Näiden ulkomaisten hyökkäysten rinnalla häiritsivät Kustaa Vaasan
hallituksen alussa sisällisetkin metelit useamman kerran valtakunnan
rauhaa. Ruotsin talonpoikien aseisiin harjaantuminen ja sotainen luonne
oli ollut hänelle parhaana apuna vapautussodassa. Mutta sama aseisiin
harjaantuminen ja sotainen luonne tuotti hänelle myöhemmin myös monta
huolta ja vastusta. Engelbrektin ja Sturen ajoista asti olivat
talonpojat tottuneet nousemaan kuningasvaltaa vastaan, niinpian kuin se
heitä rasitti. Voitettuaan äskettäin tanskalaiset oli heissä vielä
vahvistunut luottamus omaan voimaan ja heidän ylpeytensä paisunut.
Erittäinkin olivat taalalaiset, Kustaan ensimäiset ja parhaat
sotakumppanit, tulleet röyhkeiksi ja vallattomiksi. Talonpojat eivät
muistaneet, ettei heillä nyt ollut vierasta hallitsijaa, vaan
omamaalainen, heidän itsensä valitsema kuningas, jonka etu oli yhteinen
heillekin. Milloin missäkin maakunnassa he nostivat kapinoita, niinpian
kuin joku asetus ei ollut heidän mielensä mukainen. Varsinkin puhkesi
rahvaan tyytymättömyys uskonnon muutoksesta katolisten pappien
saarnojen kiihoittamana yhä uusiin meteleihin. Sama Lybeckin velka,
jonka vuoksi Hoyan kreivi luopui uskollisuudestaan, oli esim. myös
syynä taalalaisten kolmanteen kapinaan, he kun eivät tahtoneet antaa
liikoja kirkonkellojaan velan suorittamiseksi. Vaarallisin kaikista
näistä talonpoikaiskapinoista, joka Smålannissa vv. 1542 ja 1543
syttyi, aiheutui kuitenkin aivan toisesta syystä. Sen maakunnan
talonpojat olivat etupäässä vimmastuneet aatelisherrojen ja
virkamiesten ankaran menettelyn ja vääryyden johdosta heitä kohtaan
sekä myös useammista kuninkaan asetuksista, jotka tosin tarkoittivat
hyvää, vaan väkivaltaisuudellaan häiritsivät rahvaan elämää.
Kapinoitsijoiden päällikkönä oli rikas ja taitava talonisäntä, nimeltä
_Dacke_, joka koetteli saada apua Kustaan ulkomaisiltakin vihollisilta.
Olipa hän kirjeenvaihdossa myös Kaarle V:n, Saksan keisarin ja
Kristiern Tyrannin langon, kanssa.
Tämä kapina oli viimeinen Kustaa Vaasan ajalla. Se ei ollut kyennyt
järkähyttämään kuningasvaltaa, vaan päin vastoin oli syynä siihen, että
se vielä vahvemmaksi vakaantui. V. 1540 Kustaa jo oli saanut aateliston
sekä korkeimman papiston suostumaan siihen tärkeään muutokseen Ruotsin
perustuslaissa, että kruunun valta ei enää olisi vaalinalainen, vaan
tulisi Vaasan suvun perinnöksi. Nytpä kaikki säädyt, kokoonnuttuansa v.
1544 _Vesteroosiin_, vahvistivat juhlallisesti uudestaan tämän kruunun
perintöoikeuden, jotta hallitus näinä rauhattomina aikoina tulisi
voimallisemmaksi. Samassa tilaisuudessa he jo vannoivatkin
uskollisuusvalansa Kustaan vanhimmalle pojalle, _Eerikille_.
Suomenmaa oli kaikkien näiden metelien aikana pysynyt kuuliaisena.
Sen mahtavimmat aatelismiehet olivat Kustaa kuninkaan vanhoja
sotakumppaneita ja hyviä ystäviä. Piispa Skyttessä, niinkuin olemme
nähneet, ei ollut vastarinnan nostajaa, vaikkeivät kuitenkaan kaikki
toimet olleetkaan hänelle mieleen. Suomalaiset talonpojat taas olivat
syrjäisen asemansa vuoksi ottaneet varsin vähän osaa taisteluihin
tanskalaisia vastaan ja siis vähemmän kapinoihin tottuneet, kuin heidän
säätyveljensä Ruotsin puolella. Paitsi sitä ei pääsyytä ruotsalaisen
rahvaan meteleihin, tyytymättömyyttä uskonnon muutokseen, näytä meidän
maassa olleenkaan. Katolinen usko ei ollut meidän kansamme parissa
vielä ehtinyt oikein juurtua eikä saavuttaa vanhan perintötavan
pyhyyttä. Muistakaamme, ettei Hemming piispan autuuttamisjuhlassa
uskallettu toimittaa kaikkia tavallisia temppuja "Suomen rahvaan
pikamielisen ja röyhkeän luonteen tähden". Jos talonpoikien mieli oli
vielä niin vähän katolinen katolisen uskon pesäpaikassa maassamme, niin
miten sitten mahtoi ollakaan laita muissa maakunnissa.
