Lupa-aika oli kulunut melkein loppuun, viimeisiä päiviä vietti rehtori
Karellin perhe maalla. Pyykki oli pesty, kaikki valmistettu muuttoa
varten, jonka kolmen päivän perästä piti tapahtua.
Kun oli kaunis päivä, antoi Alma laittaa iltapäiväkahvin lehtimajaan
likellä rantaa. Alma neuloi nimimerkkiä punaisella langalla uusiin
nenäliinoihin. Tyysä kiipeili penkille hänen viereensä, toiset lapset
istuivat nurmella ja muukkailivat pienillä kivillä. Helmikin oli tuotu
ulos; hän makasi pienissä vaunuissaan puun varjossa, valkoinen
harsovaate peitteenä, ettei kärpäset eikä itikat päässeet puremaan.
Joka kerran kuin hän vähänkin liikahti, Miina heti oli valmis
heiluttamaan vaunuja, samalla kun hän varoitti muita olemaan hiljaa. Ja
niin Helmi aina vaipui uneen takaisin. Sillä välin järjesteli Miina
pöydälle kuppia ja muita kahvikaluja.
»En suinkaan minä pannua voi tuoda alas, ennenkuin rehtori tulee?» hän
kysyi.
»Ei, antaa olla hellalla niinkauvan, ettei jäähdy.»
Alma pisteli uutterasti neulaa eikä nostanut silmiä työstään. Hän oli
ikävisaään, kun ajatteli muuttoa ja kaupunkielämää. Niin pian olikin
kesä vierähtänyt, tuskin tiesi sen alkaneen, ennenkuin oli jo lopussa.
Mutta enemmän häntä vielä vaivasi se, ettei John tuntenut kaipausta
samassa määrässä kuin hän. Niin, Alman mielestä hän melkein ilolla
läksi jo täältä. Häntä ei ajan pitkään tyydyttänyt yksinäinen ja
rauhallinen perhe-elämä, hän halusi vaihtelua, tointa.
Sitäpä hän nyt saisikin mielin määrin tulevan talven aikana, John oli
nimittäin valittu valtiopäivämieheksi. Alma sitä suri, eikä uskaltanut
paljon ajatellakaan kevättä, jolloin hän tulisi olemaan yksin kotona,
eroitettuna miehestään niin pitkän pitkäksi aikaa.
Hän olikin itkenyt, kun sai sen tietää, ja itkenyt vielä enemmän
nähdessään kuinka suurella innolla John alkoi siihen valmistautua. Ei
ainoata sanaa kaipauksesta, erosta, ikävästä. Ei ainoatakaan!
Alma oli siitä syvästi loukkaantunut. Hän oli ollut harvapuheinen monta
päivää ja kylmä; mutta sitä ei John ottanut huomioon. Ja katkeralla
mielellä hän oli; antoi hienoja pisto-sanoja tuontuostakin. Nekään
eivät vaikuttaneet mitään. John vetääntyi vaan kamariinsa, kirjoitteli,
luki, mietti ja oli vaiti. Koko mieli oli muualla. Alma tunsi itsensä
hyljätyksi, yksinäiseksi.
Oli hän koettanut katkeria tunteitaan hallita. Hoiti lapsia ja ompeli.
Mutta ajatukset menivät väkistenkin aina siihen. Hän laski, kuinka
monta sanaa John oli hänelle puhunut, kuinka kauvan hän oleskeli
kamarissaan ja kuinka kiireesti hän aina vetääntyi pois perheen ja
hänen luota. Ja kun John sitten sattui tulemaan, hänen juuri näitä
ajatellessaan, ei hän parhaalla tahdollakaan voinut olla iloinen eikä
ystävällinen.
Tällä hetkellä hän taaskin oli raskaalla mielellä. Hän oli pyytänyt
Johnia tulemaan alas lehtimajaan kahville. Tänään oli kaunis ilma; oli
ehkä viimeinen kerta, kuin saattoivat istua hauskasti ulkona yhdessä.
John oli tuskin nostanut päätään; hyrähtänyt vaan, »kyllä, kohta» ja
kirjoittanut edelleen, ikäänkuin merkiksi, ettei saanut häntä häiritä.
Alma päätti pysyä vastedes poissa hänen kamaristaan. Jos mitä oli
sanottavaa, hän lähettäisi lapsia tai palvelijoita.
Nyt hän kumminkin tuli. Sieppasi Tyysän syliinsä ja asettui Alman
rinnalle istumaan. Alma ompeli.
»Joko te odotitte? Taisin viipyä liian kauvan?»
Alma huiskasi kädellään pois papyrossin savun kasvoiltaan.
»Oho, anna anteeksi», sanoi John ja puhalsi savun suustansa toiselle
sivulle.
Sitten hän heilutteli Tyysää polvellaan.
»Ajetaankos hummalla, Tyysä? Körö, körö kirkkoon, mustalla ruunalla,
valkealla varsalla kotiin, niinkös?»
