Samoihin aikoihin kuin tanskalaiset lopulta ajettiin pois Suomesta,
palasi nuori suomalainen pappi, _Pietari Särkilahti_ kotimaahan. Hän
oli vanhan tavan mukaan käynyt ulkomailla oppiansa täydentämässä ja toi
nyt kanssaan Wittenbergissä saadun maisteri-arvonsa. Olipa hänellä
paitsi sitä oppia, josta mainittu arvonimi oli vakuutena ja
todistuksena, toinenkin vielä paljoa kalliimpi saalis mukanansa.
Wittenbergin yliopistossa kaikuivat näet silloin parasta aikaa suurten
uskonpuhdistajien, Lutherin ja Melanchtonin äänet. Ihminen, niin he
opettivat, ei voi omien töittensä nojalla päästä autuaaksi, vaikka
kuinka paljon hyvää tekisi. Vielä vähemmän voivat kirkoille tai
luostareille tehdyt lahjoitukset, toivioretket eli vaellukset pyhille
paikoille, paastot tai muut ruumiin kidutukset saattaa ihmistä
taivaaseen. Kaikkein vähin apu viimeinkin on aneista eli
synninpäästökirjoista, joita paavin lähettiläät myöskentelevät,
huutaen:
Kun raha arkkuhun kilahtaa,
niin sielu kiirastulesta vilahtaa.
Nämät kaikki ovat vain pappien valheita, keksityt syötiksi, joilla
ongitaan rahoja tyhmän kansan kukkaroista. Täten saaduilla varoilla
papit sitten elävät laiskuudessa ja hekkumassa. -- Saarnansa
todistukseksi uskonpuhdistajat aina viittasivat itse raamattuun ja
kehoittivat kuulijoitansakin lukemaan omin silmin tätä silloin
kiellettyä kirjaa. Särkilahti, niinkuin monet sadat muut nuorukaiset,
noudatti tätä neuvoa ja näki ihmeeksensä, miten suuri eroitus oli
Jumalan omalla sanalla ja sillä opilla, mitä katolinen papisto
levitteli. Pyhän innon vallassa hän riensi kotimaahan sielläkin
aukaistakseen ihmisten silmät totuudelle.
Asianhaarat Suomessa olivat hänen yritykselleen erittäin edullisia.
Innokas ja mahtava katolinen piispa olisi tietysti voinut voimallisesti
estää uuden opin levittäjää. Mutta Suomen hiippakunta oli paraikaa
varsinaista päämiestä vailla. Hukkuneen Arvi Kurjen sijaan Turun
tuomiokapituli kyllä 1523 vuoden lopulla valitsi Linköpingin
tuomiokirkon dekaanin _Eerikki Sveninpojan_. Mutta tämä ei saanutkaan
paavin vahvistusta virkaansa, koska levottomien aikojen tähden ei oltu
voitu lähettää Roomaan suurta rahasummaa, niinkuin tavallisesti
tällaisissa tapauksissa tehtiin. Umpisilmäisessä ahneudessaan auttoi
siis paavi täten itse kirkkonsa hajoamista pohjan perillä. Ainoastaan
valitulla piispalla ei näet ollut likimainkaan sama valta kuin paavin
vahvistamalla ja vihkimällä. Edellinen ei saanut pappiskokelaita
vihkiä, eikä pyhittää uusia kirkkoja, luostareita, kelloja,
messuvaatteita y.m. Kansan ja alhaisen papiston silmissä ei hänen
sanallaan siis voinut olla täyttä arvoa ja voimaa. Oli tosin silloin
Turussa vihittykin piispa, ulkomaalainen virkaheitto, nimeltään
_Vincentius_, jonka Kustaa kuningas oli lähettänyt apulaiseksi
yllämainituita toimituksia varten. Mutta siitä ei asia paljon
parantunut: sillä tämmöisestä jaosta piispan arvo ja valta vielä
enemmän kärsi.
Kaiken lisäksi oli Eerikki Sveninpoika hyvin hiljainen ja siveä mies.
Tietäen että kuningas suojeli uutta oppia, ei hän uskaltanut sitä
paljon vastustella. Samaten Vincentiuskin, jota Kustaa vähää ennen oli
jostakin uppiniskaisuudesta pitänyt linnassa, liikkui varsin varovasti.
Jäipä viimein Turun hiippakunta vuoden ajaksi aivan kaitsijatta, kun
Eerikki tuskissansa ja epäilyksissänsä oli v. 1527 virasta luopunut.
Estämättä sai siis Särkilahti työtänsä toimittaa. Voimallisesti hän
saarnasi Turun tuomiokirkossa ja mursi teoillaankin vanhan opin säännöt
rikki. Saksasta tullessaan oli hän näet jo tuonut kanssansa nuorikon,
vaikka naiminen katolisilta papeilta oli jyrkästi kielletty. Vaatipa
hän myöhemmin itselleen takaisin maatilan, jonka hänen esivanhempansa
olivat Naantalin luostarille lahjoittaneet. Valitettavasti lakkautti
aikainen kuolema liiankin pian hänen toimensa, sillä hän kuoli
nähtävästi jo vuonna 1529. Mutta työ, jonka hän oli alottanut, ei
kuitenkaan sentähden jäänyt kesken. Saarnoillaan hän oli jo saanut
kylvetyksi totuuden siemeniä monen nuoren papin sydämeen. Nämät
oppilaat nyt kävivät työhön kiinni ja jatkoivat, mitä ei Särkilahden
sallittu loppuun saattaa.
Tiedot tämän merkillisen miehen elämästä ovat muuten varsin niukat. Hän
tuli ja meni niinkuin ukkosen salama, joka puhdistettuaan ilman katoaa.
Hänen vanhempansa olivat Turun pormestari Niilo Särkilahti, piispa
Maunu Stjernkorsin serkku; äiti Kirves-sukua. Kumminpuolin oli meidän
uskonpuhdistajamme siis perin suomalaista aatelista sukuperää. Isän
suku varsinkin, jonka asuntona oli Särkilahden kartano Taivassalossa,
oli katolisen aikakauden mainioimpia, mahtavimpia. Viraltaan oli
Pietari Särkilahti kanunkina eli tuomiokapitulin jäsenenä, lopulta n.s.
arkkiteininä Turussa.