»Tuota juuri pelkäsinkin, kun hän koko ajan valvoi yhtä mittaa, ei
syönyt eikä paikastaan liikkunut. Ihme että hän näinkin kauvan kesti.»
»Otamme hänelle jotain vahvistavaa, ehkä rautaa. Ja iltasilla niitä
entisiä. Kyllä se menee ohitse, hiljaisuutta vaan ja rauhaa. Eikö voisi
asettaa niin, ettei häntä häirittäisi aamusilla, koska hän silloin saa
paremmin unta?»
»Kyllä; minä muutan omaan huoneeseni, sillä minun kumminkin täytyy
nousta varhemmin ylös.»
John ja lääkäri näin keskustelivat, kun Alma tointui omalla
vuoteellaan.
»Nyt, rouva Karell», sanoi lääkäri, huomattuaan että Alma aukaisi
silmiään, »nyt ette saa moneen päivään nousta vuoteeltanne ollenkaan.
Teidän täytyy nukkua ensin kaikki ne unet, jotka ovat jääneet säästöön
viime aikoina. Rohtojen avulla, ellei muuten. Ja millä koetamme hankkia
ruokahalua myöskin.»
Alma kuunteli; ei lausunut sanaakaan, ei myötä eikä vastaan. He saivat
tehdä hänen kanssaan, mitä ikänä tahtoivat. Vuoteella hän oli päivän
toisensa jälkeen. Ei puhunut, ei valittanut eikä toivonut mitään, mutta
vastasi, kun häneltä jotain kysyttiin. Liikkumattomana hän enimmiten
makasi; silloin tällöin nytkähteli ruumis, vaan sitä hän tuskin tiesi.
Silmät olivat suuremmat kuin ennen, katse väsynyt.
Lääkäri kysyi vihdoin eräänä päivänä, eikö häntä haluttaisi nousta
ylös. Hän vastasi: »ei». Mutta hän nousi kumminkin, kun lääkäri
kehoitti.
Sitten hän istui sohvallaan yhtä hiljaisena. John kävi hänen luonaan,
milloin toimiltaan joutui. Hän puhui siitä, että heillä vielä oli kolme
lasta jäljellä, että ne olivat terveitä, vilkkaita ja herttaisia.
Niissä heille oli lohdutusta. Ja täytyihän ylipäätään kestää semmoisia
suruja ja murheita, joita elämä toi mukanaan itsekullekin, eikä antaa
niiden murtaa itseään; ne eivät sillä kumminkaan olleet autetut,
onnettomuus tulisi senkautta vaan yhä suuremmaksi.
Alma siihen ei vastannut mitään, eikä hänen hajamielisestä katseestaan
huomannut, oliko hän kuunnellut puhetta vai ei. Ristissä olevia käsiään
hän puristi kovemmin yhteen, mutta sitä ei John merkille pannut.
Selvästi kuitenkin näkyi, että hän mieluisemmin oleskeli yksikseen ja
ikäänkuin vaivaantui niin pian kuin joku huoneesen tuli. Sentähden
koetti Miina pitää lapsiakin loitompana, vei niitä vaan silloin tällöin
äitiä katsomaan.
Hän istui samalla paikallaan aina, sohvan toisessa kulmassa. Ei
hievahtanut eikä päätään kääntänyt, jos lapset kamarissaan melusivat
taikka kyökissä joku astia lyötiin rikki suurella kolinalla.
Mutta kerran kuului ääniä salista, jotka saivat hänet säpsähtämään ja
syöksemään ylös. Kun John tuli sisään, seisoi hän molemmin käsin
nojaantuneena pöytään ja tuijotti hätääntyneenä oveen.
»Etkö tule sisään? Nymark on siellä, hän kysyy sinua.»
»Minua? Mitä varten?»
Hän vapisi, ääni tukkeutui rintaan. Mutta hän jatkoi, kooten kaikki
voimansa:
»Minä en jaksa. Täytyy ruveta kohta levolle. Olen niin heikko.»
»Sinä aivan vapiset. Pyörryttääkö? Anna minun auttaa sinua vuoteelle.»
»Ei, ei, kyllä pääsen itsekin. Mene sinne, ettei hän tule.»
