istui itse lähelle ja otti häntä uudelleen
kädestä.
»Rauhoittukaa, Alma, taivaan tähden, rauhoittukaa. Mokomat inhottavat
juoruämmät, odottakaa, jahka pääsen heidän kimppuunsa. Eivät ne uskalla
toista kertaa teitä loukata. Pyyhkikää pois nuo vedet silmistänne ja
lähtekää jäälle. Heidän kiusallaankin me nautimme elämästä ja
iloitsemme, eikös niin? Viis heistä, panettelijoista, jopa kannatti
ruveta suremaan heidän myrkyllisten kieltensä tähden. Katsokaa minuun
nyt ja hymyilkää pikkuisen. Noin! Ja nyt lähdemme.»
Alman teki mieli tapansa mukaan ilmoittaa palvelijoille ulosmenostaan
ja varoittaa heitä katsomaan kotia sillaikaa. Mutta hän ei kehdannut
näyttää itkeneitä silmiään, ja niin hän läksi, sanomatta
jäähyväisiäkään lapsille, niinkuin ennen.
Nymark auttoi hänen päällensä mustaa, nahkareunaista samettinuttua.
Hänen katseessaan ja koko olennossaan ilmestyi suurimpaa hellyyttä,
joka lieventävästi vaikutti Alman särkyneesen sydämeen.
»Tässä nutussa teitä kaikkien enin ihailen. Tietäisitte, kuinka se
teitä kaunistaa.»
Alma hiukkasen hymyili.
»Tahdotte vaan lohduttaa minua tuolla.»
»Ei, oikein totta. Musta sametti korottaa teidän hiviönne hohdetta. Ja
muhvi ja talvihattu, sieluni kautta, te olette komea.»
»Mutta sopiiko nyt tuota kaikkea sanoa noin suoraan?»
»Miksei sovi, kun se on totta? Ettekö ymmärrä mistä syystä naiset teitä
panettelevat? Kateudesta, ei mistään muusta. Te olette kaunein, komein,
viehättävin, kaikki herrat ovat teihin ihastuneita ja sitä he eivät voi
teille anteeksi antaa. Oikeastaan teidän pitäisi ylpeillä heidän
kiusastaan. Mutta te olette niin herttaisen viaton, aivan kuin lapsi.»
»Olisitte nähneet heidän silmäyksiään. Ja kun sitten vielä pakenivat
minua, aivan kuin jotain saastaista.»
»Kas niin, nyt rupeatte taas itkemään, siihen sijaan, että heitä
täydellisesti ylenkatsoisitte niinkuin minä. Tuommoisia typeriä,
ahdasmielisiä olentoja, kuin he ovat. Mokomat parjaajat. He eivät
ansaitse teiltä pienintä huomiotakaan, saatikka sitten, että vielä
pahoitatte mielenne heidän tähtensä.»
»Mutta jos tosiaankin olen tehnyt väärin. Tarkoitan, että...»
»Niin, nyt heräävät taas nuo vanhat ennakkoluulot. Arvasin sen juuri,
että nehän teitä ovat pahimmasti vaivanneetkin. Ja niin hyvällä alulla
kun olitte niistä vapautumaan, että minä jo toivoin teidät voittaneeni.
Eikä tarvinnut muuta kuin että muutamat juoruttelijat teihin katsoivat,
niin olitte kohta valmis lankeemaan takaisin. Ettekö huomaa itsekin,
kuinka heikko vielä olette?»
»Heikko olen, täytyy se tunnustaa.»
He olivat tulleet jäälle; Nymark sitoi luistimet hänen jalkaansa.
Sitten he käsi kädessä vilisivät kaljua jäätä selälle päin.
Aurinko paistoi, jää välkkyi, ilma oli raikas. Metsät niemillä ja
saarilla muodostivat tummia reunustoja sinne tänne.
Mutta he pyrkivät kauvemmaksi vapaammalle jäälle, jossa näköala
kaikkian avarimmalle ulottui.
»Vieläkö luistelemme eteenpäin, vai käännymmekö jo takaisin?» kysyi
Nymark.
»Ei takaisin, eteenpäin vaan, pois kaupungista, niin kauvas kuin
mahdollista.»
»Mutta te väsytte.»
