Lybeckiläisten apu vapautussodassa oli, niinkuin olemme nähneet, Kustaa
Vaasalle tullut sangen kalliiksi.. Paitsi suurien rahasummien maksua
oli hänen täytynyt luvata heille aivan verottomia kauppaetuja. Ei sillä
hyvä, että Lybeck ja Danzig ynnä muut hansakaupungit, jotka he
päästivät osallisiksi, saivat tullittomasti tuoda maahan ja viedä ulos
mitä tavaraa hyvänsä. Sen lisäksi vielä ei pitänyt Ruotsin alamaisten
saada tehdä kauppaa kenenkään muun kuin ensinmainittujen kahden
kaupungin kanssa. Nämät etuoikeudet olivat nähtävästi niin rasittavat,
jopa kuolettavat kaikelle kotimaiselle kaupalle ja laivaliikkeelle,
että yksi valtaneuvoksista, suomalainen _Knuutti Kurki_, ei
kirjoittanut nimeänsä sovinnon alle.
Eipä Kustaa kuningas kauemmin täyttänytkään tätä lupausta kuin hätä
pakoitti. Muutamien vuosien kuluttua rajoitettiin jo tullittoman kaupan
oikeus, jopa viimein peruutettiin kokonaan. Vapauttaakseen alamaisiansa
Lybeckin kauppavallasta Kustaa kehoitti Hollantia lähettämään laivoja
Itämerelle. Hallitusaikansa lopulla hän peräti kielsi kaupan Lybeckin
kanssa ja kehoitti alamaisiansa lähtemään laivoineen läntisille merille
ja noutamaan tavaroitansa suoraan Englannista, Ranskasta, Alankomailta
sekä Portugalista. Tällä keinoin hän arveli sen voiton, mikä Lybeckille
välikaupasta karttui, lankeavan omalle maalle. Suomen valtaneuvokset
sekä aatelisto, joille tämä kehoitus myös oli lähetetty, vastasivat
pitävänsä asiaa varsin suotavana. Nähtävästi, sanoivat he, nuot
Lybeckin "pippurisäkit" nylkevät meitä ja tahtoisivat alistaa meidät
"orjikseen ja virolaisiksi". Muutamat meidän maassamme, lisäsivät he
lopuksi, jo varustavatkin laivoja kaukaisemmille retkille.
Muutenkin Kustaa Vaasa koki kehoituksilla, neuvoilla sekä säädöksillä
auttaa kauppaa. Paha vaan, että suuri osa hänen käyttämiänsä keinoja
pikemmin haittasi kuin edisti. Hän näet arveli kaupan ja laivaliikkeen
voivan menestyä ainoastaan kaupungeissa. Siitä syystä hän
koetti tukehuttaa maalaisten osanottoa näihin toimiin. Suomen
rannikkotalonpojat olivat jo vanhastaan harjoittaneet laveaa
merenkulkua. Pohjalaiset, varsinkin Suu-Pohjasta, veivät ne
ruoka-aineet, joita maakunta ei itse tarvinnut, Ruotsiin.
Varsinais-suomalaiset, ahvenanmaalaiset, uusmaalaiset ja Viipurin
lääniläiset kävivät edempänäkin kaikkialla Itämeren rannoilla. Turun
pohjoispuolella olevan Vehmaan kihlakunnan miehet, joita nimitettiin
_vakkasuomalaisiksi_, koska heillä oli eväänsä ja tavaransa isoihin
vakkoihin eli kirstuihin pantuna, kuljettivat varsinkin veistämiänsä
puuastioita Saksaan sekä Tanskaan. Uusmaalaiset jo siihen aikaan,
niinkuin nytkin, möivät polttopuita ja kaloja Riikaan sekä Rääveliin.
Viipurin talonpojat niinikään kuljettivat tavaransa samoihin
kaupunkeihin. Kohta jäiden lähdettyä he veivät sinne merellisensä eli
hylkeenrasvan, minkä syksyn ja talven kuluessa olivat saaneet; kesällä
taas oli heillä silakoita ynnä muuta kalaa kaupan. Kaikki nämät
laivamiehet toivat ulkomaalta tullessaan suoloja ynnä muuta tarvekalua.
