Upsalan arkkipiispa Olaus Magnus antaa suuressa kertomuksessaan
Pohjoismaista seuraavan todistuksen Suomen kansan luonteesta 16:nnen
vuosisadan alkupuolella: "Kristinuskoon käännyttyään", sanoo hän, "on
Suomen kansa oppinut hyviä tapoja; varsinkin ovat he erittäin
vieraanvaraisia. Keskenään ovat suomalaiset hyvänsuopia, nöyriä ja
hitaita vihaan. Vaan jos heitä kauan ärsyttää, niin yltyvät he viimein
julmaan kostonhimoon. Heillä on komeat kirkot ja he ovat halukkaita
uusia rakentamaan. Pappejansa he pitävät suuressa arvossa ja maksavat
rehellisesti kymmenykset kaikesta tavarastaan".[14]
Tämä kuvaus kansamme luonteesta ylimalkaan näyttää todenperäiseltä.
Pappien arvon ja kymmenysten maksun suhteen oli kuitenkin, niinkuin
olemme nähneet, uskonpuhdistus saanut suuren muutoksen aikaan. Hitaat
vihassa ja pitkävihaiset ovat kaikkina aikoina suomalaiset olleet.
Mutta heidän nöyryyttään on kuitenkin syytä epäillä. Muistakaamme
esim., mitä Kustaa kuningas valittaa Lohjan talonpojista. Sanoopa Olaus
Magnus itsekin toisessa paikassa heidän olevan tylyjä luonteeltaan,
josta syystä muka sota-aseiden pito suuren rangaistuksen uhalla on
kielletty. Ainoastaan kirveitä he saivat pitää kotona. Sen jälkeen hän
laveasti kertoo, millä keinoilla rajalaiset varsinaisten aseitten
puutteessa varjelevat itseään venäläisiä vastaan. Tämä asia on niin
tarkasti ja niin monin sivuseikoin kerrottu, ettei voi uskoa sen olevan
aivan tuulesta temmatun. Mutta tähän aikaan ei se kielto kumminkaan
enää ollut voimassa. Olemmehan nähneet Suomen talonpoikien tulleen
Venäläissotaan kaikellaisilla aseilla. Ja itsekin Olaus Magnus toisessa
paikassa kertoo, kuinka kansa lähtiessään kirkkoon aina oli täysissä
aseissa. Kirveet olivat muassa, kun välistä oli pakko raivata tietä
korven kautta ja rakentaa portaat jokien yli. Jouset olivat mukana
siltä varalta, että sattuisi autioilla taipaleilla karhuja ja susia
vastaan, miekat ja keihäät väijyvien kaksijalkaisten vihollisten
varalta. Keihäitä käytettiin myös apuna, kun purojen yli oli hypättävä.
Kaikki nämät aseet asetettiin aina kirkon eteiseen, jota siitä syystä
nimitettiin _asehuoneeksi_.
Väijyviä vihollisia olikin silloin matkan varsilla täysi syy pelätä,
sillä miestappoja ja murhia sattui hyvin usein. Ihmiset ennemmin
turvasivat oman käden oikeuteen kuin lakiin, josta niinkuin näimme,
olikin sangen vähän suojaa. Eikä näitä rikoksia tapahtunut yksin
alhaisen kansan parissa. Kustaan aikuiset tuomio-kirjat ja muut paperit
sisältävät monta esimerkkiä siitä, miten voudit ja aatelisherratkin
vuodattivat ihmisverta, kerrotaanpa pappienkin, rauhan saarnaajien,
kolahuttaneen toisiaan päähän. Tämmöinen verityö hyvin usein synnytti
toisia, sillä verikosto oli vielä täydessä voimassa ja laissakin eri
tapauksissa sallittu. Oikeus sitä vastoin ei aina vaatinut murhaajan
henkeä. Jos vaan murhatun sukulaiset suostuivat siihen, pääsi
pahantekijä vain sakkorahoilla, jotka olivat murhatun jälkeenjääneille
maksettavat. Jokseenkin suuri tämä maksu kuitenkin oli tavaroiden
silloisiin hintoihin verraten. Meillä säilyneistä tuomioista näemme sen
nousseen 100-120 markkaan, s.o. 50-60 ruistynnyrin hintaan. Varkauden
syytteestä voitiin niinikään päästä sakoilla, mutta oli myös paljon
esimerkkejä siitä, että varkaat hirtettiin. Rangaistuksista tietää
Olaus Magnus vielä kertoa, että Suomen aatelismies, jos hän oli
hirtettävä, sai kuitenkin kunnian vuoksi pitää _punaiset_ vaatteet
yllään. Naisia taas ei hirtetty, vaan heidät haudattiin elävältä.
Noidat poltettiin.
Uskonpuhdistus ei alkuaikoinaan meidän maassamme ylimalkaan parantanut
tapoja, vaan päinvastoin pahensi ne. Paljon, mitä ennen pidettiin
pyhänä, oli nyt halvaksi tehty; siitä ihmiset tottuivat kaikkea pyhää
halveksimaan. Vallattomuus paisui hirmuisesti. Suurena syynä
väkivaltaisiin tekoihin ynnä muuhun pahuuteen oli myös liiallinen oluen
juominen. Suomessa ei ollut ainoatakaan kirkkomäkeä, jossa ei Herran
huoneen vieressä olisi seisonut olutjumalan temppeliä. Paitsi sitä oli
niitä muuallakin ympäri pitäjää. Kustaa kuningas koki rajoittaa
oluttulvaa hiukan siten, että hän kielsi useampien kuin 3-4 krouvin
pitoa joka kirkkokunnassa. Paloviina, nykyinen pahantekijämme, oli
silloin vasta tullut maahan, ja se oli vielä varsin viatonta. Sitä
tuotettiin Saksasta ja käytettiin enimmäkseen vain lääkkeenä.
Rehellisyydestä ei meillä ylimalkaan ole tietoja. Mutta tuskinpa se oli
erittäin kiitettävällä kannalla, koska aateliset ja virkamiehet, jopa
kuningas itsekin, niin vähän välittivät toisen omistusoikeudesta.
Siinäkin suhteessa uskonpuhdistuksen mukana johtunut kirkon omaisuuden
ryöstö oli päästänyt irti ahneuden pahat himot. Kaikissa säädyissä
vallitsi myös raakuus sekä käytöksessä että puheissa. Sekin epäilemättä
uskonpuhdistuksen aikoina yltyi opin joutuessa rappiolle. Edellisessä
olemme useamman kerran nähneet, miten kuningas itse käytti voimakasta,
vaan jotenkin törkeätä puhetapaa. Samallaisia esimerkkejä tulee vielä
usein esiin seuraavissa luvuissa Suomen etevimmistä miehistä puhuessa.
Raakuus oli läheisesti yhdistynyt taikauskoon. Me olemme nähneet, miten
Kustaa Vaasakin pelkäsi viatonta pyrstötähteä. Niinikään oli usko
loitsujen ja taikojen voimaan yleinen kaikissa säädyissä. Vanhimman,
käsin kirjoitettuna säilyneen suomalaisen loitsurunon ruttoa vastaan
oli v. 1564 pohjalainen kruununvouti eräälle tilikirjansa lehdelle
kirjoittanut omaksi tarpeekseen.