Ja Helmi vakavana, otsa rypyssä teki ensimmäistä opin-näytettä.
»Mamm, mamm, mamm...»
Jykeviä askeleita kuului viereisestä huoneesta.
Alma käänsi ilosta hehkuvat kasvonsa sinnepäin. »John, John, tule
kuulemaan! Helmi osaa jo sanoa »mamma».»
John laski käsivartensa Alman kaulan ympäri ja kumartui heidän
ylitsensä. Mutta Helmi herkesi samalla jokeltamasta, sillä hänen
silmänsä olivat tarttuneet Johnin partaan, joka aina oli herättänyt
hänen harrasta haluaan.
»Helmi kulta, sano »mamma», sano, että pappakin kuulee. Mam-ma, mam-ma!
Noo?»
Ei Helmi enää kuullut eikä nähnyt äitiä. Hän oli sormet harallaan
tavoitellut isän partaa, ja viimein onnistunut saamaan siitä kiinni.
John hymyili ja painoi sormellaan hänen poskeaan.
»Vai revit sinä isän partaa. Etkö päästä irti.»
Hän eroitti hiljaa pienet nyrkit kasvoistaan ja vetääntyi kauvemmaksi.
Helmi läähätti suu seljällään ja huhtoi molemmin käsin, mutta eipäs
ylettänytkään enää tuohon mustaan, joka häilyi hänen edessään.
»Hän ei malta nyt, kun näkee sinut», sanoi Alma. »Mutta mene kauvemmas,
tuonne uunin taakse, minä koetan eikö hän sitten.»
»Jätetään toistaiseksi, ennätämmehän vielä. Meidän pitäisi saada totia
alas lehtimajaan. Siellä on vieraita.»
»Minä tiedän. Olemme jo pitäneet illallisestakin huolta, saatte
paistetuita kananpoikia.»
»Hyvä. Tule sinäkin pitämään meille seuraa. Onhan nyt lämmin ja kaunis
ilta.»
»Enkö minä vaan häiritse teitä?»
»Häiritse? Kuinka semmoista pistää päähäsi?»
»Välistä niin tuntuu.»
»Alma!»
John nosti hänen leukansa ja katsoi häntä silmiin.
»Ei, ei, John. Leikkiä se oli. Minä tulen.»
John läksi takaisin vieraiden luokse ja Alma antoi lapselle rintaa,
että saisi sen sitten nukkumaan.
»Missä lienevät toiset lapset; olisi niidenkin jo aika tulla levolle»,
hän puhui Miinalle, joka laitteli parastaikaa heidän vuoteitaan.
»Pannaan Helmi ensin kätkyeen», sanoi Miina ja kohotti peitettä, että
Alma vapaasti sai laskea lapsen alas käsivarreltaan.
Hetken perästä, kun siinä varovasti heilutettiin, Helmin silmät jo
menivät umpeen, jonka jälkeen he yhdessä nostivat kätkyen
makuuhuoneesen, Alman sängyn viereen.
Hyvään aikaan se tapahtui, sillä nyt jyryyten jo ryntäsivät kyökin
ovesta sisään, Arvi, Ella ja Lyyli, jota tavallisesti sanottiin
»Tyysäksi» näin kotiväen kesken.
»Mamma, kuulee», huusi Arvi, »kun kalat niin hirveästi nykivät meidän
onkia ja yksi oli ihan vähällä tulla ylös, oli jo melkein, melkein
ryvillä, mutta putosi sitten takaisin ja se oli niin suuri, tuota
kokoa!»
»Niin ja minäkin olin saada, mutta Lyyli kun huusi, niin kala
säikähti», sanoi Ella.
»Mamma kieltäisi Lyyliä tulemasta ryville, se on siellä vaan meidän
tiellä ja vielä se kerran putoo.»
»Enpät puttoo», soperteli Lyyli.
»Miksei Lyyli saisi katsella, kun te ongitte?» kysyi äiti.
»Mutta kenenkäs syy, jos menee järveen?» intti Arvi.
»Varoittaahan Lyyli, ettei mene?»