Ella ja Arvikin tulivat lähemmäksi.
»Pappa kuulee», sanoi Ella.
»No, lapseni, mitä sinulla on papalle sanottavaa?»
»Että mitä varten tämä kaikki on tullut?»
»Mikä kaikki?»
»Tämä maailma.»
»Ella kun ei tiedä», sanoi Arvi säälivällä hymyllä.
»Niinpä sano sinä, Arvi.»
»Sitä varten, kun Jumala sen loi.»
Ella oli vähän aikaa mietteissään; kääntyi sitten Arviin.
»Mutta mistä se sen loi!» toisti hän.
»Ka, tyhjästä.»
»Mutta, mistä Jumala sai sen tyhjän?»
»No, se oli jo olemassa.»
Ella vaikeni.
»Vaan sanopa nyt sinä, Ella, alkoi John hymyillen, »mitä varten Jumala
loi sitten maailman?»
»Ett' ois lystimp' olla.» Hän puhui Savon murretta niinkuin Miina.
»Että kellä olisi lystimpi olla?»
»Jumalalla itsellään ja meillä immeisillä.»
»Oi tuota lasta, kuinka on viisas», ihmetteli Miina, kaataessaan kahvia
pannuun.
Ella, näet, oli hänen lempilapsensa.
»Niin», kääntyi John Almaan, »parempaa vastausta tuskin voinee antaa».
Alma el virkkanut mitään, neuloi vaan edelleen.
»Miksi noin suuria kirjaimia laitat?»
»Kun niitä pidetään, semmoisia.»
»Minusta ne ovat rumia. Ja eikö niissä ole hirveän paljon työtä?»
»On kyllä.»
»Te olette somia, te naiset. Väkisenkin teidän pitää keksiä itsellenne
tarpeetonta ajan ja voimain hukkaa. Näkee, ettei teillä ole juuri
käsitystä ekonomiasta.»
»Kiitos komplimangista.»
John naurahti ja taputti häntä olkapäähän. Mutta Alma tempasi
hermostuneella liikkeellä sakset pöydältä, leikkasi langan poikki ja
alkoi uutta kirjainta. Niin uutterasti hän pisteli kuin olisi henki
ollut kysymyksessä.
Arvi vaati isää rantaan katsomaan hänen veneitään. Hän oli laittanut
kaksi uutta ja entisiä oli neljä, ei siis vähemmän kuin kuusi yhteensä.
John meni ja vei Tyysän mukanaan. Ellakin heitä seurasi, mutta Alma jäi
paikoilleen lehtimajaan.
Hänen mieltään karvasteli. John kohteli häntä pilkallisesti ja
ylönkatseella, ei välittänyt hänestä enää vähääkään, eikä pannut hänen
rakkaudelleen mitään arvoa. Niin kylmäksi hän oli käynyt kuin jääpala
ja niin kovaksi kuin kivi.
Almalle kohosi veri päähän, hän puristi huulensa yhteen ja neuloi vielä
uutterammin kuin ennen.
John palasi hetken päästä takaisin rannasta, kantaen yhä Tyysää
käsivarrellaan.
»Pyydetään, että mamma ottaa märät sukat ja kengät lapselta pois», hän
puhui tullessaan, »ja antaa kuivia sijaan. Katsos, mamma, Tyysä. meni
vahingossa veteen ja kasteli itsensä noin pahasti.»
»Menköön ylös Miinan luokse.»
»Ei Miina ole siellä, hän näkyi vievän Helmin vaunuja metsätielle
äsken.»
»Onhan Maijaliisa.»
John vaikeni vähän aikaa,. Laski sitten Tyysän maahan.
»Juokse, kultaseni, sisään, ja pyydä, että Maijaliisa sinua auttaa.»
John sytytti papyrossin ja istui kiikkuslaudalle.
»Alma, mitä varten?»
Ei vastausta.
»Mitä varten olet noin huonolla tuulella?»
Ei sittenkään vastausta.
»Alma--».
Hän aikoi vetää häntä luokseen.
»Oih, anna minun olla.»
Alma väisti hänen kätensä pois eikä lakannut neulomasta.
»Kuinka? Vaivaanko sinua?»
»Vaivaat.»
John katsoi häneen pitkään, mutta silmiä hän ei tavannut; luomet ne
peittivät.
»Ihanko todella?»
Ei taaskaan hiiskausta.
Silloin John nousi ja läksi pois. Liikkeestä ja käynnistä Alma tunsi,
että hän oli suuttunut. Hän peljästyi, sillä tämä ei vielä ennen
milloinkaan ollut tapahtunut.
Maailma musteni hänen silmissään, sydän lakkasi lyömästä, kädet ja
jalat kylmenivät. Mitä oli hän tehnyt?
Hän katsoi ylös ja näki kuinka John tavallista kovemmalla tempauksella
veti etehisen oven jäljessään kiinni.