Viipurin rannikkolaisten käsissä oli sitä paitsi jo silloinkin
laivarahti pitkin Inkerinmaan ja Viron rantoja. Tätä vilkasta liikettä
Kustaa koetti kaikin keinoin lakkauttaa, koska se hänen mielestään oli
vahingollinen maalle. Alinomaisilla kirjeillä hän teroitti voutien
mieleen, etteivät he saisi sitä sallia. Suuria sakkoja, jopa
hengenrangaistustakin hän uhkasi niille, joita näiltä luvattomilta
teiltä tavattaisiin; ja tullialukset pantiin pitkin rannikkoa
väijymään. Mutta luontoa vastaan ei maksa vaivaa ponnistella. Kuninkaan
uhkaukset ja rangaistukset tietysti vähensivät talonpoikien
merenkulkua, vaan ne eivät voineet sitä lakkauttaa. Tulipa
kuningas itsekin loppuaikoinaan viisaammille tuumille kuultuansa,
kuinka Alankomailla talonpojatkin laivaliikkeestä rikastuivat.
Ulkosaarelaisille, joilla ei ollut tarpeeksi peltoa, annettiin nyt lupa
viedä kaloja ulkomaille kerta kesässä. Jopa Kustaa viimein itse
kehoitti Viipuria rakentamaan isoja 80-100 sälytystä[5] sisältäviä
laivoja ja läntisille merille purjehtimaan "niinkuin waterlantilaiset
Hollannissa tekevät".
Yhtä ankarasti, vaikka yhtä turhaan, Kustaa maakauppaakin esteli.
Sitäkin harjoitettiin silloin suurin määrin. Rannikkotalonpojat
kulkivat talvella ylämaissa vaihtaen suolojaan viljaan. Aatelismiehet,
virkamiehet ja papitkin ostelivat maalla saatavia tavaroita ja
kuljettivat niitä merenrannalle, missä monella heistä oli laivansa.
Käkisalmen karjalaisia kulki jo silloin laukkuineen ympäri Viipurin ja
Savonlinnan lääniä; soutivatpa veneillään, jotka vedettiin
(karvastettiin) kannasten yli, vesiä myöten aina Pohjanmaan
merenrannikolle asti. Kaikkea tätä kuningas kirjeissään yhä kielteli.
Kunkin maakunnan talonpoikien piti viedä tavaransa lähimpään kaupunkiin
eikä minnekään muualle. Erittäinkin koetti hän estää Venäjältä tulevien
kauppiaitten käyntiä, niissä kun hän oli näkevinänsä vakoojia.
Kaupunkien vaurastuttaminen oli kaikkien näiden kieltojen
tarkoituksena. Mutta kaupunkien omaakin liikettä haittasivat toiset
säännöt, jotka myöskin olivat viisaita olevinansa. Porvaritkaan eivät
saaneet kauppaa käydä mihin ja millä tavaralla he edullisimmaksi
katsoivat. Ruokatavaroiden ulosviennin esim. kuningas peräti kielsi,
ettei muka ruoka omassa maassa tulisi liian kalliiksi. Mitä Suomen
porvarit eivät saaneet täällä myödyksi, se piti Ruotsiin vietämän.
Joskus kaupungit pyysivät ja saivat erinäisen luvan viedä ulkomaille
jonkun kymmenkunnan voisälytyksiä. Paljon enemmän ynnä muutakin
syötävää he kuitenkin kuljettivat varkain. Raumalaisista esim.
valitettiin, että heillä oli puuastiain alla, jotka olivat luvallisia,
koko laiva täynnä kiellettyä ruokatavaraa. Pienemmiltä kaupungeilta
Kustaa muuten pian kielsi ulkomailla käynnin peräti; heidän alustensa
piti mennä Ruotsiin. Ainoastaan Turku ja Viipuri saivat lähettää
laivansa ulommalle. Viimeinpä kuningas, kun talonpojat olivat
valittaneet, että porvarit ottivat heidän tavaransa polkuhinnalla,
rupesi itse määräämään hintoja.
