Oikein asiata punniten olisi Kustaa ukon pitänyt pikemmin kummeksia
Suomen rahvaan kärsivällisyyttä ja malttia kuin pelätä heitä liian
vallattomiksi. Olihan hän heidän alinomaisten valitustensa kautta
monasti saanut nähdä, minkä väkivallan ja sorron alaisina he olivat.
Ruotsissakaan ei aatelisherrojen ja virkamiesten käytös talonpoikia
kohtaan ollut kiitettävä; mutta Suomessa, kaukana kuninkaan silmistä,
se oli vielä paljoa pahempi. Maatilusten rajat eivät olleet silloin
vielä tarkoin mitatut eikä yhtään kartoitetut; sitä seikkaa
aatelisherrat käyttivät hyväksensä ja ryöstivät naapurina olevista
talonpoikaisista taloista milloin niittypalstoja, milloin peltosarkoja,
väittäen niiden kuuluvan heidän maihinsa. Toisin kerroin he taas
lainasivat rahaa talonpojille, joilla ei veronmaksuaikana sattunut sitä
olemaan, ja ottivat sitten koko talon omakseen, jollei velkaa ajoissa
suoritettu. Linnanisäntinä ja vouteina, jotka virat enimmäkseen olivat
aateliston käsissä, he veroa kantaessansa käyttivät tavallista
suurempia mittoja ja painoja, tai ottivat suorastaan laittomia
lisäveroja. Omia alustalaisiansakin, vaikka he niitä kokivat pitää
kruununveroista vapaina, he nylkivät ja polkivat aivan armottomasti.
Pahimmat kaikissa tässä suhteessa olivat _Fleming_-veljekset, joiden
suku tällä vuosisadalla teki nimensä kuuluisimmaksi kaikista Suomen
aatelissuvuista. Mainitut veljekset, _Eerikki_ ja _Iivari_, laskivat jo
perustuksen tälle maineelle. Lukija muistanee vielä, kuinka molemmat
urhoollisesti ottivat osaa taisteluun tanskalaisia vastaan ja kuinka
varsinkin edellinen siinä sodassa osoitti suurta sukkeluutta ja taitoa.
Heidän suurista ansioistaan olikin Kustaa kuningas heille suonut
senmukaisen palkinnon. Eerikille oli hän antanut _Raaseporin_ linnan ja
alustan, s.o. koko läntisen Uudenmaan läänitysmaaksi ynnä vielä Sauvon
pitäjän Turun läänistä sekä useampia yksityisiä taloja. Iivari oli
saanut _Kastelholman_ linnan sekä Ahvenanmaan. Edellinen oli samassa
asetettu eteläisen, jälkimäinen pohjoisen Suomen laamanniksi. Molemmat
olivat myös koroitetut valtaneuvoston säätyyn ja Eerikki sitä paitsi
saanut kuninkaan kruunausjuhlassa ritariarvon. Kun lisäämme tähän
vielä, että kumpaisellakin oli sangen suuret perintötilukset, jotka
olivat vielä suuresti karttuneet kirkontilusten ryöstön johdosta, niin
voimme saada käsityksen näiden veljesten mahtavuudesta ja rikkaudesta.
Ei ollut Suomessa siihen aikaan ketään muuta, paitsi kuninkaan lankoa,
Hoyan kreiviä, joka heistä olisi vienyt voiton.
Tavallisiakaan aatelisherroja ja virkamiehiä vastaan ei vääryyttä
kärsineen talonpojan ollut helppo saada apua oikeudesta. Sillä
tuomariviratkin olivat melkein kaikki aatelisten hallussa. Oikeutta
istui tavallisesti aatelisen väärintekijän ystävä ja juomaveikko,
usein hänen sukulaisensa; välistäpä sattui niinkin hullusti, että hänen
tuli itse tuomita oma asiansa. Ei ollut näet kielletty, että
kihlakunnantuomari saisi myös samalla alueella olla voutina tai
linnanisäntänä.[3] Eikä hän silläkään tullut jäävinalaiseksi, että
hänellä siinä kihlakunnassa oli tiluksia. Mitäpä sitten oli tehtävä,
jos Flemingit, itse lamaannit, korkeimmat oikeudenvalvojat maassa,
tekivät vääryyttä ja väkivaltaa!
Yksi keino tosin talonpoika paroilla vielä oli. "Herroillakin oli toki
vielä herransa." Aatelisten ja virkamiesten pahantekoja saatiin mennä
itse kuninkaalle valittamaan, jota tehtiinkin hyvin tiheään. Olipa
Kustaa Vaasalla luja tahto pitää sorrettujen talonpoikien puolta. Mutta
hallituksensa alussa ei hänellä siihen ollut tarpeeksi voimaa. Hänen
kirjeensä eivät usein vaikuttaneet mitään, välistäpä valittajat
joutuivat vielä pahempaan pulaan. Eerikki Fleming esim. sidotti ja
panetti kahleihin muutamia talonpoikia Raaseporin läänistä, jotka v.
1528 olivat kuninkaan luona käyneet. Hän pieksetti ja rääkkäsi heitä
niin julmasti, että muut samalla asialla käyneet koko seuraavan talven
piilivät saloissa ja korvissa, peläten häntä sekä hänen huovejansa.
Tämän johdosta Kustaa lähetti tuolle röyhkeälle herralle ankaran
nuhdekirjeen, muistuttaen, että semmoinen teko oli kuninkaan rauhavalan
rikkomista, uhaten ottaa pois häneltä läänitysmaan. Pian sen perästä
asetettiinkin todella erityinen kuninkaan vouti Raaseporin lääniin.
