Kauan aikaa ei Suomi sentään saanutkaan olla rauhassa. Niinkuin
ukkospilvi oli sota ollut pois siirtyvinänsä, vaan palasi pian kahta
sakeampana, mustempana. Iivana lopetti voitollisesti sodan tatarilaisia
vastaan ja hajoitti peräti heidän valtakuntansa Volgan rannoilla. V.
1552 joutui Kasan, v. 1554 Astrakan venäläisten haltuun. Nyt taisi siis
tsaari täysin turvin kääntää kaiken voimansa länteen päin.
Riidat Suomen rajalla olivat sillä välillä yhä pahenneet. Länsipuolella
Raja- ja Sääjoen lähteitä oli Hantolan (nykyisen Kivennavan) pitäjässä
yhdeksän peninkulmaa pitkä ja viisi leveä maakaistale, jota venäläiset
tahtoivat itselleen anastaa, vaikka se vanhojen rajakirjojen mukaan oli
Ruotsin puolella. Kerran olivat he jo hävittäneet tämän "_Riitamaan_",
niinkuin kansa sitä kutsui, aivan autioksi. Vaan Kustaa oli v. 1553
asuttanut sen uudelleen, luvaten kolmivuotisen verovapauden sinne
siirtyville. Seuraavana vuonna venäläiset taas hävittivät nämät
uudisasunnot ja veivät viljan kaskista. Suomen puoleltapa nyt tehtiin
suuri kostoretki Inkerinmaalle, poltettiin monta kylää ja tapettiin
muutamia tsaarin sotamiehiäkin. Surmattiinpa yksi heistä siihen aikaan
joskus käytännössä olevalla hirveällä keinolla, että vihollinen
pistettiin seipään nenään. Niinikään kiihtyivät rajametelit muuallakin
pitkin koko rajaa perimmäiseen Pohjan porukkaan asti.
Vuosi 1555 jo kohta alkajaistuomisikseen toi suomalaisille vielä
ankarampia uhkauksia. Tammik. 2 p. ilmaantui Viipurin edustalle
kokonainen venäläisarmeija, 8,000 miestä luvultaan. Kolme päivää siellä
seisottuansa he yrittivät Salakkalahden yli rynnätä linnaa vastaan.
Mutta jää, joka siinä virtapaikassa aina on heikko, petti ryntääjien
jalkojen alla, ja suuri joukko hukkui. Tähteet kiirehtivät omalle
maallensa takaisin.
Kevättalvellapa vielä suurempi armeija, 30,000 miestä, marssi neljässä
joukossa rajan yli. Pääosasto, 12,000, itse ylipäällikkö _Iivana
Bibikovin_ johdolla, marssi Hantolan[10] äskenrakennettua
rajavarustusta vastaan. Mutta sen isäntä, _Juhana Maununpoika_, ei
säikähtänyt vihollisen lukua, vaikka hänellä oli ainoastaan kolme
lippukuntaa sotamiehiä ja 400 talonpoikaa. Venäläisillä ei näet ollut
yhtään säännöllistä sotaväkeä mukanansa, kaikki olivat vain
talonpoikaista nostoväkeä. Juhana Maununpoika ei pysynyt linnassakaan
heidän rynnäkköänsä odottaakseen. Hän riensi rohkeasti heitä vastaan.
Molemmat sotarinnat kun olivat nuolen ampuman päässä toisistaan,
seisahdutettiin. Bibikov otti tuopillisen viinaa, joi sen suomalaisen
päällikön terveiksi, ja viskasi sitten astian maahan. Juhana
Maununpoika puolestaan vastasi laukaisemalla pari pientä tykkiä. Se
tervehdys oli niin tulinen, että 300 vihollista sai iäksi päiväksi
tarpeensa; itse päällikkökin oli kaatuneiden joukossa. Tästä
säikähtyneenä pakenivat venäläiset, kunnes saivat toisen, eri haaralta
tulevan osastonsa avuksi. Mutta Juhana Maununpoika löi heidät taaskin
hajalleen; niinpä vielä kolmannenkin kerran. Näistä tappeluista, jotka
taisteltiin maaliskuun 9 p:nä _Valkjärvellä_ ja 11 p:nä _Kivennavan_
edustalla, saivat Suomen miehet saaliikseen 29 lippua, aseita 2,000:lle
miehelle, 500 ratsua ynnä kaikki vihollisten muonavarat. Seurasivatpa
vielä rajankin yli pakenevien jälkeen ja kokivat polttaen ja murhaten
maksaa velkaa niin paljon kuin mahdollista. Suurempi vahinko kuitenkin
jäi Suomen puolelle. Sillä paitsi hävityksiä Viipurin seuduilla,
suitsusi myös suuri osa Oulunjärven uudistaloista kekäleinä, ja olipa
yksi venäläinen parvikunta käynyt aina Iijoella asti kalamiehiä
tappamassa.