Silloinkin, kun kuninkaan käskyt ja neuvot eivät suorastaan estäneet
porvareita heidän mielitoimistaan, ne monasti tuntuivat rasittavilta.
Sillä Kustaa Vaasa kohteli alamaisiaan aivan niinkuin isä pieniä,
ymmärtämättömiä lapsiaan. Hän ei arvellut heidän osaavan tehdä yhtään
mitään omin päin. Sentähden hän katsoi velvollisuudekseen neuvoa heitä
kaikissa heidän asioissaan. Hän neuvoi esim., mitkä tavarat mihinkin
maahan olivat vietävät ja mitkä mistäkin maasta tuotavat. Hän neuvoi
heitä purjehtimaan suurin joukoin turvaksi rosvoja vastaan ja taas
satamiin poiketessaan menemään yksitellen, ettei tavaran liika paljous
alentaisi hintoja j.n.e. Näyttää muuten siltä, kuin olisivat silloin
porvarit Ruotsissa sekä Suomessa todellakin olleet tämmöisen isällisen
kurin tarpeessa. Kustaa kumminkin, joka kerran otti itse tutkiakseen
ulkomaille pyrkivien Turun porvarien taitoa, valittaa havainneensa,
ettei heillä ollut mitään käsitystä ammatistaan. Eivätpä he tietäneet
edes oman ja ulkomaan rahan suhdettakaan. Sentähden oli kuningas
määrännyt hinnat ja toimittanut luvunlaskut valmiiksi, jotta he
tietäisivät, kuinka paljo heidän piti vaatia tavarastaan.
Suuresti erehtyisimme kuitenkin, jos luulisimme tämän sekaantumisen
yksityisiin asioihin sekä erittäinkin kaupalle asetettujen ahdasten
rajojen silloin tuntuneen yhtä rasittavilta kuin ne olisivat meidän
ajan ihmisille. Ne kyllä taisivat nurista, joita estettiin jostakusta
hankkeestaan. Mutta ylimalkaan kuningas vaan noudatti niitä
mielipiteitä, mitkä hänen kansansa parissa silloin olivat yleiset.
Kaikki porvarit valittivat lakkaamatta talonpoikien kauppaa ja
merenkulkua vahingolliseksi. Suuremmat kaupungit taas olisivat
mielellään hävittäneet pienemmät, ettei heillä olisi kilpailijoita.
Pienillä maapäivillä esim., joita v. 1547 Turun lähiseudun aatelisto,
papisto ynnä Turun porvarit pitivät, laadittiin anomus kuninkaalle,
jossa pyydettiin, että hän käskisi naantalilaisten sekä raumalaisten
muuttaa Turkuun, ja tammisaarelaisten[6] ynnä ulvilalaisten Viipuriin.
Parempihan hyöty muka oli maalle kahdesta suuresta "pääkaupungista",
kuin monesta pienestä "pilkusta". Kuningas tosin ei tähän anomukseen
suostunut; mutta rupesipa hän itsekin pari vuotta myöhemmin puuhaamaan
samallaista pikkukaupunkien muuttoa. Hänelle oli näet silloin
juolahtanut päähän perustaa suuri kauppapaikka, mihin venäläisten
toiselta puolen ja hollantilaisten toiselta olisi mukava tulla
tavaroineen. Paikaksi tälle uudelle kaupungille valittiin v. 1550
_Vantaanjoen suu_, missä vielä Helsingin "vanha kaupunki" seisoo.