»Tännekö? Sinun huoneesesi? Sitä hän tietysti ei tee.»
»Mene kumminkin, John.»
John nousi ja sulki oven jälkeensä. Mutta Almalle tuli toinen tuska.
Hän pelkäsi että Nymark sen ilmoittaisi Johnille, kertoisi kaikki...
Hän koetti kuunnella heidän puhettaan, vaan ei saanut mitään selvää,
sillä hän värisi niin kovin, ajatukset hämmentyivät ja silmät
mustenivat. Hän odotti joka hetki, että John uudelleen ilmestyisi
ovelle, ankarasti vaatien häntä tilin tekoon.
Hän sanoi itselleen, ettei se ollut mahdollista; Nymark ei sitä tekisi,
ei ainakaan tahallaan. Hullua oli semmoista pelätä.
Mutta yhtä kaikki hän pelkäsi. Jos ikuinen kadotus olisi äkkiä avannut
hänen eteensä mustan nielunsa, ei hänen sielunsa olisi niin kauhistunut
kuin nyt.
Vielä pyrki hämärä ajatus ottamaan sijaa hänen mielessään.
»Entä sitten, jos ilmoittaakin», se muistutti. »Pahempaa ei voi tulla,
kuin tämä on. Antaa kaikki selvitä samalla. Silloin pääsee tuskasta
vapaaksi. Parempi jos itse olisit kertonut heti. Avannut koko
sydämesi.»
Mutta hän ei kallistanut korvaansa tälle äänelle. Eikä se kauvan
puhunutkaan, ennenkuin voittamaton kauhu sen tukehdutti.
Salissa jatkettiin keskustelua tyynesti ja tasaisesti. Sanat kuuluivat
selvään, mutta hän ei päässyt käsittämään niiden sisältöä. Pää oli
pönkitty ja aivot tympistyneet. Hän odotti kaatuvansa, taikka että
järjen viimeinen kipinä olisi sammunut. Mutta se ei sammunut; kaiken
sekasorron takana se vielä kyti; eikä hän kaatunut liioin.
Viimein tuolit narahtivat, muutamia sanoja lausuttiin, sitten he
poistuivat etehiseen. Ja askeleita kuului saliin takaisin, yhden hengen
askeleita. Hän oli mennyt!
»Vielähän seisot siinä?» sanoi John palatessaan taas hänen luokseen.
Alma hymyili hourupäisen hymyä.
»Tule vuoteelle, tänne. Sinä et voi hyvin nyt», sanoi John.
Alma heittäytyi pitkäkseen, niinkuin hän tahtoi. John tarkasteli hänen
kasvojaan levottomasti ja antoi hänelle noita rauhoittavia rohtoja.
»Kuinka minä uskallan lähteä valtiopäiville, ellet sinä parane?»
huokasi John enemmän niinkuin itsekseen.
»Kyllä minä paranen, John, huomenna, saat nähdä, olen jo ihan terve.
Milloinka sinä lähdet?»
»Kahden viikon päästä.»
»Aamulla rupean kohta katselemaan vaatteitasi kuntoon. Nytkin siihen jo
pystyisin, ellet olisi antanut unirohtoja.»
»Eihän niillä kiirettä. Nuku vaan rauhassa, jos unta saat.»
Hän läksi pois ja Alma jäi rauhoittuneena vuoteelleen. Vielä ei John
tiennyt mitään. Kahden viikon päästä hän lähtisi valtiopäiville, sillä
välin ehkä Nymark unohtaisi, ja kaikki jäisi ijäksi salaan. Hän
sovittaisi rikoksensa, tekisi työtä kuin orja, ei kävisi enää
milloinkaan ulkona, ei näyttäytyisi missään, vaan eroisi maailmasta,
palvelisi Johnia ja kotia, niin, hän olisi valmis kantamaan kuinka
raskasta kuormaa hyvänsä tästä lähtein. Eikä hän nurkuisi, vaikka
tallaisivat hänet jalkain alle, vaikka John olisi välinpitämätön ja
kova häntä kohtaan, unohtaisi hänet eikä kirjoittaisi. Kaikkeen hän
tyytyisi, kaikkea hän kärsivällisesti kantaisi elämänsä loppuun
saakka...
