Tämmöisellä mielellä ollen kuningas tietysti hartaasti halusi rauhaa.
Siihen olikin monta muuta tärkeämpää syytä. Puolasta ja Liivinmaalta ei
kuulunutkaan luvattua apua; molemmat katsoivat edullisemmaksi antaa
Kustaan yksinänsä taistella. Oman armeijankaan voimaan, vaikka se nyt
oli kokonaan koolla, ei näkynyt olevan liioin luottamista. Ankarat
puna- ja lavantaudit, jotka olivat aiheutuneet ahtaiden asuntojen ja
huonon ruuan johdosta, vähensivät vähentämistään sen lukua.[12] Paljon
myös karkasi nuoria sotureita, sekä suomalaisia että ruotsalaisia,
jotka olivat kyllästyneet sodan vaivoihin. Tsaari Iivanakaan ei ollut
vastahakoinen sovintoa tekemään. Äskeiset retket olivat saattaneet
hänet siihen vakaumukseen, ettei Suomenmaa ollut aivan helposti
anastettavissa. Paljoa helpompi ja monin verroin haluttavampi saalis
kuin meidän kivikot ja kankaat oli hänelle tarjona Liivinmaalla, missä
saksalaisten valta paraikaa oli hajoamaisillaan eripuraisuuden vuoksi.
Kesäkuun 4 p. 1556 sovittiin siis sotalakosta _Alakylässä_, ja kohta
sen jälkeen lähetettiin Turun kirkkoherra Knuutti Juhananpoika
Moskovaan lähettiläille esteetöntä kulkua anomaan.
Passikirjan sieltä saatuansa lähtivät sitten lähettiläät uuden vuoden
aikana 1557 liikkeelle. Arvokkaimmat henkilöt matkajoukossa olivat
_Sten Lejonhufvud_ ja Upsalan arkkipiispa _Lauri Pietarinpoika_
Ruotsista ynnä Turun piispa _Agricola_. Rajalla otti heitä venäläinen
pajari vastaan, joka siitä saattoi heidät eteenpäin. Ylimalkaan
kohdeltiin heitä joka paikassa sangen hyvin. Sattuipa kuitenkin
Novgorodissa eräs paha seikka, johon yksi heidän palvelijoistaan oli
käytöksellään antanut syytä. Hän oli näet pilkoillaan kärventänyt
majatalossa olevan pyhänkuvan kuhmulle. Siitä kun kaupunkiin levisi
tieto, kansa vimmastuksissaan tarttui aseisiin ja ympäröitsi talon.
Yksitoista päivää pidettiin lähettiläät tällä tavoin piiritettyinä ja
töin tuskin saatiin kansa viimein viihdytetyksi sillä, että syyllinen
annettiin sen käsiin. Hän pantiin rautoihin ja vietiin pois; enempää ei
hänestä ikänä ole saatu kuulla.
Helmikuun 1 p. läheni viimein lähettiläiden joukko, 150:ssä reessä
ajaen, satakirkkoisen Moskovan porttia. Siellä oli taas toinen pajari
sadan sotamiehen kera vastassa. Tämä saattoi vieraat heille määrättyyn
asuntoon. Hän piti myös huolen kaikista heidän tarpeistaan. Mutta
muuten täällä olo tuntui melkein vankeudelta; sillä lähettiläät eivät
saaneet kävellä kaupungilla eikä heidän seuraansa myös päässyt keitään
muita paitsi muutamia tsaarin virkamiehiä. Kolmantena päivänä vietiin
heidät itse tsaarin puheille, missä he saivat tuoda esiin lahjansa sekä
ehtonsa. Edellisistä kallein oli kullattu hopeapikari, minkä kanteen
tuntikello oli kiinnitetty. Novgorodin maaherralle ynnä muille
korkeille herroille olivat he myös tuoneet kalliita majavan sekä
mustanketun nahkoja; täytyipä tulkillekin ynnä palvelijoille lahjoittaa
hopeapikareita tai maljoja. Nähtyänsä ja kuultuansa, mitä Kustaa
kuningas oli lähettänyt, käski tsaari lähettiläät pöytäänsä, missä he
saivat syödä kultaisista astioista. Päivällisen jälkeen juolahti
hänelle mieleen panna patriarkkansa (Venäjän ylimmäinen pappi) ja
Upsalan arkkipiispa taistelemaan uskonasioista. Tsaari tahtoi
keskustelua pidettäväksi saksankielellä, jotta hän voisi sitä ymmärtää;
mutta sitä kieltä ei patriarkka osannut. Sovittiin sentähden, että
arkkipiispa puhuisi kreikkaa, ja että tulkki kääntäisi hänen lauseensa.
