Niinkuin olemme nähneet, oli hiljaisen Martti Skytten pääasiallisena
ansiona uskonpuhdistuksen suhteen se, ettei hän sitä estänyt. Yksi
hänen tekonsa on kuitenkin vielä mainittava, jolla hän välillisesti
suuresti edisti tätä tointa. Hän näet käytti osan hänelle annetuista
melkoisista piispan tuloistaan kustantaakseen hyväavuisten nuorukaisten
oleskelua ulkomaan yliopistoissa. Tiedetään kahdeksasta nuorukaisesta,
jotka tällä lailla hänen avullansa valmistuivat taitaviksi isänmaan
palvelijoiksi. Heidän joukossaan on _Mikael Agricolan_ nimi ja toiminta
kaikkia muita kuuluisampi ja siunatumpi.
Agricola oli köyhän kalastajan poika, syntynyt 1510 t. 1512 Särkilahden
kartanon tiluksilla Pernajan pitäjässä Uudellamaalla. Ensimäisen
oppinsa hän sai Viipurin koulussa, jonka oppinut rehtori, muuttaessaan
suomalaiseen virkaan Turkuun, taisi viedä tämän oppilaan mukanansa. Jo
aikaiseen huomasi piispa Skyttekin nuoren Agricolan avut ja otti hänet
sihteerikseen, lähettipä hänet myöhemmin v. 1535 Wittenbergin mainioon
yliopistoon. Neljän vuoden kuluttua palasi Agricola sieltä maisterina
ja Lutherin sekä Melanchtonin hyvillä todistuskirjeillä varustettuna.
Kohta paikalla annettiin hänelle nyt rehtorinvirka Turun koulussa, jota
hän suurella taidollansa piti edelleen hyvässä kunnossa ja maineessa,
jota vastoin tänä aikana kaikki muut Ruotsin valtakunnan koulut olivat
aivan rappiolle joutuneet. Varsinaisten virantoimituksiensa ohessa hän
myös autteli Skytteä piispankäräjien pidossa, saarnaten ja selittäen
näissä tilaisuuksissa uutta oppia kansalle. Skytten viimeisinä aikoina,
vuodesta 1548 alkaen, uskottiin piispanviran toimitus Agricolalle
kokonaan; vieläpä piispan kuoltuakin sai hän jonkun aikaa jatkaa tätä
työtä. Kustaa kuningas näet tässäkin tapauksessa piti viisaimpana antaa
piispan sijan olla muutamia vuosia tyhjänä, että kansa täten
vieraantuisi pitämästä piispoja välttämättöminä. Vasta v. 1554 kuningas
täytti jälleen tämän tyhjän aukon Suomen kirkossa, samalla kuitenkin
piispanvallan vähennykseksi jakaen maamme kahteen hiippakuntaan. Turun
hiipan hän antoi nyt Agricolalle; uudessa Viipurin hiippakunnassa,
johon kuului Karjala, Savo, Uudenmaan itäpuoli ynnä Hämeen
pohjoisseudut, tuli _Paavali Juusten_, toinen Skytten kasvateista,
ensimäiseksi piispaksi. Näitä molempia virkaan vihittäessä ei enää
käytetty katolisia menoja; he ovat siis ensimäiset evankeliset piispat
meidän maassamme.
Kauan aikaa ennen oli jo Agricola käsittänyt, että ainoa varman
puhdistetun opin vahvistuskeino oli Jumalan sanan kääntäminen kansan
kielelle. Raamatun suomennos oli sitä tarpeellisempi, koska koulun
jouduttua rappiolle suuri osa Suomen papistoakaan ei osannut lukea sitä
alkukielellä eikä myöskään käyttää aikaisemmin julaistua ruotsalaista
käännöstä. Tähän tärkeään työhön oli Agricola jo Wittenbergissä
ryhtynyt, mutta se valmistui häneltä vasta v. 1543, eikä ilmestynyt
painosta ennenkuin v. 1548. Sitä ennen oli kuitenkin Agricola jo
toimittanut painosta _Aapiskirjan, Katkismuksen sekä Rukouskirjan_,
joka viimeksimainittu paitsi itse rukouksia myös sisälsi koko joukon
muita aineita, esim. almanakan, suomennettuja kappaleita raamatusta
sekä kirkkoisäin teoksista y.m. Uuden Testamentin suomennoksen perästä
Agricola vielä toimitti suomeksi _Käsikirjan, Messukirjan, Davidin
psaltarin_, jonka runopukuinen esipuhe sisälsi tietoja suomalaisten
muinaisista jumalista, ynnä valittuja kappaleita _Profeetoista_.