Vantaanjoen kosken mukaan sai se ruotsalaisen nimensä _Helsingfors_,
suomeksi _Helsinki_. Niin innoissaan oli Kustaa tästä puuhasta, että
hän käski Helsinkiin tuoda kaikki kruununveroista tulevat viljat ynnä
muut tavarat Raaseporin, Porvoon ja Hämeenlinnan, jopa myös Viipurin ja
Savonlinnankin lääneistä asti, niin että kauppaa tekevät muukalaiset
saisivat tarpeekseen ostettavia. Porvareiksi Helsinkiin piti kuninkaan
käskystä kaikkien Ulvilan, Rauman, Tammisaaren ja Porvoon porvarien
muuttaa kaluineen, kiluineen. He kun eivät tämmöiseen muuttoon
mielellään ruvenneet, niin kuningas kirjoitti ankaria nuhdekirjeitä
toisen toisensa perästä ja käski heidän "korjata luunsa" sinne kovan
rangaistuksen uhalla. Ja vastahakoisimmat vietiin lopulta kuninkaan
voutien toimesta uuteen paikkaan. Kylmenipä kuitenkin kuninkaankin into
parin vuoden kuluttua, kun ei kauppa Helsingissä ruvennut loistamaan,
niinkuin oli toivottu. Silloin muutti osa porvareista takaisin entisiin
koteihinsa. Ainoa kaupunki, joka Kustaan aikana todella siirtyi
sijaltaan, oli Ulvila; se muutettiin v. 1558 Kokemäenjoen suulle ja sai
ruotsalaisen nimen _Björneborg_, mistä meidän _Pori_ on lyhennys.
Kuninkaan neuvokirjeestä ja kaupankäyntisäännöstä v. 1550 me näemme,
mitä tavaroita silloin oli tapana tuoda Suomeen ja mitä viedä ulos.
Tärkeät olivat jo siihen aikaan metsäntuotteet. Lautoja kuljetettiin
paljon ulkomaille, vaikka sahamyllyjä vasta nyt alettiin rakentaa ja
siis laudat enimmiten olivat kirveellä veistettävät. Mastot, terva ja
piki olivat myös vientitavaroina. Lisätkäämme vielä siihen jo ennen
mainitut Rauman puuastiat. Silloin vielä runsasantinen metsästys antoi
paljon turkiksia ulkomaalaisille kaupiteltaviksi. Erittäinkin mainitaan
hirvennahkoja, vaikka Kustaa yhdessä kirjeessään valittaa tämän jalon
eläinlajin jo olevan Savonmaasta melkein hävitetyn. Suomen
karjantuotteista jo silloinkin voi kelpasi saksalaisille; vietiinpä
myös paljon vuotia ja talia ulkomaille. Suomen hevoset olivat jo
niinikään ulkomailla hyvin haluttuja, ja Kustaa kuningas yhä varoitti,
ettei saisi myödä pois kovin hyviä ratsuja. Ruokatavaroista, joista
hänellä aina oli enimmin murhetta, vietiin varsinkin paljon kapakaloja.
Merellisen olemme nähneet rantalaisten tavaroiden joukossa. Viljaakin
siihen aikaan myötiin jotensakin paljon, myötiinpä myös itse
viljamaalle, Venäjälle. Tuontitavaroista näkyy suola ja kankaat olleen
tärkeimmät. Tarpeettomampia, vaikka kuitenkin ylhäisen säädyn parissa
suuresti haluttuja, olivat silloin kaikenlaatuiset ryydit: kanelit,
pippurit, korintit, sahramit, neilikat, muskottipähkinät sekä -kukat,
inkivääri, kardemumma y.m. Näin myös monenlaiset sokerit. Näitä
Euroopassa vasta äsken tutuksi tulleita maustimia pantiin silloin niin
runsaasti kaikkiin ruokiin, että meidän aikalaisemme niitä maistaessaan
olisivat luulleet tulta syövänsä. Pöytää varten tuotiin myös sitrunia,
luumuja, viikunoita ynnä muita etelämaiden hedelmiä; samaten myös
monennimistä Saksan, Ranskan ja Portugalin viiniä. Komeat vaatteensakin
Suomen pohatat tuottivat ulkomailta. Puodeissamme nähtiin jo silloin
Englannin mainioita verkoja, Alankomaiden hienoja palttinoita ynnä
koreita kulta-, hopea-, sametti- ja silkkikankaita. Saksasta tulivat
paremmat teräsaseet ynnä rautapaidat ja -kypärät; samoin myös
kaikellaista pientä rihkamatavaraa. Venäjältä taas saatiin kalliita
soopelinnahkoja, vahaa eli vaksia, pellavia, liinoja, huopaa sekä
nahkaa. Venäjän nahka oli silloin jo niin kuuluisa, että meikäläiset
ostivat sieltä valmiitakin sormikkaita ja saappaita.
