Suomen kansa, niinkuin näimme, oli rauhallisena pysynyt kaikkien
kapinoiden aikana, jotka Kustaa Vaasan hallituksen alkupuolta
häiritsivät. Eivätkä ulkovihollisetkaan sinä aikana ahdistaneet siltä
kulmalta. Suureksi helpoituksekseen sai siis Kustaa vaikeimpana
aikanaan käyttää kaikki voimansa valtakunnan läntisellä ja eteläisellä
puolella. Huolellisesti olikin viisas kuningas alusta alkaen koettanut
lujittaa sovintoa venäläisten kanssa. Kohta, kun Suomi oli
tanskalaisista vapautettu, hän lähetti Knuutti Kurjen, Björn Klaunpojan
ynnä Turun kanungin Johanneksen Novgorodiin. Siellä he tämän kaupungin
maaherran kanssa uudistivat Svante Sturen aikana 60:ksi vuodeksi
solmitun rauhan. Seuraavana vuonna piti taas Venäjältä tulla
lähettiläitä Tukholmaan tätä rauhaa puolestansa vahvistamaan. Mutta
heitä ei näkynyt, ei kuulunut. Silloin Kustaa v. 1527 lähetti Eerikki
Flemingin itse suuriruhtinaan luokse peläten, että kenties Novgorodin
maaherra ei ollutkaan toimittanut edellistä rauhantarjousta perille.
Moskovassa tuli nyt vakinainen sovinto toimeen vanhoilla ehdoilla:
kauppa molemmin puolin piti olla esteetön, rajalaisten ryöstöretket
rangaistavat ja korvattavat ynnä viimeiseksi raja tarkemmin käytämän
vasta määrättävällä ajalla. Silloisen suuriruhtinaan Vasili IV
Iivananpojan kuoltua lähetti Kustaa taas v. 1537 miehiänsä uudistamaan
sovintoa uudenkin hallitsijan Iivana IV:n kanssa. Silloin päätettiin,
että rajankäynti oli tehtävä kymmenen vuoden perästä.
Vaikka tällä tavoin molemmat valtakunnat yhä lujensivat keskinäistä
sopuansa, ei sillä kuitenkaan saatu täydellistä rajarauhaa aikaan.
Pientä sissisotaa kesti melkein lakkaamatta rajalaisten välillä.
Enimmiten tämä sota oli vain kummankinpuolisten talonpoikien
keskinäistä ryöstelemistä. Mutta usein rajalinnojen isännätkin tulivat
siihen osallisiksi siten, että he ottivat veronsa saaliista ja jättivät
pahanteon rankaisematta. Tapahtuipa myös, eikä niinkään harvoin, että
juuri nuo kuninkaan tai suuriruhtinaan käskyläiset, joiden virkana oli
estää rajameteleitä, vartavasten itse palkkasivat ja lähettivät väkeä
rajan yli hevosia tai muuta tavaraa varastamaan. Varsinkin oli tämä
vanhan sissipäällikön _Niilo Grabben_ tapana, joka 1540-luvun
alkuvuosina hallitsi Viipurin lääniä. Kuninkaan täytyi useammat kerrat
lähettää hänelle kovat nuhteet siitä. Huomattavaa on kuitenkin, ettei
Kustaa niin kovin itse tekoa nuhdellut, vaan paljoa enemmän sitä
seikkaa, ettei kruunulle mitään osaa saaliista annettu. Kirkot Viipurin
läänissä, valitti hän, ovat täynnä ryöstettyä tavaraa, enkä vielä ole
siitä nähnyt ainoatakaan äyriä. Ahneus, Kustaa Vaasan perisynti,
villitsi hänen viisautensa; myös oli nyt, kun asiat lännen puolella
olivat vakaantuneet, hänen pelkonsa venäläisten suhteen vähentynyt.
Täytyipä kuitenkin, kun venäläisten valitukset yhä enenivät ja he jo
rupesivat julkisotaa uhkaamaan, viimein tehdä jotain heidän
lepytyksekseen. Grabbe pantiin pois viralta ja uudelle linnanisännälle,
_Maunu Niilonpojalle_, Ahtisten herralle, annettiin käsky menetellä
varovaisemmin. Kokonaan ei kuningas nytkään kieltänyt kostamasta
venäläisten ryöstöjä. Piti vain järjestää siten, kuin kaikki olisi
yksistään ollut talonpoikien tekoa, ilman linnanisännän tietoa ja
lupaa. Jos venäläiset nostivat sen johdosta kanteita, niin oli vietävä
joitakuita miehiä, jotka muusta syystä jo olivat hengiltä tuomitut,
rajalle ja mestattava valittajain nähden! Arvattavasti olivat myös
venäläisten käskyt ja toimet yhtä totiset.
Kummin puolin oli tällä tavoin viha yhä kiihtymässä ja julkisota
lähenemässä. Useissa kirjeissään Kustaa Vaasa nyt ilmoitti haluavansa
käydä Venäjän kimppuun, jos vaan voisi olla varma rauhasta Ruotsin
vallan muilla rajoilla. Iivana puolestaan, joka v. 1547 oli omistanut
itselleen _tsaarin_ arvonimen ja perustanut pienen armeijan
säännöllisiin sotatemppuihin harjoitettuja pyssymiehiä (strelitsit),
mietti valtansa laajennusta kaikille haaroille. V. 1547 hän itse tuli
Novgorodiin ja alkoi koota sotavoimiansa sinne. Suuresti pelättiin
Suomessa hänen tulevan miekalla rajaa raivaamaan. Kaikki
varustuslaitokset olivat maassamme pitkällisen rauhan aikana joutuneet
aivan rappiolle. Viipurissa oli vain yksi _ainoa_ taitava tykkimies,
sekin jo vanha ukko. Kaupungin muurit olivat monin paikoin hajallaan.
Kiiruun tähden, kun ei luultu ennätettävän rakentaa niitä täyteen
kuntoon kivestä, tukittiin aukot edes puisilla salvoksilla, jotka
täytettiin hiekalla.
Hyväksi onneksi vaara kuitenkin tällä kertaa jälleen hälveni.
Tatarilaiset tekivät ankaran hyökkäyksen Venäjälle, jopa polttivat itse
Moskovan Kremlin linnoineen. Tsaarin täytyi viedä kaikki voimansa heitä
vastaan.