Tärkein Kustaa Vaasan toimenpide Suomen maanviljelyksen edistämiseksi
ei muuten ollutkaan viljelystavan parantaminen, vaan viljelysmaitten
laajentaminen. Piispa Maunu Tavastin ajoista saakka, jolloin matkustaja
Mikkelin ja Sysmän välillä ei vielä tavannut yhtään ihmisasuntoa, oli
tosin kansa paljon karttunut ja levinnyt. Siitä huolimatta olivat
pääasiallisesti vain rantamaat asuttuja. Niillä seuduin oli jo
asukkaita sangen tiheässä. Etelä-Savossakin kuuluu olleen 1200-1300
talonpoikaa pitäjässä. Joka paikassa, Kustaa Vaasan omien sanojen
mukaan, oli vielä suomalaisten vanha asumistapa vallalla. Suvut, vaikka
kuinkakin suuriksi sikiytyivät, pysyivät hajoamatta yksillä tiloilla.
Sisämaa, pohjoinen Savo ja Häme ynnä Satakunnan sekä Pohjanmaan
takamaat olivat yhä vielä aivan autioina "erämaina", sen ajan
puheenpartta käyttäen. Ainoastaan joitakuita jäljellejääneitä
lappalaisperheitä asuskeli niissä vuoden umpeensa. Siitäpä erämaat
olivatkin saaneet nimityksen _Lapit_. Maakuntien etelä- ja
rantapuolella asuvilla suomalaisilla talonpojilla oli tapana ainoastaan
_erä_retkillään (metsästys- ja kalastusretkillä) käydä niissä. Kohta
Pietarin päivän jälkeen läksi kylistä aina suuri osa "joutselle
tulleita" miehiä erämaihin. Työnsä tehtyään he palasivat
asuntopaikoilleen, kätkien erämaahan saaliinsa, jotka sitten
rekikelillä noudettiin.
Vaikka nuo takasalot olivat laajoja, niin eivätpä ne kuitenkaan
antaneet sovun sijaa ihmisten liialliselle ahneudelle. Vanhastaan oli
riitaa Hämeen ja Satakunnan asukkailla savolaisten kanssa, jotka
kävivät oman maakuntansa rajojen ulkopuolella naapuriensakin
pyyntikankailla. Samallaisia riitoja oli myös Pohjan-Kyrön hämäläisten
ja rantamaan ruotsalaisten välillä. Poltto, ryöstö ja murha olivat
vanhempina aikoina olleet aivan tavallisia näiden naapurusten välillä;
sen näemme Kaarle Knuutinpojan aikuisista rajatuomioista. Nämät riidat,
jotka alkuperäisesti myös olivat olleet eri heimokuntien ja
kansallisuuksien taistelua, eivät olleet vieläkään peräti asettuneet.
Tuli niistä valituksia viimein Kustaa kuninkaankin korviin. Sepä nyt
veti hänen huomionsa noille kaukaisille saloille. Hän katsoi parhaaksi
muuttaa nuo erämaat viljamaiksi. Sillä tarkoituksella hän lähetti v.
1550 kehoituksen kaikkiin Suomen maakuntiin, että liiat asukkaat
kustakin talosta lähtisivät sinne uusia taloja itsellensä raivaamaan.
Savolaiset eivät tämmöistä käskyä tarvinneetkaan. Heissä näkyy vanha
vilkas ja uskalias karjalaisluonne olleen vielä vireillä. Alinomaiset
rajamelskeet ylläpitivät tätä henkeä, eikä ollut koko Savossa yhtään
aatelisherraa, joka sorrollansa olisi masentanut kansan rohkeutta. He
olivat jo edellisellä vuosikymmenellä omin päin ruvenneet levittämään
asuntojaan pohjoiseenpäin. Alussa kuninkaan voudit typeryydessään
olivat sakoittaneet heitä muka luvattomasta viljelyksestä. Mutta
toimelias _Kustaa Fincke_,[8] v. 1547 tultuaan Savonlinnan isännäksi,
rupesi uudisasutusta edistämään. Että Savon miesten muuttointo
kuninkaan kehoituksesta vielä enemmän kiihtyi, on helposti arvattava.
V. 1552 oli jo Pohjois-Savossa niin paljon asukkaita, että siitä
saatettiin tehdä erityinen kirkkokunta, nimeltä _Tavisalmi_. Siihen
kuuluivat nykyiset Leppävirtain, Kuopion, Maaningan, Pielaveden,
Iisalmen sekä Nilsiän pitäjät.