Rahana käytettiin Suomessa paitsi kotimaista (sitä lyötiin Turussakin)
myös paljon ulkomaalaista. Räävelin rahat olivat Etelä-Suomessa
tavallisemmat kuin Ruotsin. Unkarin kultarahoja näkyy meillä myös
paljon käytetyn. Saksan _talareita_ käytettiin paljon. Ruotsin ja
Suomen rahat luettiin silloin _markoittain_, joista yksi vastasi noin
puolentoista markkaa nykyistä rahaamme. Markassa oli kahdeksan _äyriä_,
äyrissä kolme _aurtuata_ ja aurtuassa kahdeksan _penninkiä_. Turun
aurtuat ja Räävelin rahat olivat melkein yhdenarvoiset. Neljä markkaa
vastasi yhtä talaria. Rahalla oli silloin paljoa suurempi arvo kuin
tätä nykyä. Ruistynnyriltä maksettiin esim. v. 1555 Viipurin puolella
2,50 markkaa, voileiviskältä 2 markkaa, lehmältä 3 markkaa. Ulkomaan
tavarat sitä vastoin olivat verrattain paljoa kalliimmat; kippunta
suoloja maksoi hienouden mukaan 2,50-6 markkaa, naula kanelia 5,50 ja
pippuria 3 markkaa, kyynärä samettia 6-8 ja silkkikangasta 3-5 markkaa.
Tuontitavaran luettelosta olemme jo nähneet, että teollisuus meidän
maassa oli vielä varsin mitätön. Vuorityö, joka Ruotsissa jo oli aikaa
kukoistanut, sai täällä vasta nyt ensimäisen alkunsa. Eerikki Fleming
avasi Suomen ensimäisen rautakaivoksen _Ojamon_ kylässä Lohjan
pitäjässä Uudellamaalla. Rautaa omaksi tarpeeksi lienevät suomalaiset
sitä ennenkin suurimmaksi osaksi saaneet soista ja järvien pohjasta.
Kuitenkin näemme kuninkaan kirjeistä usein, että tarpeellinen rauta
Suomen linnoihin tuotiin Ruotsista. Sepän taito, vanhastaan kansassamme
tuttu, alkoi nyt jo kohota hienompiin haaroihinsa. Vaskiseppiä
mainitaan tältä ajalta, ja Marttilan pitäjässä oli pyssytehdas
käymässä. Savossakin tiedetään jo olleen hyviä pyssyseppiä; mutta
Viipuriin sitä vastoin lähetti kuningas kerran ruotsalaisen pyssysepän,
kun siellä ei ollut semmoista. Hän sai käskyn opettaa ammattiansa
nuorille Suomen pojille. Kutomisen taito talonpoikiemme parissa ei
liene ollut aivan halveksittava, koska Suomen palttinaa ja sarkaa
joskus vietiin Ruotsiinkin.
Ylimalkaan Kustaa Vaasan hallitus, vaikkei hän aina osannut valita
kaikkein soveliaimpia keinoja, kohotti suuresti kaupan ja teollisuuden
tilaa maassa. Samaten merenkulku virkosi aivan uuteen eloon. V. 1559
oli koko valtakunnassa yhteensä 62 laivaa ulkomaan kauppaa varten,
paitsi 32 pienempää alusta, jotka purjehtivat vain Inkerinmaan
rannoille.