Takaisin tullessakin Alma kulki mitään virkkamatta. Oli niin omituista
luonnossa, niin rauhallista ja salaperäistä samalla.
»Noo, Alma», sanoi John, hiljaa puristaen hänen kättään, »mitä mietit?»
»John, minua ei vielä yhtään nukuta. Lähdetään järvelle. Onhan synti
panna maata näin kauniina yönä.»
»Mutta nyt on jo niin myöhäistä.»
»Mitä se tekee. Nukutaan aamulla pitempään.»
»Entä pikku Helmi?»
»Kyllä Miina katsoo häntä sen aikaa. Eikä hän tavallisesti herääkään
iltayöstä.»
»Niinpä mennään sitten. Pitäähän tehdä pikku muijalleen mieliksi.»
»Hyi, et saa sanoa »muija». Se on niin rumaa.»
»Kuinka sitten? Pikku ruusun-nuppuni, niinkö?»
»Istu sinä perään, minä soudan.»
»Mitä varten? Ethän sinä jaksa kumminkaan.»
»Taikka emme souda ollenkaan. Jos sinä vaan hiljaa melot tuonne salmen
suuhun.»
Alma puhui kuiskaamalla. Yön rauha ja luonnon ihanuus valtasivat hänen
mielensä. Vene kulki vitkalleen järven tyyntä pintaa salmea kohti.
»Kuinka ihmeen kaunista! John, katso tuonne, noita vaaleita, hohtavia
pilviä, jotka uiskentelevat niin alhaalla, että luulisi niiden tahtovan
suudella maata. Ja liikkumattomuus, ja äänettömyys. John, minusta
tuntuu, kuin koko luonto nyt nauttisi olevaisuudestaan. Ei, mutta
näetkös noita värivivahduksia tuolla puolen.»
»Omituista tosiaankin. Ja niin erinomaisen lämmin nyt on. Siunattu
asia.»
Hän ajatteli kasvullisuutta.
»John», jatkoi Alma taas hetken päästä. »Oletko sinä onnellinen?»
»Erinomaisen tyytyväinen elämään, ainakin tätä nykyä. Entä sinä,
Almaseni?»
»Äärettömästi onnellinen. Niin onnellinen, John, että tahtoisin
pysähdyttää ajan kulun ja antaa tämän hetken jatkua ijankaikkisesta
ijankaikkiseen.»
John nauroi.
»Eiköhän se kävisi yksitoikkoiseksi kumminkin.»
»Hyi, John, kuinka voit sanoa niin?»
»Lyön vetoa, että parin tunnin perästä sinulle jo tulee nälkä, ja
lähdet oikein halusta sisään jälleen.»
Alma ei vastannut mitään. Hän katsoi syrjään ja oli pahoillaan. Arveli,
ettei John häntä ymmärtänyt.
»Noo, Alma?»
John koetti tavoittaa hänen silmiään.
»Alma, suutuitko sinä?»
Alma kääntyi päin ja hymyili, mutta katse oli kostea.
»Semmoisesta viitsit pahoittaa mielesi. Oletpa tosiaan lapsellinen. No,
kas nyt taas. Ei, tule tänne, että saan pyyhkiä nuo kyynelet
silmistäsi.»
Hän kurotti kädellään Almaan kiinni ja veti hänet luokseen.
»Kainalooni sinut otan kuin pienen kyyhkysen. Rakas, oma vaimoni!»
Hän nosti Alman leukaa ja suuteli häntä.
»Oma vaimoni!»
Lämmin katse kohtasi Almaa syvältä silmistä. Alma kietoi kätensä hänen
kaulansa ympäri.
»Minä rakastan sinua, John. Ylitse kaikkea. Enemmän kuin mitään muuta
taivaassa tai maassa.»
»Sen tiedän, armaani.»
Hän puristi Alman lujaan rintaansa vasten ja suuteli häntä vielä
kerran.
»Mutta järjellinen sinun tulee olla, ei mustasukkainen suomalaisuudelle
eikä isänmaalle.»
»Kun ne anastavat koko sinun sydämesi.»
»Eipä, sinähän sen anastat. Hallitset siellä aivan itsevaltiaana.»
»Niin, nämä muutamat viikot vaan täällä maalla. Kaupungissa et minua
joudu paljon muistamaankaan.»