Mutta vähän ajan perästä sai Fleming jälleen läänitysmaansa takaisin
aivan entisillä ehdoilla. Ja laamanninviran riistämisestä niin
väkivaltaisen miehen käsistä ei ollut puhettakaan nostettu. Samana
vuonna tehtiin myös Iivari Flemingistä ynnä vielä kolmannestakin
veljestä, _Jaakkimasta_, samallaisia valituksia. Mutta hekin pääsivät
vain nuhteilla. Asianlaita oli näet se, niin Kustaa Vaasa itse yhä
valitti, että taitavista miehistä Ruotsin valtakunnassa oli varsin
suuri puute. Kuninkaan täytyi ummistaa silmänsä virkamiestensä monilta
virheiltä sentähden, ettei hänellä ollut toisia saatavana.
Taisipa tähän aikaan toinenkin syy vaikuttaa, joka esti kuningasta
kovin käsin koskemasta Flemingeihin. Ajat olivat, niinkuin olemme
nähneet, juuri niinä ja seuraavina vuosina kovin meteliset. Kustaa ei
liene tohtinut suututtaa niin mahtavia herroja, joista hänelle saattoi
olla paljon apua, joskin myös paljon vastusta. Mutta kun kruunu hänen
päässänsä oli lujemmin vakaantunut, tarttui hän asiaan ankarammalla
tavalla. V. 1537 oli hänelle jälleen valitettu Suomen aateliston ja
erittäinkin Eerikki Flemingin menettelyä. Asia koski nyt sortamistapaa,
joka edellisessä vielä jäi mainitsematta. Vanha tapa oli näet Ruotsin
valtakunnassa, että kuninkaan lähettiläitten sekä muiden hänen
asioillaan ajavien virkamiesten piti saada vapaa kyyti sekä elatus
nimismiestaloista.[4] Mutta melkein yhtä vanha oli myös se tapa, että
aatelisherrat sekä virkamiehet omillakin asioillaan kulkiessaan
vaativat samaa vapautta. Pakoittivatpa sitä paitsi usein talonpoikia
kuljettamaan heidän kauppakuormiansa rantakaupunkeihin. Nimismiehen tai
muun talonpojan taloon poiketessaan herrat ja heidän palvelijansa
huutamaan, haukkumaan. Ja jollei kohta tehty heille kaikessa mieltä
myöten, he vielä päälliseksi löivät ja pieksivät talonväkeä,
käyttääksemme Kustaa kuninkaan kirjeen sanoja, "niinkuin osto-orjia ja
virolaisia". Tästä menettelystä kuningas kirjoitti ankaran kirjeen
Suomen aatelistolle; saipa Eerikki Fleming, pahin heistä, lisäksi vielä
erinäiset nuhteensa, jotka eivät olleet leikintekoa. "Jollette lakkaa
kyyditsemisestä ja pieksemisestä nimismiestaloissa", uhkasi hän, "niin
laitan minä teille semmoisen kyydin sieltä, että naksaa ja raksaa
luissanne. Jumalan avulla pitää talonpoika parkojen saada suojaa, niin
kauan kuin minä olen teidän herranne ja kuninkaanne!" Eikä kuningas
tällä kertaa tyytynyt tyhjiin uhkauksiin. Samana vuonna jo hän peruutti
Iivari Flemingiltä Ahvenanmaan, ja v. 1540 menetti myös Eerikki Fleming
läänitysmaansa.
Nyt luulivat Kustaan ulkoviholliset saavansa tilaisuuden viekoitella
pois hänestä nämät mahtavat miehet, jotka tietysti eivät olleet aivan
hyvällä mielellä. Preussin herttua Albrekt, Ruotsin liittolainen
kreivisodassa, oli perästäpäin riitaantunut Kustaa Vaasan kanssa.
Kostoa miettien ja itsellensä vallan lisäystä toivoen, hän tähän aikaa
salaa lähetti erään miehensä, _Hannu Gerichin_, Suomeen Eerikki
Flemingin puheille. Hänen piti ehdoittaa kuningasvallan poistamista
Ruotsista, ja sen sijaan hallitus oli vasta uskottava kahden
valtaneuvoksen käsiin. Vaivastaan piti herttuan saada osa Suomenmaata.
Luultavasti olisi Fleming ylenkatseella hylännyt tämän tarjouksen;
sillä uskollisen Suomen kansan parissa ovat Flemingit tehneet nimensä
erittäin kuuluisaksi järkähtämättömällä uskollisuudellaan. Mutta eipä
kiusaus päässyt häntä likellekään, sillä Gerich saatiin jo sitä ennen
kiinni ja hän kuoli vankeudessa. Flemingin viattomuus näkyy paraiten
siitä, että epäluuloinen Kustaakin pian luopui ensihetken pelosta ja
antoi Flemingille jälleen suuria luottamuksen osoituksia. Dacken sodan
aikana näet sai Eerikki Fleming olla tärkeän Tukholman linnan isäntänä.
Myös suotiin hänelle muutamat hänen pienemmistä läänitysmaistaan
takaisin. Vuonna 1548 kuolivat sekä Eerikki että Iivari Fleming sekä
myös Niilo Grabbe, kolmas vapautussodan sankareista.
Me olemme nähneet, että Kustaa Vaasa hallituksensa loppupuolella
voimallisella kädellä piti mahtavimmatkin alamaisensa kurissa.
Pienempiä väärintekijöitä hän koko aikanansa rankaisi säälimättömästi.
Kerran esim. hän Suomessa v. 1556 käydessään, tuomitsi "hirteen ja
oksaan" kolme voutia, kaksi kirjuria ynnä vielä kuudentena yhden muun
pienen virkamiehen. Verotuksen epätietoisuuden ja erilaisuuden
poistamiseksi alkoi Suomessa v. 1538 uusi veronlasku, jota lännestä
alkaen itäänpäin pitkitettiin koko Kustaan hallitusaikana.