»Valoittaa Lyyli.»
Miina riisui lasten päältä ja Alma korjaili pukuaan. Pani sievän
valkoisen esiliinan vyölleen ja kaulaan jonkunmoisen pitsilaitoksen.
Kesähattu häntä kaunisti, sen hän tiesi, asettaessaan sitä peilin
edessä päähänsä.
Hän otti käsityölaukkunsa ja meni hyräellen alas.
»Tuollapa hän tulee», sanoi John.
»Kuka herroista minua kaipasi?» kysyi Alma.
»Allekirjoittanut, teidän nöyrin palvelijanne», sanoi maisteri Nymark.
»Siinä teitte sangen kohteliaasti.»
»Kyllä minäkin kaipasin, vaikken ennättänyt vielä mitään sanoa»,
ilmoitti pormestari Lagander.
Apteekkari Leistén vaan myhäili; hän piti itsensä liian vanhana
tämmöiseen.
»Tietäisitte, kuinka usein teitä todenperästä kaipaamme», jatkoi
Lagander. »Ja kuinka syytämme Karellia siitä, että seuraelämä on
muuttunut ikäväksi ja kuivaksi.»
»John parka! Millä tavalla sen hänen syykseen saatte?»
»Hän se oli, joka teidät valtasi pois. Siitä saakka kuin naimiseen
jouduitte, ette enää ole näyttäytynyt missään.»
»Ja onko sekin hänen vikansa, että olen tullut vanhaksi?»
»Tekö vanha?» kysyi Nymark ja mittaili häntä ihastunein silmin.
»Kohta kolmenkymmenen.»
»Balzacin mukaan nainen vasta silloin alkaa olla intressanti.»
»Balzac on kuollut, ja tietääkseni miehet eivät hyväksyneet hänen
oppiaan siinä kohden. Seitsentoistavuotias on pitänyt valtaistuimen yhä
edelleenkin.»
»Syystä että kolmenkymmen-ikäinen sen hylkää.»
»Mepä olemme nyt keksineet keinon, millä saamme teidät väkisenkin
seuraamme takaisin», sanoi Lagander.
»Olen utelias kuulemaan.»
»Valitsemme teidät Suomalaisen Seuran johtokuntaan.»
»Kiitän paljon. Mutta kunniaa en ota vastaan.»
»Kieltoa ei hyväksytä ilman laillista estettä.»
»Semmoisia on yltäkyllin.»
»Esimerkiksi?»
»Esimerkiksi, ettei Johnkaan sitä hyväksyisi.»
»No, johan sinä itsekin viskaat syyn minun niskoilleni», sanoi John.
»Sitten myöskin, ettei minua haluta.»
»Te ette ollenkaan mahda harrastaa naisen vapautta?» kysyi Nymark.
»En», hymyili Alma. »Jos minusta riippuisi, tahtoisin miehenkin
vapautta rajoittaa.»
»Mitä siihen sanot, John?» tiedusteli Nymark.
»En mitään», vastasi John hymyillen ja puhalteli tyyneesti savua
suustaan.
»Oikein totta», jatkoi Alma. »Kesänajat täällä maalla ovat niin
erittäin hauskoja juuri sentähden, että John aina on kotosalla. Ei
täällä ole yhteiskunta eikä isänmaa eikä suomalaisuus eikä ... eikä
mikään meitä häiritsemässä.»
»Eikä miesystävät, olitte vähällä sanoa», lisäsi Lagander.
»En toki aikonut olla niin tyhmä.»
»Te siis olette mustasukkainen yhteiskunnalle ja isänmaalle», sanoi
Nymark. »Mitä John siitä arvelee?»
»Minä kuuntelen hämmästyneenä.»
»Hän tietysti ei välitä siitä, vaikka olisinkin mustasukkainen.»
Äänessä oli jotain pistävää, jonka tähden John käänsi puheen toisaanne.
»Sinulle tulee kylmä, Alma», hän sanoi, »haenko nuttusi sisältä?»
»Kiitos, otan sen itse, kun täytyy siellä kumminkin käydä.»
