vuoksi myöskin monellaisia sanomalehtiä; ja koska ei kukaan ihminen ole
täydellinen. Niin ei myöskään mikään sanomalehti saata olla vioitta ja
vaillinaisuuksitta, ehkä nämät vaillinaisuudet saattavat löytyä
suuremmassa eli pienemmässä mitassa, sen jälkeen kuin kirjoittajain
aikeet ovat hyvät eli ilkeät, heidän ymmärryksensä selvä eli pimeä. Yksi
sanomalehti on saattanut päättää tehdä valkoisen mustaksi, eli päin
vastoin. Toinen taas on saattanut päättää puhua totuuden koreuksitta,
maaherraa ja muita ylhäisiä herroja pelkäämättä, ainoastaan kuudellen
sitä ääntä, joka puhuu hänen sielunsa syvyydestä syntymämaan hyödyksi.
Semmoinen sanomalehti voittaa aina kaikkein totuudesta pitäväin ja
valistusta ja sivistystä rakastavain ihmisten mieli-suosion, sen siaan
kuin se edellinen, jolla on valhe johdattajana ja joka nostaa
eripuraisuutta ja vihaa kansakunnassa, on mielukas ainoastaan
yhtä-ajattelevaisille ihmisille, jotka enemmän rakastavat pimeyttä kuin
valkeutta. Toiseksi ei pidä koskaan sokean tavalla uskoman mitään
sanomalehteä, vaan lukeissansa myöskin luottaman omaan järkeensä; ei
myöskään pidä katsoman kaikkea, jota ei ymmärrä, mahdottomaksi, sillä
usein saattavat asiat, joita ei meidän järkemme käsitä, toisille
lukioille olla aivan suuresta arvosta. Kolmanneksi on muistettava, että
jollei täällä löytyisi sanomalehtiä, jotka pitäisivät ylhäisiä herroja
silmällä, saattaisivat nämät tehdä niin pahoin kuin ikänänsä
tahtoisivat, muun kansan tätä vähintäkään aavistamatta. Näemmehän
melkein joka päivä, kuinka yksi ja toinen meidän rahakkaista
herroistamme koettaa aikomuksiansa väki-sanoilla matkaan saattaa köyhän
kustannuksen päälle. Tämä onnistuisikin täydellisesti jollei näitä
pahoin moitituita sanomalehtiä löytyisi, joita laitetaan kaikisten
enemmm silloin, kuin he sakistelevat vallan omaisia. Lisäksi, kuinkahan
kävisi herrain päivissämme, jollei sanomalehtiä löytyisi? Emmehän
saattaisi tietää, jos meidän sinne lähetettymme tarkoittaisivat omaa
eli yhteistä hyötyä, jos seuraisivat omaa mieltänsä eli antaisivat
väliäkuin nuora kaulassa taluttaa itseänsä toisilta, sanalla sanottu,
jos olisivat ansainneet tämän suuren luottamuksemme eli ei. Tästä näet
niin muodoin sanomalehtien ei suinkaan olevan moitteen alaisien eli
hyljättävien, ja minä menen niin pitkälle, että katson nämät
tarpeellisiksi jokaiselle talonpojalle, jolla vaan on varaa siihen ja
jolle isän-maan kunnia ja seisovaisuus on jostakin arvosta."
"Sanot, mitä sanonet", vastasi lautamies, jolla ei ollut muita sanoja
kumota Pietari Mikonpojan puolustusta sanomalehdistä, kuin nämät
vanhat: "ainoastaan raamattu ja virsi-kirja ovat talonpoikaisessa
säädyssä tarpeelliset kirjat", jonka hän vakuutti kirkkoherralta monta
monista kertaa kuulleensa. Mitä taas sanomalehtiin tulee, niin oli
kirkkoherra maininnut yhtä, nimeltä Iltalehti, hyvin halventavaisilla
sanoilla, ja hän nyt ymmärtänee niitten päälle, jos joku toinenkin.
