Niinkuin jo mainittiin oli Kustaa Vaasa uuden uskon saarnaajille
suosiollinen. Lybeckissä ollessaan hän oli jo tutustunut
uskonpuhdistajien oppiin ja sen oikeaksi huomannut. Nytpä, kuninkaaksi
tultuansa, oli hänellä myös tärkeitä valtiollisia syitä suosia sitä.
Ruotsin kruunun raha-asiat olivat näet sangen surkeassa tilassa. Sen
tulot olivat aikojen kuluessa yhä enemmän vähentyneet. Suurin osa
veroja tuli maatiloista. Mutta niistä oli suuri joukko aatelisherrojen
hallussa; vielä suurempi joukko oli testamenttien kautta joutunut
kirkkojen tai luostarien omaksi. Kumpaisetkin olivat aivan vapaat
kaikista kruunun veroista. Mistäpä nyt Kustaa ottaisi rahaa sen suuren
velan suorittamiseen, jonka hän vapaussodan aikana oli saanut Lybeckin
kaupungilta? Mistä saada palkkaa sille sotavoimalle, jota tarvittiin
valtakunnan suojana Kristiernin yhä vielä uhkaavia hankkeita vastaan?
Jäljellä oleva vähäinen parvi verollisia talonpoikia ei jaksanut
suorittaa kruunun tavallisiakaan menoja, saatikka sitten niin suuria
ylimääräisiä. Tästä kaikesta pulasta saattoi uuden opin vallallepääsy
pelastaa, sen käsitti kohta Kustaan terävä järki. Sen seurauksena oli
Saksassa joka paikassa ollut kirkon omaisuuden luovutus kruunun
tarpeihin. Samalla lailla oli nyt Ruotsin valtakunnassakin tehtävä.
Tämä keino oli vaarallinen, sitä ei kuningas salannut itseltään.
Tietysti ei papisto suostuisi muuten kuin väkisen luopumaan
aarteistansa; luultavasti se myös yllyttäisi oppimatonta kansaa
vastustamaan kuninkaan muka jumalatonta hanketta. Mutta toiselta
puolelta Kustaa luotti siihen, että oma etu oli taivuttava enimmän osan
kansaa hänen puolellensa. Vieläpä hän luotti siihen, että hän kykeni
viisaasti ja varovasti ajamaan asiata.
Päätöksissään oli Kustaa Vaasa kaiken aikansa järkähtämätön. Minkä hän
oli nähnyt hyväksi, sen hän myös pani toimeen esteitä ja vaaroja
pelkäämättä. Mutta hän pani sen toimeen hiljaa ja varovasti, koetellen
aina taivuttaa kansaa kernaasti myöntymään. Vasta kun neuvot ja
selitykset eivät auttaneet, ryhtyi hän väkinäiseen pakoitukseen. Joskus
myöskin, kun vastarinta oli liian voimakas, peräytyi hän päätöksessään;
vaan eipä hän sitä silti unhoittanut. Niin pian kun hänelle oli voimaa
tarpeeksi karttunut, toi hän tuumansa uudestaan esiin ja vei sen sitten
perille.
Tässäkin asiassa kuningas noudatti taitavaa menettelytapaansa. Ensi
alussa hän ei ilmoittanut päättäneensä tehdä perinpohjaista muutosta
kirkon ja uskon asioissa. Uskonpuhdistajien oppia ei hän ottanut
omakseen, vaikka salli heidän levittää sitä suojeluksensa alla. Itse
sitä vastoin hän vain selitti talonpojille sekä porvareille, että
heidän verokuormansa tulisi helpommaksi, jos kirkonkin omaisuudesta
saisi ottaa valtiolle apua. Aatelistoa sitä vastoin hän houkutteli
sillä toivolla, että he saisivat takaisin ne maatilat, jotka heidän
esivanhempansa olivat kirkon omaksi lahjoittaneet.
Maallikkosäätyjen avulla oli Kustaa Vaasa jo hallituksensa ensi vuosina
useamman kerran saanut kirkolta melkoisia summia kiskotuksi. V. 1525
valtiopäivillä oli tällä tavoin määrätty koko sen vuoden
kirkonkymmenykset sotajoukon elatukseksi, vieläpä lisäksi olivat
ratsuväen hevoset pantu laitumelle luostarien maille. Seuraavana vuonna
oli taas 2/3 kymmenyksistä otettu valtiovelan lyhentämiseksi. Näiden
valmistavien puuhien jälkeen Kustaa vihdoin katsoi soveliaan hetken
tulleen pappisvallan perinpohjaiseen kumoamiseen.
Juhannuksen aikana 1527 kokoontuivat säädyt kuninkaan käskystä
Vesteroosin kaupunkiin. Siinäpä kohta alussa saatiin nähdä outoja
asioita. Pidoissa, jotka kuningas ennen valtiopäivien avaamista piti
säädyille, eivät piispojen sijat olleetkaan niinkuin muulloin lähinnä
kuninkaan istuinta. Siinä nyt istuivat valtaneuvokset sekä ritarit;
piispat saivat sijansa vasta näiden alapuolella. Tästä jo kaikki
arvasivat kuninkaan tarkoituksen ja odottivat seuraavan päivän kokousta
liikutetuin sydämin, ken toivon, ken pelon vallassa.