Lääkäri ihastui seuraavana päivänä, nähdessään hänet täydessä työssä
ompelijattaren kanssa, koko kasa paitoja, sukkia ja muita vaatteita
ympärillään.
»Jumalan kiitos», hän sanoi, »että olette päässyt tuosta
haluttomuudestanne. Nyt ei meillä enää ole hätää. John saa
huolettomasti lähteä puoleksi vuodeksi Helsinkiin, me täällä sill'aikaa
reipastumme ja keräämme voimia.»
Alma neuloi niin uutterasti, että kädet vapisivat. Hän laitteli
ylenpalttisen paljon Johnille vaatteita kuntoon matkaa varten. Mitä ei
kotona ennättänyt, sen lähetti ulos tehtäväksi. Itse hän istui aamusta
iltaan ja myöhään yöhön eikä huomannut, että hän kiihkeydellään rasitti
sekä ompelijaa että Miinaa, joka myöskin sai käsityötä lastenkamariin.
Välistä kun pimeitä ajatuksia sittenkin tahtoi tunkeutua mieleen, hän
alkoi puhella ompelijan kanssa, mistä milloinkin sattui,
joutavanpäiväisistä asioista useimmiten, joista hän ei oikeastaan
välittänyt edes sen vertaa, että huoli ajatella mitä itse sanoi, tai
kuunnella mitä toinen vastasi. Ompelija katsoi häneen kummastellen ja
mietti itsekseen, ettei rouvan laita kuuna päivänä ollut oikea. Mutta
hän ei virkkanut siitä mitään kenellekään, odotti vaan, milloin muut
sen huomaisivat.
Toinenkin omituisuus pisti ompelijan silmiin. Joka kerta kun etehisen
kelloa soitettiin, sävähti Alma kuin ukkosen lyömänä, pudotti työn
käsistään ja kuunteli; jos sitten Miina tai hän yrittivät lähteä
avaamaan, kielsi hän hätääntyneenä:
»Ei saa laskea, ei saa laskea, elkää, elkää avatko.»
»Mutta siellä ehkä joku kysyy rehtoria. Eikö pitäisi sanoa, ettei hän
ole kotona.
»Niin, niin, ettei hän ole kotona, eikä tulekaan kotiin ja että minä
olen kipeänä, vuoteen omana, enkä ota vastaan ketään.»
Kun John sattui kotosalle, meni hän tavallisesti itse avaamaan ja
silloin juoksi Alma ovenraosta kurkistamaan, ken siellä oli.
Palatessaan hän piti sydämestään kiinni ja kuiskasi: Jumalan kiitos, se
oli vaan se tai se.
Vielä pani ompelija merkille, ettei hän milloinkaan surulla eikä
kaipauksella puhunut miehensä lähdöstä eikä liioin välittänyt siitä,
että koko kevättalveksi jäisi yksikseen.
»Eikö rouvalle tule ikävä, kun niin pitkäksi aikaa täytyy erota
rehtorista?» hän kerran kysyi.
»Ei ollenkaan», vastasi Alma. »Minusta jos riippuisi, tahtoisin
ennemmin asua aivan yksinäni, kaukana korvessa, ettei kukaan koskaan
löytäisi.»
»Mutta siellähän pedot teidät söisivät.»
»Entä sitten! Kunpa söisivät!»
»Toivoisiko rouva kuolevansa?»
»Toivoisin.»
»Hyvänen aika, ihanko totta? Vaikka tällä hetkellä?»
»Vaikka tällä hetkellä.»
»Ettekö pelkäisi vähääkään?»
»Mitä?»
»Niin, että mihinkä sitten joutuisitte.»
Alma katsoi häneen; ei vastannut mitään, mutta vaipui ajatuksiin.
Sitten John läksi. Viimeisinä päivinä oli hän yhtämittaa tarkastanut
Almaa. Mutta tämä sen huomasi ja teeskenteli silloin aina iloa.
Lääkärillekin hän vakuutti voivansa hyvin, eikä mitään vaivaa
tuntevansa.