Pietari Mikonpoika taas vakuutti tätä moitittua sanomalehteä kaikista
paraaksi ja lisäsi siihen: "Syy kirkkoherran närään Ilta-lehteä vastaan
on se, että kuin hän muutama vuosi takaperin oli valittu maamme
rahaston tilaa tutkistelemaan, luuli hän siellä saavansa tehdä niinkuin
täällä kotonakin; hän rupesi sen vuoksi liian omavaltaisesti
menettämään, vaan nyt hänen oli toisellaisten miesten kanssa tehtävä,
kuin meidän tyhmäin talonpoikain. Sen vuoksi kävikin aivan toisin.
Ilta-lehti teki kirkkoherran sopimattoman käytöksen kansalle
tiettäväksi ja antoi hänelle siinä sivussa kelpo lailla hyvin
ansaituita nuhteita, josta seurasi, että kirkkoherra riensi kiiruusti
kotio, vähäksi kunniaksi sekä itselleen että niille, joittenka asiaa
oli ajanut. Siitä hetkestä on kirkkoherra ollut kaiken paremman tiedon
vihamies. Näyttää melkein, kuin me saisimme maksaa, mitä hän on
rikkonut; sillä nyt hän tahtoo hallita seurakunnassa samoin, kuin
historia mainitsee muinaisista sylkki-kuninkaista. Ja tämä ei ole
hänelle työlästä, semmenkin kuin sekä sinä että moni muu autat häntä
kaikissa hänen toimissaan, ei suinkaan köyhä-raukkojen hyödyksi, jotka
saattaisivat tarvita rahansa muuhun, kuin turhiin maksoihin. Vaan se
oikein taitaa naurattaa, ettei kirkkoherra pidä uskollisistansa
suurempaa lukua, kuin lapsi puusta tehdyistä leikki-kaluistansa, jotka
hän saa liikkeelle kuin vaan tahtoo, hyvin tietäin, että nämät eivät
sentään ole muuta kuin puunpalaisia."
Tämä oli joksikin kovin sulavaa ruokaa lautamiehelle, jonka korvat
harvoin olivat tottuneet kuulemaan totuutta; hän vihastuikin sen vuoksi
kovin, jota ei kukaan mahda ihmehdellä, joka vähänkin tuntee
lautamiehen äkkinäisen luonnon. Nyt syttyi kova kina pitäjän asioista,
jossa kävi niinkuin tavallisesti ainakin käy kinoissa, että molemmat,
tyhjettyänsä runsaat sanavaransa, kuitenkin seisoivat samalla kannalla,
pienintäkään toistansa totuudesta eli vääryydestä vakuutetuksi
saamatta. Lautamies oli niin innossaan, ettei huomannut, kuin Kaisa
ja Anna menivät huoneesta tiehensä. Viimein havaittuansa heidän
pois-olonsa hän kysyi Jussilta, mihinkä he olivat joutuneet, johonka
sai sen sukkelan vastauksen: "Minä en tiedä."
"Se on yhtä, missä ovat," sanoi Pietari Mikonpoika, vähän totisempana
kuin tavallisesti muutoin, "ei täällä sentään tänään, sen jälkeen kuin
minä olen havainnut, mitään kihlajaisia tule; minä en kuitenkaan siihen
apuani lainaa." Samassa otti avio-liitto-kirjan ja repi sen tuhansiin
kappaleisiin.
"Ne ovat joskus kuitenkin tulevat," vakuutti lautamies ja polki
jalkaansa laattiaan, niin että permannot notkuivat.
7.
Nyt Jussi matkusti yksin uusissa vaunuissansa kotio, vaan aivan
toisilla tunnoilla kuin sieltä lähteissänsä. Silloin hän ajatteli
hyvillä mielin, mikä rikas ja kaunis vaimo hänelle oli suotu; vaan nyt
se näytti hänelle vähän mahdottomalta. Tosin lautamies oli vannonut,
että sen, mitä kerran oli sanonut, myös piti tapahtuman. Vaan Jussi ei
ollut sillä tytyväinen. Hän tahtoi oitis nautita onneansa. "Nyt hän
olisi istunut tässä vieressäni," sanoi hän itseksensä, "ja minä olisin
sanonut hänelle jotakin hauskaa, joka olisi häntä naurattanut; ehkä
olisin saanut suuta palkakseni! Mutta hiisi ollen, nyt juohtuu jotakin
mustaa mieleeni! Jos se tulee tietyksi, kuinka tyhmästi käytin itseni
kamarissa, niin saan hävetä silmät päästäni."