Useimmat näistä kirjoista, paitsi ehkä Uutta Testamenttia ja Psaltaria,
kustansi Agricola omilla vähillä varoillaan.
Kuinka suuri vaiva hänellä mahtoi olla kirjallisista toimistaan, sitä
on meidän nykyisten suomalaisten mahdoton edes käsittää. On muistettava
näet, että suomenkieltä ei ollut ennen ikänä vielä käytetty kirkoissa
eikä kirjoituksissa. Eipä oltu kieltämme juuri suullisestikaan viljelty
uskonnollisissa aineissa, koska sekä jumalanpalvelus että opetus
kouluissa kävi kokonaan latinankielellä. Ensimäisen yrittäjän piti siis
sekä määrätä suomenkielelle oikeinkirjoitussäännöt että lisäksi keksiä
joukottain uusia sanoja. Edellisen suhteen täytyy meidän tunnustaa,
että Agricolan kirjat ovat varsin vaillinaisia; oikeinkirjoitus niissä
heiluu sinne tänne; samat sanat kirjoitetaan usein samalla sivulla
kahdella, kolmella eri tavalla. Mutta eipä ollut siihen aikaan ruotsin
eikä saksankaan oikeinkirjoituksen laita yhtään säännöllisempi. Mitä
taas sanojen keksimiseen ja ylimalkain kääntämiseen tulee, niin ne ovat
erinomaisella taidolla tehdyt. Verratkaamme suomennoksia ja sata vuotta
myöhemmin ilmestynyttä koko raamatun käännöstä, niin näemme, että
muutokset eivät ole kovin suuret.
Nykyisestä kirjakielestämme Agricolan kieli kuitenkin monin kohdin
eriää. Hän oli näet, niinkuin itse sanoo, parhaasta päästä käyttänyt
Varsinais-Suomen murretta, joka on ja silloin vieläkin enemmän oli
vironkielen kaltainen sekä sanoiltaan että lyhyiltä, katkaistuilta
päätteiltään. Syyksi siihen hän ilmoittaa sen, että koska "Soomenmaa"
ikäänkuin on koko Suomen äiti, ollen suomalaisen kristityn seurakunnan
ensimäisenä pesänä ja piispan istuimena, niin piti sen murteen myös
saada kunniasija. Mutta muidenkin maakuntien murteista hän sanoo
tarpeen mukaan ottaneensa puheenparsia ja sanoja. Silminnähtävästi on
hänen suomennostensa kieli sekoitettu Turun ja Viipurin murteesta.
Pieni näyte siitä miellyttänee varmaan lukijoita.
Coska Phariseuset sen neit, sanoit he henen opetuslapsillens: Mixi
teiden Mestarin jääpi publicanein ja synneisten cansa? Coska Jesus
sen cwli, sanoi hen heille: Ei taruitze ne, iotca teruet on
läkerite, waan iotca sairastawat.
Silloin Johanneksen opetuslapset käuit henen tygens ja sanoit:
Mingetähden me ia Phariseuset nin palio paastwme, mutta sinun
opetuslapses ei paastuua. Nin sanoi Jesus heille: Taitauatko ylghen
poiat murehtij, nin cauuan quin ylkä on heiden cansans? Mutta ne
peiuet tuleuat, coska ylkä heilde poisotetan, ia silloin heiden
pite paastoman. Ei kengen paicka vanha verca wden verghan
tilghalla; sille se paicka reueise quitengin henense pois wateesta,
ia se aucku tule pahemaxi. Ei kengen mös pane torecta wijna wanhoin
leilein, muutoin leilit pacahtauat.