»Alma, Alma, mitä sanoisit, jos mieltyisin muihin naisiin?»
»Se vielä puuttuisi!»
Alma kavahti pystyyn hämmästyksestä.
»No, no, elä peljästy, ei se tietysti koskaan tapahdu. Tahdoin vaan
johtaa ajatustasi siihen, että herkeisit olemasta mustasukkainen
isänmaalle.»
»John, kyllä koetan olla järkevä vast'edes.--Täytyyhän mun», lisäsi hän
huoaten.
»Kas, siinä teet oikein», hyväili häntä John.
Alma istahti laudalle veneen perään ja nojautui miehensä polveen. John
silitteli hänen päätään.
»Sanopas, Alma, minulle nyt yksi asia, jota monasti olen ajatellut
sinulta kysyä.»
»Mikä se on?»
»Muistatko erästä iltaa, se oli viime talvena, kun minä tulin kotiin ja
sinä istuit pianoa soittamassa?»
»Vähää ennen pikku Helmin syntymistä?»
»Aivan. Silloin olit itkenyt, näin sen silmistäsi. Mutta syytä en
saanut tietää, vaikka kuinka olisin tutkistellut.»
Alma naurahti, vähän hämillään.
»Tunnusta, olitko silläkin kertaa vaan mustasukkainen yhteiskunnalle?»
»Eikä, muuta se oli.»
»Mitä?»
»Joutavia. Ilman aikojaan.»
»Tiedätkö, minua se vaivasi kauvan aikaa. En tahtonut saada sitä
mielestäni pois.»
»Etkä puhunut mitään. Rakas John!»
»Kun sinä olit umpimielinen, niin minäkin olin. Mutta nyt sen kerrot,
eikö niin.»
»Ei se todellakaan ollut mitään. Semmoista hirmuisen lapsellista. En
minä kehtaa, John.»
Mutta John hyväili ja suuteli »pientä muruaan» ja katsoi häntä silmiin.
Ja sitten hänen kuitenkin täytyi kertoa.
»Se nyt oli niin, John, että minä pelkäsin kuolevani.»
»Niinkuin ainakin lapsivuoteen edellä. Noo, ja siinäkö kaikki? Tuon
kyllä olisit sanonut?»
»Tuli siihen pikkuisen lisää. Mutta sinä naurat.»
»En naura. Olen ihan totinen.»
»Sitten ajattelin, John, että sinä ottaisit toisen vaimon, jota
rakastaisit enemmän kuin minua. Etkä enää muistaisi, etkä kaipaisi
minua ollenkaan. Ja sitähän minä itkin. Voi, John, minä olen jo monasti
sitä itkenyt.»
Alma el enää ollut hämillään; kyynelet tunkeutuivat silmiin taaskin,
sillä saattoihan tuo kumminkin tapahtua. Olipa hän käynyt kovin
heikoksi viime aikoina; päätä kivisti yhtenään ja voimat olivat välistä
niin lopussa, ettei tahtonut pystyssä pysyä. Ja äkkiä hänellä oli
kuvana edessä, kuinka John piti toista vierasta vaimoa, nuorempaa,
kauniimpaa, verevämpää näin juuri kainalossaan kuin häntä nyt.
John oli yhtä vakava kuin hän, mitä lieneekään ajatellut.
Molemmat olivat äänettöminä.
Alma tahtoi irtaantua hänen käsivarrestaan ja vetääntyä kauvemmaksi.
Mutta John ei häntä päästänyt; nosti hänet sen sijaan polvelleen,
likisti rintaansa vasten ja painoi kasvonsa hänen lämpimään kaulaansa.
»Hän ei kiellä, hän siis tekisi niin», arveli Alma. Ja hän heitti
moittivan katseen Johniin.
»Armas, pikku Almani, elämä on viheliäistä, parasta ettei ajattele
eteen eikä taakse, nauttii vaan onneaan, niin kauvan kuin sitä kestää.»
»Jos kuolisimme yht'aikaa, John, ettei toinen jäisi toisesta jälkeen.»
»Herkeä jo, kultaseni, kuolemaa ajattelemasta.»