Jussi raukka! Se tulee kyllä tietyksi, kuin itsensä tyhmästi käyttää.
Sen hän tuli pian havaitsemaan, sillä eräs piika Ruusulaksossa oli
sattunut näkemään tapauksen, jonka lupausta vastaan, ettei kellekään
hiiskua mitään, kertoi paikkakunnan pirttivaimolle, joka taas kohta
kiireesti pani apostoli-hevoiset kulkuun talosta taloon, ainoastaan
kertoakseen, mitä oli kuullut, jokaiselle lupausta vastaan, ettei
kellekään sanaakaan sanoa, se on ymmärrettävä. Ja lukia saattaa olla
vakuutettu siitä, ettei tapaus suinkaan pirttivaimon kertomuksista
kehnommaksi käynyt; sillä hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan
kerro asiaa siipiä sivulle panematta.
Mihinkä ikänänsä Jussi tuli, sai hän aina kuulla jonkun näistä
pilkkasanoista: "Toivotan onnea! Kelpo kihlajaisetpa siellä
Ruusulaksossa pidettiin! Etkös leikannut käsiäsi pirstaksi pulloja
kallistaissasi? Menikö montakin akkuna-lasia rikki? Miltä suuteleminen
maistui?" Jussi näki tapauksen monin kerroin parannetuksi; hän oli sen
vuoksi kovin yriinnyksissänsä. "Mutta", ajatteli hän, "minä tiedän,
mihinkä luotan! Se nauraa paraiten, joka viimeksi nauraa."
* * * * *
Ruusulaksossa kävi nyt kova ukkonen yöhön myöhäiseen, nimittäin sisällä
huoneessa. Lautamies ei suinkaan ollut niitä äijiä, jotka käyvät ja
narisevat yhtä mittaa niinkuin variksen pelotus, ja joista pitäisi olla
rukous litaniassa; vaan jos myrsky joskus pääsi valloilleen, oli se
sitä ankarampi. Kaikeksi onneksi ei vihansa kuitenkaan tällä erää
tavannut Kaisaa, ja ketästä sitten jollei Pietari Mikonpoikaa? Jollei
häntä olisi ollut, olisi asia käynyt aivan toisin. "Kirotut juonet!
Vaan empä sen kummempaa koskaan ole kuullut enkä nähnyt; oman veljensä
pojanpa hän kaatoi, sen siaan että hänen olisi pitänyt häntä auttaman.
Sen nyt saattaa kutsua huolimattomuudeksi sekä itsestään että
omaisistaan; semmoinen ei nyt koskaan minun päähäni olisi pälkähtänyt;
sillä ensiksi pitää joka ihmisen omaa etuansa katsoman ja sitten vasta
toisten. Vaan vähän minä siitä! Minä tahdon näyttää Pietari
Mikonpojalle itse olevani isäntä talossani, ja enkä suinkaan hänen
hoinnettavansa. Jos ei muut neuvot auta, tahdon uhata Annaa tehdä hänen
perinnöttömäksi; vaan tämä tulee kuitenkin olemaan viimeinen turvani,
sillä minun käy Anna raukkaa surkeekseni; hän on kuitenkin minulle
rakkain kaikesta, mitä minulla on. Jos hän taitaisi nähdä minun
sydämeni pohjaan, niin tosin havaitsisi, etten suinkaan ole niin kylmä
ja tunnotoin, kuin pakotan itseni olemaan, ainoastaan sen vuoksi että
tarkoitan hänen onnellisuuttansa."
"Minkä sinä sitten mielestäsi katsot hänen onnellisuudeksensa?" kysyi
Kaisa, joka oli tullut takaisin ja nyt rohkeni sanan sanoa.