Mutta kun hän oli jäänyt yksin, kaikui hänelle usein korviin tuo
ompelijan kysymys: »niin, että mihinkä sitten joutuisitte?»
Eräänä yönä hän näki kummallisen unen. Hän oli kuolleiden
valtakunnassa; pimeätä ympärillä ja kauhistusta; koko ilma oli täynnä
huokauksia ja tuskaa ääretöntä, loppumatonta. Mitä kauvemmaksi hän
kulki, sitä suurempi oli henkien ahdistus. Vaikeroimiset kävivät yhä
selvemmiksi, ne kuuluivat joka haaralta ja erinomattainkin siitä
ahjosta, johon hänen oli mentävä.
Sinisiä liekkiä, käärmeitä ja sieluja, jotka kiemuroivat niiden
keskellä.
»Avioliiton rikkojain ahjo.» Tulikirjaimilla nuo sanat olivat
piirretyt.
Hän syöksyi sinne, kuuli parkuntaa ympärillään ja huusi itsekin. Huusi
niin, että siihen heräsi. Valveillakin ollessaan hän vielä huusi hetken
aikaa, ennenkuin selvisi ymmärtämään, ettei se ollut kuin unta vaan.
Kylmä hiki vuoti hänen otsaltaan ja kuitenkin häntä palelsi. Oli pimeää
ja hiljaista. Uni kammoitti häntä vieläkin. Hän sieppasi peitteen
ympärilleen ja meni kyökkiin.
Maijaliisa nukkui niin raskaasti, ettei tahtonut herätä, vaikka hän
ravisteli. Viimein hän aukaisi silmänsä ja kavahti samassa istumaan.
»Jesus siunatkoon, mikä rouvaa vaivaa?»
»Näin pahaa unta, enkä hirviä olla enää yksin. Tulisitteko sinne
sohvalle, Maijaliisa, loppuyöksi?»
»Kyllä.»
Hän otti tyynynsä ja peitteensä. Alma sytytti yölampun ja asetti sen
nurkkapöydälle toisella puolen huonetta.
Sitten painui hän jälleen vuoteelle.
»Minkälaista unta rouva näki?» kysyi Maijaliisa sohvalta.
»En minä hirviä sitä kertoa.»
»Niinkö oli kamalaa? Rouva ei vissiinkään muistanut siunata maata
ruvetessaan. Minulta kun vaan unehtuu, niin on varma, ettei sinä yönä
ole oikeata unta.»
»Minulta se on jäänyt viime aikoina.»
»Hyvä Jumala, eikö rouva enää rukoile milloinkaan.»
»En.»
»Mutta sehän on paha.»
»Rukoilkaa te, Maijaliisa, minun puolestani.»
»Kyllä minä rukoilen.»
Molemmat olivat vähän aikaa äänettömiä. Maijaliisan hengitys muuttui
raskaaksi ja tasaiseksi. Mutta Alman silmät olivat auki yhä.
»Maijaliisa, joko te nukutte?»
»Mitä rouva tahtoo?» kuului sohvalta sumea ääni.
»Minua vaan niin peloittaa.»
»Niin kun ette siunaa. Siitä se vaan tulee.»
»Enhän uskalla. Jumala minua vihaa.»
»Jumala ei vihaa ketään, vaan armahtaa kaikkia ja antaa synnit
anteeksi, kun ihminen katuu.»
»Olen minä katunut, niin kauheasti katunut. Mutta ei se auta.»
Maijaliisa ei osannut sanoa siihen paljon mitään; hän oli aikonut
rukoilla ja pannut kätensä rinnalle ristiin. Mutta uni vei vallan,
ennenkuin hän pääsi keskiväliin »Isä meidän» rukousta ja silmät
painuivat väkisen kiinni.
»Maijaliisa», kuului taaskin rouvan ääni sängystä, »ettekö jaksa valvoa
vähän aikaa».
»Kyllä»; hän nousi istumaan ja hieroi silmiään. »Ihmettä, kuinka pitää
nukuttaa.»
»Minua kutsutaan tuomiolle.»
»Herra Jumala!»
»Tulkaa likemmäksi. Pitäkää minusta kiinni!»
»Rouva kulta. Mikä teitä vaivaa?»