»En vähääkään. Kun vaan pääsisimme niin etäälle, ettei kaupunkia
näkyisi.»
»Käännymme tuon niemen toiselle puolen, Vihtakantaan päin, silloin emme
siitä enää tiedä mitään.
Niemen takana he kuitenkin menivät rannalle lepäämään. Alma katseli
ympärilleen.
»Täällä on hauska», hän sanoi, »ei muuta kuin luontoa niin pitkälle
kuin silmä kantaa. Voisi unohtaa, että ihmisiä maailmassa onkaan.»
»Jäämmekö tänne koko päiväksi? Vihtakannan mökissä saamme ruokaa ja
kahvia. Jahtimatkoilla olemme siellä usein syöneet.»
Almalle muistui koti mieleen ja pieni epäilys tahtoi häntä pidättää.
Mutta täällä tuntui niin kevyeltä ja vapaalta, ei hän voinut ajatella
vielä palaamista.
»Jäädään», hän sanoi, »ollaan iltaan saakka!»
Nälkä heillä oli ja Almaa väsytti, kun he Vihtakantaan pääsivät. Nymark
puhutteli talonväkeä. Heille annettiin erityinen kamari, johon ovi vei
suoraan porstuasta. Valkoinen liina pantiin pöydälle ja talon pulska,
verevä tytär kantoi ruokia heidän eteensä. Kumman suuria palasia
leipää, kalaa ja lihaa. Voita niin, että varmaan olisi kymmenelle
hengelle riittänyt. Lopuksi kuumia perunoita ja nuorta maitoa.
Nuo suuret ja paksut palaset Almaa huvittivat. Hän väitti ettei hän
osaisi niitä syödä. Nymark otti terävän puukkonsa ja leikkasi hänelle
ohkaisia sirpaleita sekä leipää että lihaa. Suolakalaksi heillä oli
suurta lahnaa ja se niin suolaista että kirveli suussa. He nauroivat
sille molemmat, söivät ja puhaltelivat.
Kahvin juotua he menivät tupaan. Siellä oli koko parvi pieniä lapsia,
joiden kanssa Alma heti meni tekemään tuttavuutta. Nymark jäi
puhuttelemaan emäntää, joka askaroitsi takan luona. Lasten kanssa
leikkiessään sattui Alma kuulemaan, kuinka emäntä muut puheet
keskeyttäen sanoi Nymarkille:
»Mutta onpa sillä maisterilla kaunis rouva. Hyvä ihme tokkii. Jo me
täällä sanoimme, ettei varmaan koko kaupungissa ole toista niin
ihanaa.»
»Ei hän ole minun rouvani», vastasi Nymark matalalla äänellä.
Alma oli punastunut hiusrajaa myöten ja kumartunut alas sanomaan jotain
likimmäiselle lapselle. Mutta tarkasti hän nyt seurasi jatkoa.
»Eikö ole? Morsian sitten. Niin, olisi tuo pitänyt arvatakin.»
»Mistä?» kysäsi Nymark naurahtaen.
»Onhan niitä merkkiä.»
»Kas vaan. Saanko kysyä, minkälaisia merkkiä?»
»Oikeinko se pitää sanoa?»
»Tietysti.»
»Silmänluonnistanne tuon jo näkee. Ei nainut mies milloinkaan noin
lempeästi rouvaansa katso.»
»Entä kun erehdytte kumminkin. Hän ei ole edes morsiamenikaan.»
»Eiköö?» Emäntä katseli epäillen ensin Almaa, sitten Nymarkia.
»Hm», myhähti hän, »ellei vielä ole, niin siksi pian tulee. Sanokaa
minua valehtelijaksi.»
Nymark nauroi ja meni Alman luokse, joka yhä puheli lasten kanssa. Hän
oli punainen eikä luonut vahingossakaan silmiään ylös Nymarkiin päin.
Nymark katseli häntä ja kieritteli huulipartaansa. Hän ymmärsi, että
Alma oli kuullut heidän keskustelunsa ja vaarinotti häntä senvuoksi
tarkemmin.