Hetken päästä hän taaskin palasi ja sillä välin oli keskustelu mennyt
valtiolliselle alalle. Alma otti käsityönsä ja istui vähän syrjempään.
»Täytyy sen kieliriidan vihdoinkin loppua», sanoi apteekkari Leistén,
»suomalaiset ovat saavuttaneet kaikki mahdolliset oikeudet, mitä he
voivat enempää tahtoa?»
John nousi ylös ja pudisti poron papyrossistaan. Hänen kasvoissaan
ilmestyi tuo voimakas into, tuo varma vakuutus ja luja, järkähtämätön
mieli, jotka Alma hyvin entuudelta tunsi, ja jotka aina saivat hänet
kohoamaan ikäänkuin hallitsijana yli kaikkein muiden.
»Me tahdomme suomalaisen Suomen», hän puhui, »tahdomme että kaikki
kansankerrokset sulavat yhteen, tuntevat olevansa samaa lihaa, samaa
verta, saman hengen lapsia. Kansallisuus pitää tämän maan asujamilla
oleman se elämänlähde, joka ravitsee pientä ja suurta, vanhaa ja
nuorta. Yhtenä yksimielisenä, yksikielisenä kansana me jotakin voimme,
hajaantuneina olemme heikot ja helposti murretut.»
»No hyvä», alkoi taaskin Leistén, »mutta miksi tuo kaikki pitää
tapahtuman niin äkkiä. Antaa sen kehittyä luonnollisesti, vähitellen.
Ei historiallisia oloja niin pikaa muuteta, aikaa ne vaativat.»
»Olemmeko menneet liian nopeaan mielestäsi? Vasta olemme puolitiessä ja
kuitenkin itse juuri toivoit sen jo loppuvan. Tahtoisin tietää, millä
keinoilla se sitten perille vietäisiin, jos nyt pysähdytään, jätetään
sikseen kaikki, keskieräiseksi ja taannutaan. Sekö sitten olisi
»luonnollista» kehittymistä. Totta tosiaan! Sillä parhaiten
osoittaisimme, ettemme todella mihinkään kelpaa, ettei meissä olisi
elonvoimaa eikä kuntoa mihinkään.»
Hän viskasi harmistuneena papyrossinpään pois ja nousi kävelemään otsa
rypyssä.
»Eihän siltä tarvitse pysähtyä.»
Leistén hiukan arasteli puhuessaan, sillä John seisahtui hänen eteensä
ja teroitti silmänsä ankaran kiivaasti häneen kiinni.
»Arvelen vaan, ettei suomalaisten enää tulisi olla niin maltittomia. Se
ei suinkaan olisi meille hyödyksi, jos ruotsalainen kulttuuri äkkipikaa
hävitetään.»
»Saamme sijaan oman omituisen kulttuurin, jossa on ydintä ja terää;
sillä se asia parannetaan.»
Leistén pudisti päätään.
»Minä myönnän, että meidän ruotsalainen kulttuuri on pintapuolista ja
lainattua, ja että sillä sen vuoksi ei pitkällistä tulevaisuutta saata
tässä maassa olla. Mutta tuota hienouttakaan ei pitäisi niin halventaa
yhtäkaikki. Arvonsa on silläkin.»
»Sitä saamme aikaa myöten omin neuvoin, sen mukaan kuin kehitymme.»
»Mutta ketkä suomalaiselta puolen tästä lähtein vievät kieli-asiaa
eteenpäin. Papit ja virkamiehet ovat väsyneet, porvaristo on vielä
ruotsinmielinen, aatelistosta ei puhettakaan. Talollissääty on ainoa,
mutta mitä se yksin voi?»
»Se voi paljon, sillä se edustaa kansan valtavaa enemmistöä. Se on
perustuksena ja pohjana kaikille muille säädyille. Ja kun nyt kansa
itse astuu kielitaistelussa eturiviin, viedään se myöskin horjumatta
lopulliseen voittoon.»
Leistén taaskin pudisti päätään.