»En minä tiennyt niin käyvän. Se tuli niin äkkiä. Heräsin vasta sitten,
kun rikos oli tapahtunut.»
»Mikä rikos?»
»Ja silloin se oli myöhäistä. Jos verta olisin itkenyt, en mitään
voinut muuttaa. Tehty on tehty.»
»Mistä rouva puhuu?»
»Syvyyden partaalla kun kävelee silmät ummessa, niin syöksee alas,
ennenkuin aavistaakaan. Eikä pelasta kukaan. Eikä auta. Tehty on
tehty.»
»Nyt ollaan hukassa. Hän hourii.»
Maijaliisa juoksi herättämään Miinaa.
»Anna rohtoja», sanoi Miina. »Niistä sille aina tulee lepoa.»
»En minä osaa, enkä tiedä. Tule sinä.»
Miina tuskitteli ja torui, mutta tuli kuitenkin.
»Tehty on tehty», valitteli Alma vieläkin väännellen ja voihkaen
sängyssään.
Hän taukosi vaan senverran, että otti rohtoja, joita Miina lusikalla
kaatoi hänen suuhunsa.
»Enemmän, enemmän!» hän sanoi, vaikka Miina oli pannut lusikkaan
tavallisen määrän.
»Tohtineeko näitä antaa muuta kuin mikä on sanottu.»
Hän katsoi Maijaliisaan.
»Enemmän, enemmän», inttäili Alma itsepäisesti.
»Anna pois, ei tuo niin vaarallista liene», kehoitti Maijaliisa.
Miina teki niin.
»Olkaa hiljaa, se on pidettävä salassa, ettei John saa tietää. Olkaa
hiljaa.»
»Herra ihme. Oisko rehtori siitä vihainen?»
»Elä puhu niin kovasti. Sitä ei tiedä muut kuin metsä ja kanerva ja
kivet.»
»Hän hourii», kuiskasi Maijaliisa.
»Maan päällä ei kukaan tiedä, mutta kuolemassa kaikki tulee ilmi.
Kaikki, kaikki.»
»Sillä varmaan on jotain tuntonsa päällä», sanoi Miina.
»Hyi; jää sinäkin tänne. Minä en hirviä enää olla yksin.»
Mutta Alma jo tyyntyi; lääkkeet tekivät vaikutuksensa. Hiljaa hän
makasi, pää liikkumattomana valkoisella tyynyllä. Posket olivat kalpeat
ja katse sumea.
Miina ja Maijaliisa odottivat, että hänen silmänsä menisivät umpeen.
Mutta sitä ne eivät tehneet; tuijottivat vaan yhteen kohti
selkiseljällään. Ja sitten ne äkkiä taas kirkastuivat. Samalla hän
kavahti ylös ja vuovasi kädet harallaan sinnepäin, jonne katsekin oli
jännitetty.
»Mihinkä rouva menee?» kysyi Maijaliisa, joka sattui olemaan lähempänä,
ja sieppasi hänestä kiinni.
»Arvi, Arvi», mutisi hän ja katsoi yhä samaan paikkaan silmiään
rävähtämättä.
Molemmat palvelijat painoivat häntä takaisin vuoteelle.
»Ei siellä ole mitään, hourukuvia vaan. Nukkukaa pois.»
Heidän täytyi pidellä häntä, muuten olisi hän vieläkin ryntäissyt ylös.
Huulet kävivät, mutta sanoja eivät he enää voineet eroittaa. Silmät
olivat yhä rävähtämättä samassa paikassa ja huulet lakkasivat
liikkumasta vaan silloin, kun vetääntyivät kolkkoon hymyyn.
»Mitähän se näkee?» kysyi Maijaliisa Miinalta.
Tämä pudisti päätään.
Vasta aamupuoleen meni Alma uneen. Hän nukkui hiljaa ja rauhallisesti.
Palvelijat kävelivät varpaillaan, kuuntelivat silloin tällöin oven
takana ja veivät lapset kaukaisimpaan huoneesen. Sielläkään eivät
antaneet heidän telmiä eikä ääntä pitää.
Maijaliisa lakaisi kyyryssä selin kyökin lattiata aamulla, kun Alma
äkkiarvaamatta tuli juoksujalassa huoneestaan. Hän oli yöasussa, ja
hätääntyneen näköinen.