"Vapaan, murheettoman elämän, ja en suinkaan köyhyyttä ja
viheliäisyyttä," ärähti lautamies vastaukseksi.
Kaisa huokasi syvästi, vaan vaikeni ja valmisti itseänsä maata
menemään. Vihdoin lautamies teki samoin.
Anna istui vielä valveillaan pienessä kamarissansa; hänen ajatuksensa
olivat kovin levottomat. Ihmisen sydän on meren kaltainen: se
aaltoilee, myrskyn jo hiljettyä, vielä ison aikaa peräänpäin. Annan
sielu taisteli kovan taistelun; väliin juoksi katkeria kyyneleitä alas
pitkin hänen poskiansa, väliin taas hymyilivät huulensa semmoisesta
tytyväisyydestä, jommoisen ainoastaan sisällinen ilo saattaa vaikuttaa,
kuin sydän on täynnä puhtaita, viattomia tuntoja. Häntä itketti muisto
isänsä kovasta kohtelemisesta, häntä kamotti ajatus, että hän joskus
tästä lähin saattaisi esittelemisensä täyteen. Vaan häntä ilahutti se,
että hän tänään oli voittanut, ja hän toivoi vielä tästäkin lähin
saattavansa voiton pitää. Tässä mieli-alassa hän otti kirjan ja rupesi
lukemaan. Se oli Runeberin runot, jotka oli saanut Kustaalta, ja
väliäkuin itsestään aukeni hänen eteensä paikka, jossa runomitassa
kauniisti kerrotaan seuraava tapaus: "Tyttö oli äiti-vainajaltansa
saanut muistoksi timanteilla ja helmillä koristetun, kallis-arvoisen
soljen. Nyt tuli hänelle kaksi kosioitsiaa; toinen heistä oli muhkea,
reipas ja rikas, vaan hän mieli ainoastaan tytön solkea; toinen taas
oli ujo ja köyhä, vaan hänen sydämensä paloi rakkaudesta tyttöä itseä
kohtaan. Äiti-puoli käski häntä nyt näistä molemmista ottamaan sen
rikkaan, vaan hyljäämään köyhän, muistuttain, että kulta kuitenkin oli
suloista köyhyyden suhteen. Tyttö itki ja kielsi tätä tekevänsä, vaan
kaikki turhaan. Mutta sinä päivänä, kuin kuuluutus piti otettaman, ei
löytty tyttöä ei äidin saleista, ei pihasta, eikä puutarhasta, vaan hän
löyttiin meren rannalta. Sekä hänen sulhaisensa, että äitipuolensa
tulivat nyt tänne, houkutellen häntä seuraamaan heitä pitoihin ja
iloon, sillä hänen kuuluutuksensa oli tänään otettava. Vaan tyttö
riisti soljen suolivyöltänsä, otti sen valkoiseen käteensä ja sanoi:
Katso, jolla vähän on, se vähään tytyy, vaan jolla on paljon, enempää
se vielä vaatii. Tuhansia vuosia on jo meri niellyt rikkautta, koonnut
tavaroita, vaan se vaati vielä minun solkeani. Tämän sanottuansa
viskasi solkensa kauas ulos mereen. Kovasti tästä vihoissansa meni se
rikas tiehensä, ja myöskin hänen äiti-puolensa lausui vihapäissä:
Onnetoin! mitäs olet tehnyt? Korkeutta et saata enään koskaan odottaa,
kulta ei loista milloinkaan huoneessasi, ja solkeasi et ikänänsä saa
takaisin. Vaan tyttö vastasi naurusuulla: Mitä tahtoo sanoa korkeus
tulevaisien aikoini onnen suhteen? Mitä kulta elämän suhteen täynnä
rakkautta? Mitä solki nuorukaiseni sydämen suhteen?"
"Näin minäkin tahdon tehdä", sanoi Anna. "Ennen tahdon köyhänä ja
puutteen alaisena elää maailmassa, kuin hyljätä Kustaan; sillä mitä on
kulta elämän suhteen täynnä rakkautta?" Tässä päätöksessä hän pani
maata ja nukkui levollisesti, niinkuin seitsemäntoista vuoden vanhana
tavallisesti tekee; päivä on mahtanut olla kuinka levotoin hyvänsä,
niin siautuvat kuitenkin nuoruus ja uni, niinkuin kaksoiset,
ystävällisesti yhteen.