»Minä pelkään tuota demokratiaa. Se on heikon humaniteetin
rajuluontoinen lapsi. Lapsi, joka huimapäisyydessään hävittää ja särkee
kaikki, mitä sen tielle joutuu, minkä arvoa se ei ymmärrä.»
»Sinä rupeat sentimentaaliksi», sanoi John pilkallisella hymyllä.
»Elä naura. Ajattele, mihin veivät nuo hillitsemättömät voimat Ranskan
vallankumouksen aikaan.»
»Joutavia! Ihmiskunta on senjälkeen astunut koko vuosisadan askeleen
eteenpäin ja viisastunut.»
Lagander ja Nymark eivät mitään puhuneet, mutta Alma huomasi, kuinka
John ehdottomasti vei heitä mukanaan. Ja hänen povensa kohoili ilosta,
ylpeydestä ja rakkaudesta. John oli niin miehekäs ja voimallinen, ei
tosin niin hieno eikä vilkas kuin Nymark, eikä hänen kanssaan voinut
niin vapaasti leikkiä laskea, mutta voiton hän otti yhtäkaikki.
Maijaliisa ilmestyi nyt hiestyneenä ja hehkuvan punaisena käytävälle.
Hän antoi salaisen merkin Almalle, joka kohta nousi ja vaati herroja
tulemaan ylös illalliselle.
Pöytä oli katettu verannalle. Heitettyään siihen tutkivan katseen
hymyili Alma Maijaliisalle, jonka silmät vilkkuivat etehisen
ovenraosta.
»Oles hiljaa», puhui Maijaliisa Miinalle, joka kuroitteli varpaillaan
hänen takanaan, nähdäkseen hänkin herrain syöntiä. »Ole hiljaa, etteivät
älyä. Kaunis mies se on tuo nuori maisteri, eikös oo? Ja niin aartti
rouvalle että herra tiennee. Mutta kylläpä niitä maittaa ruoka. Näes,
kuinka ottaa apteekkarikin talrikilleen. Leipä loppuu, hyvä isä siunaa.
Juokse leikkaamaan, minä haen korin.»
Posket punaisena ja niin ujona, että polvet vapisivat Maijaliisa
tuoksahti ottamaan koria pöydältä. Luuli kaikkien silmät seuraavan
hänen liikkeitään, mikä kuitenkin oli suuri erehdys, sillä ne tuskin
häntä huomasivatkaan.
John ja Leistén jatkoivat lehtimajassa alkanutta keskusteluaan, mutta
Nymark ja Alma istuivat pöydän päässä ja puhelivat muita asioita.
»Te naiset ette ole lainkaan poliitillisia», sanoi Nymark.
»Pitäisikö meidän sitten olla?» kysyi Alma.
»Kyllä varmaan. Oman itsenne tähden, näettekö. Joka ei osaa etujaan
valvoa, hän ehdottomasti jää tappiolle.»
»Missä me mielestänne niin tappiolle joudumme?»
»Siinä, joka on koko teidän elämänne perustus ja ydin. Rakkaudessanne.»
»Olemmeko tappiolla rakkaudessamme?»
»Kieltämättä. Rakkaudessa on nainen orja, mies herra, vaikka pitäisi
olla juuri päin vastoin.»
Alma nauroi.
»Ja syy siihen? Selittäkää sekin.»
»Mielelläni. Nainen joutuu tappiolle rakkaudessaan vaan sentähden, että
hän antaa miehen päästä voitolle.»
»Tuosta ei viisastu.»
»Odottakaa, minä selitän tarkemmin. Alussa, kun mies pyrkii naisen
suosioon, hänen rakkautensa on elävä ja voimakas, eikö totta?»
»Vallan.»
»Siksi kuin nainen antaantuu ja sanoo: minä olen sinun.»
»No niin?»
»Silloin on mies voittanut ja kohta menettää nainen valtansa. Mies,
näettekö, rakastaa sporttia. Kun ei hänen tarvitse kilvoitella naisen
rakkaudesta, hän ei sille enää osaa panna arvoa. Siinä koko salaisuus.»
»Hyvä kun saamme tietää. Mutta kuinka nyt teidän mielestänne naisen
olisi menetteleminen, ettei näin kävisi?»