»Minä en voi. Se yhtenään häilyy mielessäni. Välistä kun kuvailen,
että--»
»Että mitä?»
»Että sinä ehkä kuolet», jatkoi hän hiljaa ja kauhistuneena, »jätät
minut ja lapset--»
Alma ei voinut enää pidättää itkuaan.
»Mutta, Alma, oletpa sinä oikea hupakko. Kuinka lapsellista. Nyt
lähdemme kotiin emmekä tule toiste milloinkaan keskellä yötä tänne
haaveilemaan, koska siitä on tuommoisia seurauksia. Saa nähdä, huomenna
olet kipeä.»
»Enkä ole.»
Alma pyyhki silmänsä ja koetti tyyntyä.
»Istu tähän perään, minä soudan ja kotiin mennään, että hurahtaa. Ohho,
kello onkin jo puoli kolme.»
»Hyvänen aika, onkohan Helmi herännyt?»
Alma ei enää joutunut kuolemaa ajattelemaan, vaan piteli melaa, että
veneen kokka oli suoraan kotirantaa kohti. John souti voimainsa takaa;
airot kolisivat, vesi kohisi. Mutta ympärillä kirkastui aamu; taivas
rusotti koillisessa ja linnut alkoivat viserrellä.
»Oli se kumminkin hauskaa, John. Mitä?» sanoi Alma, kun olivat vetäneet
veneen rannalle.
»Myönnetään, myönnetään.»
»Ja menemmehän vielä toisenkin kerran?»
»Ellet vaan tule kipeäksi.»
»Ei pelkoa. Olen tällä hetkellä virkeämpi kuin milloinkaan.»
He tulivat sisään. John meni omalle puolelleen polttamaan vielä yhden
papyrossin ennen maatapanoa, mutta Alma riensi suoraa päätä
sänkykamariin. Helmi nukkui makeassa unessa ja Miina makasi lattialla
kätkyen vieressä; oli ottanut tyynyn kyökistä päänsä alle.
»Miina rukka! Menkää pois omaan sänkyynne.»
Alman täytyi nykäistä, ennenkuin hän vihdoinkin heräsi ja nosti unisen
päänsä tyynyltä. Mutta hän ei tajunnut sittenkään mitään, vaikka silmät
seljällään katseli Almaa.
»Ylös, ylös», naurahteli Alma.
Miina väänsi ja käänsi ruumistaan, raapi kahden käden päätään ja pyyhki
hiuksia silmiltään.
»Ylös, ylös! Eikö Miina herääkään.»
Jopa näytti viimeinkin käsittävän, ettei häntä enää täällä tarvittu;
pystyyn hän kapusteli ja pää edellä hän pyrki kyökkiin päin. Mutta Alma
vielä pidätti.
»Entä tyyny?»
Miina kääntyi ja tuijotti häneen, ymmärtämättä mitään. Alma osoitti
kädellään tyynyä.
Mutta ei hän sittenkään saanut selvälle tarkoitusta. Tulla tupsahti
Alman eteen ja tarttui hänen ojennettuun käsivarteensa kiinni.
Alma äänsi säikähdyksestä ja veti käsivartensa pois, vaan samassa hän
taas nauroi.
»Hupsuko sinä olet. Tuossa tyyny!» Hän pani sen Miinan syliin. »Mene
nyt.»
Miina hynttyytti tyynyineen lastenkamarin läpi kyökkiin ja Alma meni
myöskin hänen jäljessään vanhempia lapsia katsomaan. Sikeässä ne
nukkuivat kaikki. Ellalla oli käsi posken alla ja niin hän oli
herttaisen suloinen siinä maatessaan, että äidin sydän riemulla
täyttyi. Tyysä oli potkinut peitteen päältään; kuuma kun oli, antoi
Alma sen jäädä jalkoihin, kietaisi vaan lakanan hänen ympärilleen.
»Herran rauha», hän kuiskasi. Ja tuntui kuin olisi se huoneessa
vallinnutkin.
Laskeutuessaan vuoteelle, Alma taaskin muisteli Nymarkin sanoja: »Pelko
on heikkouden merkki.» Mitä oli hän millä tarkoittanut?
Kummallisesti hän tänä iltana oli häneen katsonut.
Sporttia? Miehet rakastavat sporttia?... Joutavata!