Tämä Savon miesten uutteruus ja uskaliaisuus sai pian suuren,
arvaamattoman palkinnon. Muut maakunnat eivät olleet yhtä kerkeästi
täyttäneet kuninkaan käskyä. Pohjanmaan rannikkoruotsalaisia oli kyllä
alkanut asettua Maanselän kupeille asti, vaan heidän asutuksensa kävi
hitaasti. Hämäläiset puolestaan olivat, kuninkaan käskystä huolimatta,
jättäneet asian aivan "entiselleen". Silloinpa Kustaa jo v. 1551
laittoi Savon miehille sanan, että saisivat Pohjois-Hämeenkin ottaa
omaksensa. Sinnepä heitä rupesikin kilpaa virtaamaan vanhastaan
tutuille riitamaille. Tällä tavoin syntyi _Rautalammin_ pitäjä, mistä
myöhemmin Laukkaat, Viitasaaret ja Saarijärvet ovat lohjenneet.
Ulottuipa se Satakunnan koilliskulmankin yli, missä nykyiset Keuruun ja
Ruoveden pitäjät ovat enimmän osan asukkaitansa saaneet Savosta.
Samaten antoi Kustaa savolaisille myös luvan lähteä Pohjanmaan eli
Korsholman läänin takamaille, jotta nekin pikemmin täyttyisivät. Siellä
tuli _Lappajärven_ seutu Savon uudisasukasten pääpesäksi; ennen sinne
siirtyneet ruotsalaiset sulautuivat heihin, jättäen ainoastaan joukon
ruotsalaisia sanoja paikkakunnan murteeseen. Levisipä muutamia
savolaisparvia sieltä Kauhajoelle, jopa yli Pohjanmaan rajan sille
puolen Satakuntaa, Normarkkuun asti, likelle Kokemäenjoen suuta.
Toiset suuret savolaisparvet taas muuttivat Oulunjärven seuduille.
Tästä asutuksesta on meillä laveimmat tiedot, niin että voimme kuvailla
mielessämme, miten se ylimalkaan kävi. Ensi vuonna uudisasukkaat
hakkasivat kaskensa valmiiksi ja asuivat majoissa, elättäen itseänsä
kaloilla sekä metsän saaliilla. Toisena vuonna jo leipääkin saatiin;
silloin myös rakennettiin varsinainen asuintalo. Ensimäiset kolme
vuotta olivat uudisasukkaat vapautetut kaikista veroista. Näitä kun
sitten ensikerta otettiin, oli jo talojen luku täällä 131, ja v. 1560
lohkaistiin _Oulunjärvi_ (nykyinen Paltamo, Sotkamo ja Hyrynsalmi
kappeleineen) eri kirkkokunnaksi Limingasta, mihin se alussa luettiin.
Tämä viimemainittu oli tärkein kaikista savolaisten valloituksista;
sillä se ei ainoastaan vallannut viljelykselle uutta alaa, vaan myös
vakuutti Suomenmaan rajat. Tähän asti oli näet yhä vielä Ruotsin ja
Venäjän raja Pohjan perillä ollut sangen epätietoinen ja riidanalainen.
Olipa jo näille samoille Oulunjärven seuduille alkanut asettua
venäjänkarjalaisia. Mutta Savon miesten väekäs tulo ratkaisi nyt asian.
Venäjän puolelta tulleet asukkaat taisivat joko paeta pois tai sulautua
yhteen, ja tuo avara kulma oli iäksi päiväksi liitetty meidän maahamme.
Aivan rauhassa ei tämä valloitus saanut kuitenkaan tapahtua. Venäjän
puolelta tehtiin partioretkiä Oulunjärven uusia asukkaita vastaan.
Sentähden kuningas lähettikin sinne parven sotamiehiä heille suojaksi.
Sentähden hän myös rakennutti Oulunjärveen kolme pientä alusta, joiden
piti estää venäläisten kulkua vesiä myöten ainoalla silloin olevalla
tiellä. Mutta olipa uudisasukkailla paitsi näitä vielä toisetkin
viholliset. Perä-Pohjan rannikkolaiset näet kävivät alussa myös
heitä ahdistamassa, kun eivät tahtoneet suoda heille vanhoja
kalastuspaikkojaan. Samasta syystä tappelivat myös Lappajärvellä
tulokkaat rannikkomaan ruotsalaisten kanssa. Vimmatuimmat kaikista
olivat kuitenkin hämäläiset. Liian myöhään havaittuaan, että heidän
olisi pitänyt totella kuninkaan kehoitusta, he riensivät miehissä
erämailleen omistusoikeuttansa puolustamaan. He ryöstivät ja polttivat
monta uudistaloa sekä savolaisilta että myös rannikkoruotsalaisilta ja
tappoivat asukkaat. Kauan aikaa kesti, ennenkuin he tyytyivät siihen,
mikä ei enää ollut autettavissa. Vielä v. 1582 täytyi silloisen
kuninkaan Juhana III:n antaa rautalampelaisille suojeluskirja.
Lappalaisparat menettivät taas erämaiden asutuksen kautta avaran alan
ja heidät ajettiin Pohjan tuntureille. Heillä ei siis olisi syytä
kiittää Kustaa Vaasan hallitusta, jollei sama kuningas v. 1554 myös
olisi vapauttanut heitä pirkkalaisten orjuudesta. He tulivat nyt
kuninkaan voutien hallittaviksi niinkuin muutkin alamaiset.[9]