»Miksi jätitte minut yksin; vaikka tiesitte, että ne minua vainoovat?»
»Herra Jumala ketkä?»
Alma ei vastannut; hän alkoi selvitä.
»Vilustaa», sanoi hän viimein.
»Onko ihme, hyvä rouva, kun olette aivan märkänä hiestä. Lähtekää pian
sänkyynne takaisin.»
»Ei sänkyyn; Arvin haudalle minä tahdon. Kuka tulee auttamaan
päälleni?»
»Mutta jaksatteko te?»
»Jaksan minä, jaksan heti, kun vaan olisin vaatteissa.»
»Minä tulen teitä pukemaan. Ja sitten kai rouva ottaa meistä kumman
hyvänsä mukaan? Emme uskalla laskea teitä menemään yksin, kun olitte
niin kipeä yöllä.»
»Nyt olen ihan terve. Mutta tulkaa vaan.»
Miinan ehdotuksesta otettiin hevonen; Alma nousi rekeen, Maijaliisa
istui penkille kuskin rinnalle. Ajaja sivalsi hevosta piiskalla, reki
luisti eteenpäin, että lumi narisi jalaksien alla. Vanha akka väistyi
tiepuoleen ja jäi katsomaan heidän jälkeensä.
Kovanlainen tuuli pieksi Alman kasvoja. Se virkisti häntä ja selvitti
mielen yöllisestä kauhusta. Unta se vaan oli ollut, sairaan sielun
tuottamaa kuvitusta. Helvettiä ei enään kukaan uskonut löytyvän eikä
piruja; jos kuoleman jälkeen tuli tuomio ja rangaistus, täytyi niiden
olla toisenlaisia. Ei helvettiä, eikä tulta... Kuoleman jälkeen? Mistä
tiedettiin, että jotain elämää vielä silloin oli? Ehkä loppui kaikki
siihen?
Ihmisiä kulki kadulla ristiin rastiin. Toisia he sivuuttivat, toisia
tuli vastaan. Kaikki näyttivät terveiltä ja voimakkailta. Yksin nuo
pienet ryysyiset kerjäläispojatkin, jotka vetivät kelkkaa perässään ja
puhaltelivat punaisia käsiään. Ja maanmieskin, joka toi puukuormaa
kaupunkiin ja astui ohjaksia pidellen hevosensa rinnalla. Kuinka
mielellään Alma olisi halunnut vaihtaa elämää ja olemusta heidän
kanssaan!
Hevonen seisahtui hautausmaan portille, Alma ja Maijaliisa menivät
sisään. Heidän täytyi kulkea ensin kappaleen matkaa suoraa tietä
eteenpäin, sitten kääntyä oikealle, tullakseen Arvin haudalle. Lumi oli
nuoskeata, Alman jalat ja helmat kostuivat. Hautaristiä oli tiheässä
yltympäri. Hän pysähtyi vähän väliä katselemaan milloin yhtä, milloin
toista. Luki nimen, syntymä- ja kuolinvuoden ja seisoi vielä hetken,
ikäänkuin odottaen jotain tietoa myöskin elämästä, joka näiden
molempien vuosien väliä oli kulkenut. Mutta siitä ei mitään ilmoitettu.
Mykkinä seisoivat ristit lyhyine kirjoituksineen.
Ja kuinka niitä oli paljon! Jokaisen alla lepäsi vähintäänkin yksi,
muutamien alla useampia rinnan. Nämä kaikki, ne olivat kerran
syntyneet, kasvaneet, iloinneet, syntiä tehneet, kärsineet, kuolleet.
Niin, syntiä ne kaikki olivat tehneet, aikuiset enemmän, lapset
vähemmän. Mutta oliko niistä yksikään niin rikoksellinen ja niin
syvälle langennut kuin hän?... Voisiko hänkin levätä täällä niin hiljaa
ja rauhallisesti?... Eikö hänen hautaristinsä ilmoittaisi
jälkeenjääneille, kuinka mitätön ja turha hänen elämänsä oli ollut,
mikä kurjuus viimein lopuksi tuli. Eikö ilmoittaisi...
