Näitä päätöksiä Kustaa rupesi heti panemaan toimeen. Suomessa näkyy
kuitenkin kirkon omaisuuden ryöstö tapahtuneen varovaisemmin ja osaksi
myöhemmin kuin Ruotsissa. Kuusiston linna, Turun piispojen vanha
turvapaikka, purettiin tosin raunioiksi jo v. 1528 ja siihen kuuluvat
maatilat otettiin kruunun omaksi. Mutta muut maatilansa sekä saatavansa
sai piispa pitää sillä ehdolla, että hän kruunulle vuotuisesti
suorittaisi 3,000 markkaa sen aikuista rahaa. Samaten myös
tuomiokapitulin jäsenille jätettiin heidän maansa ja tulonsa vuosiveroa
vastaan. Kirkoista ensi aluksi vietiin vain liiat kellot Lybeckin velan
maksuun. Kaupunkien kellot otettiin jo v. 1532, vaan maaseurakunnat
saivat pitää omansa vielä kaksi vuotta kauemmin. Ruotsissa näet oli
kellojen oton johdosta noussut vaarallinen talonpoikaiskapina, jonka
kuningas pelkäsi ehkä myös leviävän Suomen puolelle. Enimmät kulta- ja
hopea-astiat pysyivät vieläkin kauemmin Suomen kirkkojen hallussa.
Vasta v. 1547 korjasi Kastelholman linnanvouti kuninkaan käskystä
Ahvenanmaan kirkkojen koristukset. Turun ja Raseporin lääneissä
tapahtui lopullinen ryöstö vasta v. 1558, ja tästä runsaasta saaliista
saattoi päättää, että kirkot olivat luultavasti säilyneet siihen saakka
jokseenkin koskematta. Muista lääneistä ei meillä ole tietoja. Kirkon
maatilukset sitä vastoin näyttävät heti tulleen otetuiksi.
Pahimmin ja ensiksi kaikista paljastettiin luostarit. Turun luostari
paloi v. 1537, jonka jälkeen sen raunioiden tiilit vietiin linnan
muurien korjausta varten. Munkit määrättiin, sitä myöten kuin
tilaisuutta sattui, maapitäjiin kirkkoherroiksi. Rauman luostarin
asukkaat ajettiin seuraavana vuonna väkipakolla pois asunnoistaan.
Silloin näet oli enin osa kaupunkia palanut, ja luostarin rakennus
tiluksineen annettiin seurakunnan kirkkoherralle pappilaksi.
Viipurinkin molemmat luostarit olivat jo v. 1541 aivan autioina.
Silloin kuningas salli porvarien käyttää toista niistä tavara-aittana:
se oli nykyinen suomalainen kirkko. Toinen purettiin, ja tiileillä
korjattiin kaupungin muuria. Kökarista ei ole meillä tietoa. Ainoastaan
Naantalin luostari sai vielä melkein vuosisadan loppuun viettää kituvaa
elämää. Muutamat vanhat nunnat sekä munkit, jotka olivat kykenemättömät
itseänsä elättämään, saivat siellä elää nytkytellä edelleen. Kaikesta
muinaisesta rikkaudesta ei kuitenkaan ollut jäljellä muuta kuin
kruununtalo, jonka maalla luostari seisoi.
Kruunun kera, joka tällä tavoin omisti itselleen enimmän osan kirkon
säästöaarteita, alkoivat kohta alamaisetkin ahkerasti kilpailla.
Jokainen, kellä oli vähintäkin oikeutta tai oikeuden varjoa, tuli
osaansa saaliista vaatimaan. Mikä otti niityn, mikä kalaveden, mikä
koko talon; porvareille kaupunkikartanot varsinkin kelpasivat. Moni
anasti myöskin vain oman halun nojalla, ilman mitään oikeutta. Samaten
lakattiin monin paikoin kirkon ja pappien saatavia maksamasta. Etenkin
Suomessa oli talonpoikien parissa se luulo tullut hyvin yleiseksi,
ettei enää ollenkaan tarvittaisi pappismaksuja eikä pappeja. Vielä
enemmän oli aatelisto vapautunut tästä velvollisuudestaan. Moni heistä
ei maksanut moniin vuosikausiin yhtäkään äyriä. Kuninkaan täytyi pian
lähettää kirjeitä, joissa hän kielsi kirkon omaisuuteen koskemasta,
jollei perintöoikeus ollut laillisissa käräjissä selvään todistettu ja
tuomio sen lisäksi saanut hänen omaa vahvistustansa. Niinpä hän useat
kerrat julisti ankaria käskyjä pappien saatavien maksusta. Mutta juuri
näiden kuninkaallisten kirjeiden paljous näyttää, kuinka vähän ne
vaikuttivat. Kustaan oli käynyt, niinkuin noidan sadussa: hän oli
nostattanut haltijat esille, mutta ei kyennyt pitämään heitä kurissa.
Niin perinpohjainen oli kirkon omaisuuden ryöstö, että meille tuskin on
säilynyt mitään kirkkojemme koristuksista katolis-ajalta. Kalliit
astiat sulatettiin melkein kaikki ja lyötiin rahaksi. Messupukujen
kulta- ja hopeakoristeet lienevät saaneen saman kohtalon. Itse
rakennuksistakin, niinkuin olemme luostarien kohtalosta nähneet, moni
purettiin. Messukirjoista sitä vastoin ovat useimmat, jos kohta
huonossa asussa, säilyneet kummallisella tavalla. Niiden pärmänahkaisia
lehtiä näet käytettiin kuninkaan voutien sekä muiden virkamiesten
tilikirjojen kansiksi ja säilytettiin sitten valtakunnan arkistossa.