Dacken kapinan valtiolliset syyt olivat kuitenkin Kustaan hallituksen
loppupuolella Suomessakin sytyttämäisillään vaarallista meteliä. Oli
näet nyt entisten kahden käräjien sijasta ruvettu pitämään niitä
neljästi vuodessa, joten talonpoikien maksut olivat suuresti
enentyneet. Sillä tuomareita suurine seuroinensa oli näissä
tilaisuuksissa aina syötettävä ja juotettava rahvaan kustannuksella.
_Lapveden_ kihlakunnan talonpojat, jotka luulivat herrojen panneen
toimeen käräjien lisäyksen, lähettivät 1551 muutamia miehiä Tukholmaan
kuninkaalle asiasta valittamaan sekä samalla anomaan, että he saisivat
omiksi tarpeikseen käyttää ylijäävän käräjämuonan. Takaisin tultuansa
lähettiläät rupesivat yllyttämään kansaa, sanoen kuninkaan myöntyneen
kaikkiin heidän pyyntöihinsä. Kielsipä yksi heistä, _Maunu Nyrhi_,
säätyveljiänsä peräti veroja maksamasta ja uhkasi kirveellä voutia,
joka tuli niitä kokoamaan. Seuraavanakin vuonna, kun Henrik Horn ja
Kustaa Fincke kuninkaan puolesta tulivat asiaa tutkimaan, Nyrhi
uudestaan vakuutti kuninkaan luvanneen poistaa liiat käräjät. Herrat
silloin kääntyivät lautamiehiin, joita oli neljäkolmatta, ja kysyivät,
mitä he siihen sanoivat. Kohtapa yksi näistä, _Inki Multiainen_, nousi
ja huusi useampaan kertaan: "Emme me huoli liikoja käräjiä! Emme me
huoli liikoja käräjiä!" Herrat vaativat nyt lautakuntaa tuomitsemaan
molemmat kapinoitsijat kuolemaan; mutta kesti kauan, ennenkuin he
kehoituksillaan ja uhkauksillaan saivat lautamiehet siihen suostumaan.
Ja kun Nyrhiä sekä Multiaista ruvettiin viemään mestattavaksi, ryntäsi
kokoontunut kansa heidän päälleen ja yritti vapauttaa vangit: vaan
sotamiehiä oli tarpeeksi tätä estämään, ja tuomio täytettiin. Siitä
säikähtyneinä muut talonpojat nyt alistuivat. "Olisi ollut syytä",
kirjoittivat Horn ja Fincke kuninkaalle, "mestata vielä useampia
talonpoikia, vaan pelkäsimme, ettei rahvas sen jälkeen uskaltaisi enää
käydä kuninkaan luona valittamassa, jos kaikkia Teillä käyneitä
rangaistaisiin." Tämä viisas toimenpide, joka samalla ilmaisi sekä
ankaruutta että malttia, nähtävästi esti yleisen talonpoikaiskapinan
syttymistä Kaakkois-Suomessa. Sillä Jääskestä, Savosta, jopa
Hämeestäkin oli talonpoikia ollut läsnä Lapveden tutkintokäräjissä.
"Tahdomme nähdä", olivat he sanoneet, "mitä vapauksia lapveteläisille
suodaan, niin mekin sen mukaan asiamme järjestämme."
Tämä tapaus herätti luultavasti Kustaan mielessä epäluuloa ja pelkoa
Suomen talonpoikia kohtaan. Niinpä hän kerran kirjoitti ankarat
varoitukset nuoremmalle pojallensa Juhanalle, joka myöhemmin asettui
Suomeen asumaan. "Älä suinkaan", sanoi ukko, "ole paljon Suomen
talonpoikien seurassa, vaan varo ja vältä heitä niin paljon kuin
mahdollista! Muistathan", lisäsi hän vielä, "kuinka he, kun me
molemmat kuljimme Lohjan pitäjän kautta, huusivat ja pauhasivat
humaltuneina!" Toisen kerran taas hän käski poikansa tiedustelemaan
Savonlinnan isännältä, Finckeltä, millä mielellä senpuolen talonpojat
olisivat kuningasta kohtaan, johon Fincke vastasi heidän olevan
uskollisia. Eriskummallinen oli tämä epäluulo meidän miehiämme kohtaan,
jotka kaikista hänen alamaisistaan olivat ainoat, joita ei ollut
tarvinnut aseilla kuuliaisuuteen pakoittaa. Muistettava on kuitenkin,
että Kustaan mieli vanhoilla päivillään oli kaikin puolin tullut
synkäksi ja epäileväiseksi, niin että hän joka paikassa pelkäsi
petturuutta.