Ei, hän pakeni omia ajatuksiaan ja astui nopeasti Arvin haudalle, jossa
vaipui istumaan alas lumelle.
»Elkää, hyvä rouva, te kylmetytte», sanoi Maijaliisa.
Alma ei sitä kuullut. Hän olisi tahtonut itkeä; ennen kyynelet antoivat
niin suloista lohdutusta, niiden mukana vuoti sydämestä suru ja kaiho
pois. Mutta kyyneleitä ei hänellä enää ollut. Eikä ne olisi auttaneet.
Ei mitkään kyynelvirrat tehtyä tekemättömäksi saaneet.
Ristit ottivat uhkaavan muodon. Ne olivat kuin kylmiä, kovia
vihollisia, jotka vainosivat häntä edestä, takaa ja sivuilta joka
paikasta. Mustat kirjaimet irvistivät hänelle ja sanoivat, että hän
viimeiseen asti oli valhetellut ja pettänyt miestään, antanut hänen
vielä jäähyväishetkelläkin syleillä itseään siinä luulossa että hän oli
uskollinen, siveä ja puhdas vaimo. Ja ne sanoivat, että hänen aikansa
oli tullut, ja että häntä tuomiolle vaadittiin. Jumalan armo oli
palannut hänestä pois, kuolema tahtoi omakseen luut.
Ne ahdistelivat häntä, kaikki nuo ristit lähenivät, tunkivat kaukaakin
hänen ympärilleen ja kallistuivat hänen päälleen. Ylhäältä uhattelivat
häntä puiden paljaat oksat, jotka ilkeästi harrottivat ja pieksivät
ilmaa... Jos hän laulaisi, ne ehkä sitä tottelisivat?
Ja hän lauloi:
»Kuolleet luut, kuolleet luut, Jumalan armo on palanut pois!»
Maijaliisa juoksi hakemaan ajajaa avukseen; hän vietiin rekeen ja
Maijaliisa istui nyt rinnalle, pidellen molemmin käsin hänestä kiinni.
Ajaja sivalsi hevosta piiskalla ja antoi sen juosta, niin paljon kuin
jaksoi.
Ihmiset kadulla ja ikkunoissa ennättivät vaan vilahdukselta nähdä,
kuinka reessä istuva rouva horjui, ja muutamat, jotka sattuivat
lähelle, kun he livahtivat ohitse, kuulivat hänen myöskin pitävän
ääntä. Mutta sanoista saivat ainoastaan Maijaliisa ja ajaja selkoa:
»Kuolleet luut, kuolleet luut, Jumalan armo on palanut pois.»
»Aivopolte», sanoi lääkäri, joka kiireellisesti oli tuotu hänen
luokseen.
Hän seisoi Alman vuoteen ääressä ja katseli kuinka toinen jalka ja käsi
yhtämittaa nytkähtelivät.
»Tässä ei ole juuri mitään tehtävää. Mutta rehtorille meidän pitää
lähettää sähkösanoma.»
Maijaliisa juoksi hätäisenä hakemaan rehtorin huoneesta paperia ja
mustetta. Saatuaan ne käsiinsä, hän aikoi palata sänkykamariin, kun
samassa etehisen kello soi. Eräs poika siellä oli, joka antoi hänelle
pienen avonaisen kirjekuoren. Ajatuksissaan hän sieltä vetäisi esiin
visiitikortin, jossa Nymark pyysi rouvaa huomispäivän rekiretkelle.
»Herra Jumala», sanoi Maijaliisa ja vei sen lääkärille.
Lääkäri kyhäsi kortin toiselle puolen:
»Käänny muihin. Rouva Karell huonona sairaana.»
Kortti pantiin samaan kuoreen takaisin ja annettiin pojalle.
Mutta Alma hyräili vieläkin:
»Kuolleet luut, kuolleet luut, Jumalan armo on palanut pois.»
Lääkäri toimitti hänelle jäitä pään päälle ja määräsi rohtoja. Kun
palvelijat sanoivat pelkäävänsä, neuvoi hän heitä ottamaan avukseen
erään kätilön, joka oli tottunut sairaita hoitamaan ja jonka hän nyt
tiesi olevan saatavina.
