Sota kun näin yhä kiivaammin alkoi leimuta, Kustaa kuningas katsoi
tarpeelliseksi itse tulla asioita likemmältä katselemaan. Hän saapui
Suomeen elokuussa 1555, tuoden kanssaan niin paljon sotaväkeä kuin vain
oli saanut kokoon. Varova ukko olisi mielemmin yhä vielä koettanut
sovituskeinoja. Mutta Puolan kuningas Sigismund ynnä Liivin ritariston
maamestari yllyttivät häntä, luvaten liittoa ja apua. Yllyttipä häntä
myös hänen nuorempi poikansa _Juhana_, joka oli hänen matkassansa ja
jonka mieli paloi sotakunniaa. Yllyttivätpä viimein niinikään Viipuriin
kokoontuneet suomalaiset ja ruotsalaiset aatelisherrat. Heidän
tietojensa mukaan kuului rajalta sangen ilahuttavia seikkoja. Tsaari
muka oli kuollut ja Venäjällä yleinen kapina. Itsellään he vakuuttivat
olevan 20,000 miestä koolla, huoveja sekä talonpoikia. Nyt oli
tilaisuus, jos milloin, valloittaa Inkerinmaa Ruotsin kruunulle.
Nämät yllytykset ja vakuutukset tekivät lopun kuninkaan epäilyksestä.
Viipurissa oleva sotavoima sai käskyn marssia Inkerinmaalle.
Ylipäälliköksi asetettiin ruotsalainen _Jaakko Bagge_; hänen
johdollansa komensivat suomalaiset _Henrik Horn, Niilo Boije ja Klaus
Horn_ kukin osastoansa. Itse asiassa ei heillä ollut enempää kuin 4,000
tämmöiseen retkeen kelpaavata miestä; mutta hyvällä uskalluksella
lähdettiin kuitenkin liikkeelle. Ratsuväki ynnä enin osa jalkaväkeä
kulki maata myöten. Laivasto kiersi meren rannikkoa Nevajoen suulle.
Siihen isot alukset seisahtuivat; mutta joukko saaristojaaloja,
kussakin kolme kanuunaa ynnä 10-12 paria soutumiehiä, jatkoi matkaa
jokea ylöspäin ja yhtyi maaväkeen Pähkinälinnan edustalla. Tällä oli
ollut vaivalloinen retki tullessaan. Kuusikymmentä pajaria
alustalaisineen oli hyökännyt heitä vastaan; ne oli täytynyt hajalle
lyödä. Pahempi vastus vielä oli ollut siitä, kun venäläiset tapansa
mukaan olivat vieneet pois kaikki ruoka-aineet ja polttaneet talot
pitkin tietä, niin ettei tulijoilla ollut muonaa eikä suojaa saatavana.
Itsekin olivat meidän miehet tehneet hävityksen vielä täydellisemmäksi,
olivatpa kirkotkin saastuttaneet ja pyhäinkuvat rikkoneet.
Syysk. 15 p. alkoi Pähkinälinnan piiritys. Mutta se ei näyttänytkään
menestyvän toivon mukaan. Rannassa ei ollut yhtään paikkaa, mihin olisi
sopinut asettaa tykit. Joessa kyllä oli saari likempänä linnan muureja;
mutta se taas oli niin linnalaisten tulen alla, ettei siihen voitu
patteria rakentaa. Pähkinälinnan isäntä, _Pietari Golovin_, oli urhokas
ja taitava mies, joka osasi hyvin käyttää kaikki vahvan asemansa edut.
Kahdentoistapäiväisen piirityksen perästä päätettiin parhaaksi lähteä
kotimatkalle. Mutta eipä sekään nyt ollut aivan helppo työ.
Piiritettyjen avuksi saapui paraikaa 40,000:n miehinen armeija ruhtinas
_Nogtevin_ ja hovimarsalkki _Sheremetjevin_ johdolla. He olivat
alkaneet tappaa pääjoukosta eteneviä muonanhakijoita, jotta ruuasta
tuli puute. Vähälläpä oli koko Nevajokeen saapunut ruotsalainen
tykkivenheistö mennä hukkaan. Kova myrsky näet ajoi sen Nevan
pohjoispuoliselle rannalle aivan linnan muurien alle. Venäläiset kohta
karkasivat ulos sitä valloittamaan. Mutta Bagge kuljetutti kiireesti
tykit rantaan, missä he vakavammalta perustukselta saattoivat ampua, ja
paukutti niillä niin ankarasti, että ryntääjien täytyi tyhjin toimin
palata. Tämän jälkeen johdatti Bagge kohta aluksensa joen suuhun pitkin
matkaa yhä tapellen rantaa myöten seuraavien venäläisten kanssa.
Kehuivatpa nämät saaneensa häneltä jaalan, jossa oli neljä tykkiä ja 150
miestä. Samaten täytyi palaavan maaväenkin yhä taistella takaa-ajavien
vihollisten kanssa. Kuuden peninkulman päässä Pähkinälinnasta saavutti
heidät itse venäläinen pääarmeija, mutta se torjuttiin takaisin.
Baggen joukkojen saapuessa Viipuriin oli itse Kustaa kuningaskin siellä
heitä vastassa. Hädissään venäläisten uhkaavasta kostosta tämä nyt
kirjoitti kirjeen Novgorodiin, lykäten koko Inkerin retken syyn Baggen
hartioille, joka muka oli sen omin luvin tehnyt. Jos niin on, tuli
sieltä vastaus, niin lähetä Bagge, Viipurin linnan isäntä, Maunu
Niilonpoika ynnä muut syylliset päälliköt rajalle, tsaarin väen nähden
mestattaviksi. Tämmöiseen ehtoon ei tietysti ollut suostumista. Ei
ollut siis muu tarjona kuin kaikin voimin varustautua vastarintaan.
Säännöllistä sotaväkeä oli nyt 6,000 jalkamiestä ja 6 lippukuntaa
ratsumiehiä Viipurissa. Näiden lisäksi tuotiin nostoväkeä. Arpakapula
kulki kylästä kylään ja käski aseihin Viipurin ja Savonlinnan lääneistä
joka miehen; Hämeestä ja Uudeltamaalta piti tulla joka neljännen,
Satakunnasta ja Varsinais-Suomesta joka viidennen miehen.[11] Olipa
myös Ruotsin puolelta nostoväkeä hankkeissa. Aateliston, voutien sekä
pappien piti varustaa miehensä pyssyillä ja hevosilla. Talonpojat
tulivat jalkasin, puolet varustettuna suksilla ja jousilla, toiset
puolet keihäillä. Koska heillä ei ollut rautapaitoja, käskettiin heidän
tuoda mukanaan laudoista kyhättyjä kilpiä. Hevosmiesten päälliköiksi
pantiin ruotsalaiset herrat _Lejonhufvud ja Grip_; Bagge ja Klaus Horn
taas saivat jalkaväen komennettavaksensa. Ankarasti kielsi kuningas,
etteivät he saisi enää tehdä päällekarkausta. Heidän piti tyytyä oman
maan suojelemiseen. Kaikille teille oli murroksia kaadettava vihollisen
esteeksi; sen keinon oli Kustaa oppinut kapinoivilta Smoolannin
talonpojiltaan. Näin kaikki järjestettyänsä kuningas palasi jälleen
Turkuun.