»Hänen ei koskaan pitäisi rakastaa miestä koko sielullaan; ei koskaan
sanoa: »minä olen sinun». Antaa miehen häilyä toivon ja epätoivon
välillä. Osoittaa joskus suosiota muillekin miehille ja sallii niiden
ihailla itseään. Sillä tavoin hän kiihoittaa miestä ja pitää hänen
rakkauttaan eleillä.»
»Herra varjele, semmoista oppia. Kuulee, ettei maisteri Nymark ole
avioliitossa.»
»Josta Jumalalle kiitos!»
»Kuinka niin?»
»Minä varmaan pian kyllästyisin rouvaani. Olletikin, jos hän olisi
tuota uskollista, nöyrää ja alttiiksi antavaa sorttia, jommoisia ne
tavallisesti ovat.»
»Te olette hirveän kevytmielinen.»
»Parempi olla kevytmielinen kuin olla ikävä. Minusta nuo vakavat
velvollisuuden ihmiset ovat kauhean väsyttäviä. En tulisi päivääkään
toimeen heidän seurassaan.»
»Minkähänlainen teidän rouvanne oikeastaan pitäisi olla?» hymyili Alma.
»Minä sanon. Ensiksikin välttämättä kaunis. Toiseksi hänen pitäisi
näyttää, että hänellä on viehätysvoimaa. Asettaa niin, että muutkin
häneen rakastuisivat, en minä ainoastaan.»
»Ja antaako niille sijaa sydämessään, ehkä enemmän kuin teille?»
»Ei hän sitä tekisi. Siitä kyllä pitäisin huolen.»
Alma pudisteli päätään.
»Luuletteko todellakin, että tuommoinen olisi onnellisempaa.»
»Se ainakin olisi hauskempaa.»
»Tietysti te myöskin pitäisitte oikeutenanne rakastua johonkuhun
toiseen naiseen, kun vaan päähänne pistäisi.»
»Rouvani saisi syyttää itseään, jos niin tapahtuisi. Hän ei olisi
silloin oikein valvonut etujaan.»
Alma katsoi häneen.
»Tiedättekö, minä melkein vähän pelkään teitä.»
»Se on minulle erinomaisen suuri kunnia.»
»Kuinka niin?»
»Pelko on heikkouden merkki.»
»Ei aina.»
Alma hieman punastui harmista. Hän kääntyi kuuntelemaan toisten
puhetta. Mutta se oli mennyt niin syvälle politiikkiin, ettei hän sitä
ollenkaan voinut seurata. Ja taas hän alkoi juttelua Nymarkin kanssa,
joka kaikesta huolimatta oli sangen huvittava omituisessa
kevytmielisyydessään.
Oli jo puoliyö, kun vieraat ottivat jäähyväiset. John ja Alma
saattoivat heitä maantielle saakka, hevoset annettiin mennä edellä,
käyden seurasivat he niitä, pitkin metsäistä tietä. John oli ottanut
Alman käden turvaansa, mutta herrojen kanssa hän kuitenkin puheli; Alma
ei ottanut keskusteluun osaa, sillä vuoden tulon toiveet häntä eivät
juuri sanottavasti huolettaneet. Äänettömänä hän käveli siinä miehensä
rinnalla katsellen metsää, joka seisoi niin hiljaisena molemmin puolin,
ettei ainoakaan lehti värähtänyt. Joskus rasahti oksalla; varmaan
lintu, jonka yöunta he vaeltaessaan häiritsivät.
Kun muistui mieleen Nymarkin äskeinen puhe, täytyi hänen naurahtaa. Se
oli niin hurjaa, niin vallattoman vapaata. Turvallisesti hän nojautui
Johnin käsivarteen ja puristi sitä rintaansa vasten. John huomasi sen,
ja vaikka hän juuri selitti toisille kaikenmoisia parannuskeinoja,
jotka maanviljelyksessä olisivat mitä pikimmin noudatettavat, hän
kumminkin sen ohella katsahti Alman silmiin ja hymyili hänelle
hellästi.