Kuinka kummallisesti eikö tässä maailmassa toisinaan tapahdu! Lautamies
nukkui levollisena siinä ajatuksessa, että saattaisi Annan taipumaan
tahtonsa jälkeen uhkauksella, että tehdä hänen perinnöttömäksi. Hänelle
oli rikkaus kaikki; hän ei tuntenut suurempaa onnellisuutta. Anna taas
olisi katsonut lautamiehen uhkauksen ilon sanomaksi, jos sen vaan olisi
kuulla saanut. Hänelle oli kulta kuormaksi, vaan rakkaus kaikki. Näin
erinäisistä ajatuksista oli nähtävästi kova taistelu syttyvä, ennenkuin
vakinainen päätös asiassa taisi kangeta.
Kummalla heistä oli oikeus, ja kumpiko viimeksi voitolle jäi?
8.
Seuraavana päivänä istui lautamies ja poltti piippuansa, Kaisan ja
Annan huonetta siivotessa. Ei kukaan heistä lausunut sanaakaan. Näytti
melkein kuin olisivat hävenneet puhetta keskenänsä alkaa. Anna ratkasi
viimein vaiti-olon. "Saanko minä mennä kirkkoon tänä päivänä?" kysyi
hän vapisevalla äänellä. "Et!" vastasi lautamies, "sinä saatat hyvin
pysyä kotona; sillä niinkuin sinä käytät itsesi, sopii sinun hävetä
näyttämästä itseäsi ihmisissä; ja ei siinä kyllin, että sinä
häväistään, vaan myöskin minä ylön-katsotaan sinun tähtesi. Onnetoin
se, jolla on tottelemattomia lapsia!"
Anna vaikeni ja puhkesi katkerasti itkemään; vaan samassa tuli Kustaa.
Hän tervehti ystävällisesti koossa olevia, vaan tultuansa Annan tykö
hämmästyi hän vähän. Hän tunsi hänen kätensä vapisevan omassaan ja eikä
tiennyt, miten tätä selittää. Pitkä kysymysmerkki oli luettava hänen
kasvoissansa, vaan Annan katsanto ei antanut tydyttävää vastausta; hän
näytti karttavalta ja hämmästyneeltä. Kukatiesi oli jo antanut kätensä
toiselle? Tämmöiset olivat ne ajatukset, jotka tällä haavaa
vaihettelivat Kustaan sielussa. Hän kääntyi sen jälkeen siveästi ja
nöyrästi lautamieheen, joka puolestaan käski hänen olemaan
tervetulleen, ehkä sydämessään ja sielussaan ajatteli jotakin aivan
toista. Kustaa johdatti nyt suurella taidolla puheeksi semmoiset asiat,
joittenka tiesi paraiten huvittavan lautamiestä, niinkuin vuoden-tulon
ja ilman nykyisen luonnon, viinan polton ja karjatarhan hoinnon j.n.e.
Hän kartti tässä taiten sanoa jotakin, joka soti lautamiehen ajatuksia
vastaan. Tämä saattoi äijän puheliaaksi, niin että hän lavialta
jutteli, mitä aikanansa oli havainnut, mimmoiselta tuleva vuosi
näytti y.m.
Kaisa oli hyvyys itse. Hän kysyi, kuinka äiti, sisaret ja veljet voivat
kotona, ja lisäksi, mitä uusia kuului pitäjältä; hän pyytti vielä
päivällisellekin.
Vaan se joka oli kaikista iloisin, oli Anna. Kustaa ei ollut hänelle
ennen koskaan niin kauniilta näyttänyt; hän oli jälleen täydessä
terveydessään, oli siististi ja hyvin vaatetettu, kaulaliinakin oli
solmittu erinomaisen kauniisti. Tämä ei suinkaan jäänyt Annalta, häntä
silmäilyssänsä, huomaamatta. Hän ei saattanut sen vuoksi olla
vertailemisia tekemättä. Mikä ero eikö ollut Jussin ja Kustaan välillä?