»John, John»--hän kuiskasi.
Mutta eihän John sitä kuullut. Alma viskasi työnsä pois. Meni syrjään
puiden suojaan, heittäytyi alas nurmelle ja itki katkerasti.
Heidän välinsä oli särkynyt, ei mikään maailmassa voisi sitä enää
hyväksi jälleen saada. John muuttuisi tästä lähtein vielä kylmemmäksi,
vielä tylymmäksi, ja hän--? Hän olisi mielellään tahtonut vaipua maan
alle siinä, missä makasi kasvoillaan nurmella. Tällä hetkellä aivan, ja
ijäksi?
Sillä onnellista hetkeä ei hänellä enää elämässä olisi. Kaikki oli
muuttunut, ja niin äkkiä, kuin yhdellä iskulla. Linnut visertelivät
puussa ja lasten iloiset äänet kuuluivat rannasta, mutta hänen
korvissaan eivät ne enää soineet niinkuin ennen.
Eikä John tullut häntä katsomaan. Hän puoleksi toivoi sitä, puoleksi
pelkäsi. Vaan hän ei tullut. Hänelle oli yhdentekevä, jos heidän
välinsä oli hyvä tai paha.
Hän itki siksi kuin uupui niin, ettei enää jaksanut mitään ajatella
eikä surra. Mutta siinä hän lepäsi yhä samassa asemassa. Tuntui viimein
kylmäävän, silloin hän nousi. Niin heikoksi hän oli käynyt
mielenliikutuksesta, että päätä huimasi, kun hän seisoalleen nousi, ja
koko ruumis vapisi.
Hän katseli ympärilleen. Aurinko jo laskehti, oli illallisen aika. Hän
meni rantaan, valeli silmiään kylmällä vedellä ja otti lapset mukaansa
ylös.
Ruoka oli pöydässä, hän pyysi Arvin kutsumaan isää.
»Ei pappa syökään», ilmoitti Arvi, palatessaan isän huoneesta.
Alma hoiti lapsia puhumatta sanaakaan, laittoi heidät levolle ja meni
itsekin.
Mutta ei hän unta saanut. Tunti vierähti ja ympärillä hiljeni kaikki.
Alussa kuului kyökistä silloin tällöin vähäinen kolina, mutta sitten
sekin taukosi. Helmi nukkui rauhallisesti kätkyessään sängyn vieressä,
pieni nyrkki täkin päällä. Silmät olivat ummessa, kasvot levolliset.
Suu meni välistä nauruun, mitä hauskaa lienee hän, pikkuinen,
uneksinut. Onnellinen aika, ei surua, ei huolta eikä sielun tuskaa
mitään.
Ovi oli saliin auki, mutta John oli sulkenut omansa vastaisella puolen.
Kuinka kauvan hän aikoi viipyä, ennenkuin tuli maata? Odottiko, että
hän ensin nukkuisi? Taikka eikö tulisi ollenkaan? Rupeisiko ehkä
sohvalle omassa huoneessaan?
Alma ei silmiään ummistanut; katseli vaan kirkasta kuun valoa, joka
ikkunoista lankesi salin lattialle. Makuuhuoneessa oli hämärä, kun
uutimet olivat alhaalla; mutta siellä oli valoisata. Ja rauhallista,
hiljaista, kodikasta. Huonekalutkin, tuolit, pöydät ja sohvat näyttivät
niin levollisilta; maailman murheet eivät niihin pystyneet.
Mutta nyt--nyt!
Kamarin ovi aukeni; John tuli salin poikki kynttilä kädessä. Alman
sydän löi; mutta hän painoi silmänsä kiinni ja makasi liikkumattomana
kuin kuollut, John laski kynttilän pöydälle sängyn viereen ja seisoi
hetken hiljaa, Alma tunsi, että John katseli häntä. Sitten hän kääntyi
ja alkoi riisua päältään. Alma raoitti silmäluomiaan ja tarkasti salaa
hänen kasvojaan. Ne olivat vakavat. Almaa peloitti, hän painoi silmänsä
jälleen kiinni.
Ei John enää kääntynyt häneen päin, laskeutui vaan vuoteelle. Ja
puhalsi kynttilän sammuksiin. Siinä hän nyt oli, niin likellä ja
kumminkin samalla niin kaukana. Alma kuunteli hänen hengitystään,
seurasi pienintäkin liikettä.
»John», kuiskasi hän mielessään. Anna minulle anteeksi, olenhan sinun
omasi. Rakastanhan sinua koko sielullani. Anna anteeksi! Elä vihaa, en
jaksa elää, jos olet noin kylmä ja kova!
Hän nosti päätään tyynyltä; ehkä olisi tämän jo ääneenkin puhunut,
mutta John oli ennättänyt nukkua. Raskaasti ja tasaisesti hän hengitti,
ei tietänyt tuskista mitään.
Alma painui takaisin sijalleen.