Istunnon alotti seuraavana päivänä kuninkaan kansleri _Laurentius
Andreae_ pitkällä puheella kuninkaan puolesta. Hän muistutti mieleen,
että Ruotsi oli Kustaalle kiitollisuudenvelassa siitä, että se nyt oli
päässyt vapaaksi vieraasta vallasta. Perästäkin päin, jatkoi hän, on
kuningas aina kaikella tavalla pitänyt maan etua silmämääränään. Mutta
kruunun nykyisillä vähillä tuloilla on hänen mahdoton edelleen hallita.
Aateliset ovat aikojen kuluessa lahjoitelleet maitaan kirkoille ja
luostareille; niiden sijaan on heille aina täytynyt antaa kruununtiloja
elatukseksi. Se seikka vaatii parannusta, muuten on koko valtakunnan
turmio tarjona. Tuskinpa oli kansleri puheensa päättänyt, niin nousi
rohkein Ruotsin papeista, Linköpingin piispa _Hannu Brask_, häntä
kiivaasti vastustamaan. "Me emme ole", huusi hän, "vannoneet
uskollisuudenvalaa ainoastaan kuninkaalle, vaan myös paaville,
kirkkokunnan päällikölle. Ilman hänen suostumustaan emme saa sallia
mitään uskon muutosta eikä kirkon omaisuuden ryöstöä!" -- Kuningas
puhkesi nyt itse sanoihin ja kysyi aateliston mieltä asiasta. Mutta
heidän vastauksensa oli aivan toinen, kuin mitä Kustaa Vaasa oli
toivonut. Mahtava _Tuure Roos_, joka samoinkuin muutamat muut hänen
säätyveljistänsä kadehti entisen vertaisensa valtaa, rupesi Braskin
puolta pitämään. Korkealla äänellä vastasi hän piispan olevan aivan
oikeassa sen mukaan, mitä hän ymmärtää saattoi. -- "No, eipä minua
sitten kummeksutakaan", ärjäsi suuttunut kuningas, "että talonpoikainen
kansa niin usein nostaa meteliä, koska heillä on tämmöisiä esikuvia.
Tämä siis on palkintoni kaikista huolistani sekä vaivoistani. Te
haluaisitte varmaan, että minua iskettäisiin kirveen terällä päähän,
vaikkei kukaan uskalla tarttua kirvesvarteen! Te sanotte tahtovanne
minua teidän kuninkaaksenne ja herraksenne, vaan kuitenkin asetatte
pipit ja papit ynnä muun paavin karjan minua ylemmäksi. Parasta onkin,
että luovun hallituksesta ja lähden pois koko maasta. Valitkaa
itsellenne kenen haluatte sijaan." Näin puhuen hyrskähti Kustaa kovaan
itkuun, nousi sitten äkkiä ja läksi ulos salista.
Valtiopäivämiehet jäivät hämmästyksissään seisomaan. Sen jokainen
ymmärsi, että Kustaan luopuminen rohkaisisi Ruotsin ulkovihollisia,
vieläpä lisäksi epäilemättä sytyttäisi sisällisen eripuraisuuden.
Kuitenkin kesti kokonaista kolme päivää, ennenkuin papisto ja
vastahakoinen aatelispuolue taipui. Viimeinpä talonpojat ja porvarit
uhkasivat tappavansa kaikki niskoittelevat herrat, jollei sovintoa
kuninkaan kanssa kohta saataisi aikaan. Kustaan luo lähetettiin
lähettiläät anomaan, että hän peruuttaisi sanansa. Ensi aluksi hän ei
tahtonut ottaa heitä kuullaksensa. Vasta kolmannen lähetyskunnan, joka
nöyrästi polvillaan ja kyynelsilmin häntä rukoili, onnistui saada
kuninkaan mieli taivutetuksi.
Valtiopäiväpäätös tehtiin nyt aivan kuninkaan mielen mukaan. Piispoilta
piti heidän asuntolinnansa otettaman pois ja saatavat vähennettämän,
etteivät enää, niinkuin monesti ennen, voisi tehdä vastarintaa
kuninkaalle. Samoin myös oli tuomiokapituleille, kirkoille sekä
luostareille sen verta tuloja jätettävä, minkä he välttämättömästi
tarvitsivat. Kaikki Kaarle Knuutinpojan aikuiset kirkolle lahjoitetut
tilat saisivat lahjoittajien perilliset ottaa takaisin taikka, jos ne
olivat myödyt tai pantatut, lunastaa. Yllämainittua aikaa vanhemmat
lahjoitukset sitä vastoin oli kruunu perivä. Sakot kirkkolain
rikkomisesta piti tästä lähtien tulla kuninkaalle eikä piispoille.
Pappien riita-asioita ja rikoksia ei annettu enää piispojen
tuomioistuimen ratkaistavaksi, vaan tavallisiin käräjiin. Pappien
virkaanasettaminen sekä eroittaminen huonon käytöksen tähden oli oleva
kuninkaan vallassa. Viimeiseksi vielä säädettiin, ettei kukaan saisi
estää Jumalan puhtaan sanan saarnaamista.