Ruvettiin siis taistelemaan paastosta sekä pyhäinkuvien palveluksesta.
Mutta ei aikaakaan, niin piispa Agricola purskahti kovaan nauruun.
Kun syytä siihen tiedusteltiin, niin tulikin ilmi, ettei tulkki
ymmärtänyt yhtään sanaa kreikankieltä. Sitä ei hän kuitenkaan ollut
uskaltanut ilmoittaa, peläten että tsaari, joka oli tunnettu
julmaluontoisuudestaan, hakkauttaisi häneltä pään poikki. Hädissään oli
mies parka siis laskenut suustaan vain kaikkein hulluinta lorua, mitä
sylki suuhun oli tuonut. Senpä oli Agricola ymmärtänyt, joka osasi sekä
kreikat että venäjät. Tämän johdosta tsaari lakkautti taistelun ja
ripusti arkkipiispalle raskaat kultavitjat kaulaan suosionsa
osoitukseksi.
Sitten saatettiin lähettiläät jälleen majataloon takaisin, jonne tsaari
lähetti heille simaa sekä muita juomia omissa astioissaan. Pajareja
tuli myöhemmin hänen puolestaan vastaamaan tarjottuihin ehtoihin.
Kustaa kuningas oli vaatinut, että hän vastedes saisi toimittaa asiansa
suoraan itse tsaarin kanssa; se muka oli halventavaa hänen
majesteetilleen, jos hänen pitäisi vain kääntyä läänin hallitsijan,
Novgorodin maaherran puoleen. Mutta tätä vaatimusta ei tsaari ottanut
korviinsa. Ruotsin kuninkaalle, vastasi hän röyhkeästi, ei ollut
halventavaa, vaan päinvastoin suureksi kunniaksi, kun hän sai vaihtaa
kirjeitä Novgorodin maaherrojen kanssa. Tiesikö hän, mitä sukuperää he
olivat? He olivat aina Venäjän tai Liettuan suuriruhtinasten tai
Kasanin khaanien sukua. Ja mitäpä teidän kuninkaanne oli? Hän oli kyllä
nyt kruunattu kuningas, vaan ei siitä ollut pitkä aika, kun hän vielä
oli härkiä ajanut.[13] Tätä en tahdo sanoa hänelle solvaisuksi, vaan
siksi, että hän malttaisi vähän mieltänsä. Ja jos teidän kuninkaanne ei
tiedä, minkälainen kaupunki Novgorod on, niin tuntenevat meidän
Pihkovat ja Ustjugit ja monta muuta Novgorodin alle kuuluvaa kaupunkia,
joista jokainen jo on suurempi kuin teidän Tukholmanne.
Kieltävä oli vastaus toiseenkin Kustaan esittämään ehtoon. Tämä oli
tahtonut, että kaikki vangit kummankin puolin vapautettaisiin. Mutta
tsaari ei puolestaan siihen suostunut, vaikka hän kyllä vaati, että
Kustaa laskisi vangitut venäläiset irti. Ruotsalaisethan rauhan olivat
rikkoneet, sanoi hän, sentähden on kohtuullista, että he saavat siitä
jonkun rangaistuksen. Lunastakoot vankinsa niiden omistajilta, jos
nimittäin nämä tahtovat myödä niitä. Vaan jos joku vangeista jo on
kreikanuskoon kastettu, niin pitää hänen pysyä Venäjällä.
Ainoa, mihin tsaari suostui, oli se, että rauha uudistettaisiin
entisillä ehdoilla ja rajoilla neljäksikymmeneksi vuodeksi. Tähän
vastaukseen sekä kahteenkymmeneen suomalaiseen tyttöön, jotka tsaari
Kustaa kuninkaalle vastalahjaksi lähetti, saivat lähettiläät tyytyä. He
läksivät maaliskuussa Novgorodiin, missä maaherra pani nimensä sekä
sinettinsä rauhakirjan alle. Sitten saatatti hän lähettiläät hyvissä
turvissa rajalle asti. Yksi heistä, piispa Agricola, ei kyennytkään
paljoa kauemmaksi. Hän oli matkalla sairastunut ja kuoli Kyrönniemen
kylään huhtik. 9 p. Hänen ruumiinsa haudattiin Viipurin silloiseen
tuomiokirkkoon, joka nyt on jauhomakasiinina. Jonkun aikaa myöhemmin
tuli Novgorodista lähettiläitä Tukholmaan, jotka juhlallisella ristin
suutelemisella vahvistivat rauhan.