Edellinen tölppömäinen ja ylpeä, jälkimäinen sivistynyt, itseänsä
vähä-arvoisena pitävä ja kaunis, kaikki omaisuuksia, jotka miellyttävät
naisihmisen tunnollista sydäntä. Kustaa ajatteli samoin Annasta; kerta
toisensa perään lensivät silmänsä hänen puoleensa, vaan Anna näytti
mieltä mielin karttavan näitä. "Tämä ei ole syyttä", ajatteli Kustaa ja
kiusasi itseänsä katkerilla ajatuksilla. Päivälliseltä päästyä pyysi
Kustaa saada puhutella lautamiestä kahden kesken, johonka tämä myös
pienintäkään vasta-kynttä vetämättä suostui. Jäätyänsä kahden lykkäsi
lautamies salvan oven eteen, ettei kenenkään pitänyt, heidän
keskustellessaan, tietämättä sisään tuleman.
Kustaa alkoi nyt: "Minulla on yksi anomus edeskannettava lautamiehelle,
ja jo edeltäkäsin uskallan olla siinä suloisessa toivossa lautamiehen
tähän anomukseeni myöntyvän, ja ilolla kahden olennon tulevaista
onnellisuutta noudattavan. Epäilemättä se ei ole saattanut jäädä
lautamieheltä huomaamatta, että Anna ja minä jo kauan olemme toistamme
rakastaneet. Sisällinen yhtäläisyys ajatuksissamme antaa minun toivoa
murheettomasti saattavamme tulevaisia päiviämme kohdata, olkoot ne
sitten pilvisiä tahi kirkkaita, ohdakkeisia tahi kukkaisia. Kaikki muu
on muuttuvaa paitsi rakkaus, se on iankaikkinen niinkuin se Jumala,
josta johdattaa alkunsa. Luottain tähän, pyydän teiltä tyttärenne
kättä, sydämensä olen jo aikaa omistanut."
"Se surettaa minua", vastasi lautamies, "etten taida anomukseesi
myöntyä; sillä nyt se on jo myöhäistä. Jo eilen antoi Anna sekä
sydämensä että kätensä Haaviston Jussille, ja tehty työ pitää
paikkansa. Tästä saatat nähdä kuinka vähän naisten lupauksiin on
luottamista; jos sen siaan olisit minulle aikanansa asiasi puhunut,
olisi kaikki käynyt aivan toisin."
"Se ei ole totta!" sanoi Kustaa. "Älkäätte syyttäkö omaa lastanne. Hän
ei ole koskaan pakotuksetta tähän yhdistykseen antaunut, ja kerran
teidän pitää kaikkivaltiaan Jumalan edessä töistänne vastaaman."
"Ha, ha, ha," keskeytti lautamies pilkka-naurulla; "minä luulen että
sinä olet seinähullu, mies! Luuletkos, etten minä taida vastata
töistäni sekä Jumalan että ihmisten edessä? Ja mitä Annan naimiseen
tulee, ei minulla ole siinä kohdassa itseäni nuhdeltavaa; sillä
hän on vapaasta tahdosta suostunut siihen, joka olikin paljon
ymmärtäväisemmästi tehty, kuin että kuudella sinun lapsellisia
larituksiasi rakkaudesta, ikuisesta uskollisuudesta, ja Jumala tiesi
mistä kaikesta."
"Olkaatte semmoisia soimauksia lausumatta!" sanoi Kustaa. "Ei siinä
kyllin, että olette ryöstänyt minulta elämäni ilon; te tahdotte myös
herjata minua. Mutta minä sanon teille: älkäätte loukatko minun
kunniaani; se on minulle kalliin kaikesta, mitä minulla on, ja sen
tahdon koettaa pitää puhtaana. Ehkä köyhä teidän silmissänne, olen minä
kuitenkin rikas sydämessäni. Minulla on levollinen omatunto. Hyvin
teille, jos taidatte sanoa saman."