Alma taas tunsi, että Nymark häntä katseli, punastui vielä enemmän ja
kumartui alemmaksi. Hän ei keksinyt enää mitään sanottavaa lapsille,
vaan silitteli toisella kädellään erään valkotukkaisen päätä, toiseen
hän nojasi ohaustaan.
Nymark istui penkille ja alkoi kysellä lasten nimiä. Mutta silloin
siirtyi Alma syrjään ja kääntyi erääsen vanhaan ukkoon, joka pöydän
päässä kutoi verkkoa. Hän näytti minkälaisia verkonsolmuja naiset
tekevät pöytäliinoja kutoessaan, mutta ne ukon mielestä olivat paljon
konstikkaampia ja hitaampia. Ukko häpesi rumuuttaan ja karkeuttaan
Alman rinnalla ja väistyi pyhällä kunnioituksella hänestä hiukan
kauvemmaksi. Hymysuin hän sieltä sitten katseli, kuinka sukkelasti nuo
hienot, valkoiset sormet liikkuivat hänen harmaassa verkossaan.
Koko ajan oli Almalla kuitenkin jotain epäselvää, muodotonta mielessä.
Emännän äskeiset sanat soivat yhtämittaa hänen korvissaan. Hänen
hermonsa värisivät, poskia kuumotti ja povi kohoili. Hän vältti
Nymarkia, mutta seurasi häntä sitä kiihkeämmin sielullaan lakkaamatta.
Kello kävi kuudetta, oli aika lähteä. Alma nousi ja sanoi kädestä
jäähyväiset talonväelle.
Ovella hän vielä pysähtyi ja katsoi taakseen. Tupa oli lämmin ja
kodikas; ihmiset ystävällisiä. Hän oli viihtynyt siellä hyvin, ja
kuitenkin koko ajan odottanut paluumatkaa, jolloin he taas kahden
lähtisivät ulos yksinäisyyteen.
»Hyvästi, hyvästi», kuului vielä kerran kaikkien huulilta.
Sitten hän sulki oven ja astui Nymarkin rinnalla talon nurkkien ja
seinien pimennoksista alas jäälle. Nymark sitoi rannalla luistimet
hänen jalkaansa ja tarjosi hänelle kätensä niinkuin ennen. Outo ei
mitään tavatonta olisi huomannut ja kuitenkin oli jokainen liike,
pieninkin kosketus täynnä maneetillista voimaa. Almaa hirvitti,
peloitti ja hurmasi samalla.
Kuu paistoi kirkkaasti, ja taivaan kumu yleni tavallista korkeammalle.
Jää kimalteli hymyilevänä ja leikkisänä heidän edessään, ympärillä
houkutteli lumeton metsä luokseen salaperäisillä, hiljaisilla
siimeksillä. Korkeat petäjät seisoivat mykkinä pitkin rantoja. Jäällä
helakkata hopeavaloa, syrjillä, edessä ja joka haaralla etäämpänä
mustia, äänettömiä varjoja.
He luistelivat käsi kädessä mitään virkkamatta. Silloin tällöin
kuiskasi Nymark jonkun sanan, johon Alma ei vastannut, jos hän vaan
suinkin saattoi sitä välttää.
Mutta kun he olivat tulleet sen niemen kohdalle, jossa tulomatkalla
lepäsivät, veti Nymark häntä mukanaan rantaa kohden.
»Sinnekö?» kysyi Alma arasti.
»Vähäksi aikaa. Tässä on juuri puoli matkaa.»
Alma istui kivelle; Nymark heittäytyi kuivalle kanervikolle hänen
jalkainsa juureen, niin likelle, että nojasi osaksi hänen helmoilleen,
jotka hän sillä tavoin veti syrjään jalkojen päältä. Alma ei uskaltanut
liikahtaa eikä ääntää, mutta hänen povensa nousi ja laski, päätä
huumasi.
Nymark kohotti itseään ylemmäksi ja tuli senkautta vielä lähemmälle;
Alma tunsi kasvoillaan hänen henkäyksensä ja käänsi päätään toisaanne.
