Ennenkuin tämä nostoväki kerkesikään tulla koolle, venäläiset tulivat
jo tammik. 12 p. 1556 äärettömin joukoin rajan yli. Erään vangiksi
joutuneen pajarin tiedon mukaan heitä oli nyt 50,000 miestä, ja niissä
2,000 tsaarin uusia strelitsejä eli pyssymiehiä. Olipa vielä 2,000
tatarilaistakin, joita johti Astrakanin entisen hallitsijan (khaanin)
poika _Kaibula_. Koko armeijan ylipäälliköiksi nimitettiin itse
Novgorodin maaherra _Dimitri Paletskoi_ ynnä Moskovasta tullut ruhtinas
_Pietari Shtenjatev_. Yksi osa venäläisiä tuli Käkisalmen, toinen
Inkerin puolelta.
Tämmöistä ylivoimaa vastaan ei Kivennavan pieni varustus olisi mitään
kestänyt. Sentähden vouti sen itse poltti ja pakeni joukkoinensa
Viipuriin. Matkalla heidät kuitenkin saavutettiin ja yksi osa
tapettiin. Kivennavalla jäi 7 kanuunaa ynnä paljon muita kiireen tähden
hyljättyjä aseita vihollisen saaliiksi.
Tammik. 21 p. lähenivät venäläiset Viipuria. Viiden virstan päässä
kaupungista joutui ensinnä kulkeva ratsumiesparvi kahakkaan Viipurista
ulos lähetettyjen tiedustelijoiden kanssa. Etujoukon molemmat
päälliköt, Rostovski ja Pushkin, saivat tässä surmansa, ja heidän
miehensä hajosivat. Mutta tulipa pian taas viipurilaisten vuoro paeta,
kun suurempi venäläisjoukko kahden Sheremetjev-ruhtinaan johdolla
saapui perille. Virstan matkan peräydyttyään he seisahtuivat mäen
kukkulalle, missä he toivoivat voivansa tehdä vastarintaa. Etupuolelta
ei vihollinen päässytkään mäen kukkulalle, kun korkeaa kivikkoa oli
kovin vaikea rynnätä ylös. Mutta he lähettivät yhden osaston takaa
kiertämään, ja pakoittivat siten viipurilaiset vetäytymään muuriensa
suojaan. Vasta tähän, kun jo kaupunginkin tykit alkoivat heihin
ulottua, pysähtyivät takaa-ajajat.
Kolme päivää seisoivat nyt venäläiset Viipurin edustalla, ampuen
tykeillään kaupunkia, joka ei kuitenkaan suuresti vahingoittunut.
Tammikuun 23:n ja 24:n päivän välisenä yönä äkillinen säikähdys ajoi
heidät karkuun. Luoteen puolelta oli näet kulku kaupunkiin yhä vielä
auki, koska ei vihollinen ollut päässyt lahden yli sitäkin kulmaa
saartamaan. Siltä puolelta tuotti mainittuna yönä linnaväki
heinäkuormia latokartanosta kaupunkiin. Venäläisetpä, kun kuulivat
rekien ratinaa ja hevoskavioiden kopinaa pitkältä sillalta, luulivat
useampien tuhansien ratsumiesten saapuvan kaupungille avuksi. Päälliköt
arvelivat nyt mahdottomaksi valloittaa kaupunkia ja veivät enimmän osan
väkeänsä pois. Ainoastaan muutamia tuhansia jätettiin näön vuoksi
autioon leiriin, etteivät Kustaan sotajoukot huomattuaan peräytymisen
tulisi matkaa häiritsemään. Karanneen tatarilaisen kautta sai Bagge
kuitenkin heti tiedon asiasta ja ryntäsi jo aamulla varhain kaupungista
ulos. Leirin vartijat yrittivät vähän aikaa tehdä vastarintaa, vaan
läksivät viimein pakoon. Heitä ajettiin vielä puolen peninkulman matkaa
jälestä.
Sillä tavoin oli siis Viipuri nyt taas ikäänkuin ihmeen kautta
pelastettu, samoin kuin 60 vuotta aikaisemmin Knuutti Possen aikana.
Mutta rajaseudut, joiden läpi vihollinen oli kulkenut, olivat melkein
autiona erämaana. Tullessaan ja mennessään olivat venäläiset tien
varrella hävittäneet kaikki. Viipurin edustalla seisoessaan olivat he
myös lähettäneet parvikuntia Vuoksen varrelle, jopa Saimaankin
etelärannoille asti. Lavretsan pitäjässä (nähtävästi Lauritsalassa,
Saimaan kanavan suussa) kertoo venäläinen aikakirja myös suuren joukon
Ruotsin kuninkaan sotamiehiä tulleen tapetuksi. Asian laita oli
sellainen, että huovit kuninkaan lähdettyä olivat ruvenneet ylellisesti
juomaan ja tulleet niin huolettomiksi, että vihollinen äkkiarvaamatta
pääsi heidän kimppuunsa. Ääretön joukko Viipurin läänin rajalaisia oli
tässä sodassa saanut surmansa, sillä venäläiset ja varsinkin heidän
kanssaan tulleet tatarilaiset eivät säästäneet vaimojen eikä
lapsienkaan henkeä. Ääretön joukko oli myös viety vangiksi Venäjälle,
missä heitä myötiin kymmenestä kopekasta miehet ja viidestätoista
tytöt!
Kustaa kuningas, jota vanhoilla päivillään oli jo alkanut lapsettaa,
säikähtyi tästä venäläisten retkestä aivan pahanpäiväisesti. Hän rupesi
kiroilemaan niitä sotapäälliköitään, jotka perättömillä sanomillaan
olivat houkutelleet häntä niin vaarallista sotaa alottamaan. Jopa hän
oman henkensäkin puolesta hädissään käski Ruotsista aluksia, joilla hän
vaikkapa jäälohkareitten välitse pääsisi Ahvenanmeren yli. Pohjanmaalle
hän lähetti taas sellaiset käskyt, että pitkin rantaa oli varustettava
hevosia ja koottava suojelusväkeä, jotta hän sitä tietä voisi pelastaa
itsensä. Pelon aiheuttajana oli myös suuri pyrstötähti, joka tähän
aikaan ilmestyi näkyviin. Se varmaan ennusti pahaa. Pahinta kuitenkin
oli se, kun voudit vakuuttivat, että yhtä mahdotonta oli paeta kumpaa
tietä hyvänsä. Vasta maaliskuun alussa sai kuningas kalliit luunsa
korjatuiksi Ahvenanmaalle. Sillä välin olikin jo ensi pelko ennättänyt
asettua, niin että Kustaa jonkun aikaa viipyi siellä, jopa myöhemmin
vielä uskalsi palata Turkuunkin takaisin. Vasta heinäkuulla hän todella
läksi Ruotsiin.