Alma reuhasi lakkaamatta vuoteellaan. Hautaristit ja vinhat puut olivat
kadonneet, mutta siihen sijaan piiritti suuri joukko pahoja henkiä
hänen vuodettaan. Ne hätyyttivät häntä ja tahtoivat väkisen viedä häntä
palavaan ahjoon, siihen jossa avioliiton rikkojat kiemuroitsivat
liekkien keskellä. Hän hosui niitä pois sekä käsin että jaloin; mutta
kun ne toiselta puolen pakenivat, ne toiselta taas ryntäsivät ilkkuen
ja häijysti nauraen esille. Hän reuhasi kaiken yötä ja koko seuraavan
päivän; hiki valui virtana poskia ja ruumista pitkin, mutta päälaen
sisään ne olivat saaneet pistetyksi tulen. Eikä sitä tulta jäät
jäähdyttäneet, sillä se oli ikuisuuden ahjosta otettua.
Hän oli paljosta hosumisesta lävitse uupunut. Ei jaksanut enää kättä
nostaa, vaan herkesi olemaan hiljaa. Riemulla ne nyt ryntäsivät kaikki
esille. Pienimmät kapusivat yltympäri vuoteen laidoilta ja jalkopäästä,
hyppivät ja tanssivat hänen peitteellään ja rähähtivät suureen nauruun.
Hän antoi heidän nauraa ja ummisti silmänsä...
»Nythän se viimeinkin taitaa nukkua», kuiskasi Maijaliisa vieraalle
hoitajalle.
Mutta vielä hän vähäisen raoitti silmäluomiaan, kun kadulta kuului
tiukujen ja kulkusten helinää pitkässä jonossa.
»Tules katsomaan, Maijaliisa», sanoi Miina, joka oli vetäissyt
ikkunaverhon syrjään. »Rekiretket!»
He lukivat kolmattakymmentä hevosta ja ehättivät ottamaan selkoa siitä,
kenen kanssa itsekukin ajoi.
»Ja näepäs, tuossahan on maisteri Nymark. Kuka istui hänen rinnallaan?»
»En tuntenut, mutta kaunis se vaan oli.»
»Tiesitkös, että hän eilen olisi pyytänyt meidän rouvaa.»
»Niin kerroit. Olisi hän päässyt taas iloon ja humuun, kun olisi vaan
tervennä ollut.»
»Eivätkö nuo ilot liene jo jääneet häneltä ikuisiksi ajoiksi.»
»Elkää puhuko niin kovaa», varoitti hoitaja sängyn luota.
He laskivat ikkunaverhon paikoilleen, vilkaisivat Almaan, joka nyt
todella nukkui, ja menivät hiljaa varpaillaan huoneesta pois.
* * * * *
Yhdeksäntenä päivänä sen jälkeen seisoi taaskin joukko ihmisiä
avonaisen haudan ympärillä. Pappi luki tavalliset luvut, heitti multaa
alas ja luki sitten vielä. Kun hän oli lopettanut, pyrkivät nekin,
jotka etempänä olivat seisoneet, lähemmäksi, nähdäkseen kirstun, joka
kätki Alman sammuneen elämän. Säälien he sen ohessa heittivät pikaisen
silmäyksen Johniin, jonka kasvoista ja koko olennosta ilmestyi syvä
suru ja samalla miehekäs itsensä hillitsemisen voima. Maijaliisa ja
Miina seisoivat rinnan haudan toisella puolen. He olivat itkeneet
silmänsä turvoksiin ja itkivät yhä vieläkin. Lyyli, joka oli
Maijaliisan käsivarrella, itki myös, kun kaikki muutkin itkivät, pappa
ja Ella ja kaikki. Ja hän itki ääneen eikä herennyt, vaikka täti
Leistén suuteli ja puhutteli häntä. Mutta Helmi ei ollut millänsäkään,
katseli vaan kummastellen ympärilleen, kietoi sitten käsivartensa
Miinan kaulan ympäri ja painoi päätänsä hänen päähänsä. Miina puristi
häntä itseensä vasten ja nyyhkytti vielä kovemmin.
(1887.)