Hänen sydämensä löi rajusti, jäsenet kävivät kummallisen raukeiksi. Ei
hänellä ollut tahtoa eikä ajatusta, mutta vaistomaisesti hän kumminkin
pyrki nousemaan, pyrki sittenkin, vaikka outo ruumiin ja sielun
sekasorto hänet lamasi ja peloittavan voimakas tunne pidätteli. Silloin
hän tunsi väkevän käsivarren ympärillään ja sykkivän rinnan vasten
aaltoilevaa poveaan. Peljästyneenä hän vavahti, ponnisti voimiaan vielä
kerran ja huudahti. Ääni tukehtui, sillä toiset huulet musersivat hänen
huuliaan; hän ummisti silmänsä ja putosi hervottomana alas.
Hetki oli kulunut. Alma nousi kanervikosta istualleen; silmät
harhailivat peljästyneinä ympäri. Maa oli kylmä, metsä pimeä; puut
seisoivat vakavina ja liikkumattomina. Ei risahdusta eikä ääntä. Mutta
ylhäällä kumotti kuu niinkuin ennen ja tähdet tuikkivat. Alman katse ei
niihin kiintynyt. Hän kätki kasvonsa käsiin ja painoi otsan polviin.
Nymark sytytti loitompana papyrossia, ja laskeutui sitten kivelle
korjaamaan luistinta jalkaansa. Siitä oli remmi katkennut. Kun hän oli
saanut sen laitetuksi, kääntyi hän Almaan, joka yhä istui samassa
asennossa.
»Joko lähdemme?»
Hänen äänensä oli levollinen ja tyyni; Alma kuitenkin pöyristyi kokoon
sitä kuullessaan, oihkaili, heittäytyi suulleen maahan ja repi
kanervikkoa molemmin käsin. Varvut leikkasivat hänen sormiaan, mutta
sitä hän ei tuntenut.
»Alma, elä ole lapselinen.»
Nymark seisoi hänen vieressään ja koetti nostaa häntä ylös.
»Kuule minua, tuo on turhaa. Ei yksikään silmä ole meitä nähnyt, ei
kukaan tiedä, minä vannon ettei se kuolemahetkelläkään tule huuliltani.
Alma, armas, tottele minua.»
Hän sai hänet vihdoin ylös ja pudisteli sammalia hänen nutustaan.
»Rauhoitu nyt, ole reipas!»
Hän hiveli hiljaa hänen olkapäätään.
»Luota minuun, eläkä kadehdi luonnon riemuhetkeä.»
Alma vastasi valittavalla huokauksella.
»Mikä lapsi sinä olet. Tosiaankin! Ketä sinä pelkäät, sano? Metsä kyllä
vaikenee, tähdet ovat kaukana ja kuu, ei nekään mitään kerro.»
Nymark tahtoi auttaa häntä, mutta Alma kätki molemmat kätensä muhviin.
He olivat tulleet likelle kaupunkia, kun remmi taas laukesi Nymarkin
luistimesta ja hänen täytyi kumartua alas sitä korjaamaan.
»Alma, odota hiukan, elä jätä», hän sanoi.
Mutta Alma ei huolinut kuulla, luisteli vaan eteenpäin taakseen
katsomatta. Rannassa hän otti luistimet käsivarrelleen ja nousi ylös
sitä puolta katua, jossa varjo oli. Hiipien hän kulki liki seinää
kuulumattomin askelin. Pihalla pysähtyi, katseli ikkunoihin ja puristi
muhvia rintaansa vasten. Kyökin ovi kävi, hän vetääntyi säikähtyen
nurkan taakse. Joku laski portaita alas, mutta kääntyi sitten perälle
pihaa. Hän nousi varoen toisia, etehiseen vieviä portaita, pysähtyi
vähän väliä ja kuunteli. Kaikki oli hiljaa; hän koetteli ovea, se
aukeni. Lamppu paloi katossa, vaatteet riippuivat seinillä, ei mitään
outoa eikä tavatonta.
Hän ripusti nuttunsa ylös, laski hatun ja muhvin pöydälle. Astui
saliin, mutta jäi seisomaan kuin naulattu kynnyksen toiselle puolen.
John oli hänen edessään, korkeana ja vakavana. Alman sammuva katse etsi
maata.
»Joko tiedät, että Arvi on kipeänä?» kysyi John. »Hän tuli kesken
kotiin koulusta edeltäpuolen ja makaa kovassa kuumeessa. Lääkäri pelkää
tulirokkoa.»