Ja catzo, yxi waimo, ioca caxitoistakymmende wuotta oli punaist
tauti sairastanut, hen käui henen tacanans, rupeis henen vatens
leepesen. Sille hen oli sanonut itzellens: Jos mine waiuoin rupen
henen vateens, niin mine tulen teruxi. Mutta nin Jesus kiensi
henens ia näki henen ia sanoi: ole hyues turuas, tytteren j.n.e.
Agricolan jälkiä rupesivat pian useammat muutkin kirjoittajat astumaan.
Hänen virkaveljensä Juusten toimitti taas uuden katkismuksen ja
messukirjan. Paitsi sitä on hän latinankielellä kirjoittanut sangen
tärkeän teoksen, nimittäin ensimäisen Suomenmaan historian.
Kirkkoveisuuta varten, joka Agricolan aikana vielä oli pysynyt melkein
kokonaan latinaisena, sepitti _Jaakko Suomalainen_ (Turun koulun
rehtori, k. 1588) ensimäisen suomalaisen virsikirjan, jonka sitten
Maskun kirkkoherra _Hemming_ (k. 1620) myöhemmin lisäsi uusilla
virsillä. Enin osa vanhan virsikirjamme virsiä on heidän työtään,
aivan muuttumatonna niinkuin ne heidän käsistään läksivät. Merkillistä
on varsinkin, että Hemming virsissään hyvin usein viljeli
kansanrunoistamme otettua alkusointua sekä kertoa koristuksena.
Ulottuipa Agricolan alottama kirjallinen työ myös kirkollista alaa
kauemmaksikin. Tästä ajasta alkaen nähdään joskus, vaikka vielä hyvin
harvoin, kuninkaallisia kirjeitä toimitettavan suomenkielellä; aivan
ensimäinen oli kirjoitettu Savonlinnan läänin asukkaille v. 1555.
Aikaisemmin jo, samaan aikaan kuin Uuden Testamentin käännös ilmestyi,
oli Tukholman suomalaisen seurakunnan pappi, herra _Martti_ suomentanut
koko Kristoffer kuninkaan Maanlain. Uuden, paremman suomennoksen samasta
laista toimitti seuraavan vuosisadan alussa _Ljungo Tuomaanpoika_,
Kalajoen kirkkoherra. Edellinen ei kuitenkaan tullut painetuksi ja
jälkimäisestäkin painettiin vain pari arkkia. Valtiovarat kuluivat
silloin alinomaisiin sotiin, niin ettei riittänyt tämmöisiin
tarpeisiin.
Samassa kun suomenkieli kirkossa pääsi valtaan, yritti se siis
virallisellakin alalla astua ruotsin sijaan. Luultavaa on, että tämäkin
muutos olisi saatu toimeen, jos vaan Suomen miehissä olisi ollut
enemmän intoa. Mutta vanha tottumus ruotsinkielen valtaan näissä
asioissa vaikutti sen, ettei päästy yrittämistä edemmäksi. Parempaa
valppautta sitä vastoin osoittivat meikäläiset, kun ruotsinkieli uhkasi
tunkeutua kirkollisellekin alalle. Agricolan jälkeläiseksi oli näet
Kustaa kuningas, joka viime aikoinaan kohteli suomalaisia epäluulolla,
asettanut ruotsalaisen miehen, nimeltä _Pietari Folling_. Tällä, niin
Juusten aikakirjassaan kertoo, oli aikomuksena jälleen hävittää
jumalanpalveluksesta suomenkieli, jota hän ei osannut, ja panna oma
kielensä sijaan. Mutta Suomen miehet tekivät hänelle lujaa vastarintaa,
jopa onnistui heidän muutamien vuosien perästä saada tuo vihattu piispa
virasta eroitetuksi ja Juusten asetetuksi hänen sijaansa.