Suuren huolen piti Kustaa Vaasa myös maanviljelyksen edistymisestä.
Hänen keinonsa tässä asiassa, vaikka ne olivatkin viisaammat ja enemmän
tarkoituksenmukaiset kuin kaupan alalla, olivat kuitenkin sangen
väkivaltaisia. Hän määräsi, miten talonpoikien tuli hoitaa talouttansa
(esim. että heidän piti välttämättömästi pitää sekä lehmiä että
lampaita ja vuohia); muuten heitä oli _rangaistava_. Eikä tämä
ollutkaan mikään tyhjä uhkaus vain. Se talonpoika, jonka talous ei
ollut täydessä kunnossa, _ajettiin pois_ maaltansa ja toinen asukas
pantiin sijaan. Kustaa Vaasalla oli näet se mielipide, että muka kaikki
maa, mikä ei ollut aatelisten rälssimaata, olisi kruunun omaa.
Talonpojat olivat muka vaan kruunun lampuoteja, jotka veroa vastaan
saivat viljellä maataan. Jolleivät he sitä kelvollisesti tehneet, piti
heille meneteltämän samoin kuin aatelismiehet tekivät yksityisille
alustalaisilleen. Vasta Kustaan toisen pojan, Juhanan, hallitessa
alettiin antaa lupaa verotalojen perinnöksi ostoon.
Tämän luullun omistusoikeutensa nojalla kuningas myös, kun hän
hallituksensa lopulla tahtoi perustaa omilla palvelijoillaan
hoidettavia kruunun _karjataloja_, otti itsevaltaisesti siihen
tarpeeseen ne talot, mitkä hänestä näyttivät soveliaimmilta. Entisille
omistajille hän antoi toista maata, mikä otettiin sellaisista taloista,
jossa muka oli "liikaa". Joskus vaan, jos karkoitetut olivat vanhoja,
kykenemättömiä, maksettiin heille muutamia markkoja kruunun varoista.
Alkuperäisesti oli Kustaan aikomus perustaa yksi tämmöinen karjatalo
kuhunkin pitäjään. Niissä hän tahtoi oikein suuressa määrin pitää
kaikellaista karjaa ynnä hevosia. Jokaisessa talossa oli täten
elätettävä pieni sotamiesparvi. Sillä tavoin toivoi kuningas saavansa
suuremman armeijan rajojen suojaksi, rasittamatta silti alamaisiaan.
Todenteolla ei tämä aikomus kuitenkaan näy tulleen tarkoin täytetyksi
muualla Suomessa paitsi Savossa. Muissa maamme osissa näyttää
karjataloja olleen sangen harvassa. Samalla lailla kuningas antoi
voutiensa etsiä sopivia koskipaikkoja, mihin hän rakennutti myllyjä
sekä suuria kalanpyydyksiä; sillä virratkin ja vedet olivat hänen
mielestään kruunun omat.
Talojen poisotto ei muuten ollut ainoa väkivaltaisuus, mikä
talonpoikaiselle kansalle tapahtui kuninkaan toimesta. Yhä vaan hän
myös kirjoitteli voudeilleen ja käski heidän toimittaa hänelle työväkeä
Suomesta Ruotsissa tehtäviä kruununtöitä varten. Jollei tätä työväkeä
hyvällä saatu lähtemään, niin otettiin ne väkisin ja vietiin
sotavoimalla. Rikkaammat ja taitavammat kuitenkin, niin kuningas usein
valittaa, pääsivät tavallisesti sillä, että he lahjoivat voudin.
Erittäinkin tuotti Kustaa itselleen salvomiehiä Suomesta. Käskipä
kerran Savosta kaivonkatsojia, jotka osasivat hyvää vettä löytää.
Toisen kerran taas hän halusi samasta maakunnasta saada
"lääkäritaitoon" pystyviä talonpoikia. Nähtävästi oli Savon
loitsijaukkojen maine hänen korviinsa asti joutunut.
Mutta jos Kustaa Vaasan koura usein oli kova ottamaan, niin olipa se
myös hätäaikoina taas aulis apuun. Katovuosia sattui silloinkin sangen
usein. Etenkin oli 1550-luvun edellinen puolisko onneton.[7]
Nälkävuodesta 1551 piispa Agricola on Jeremias profeetan kirjan reunaan
pannut hirvittävän kuvauksen. Petäjän kuoret, vehka ynnä oljet ja
akanat olivat yleisenä ruokana; haavankuoret olivat leipänä ja viidan
lehdet kaalina. Maanteiden vieristä löydettiin kuolleita ihmisiä,
kaikellaista tieltä noukittua likaa suussa. Samaten valittaa hän
muutamassa ruotsinkielisessä kirjeessään: _Suomen_ ennen olleen
_suotuisan_ maan (_Finland_ var ett _fijnt_ land), vaan nyt ei enää
antavan mitään viljaa. Tämmöisinä aikoina kuningas koki auttaa puutetta
niin paljon kuin voi. Hän kehoitti aatelisia sekä porvareita, kellä oli
säästössä viljaa, myömään sitä kohtuulliseen hintaan. Kruununkin
varoista hän antoi tarvitseville, ei kuitenkaan lahjaksi, vaan rahasta
tai nahoista ynnä muista tavaroista, taikka myös lainaksi. Erittäinkin
hän piti huolta hyvien kylvösiementen hankkimisesta; ne olivat
toimitettavat Pohjanmaalta tai Norjasta, koska etelästä tulevat
siemenet eivät Suomessa aina kypsy.
Ylimalkaan oli tähän aikaan vielä maanviljelys meidän maassamme sangen
huonolla kannalla. Tavallisinakin vuosina pidettiin erinomaisena
Jumalan armona, jos yhdestä kylvetystä tynnyristä saatiin kolme
tynnyriä satoa. Tämä kuitenkin koski ainoastaan varsinaista peltomaata,
jota luultavasti pidettiin huonosti lannoitettuna. Kasket sitä vastoin
antoivat tavallisesti paljon parempia tuloksia kuin nykyään, koska
siksi kaadettava metsä, asukasten harvalukuisuuden vuoksi, kerkesi
kasvaa suuremmaksi. Paitsi yleisesti viljeltyä ruista, ohraa ja kauraa
mainitaan tähän aikaan myös vehnää Turun puolella ja tattaria Savossa.
Papujakin viljeltiin yleisesti; herneitä eli riistoja vähemmän.
Etelä-Suomessa viljeltiin vielä pellavaa, hamppua sekä humalaa, joista
viimeksimainituista osattiin tehdä hyvää olutta.
Maanviljelijän sivuelatuskeinoista oli tervan- sekä sysienpoltto
silloin sangen tärkeä. Kalastus antoi myös sekä kotona syötävää että
muualle myötävää. Niinikään oli metsästys vielä sangen tuottava.
Tuhansittain jäniksiä, teeriä sekä pyitä tuotiin vuosittain
Savonlinnaan veroksi; Porvoonkin läänistä sai kruunu metsoja sekä
teeriä sadottain. Hirviä tapettiin joka vuosi Satakunnassa ja
Pohjanmaalla niin paljon, että niitä verotavaroiden joukossa
luetellaan. Kuitenkin alkoi levenevä viljelys jo vähän supistaa
metsänsaalista. Savossa metsännahka-vero tästä syystä muutettiin muiksi
aineiksi. Kuuluipa myös valitus, että hirvet tässä samassa maakunnassa
jo olivat melkein hävinneet.