Tämän sanottua meni Kustaa. Hyvästi-jätöksi katsahti hän nuhtelevin
silmin Annan päälle, jonka sydämen syvyyteen tämä silmäys tunki kuin
salama.
9.
Kuusi viikkoa on kulunut Annan viimeksi nähtyämme. Tämä on ollut
katkerin aika koko hänen elämästänsä. Jätettynä Kustaalta ja ainoostaan
kiusattuna lautamieheltä Haaviston Jussin tähden ei hänellä ollut lepoa
yöllä eikä päivällä. Tosin koetti äiti häntä lohduttaa, vaan turhaan;
yksi ajatus huoletti häntä joka aika, ja se oli: "enkö minä enään ole
Kustaalta rakastettu? Oh, se on sitten tosi, että maailma on surun ja
murheen lakso! Täällä ei löydy yhtään varsinaista iloa. Nuoruutemme
innossa uneksimme ilosta ja onnellisuudesta, rakennamme ajatuksissamme
linnoja tulevaisiksi ajoiksi, jotka kuitenkin kukistetaan
pienimmältäkin vastoinkäymisen puuskaukselta, ja meille näyttää kaikki
valkoiselta ja kirkkaalta, vaan on kuitenkin mustaa. Kustaa! Kustaa!
Miksi sinä kuvailit tulevaiset päivämme niin kauniiksi? Oliko se
saattaaksesi minun sitä onnettomammaksi, eli kukatiesi sinä ainoastaan
olet teetellyt rakkautta? Kauhiaa ajatusta! Jos edes taitaisin
karkoittaa kuvasi sielustani! Jos taitaisin unohtaa menneet ajat! Oh,
sitten minä tahtoisin vielä kauan elää; vaan nyt, nyt olisi minulle
kuolema suloinen! Rankaiseva Jumala! Mitästä minä olen rikkonut, että
sinä niin kovin vaivaat minua? Miksi sinä annoit minulle sydämen,
lämpimän rakkaudelle, koska ei täällä maailmassa löydy mitään
rakkautta? Miksi sinä et varoittanut minua karttamaan itseäni
liehakoitsialta, joka makiasti käytti rakkauden suloisia puheita
kielellänsä, tuntematta sen totuutta sydämessään? Jos edes taitaisin
vihata häntä, olisi se kukatiesi pieni helppous vaivoissani; vaan nyt
olen ilman kaikkea; sydämeni on tyhjä, niinkuin se mittaamatoin taivaan
avaruus. Oh, kuka olisi taitanut aavistaa jotakin semmoista! Minä
muistan ajan, kuin kaikki oli toisin. Ilo ja riemu olivat silloin
kuvattuna jokaalla. Jos katsahdin yöllä kirkkaalle taivaalle, niin luin
ystävällisen vastauksen sydämen tuhansille kysymyksille; jos katselin
vaan kauniita kukkaisia, niin loistivat jokaisen heidän silmänsä
taivaallisesta ilosta; jos kuultelin lintujen viserryksiä, niin tuntui
minulle ikään kuin olisin kuullut ääniä lapsuuteni suloisista ajoista;
joka ääni kaikui suloisesti ja heleästi sydämeni syvyydestä. Iloisia,
suruttomia päiviä! Tuletteko te enään koskaan ilmi-olossa takaisin,
vaan elättekö ainoastaan muistossa? Salainen ääni kuiskaa sydämessäni:
'kaikki on kadonnut!' Toivon tähti loistaa vielä elämäni taivaalla, ja
levollisena minä tahdon seurata hänen säkeniänsä; se on minun
johdattava askele askeleella horjumatta sitä tietä, jonka Jumala on
viittonut käytäväkseni."
Näin Anna istui ja valitti itseksensä. Ehtoo oli pimeä ja kylmähkö;
ukkonen jylisi etäällä, salama valaisi silloin tällöin taivaan kannen,
ja sade juoksi virtoina syksyiseen maahan. Äkisti hän kuuli jonkun
kävelevän ulkona ja kohta sen jälkeen naputuksen oven päälle.
"Kuka se on?" kysäsi Anna.
"Minä", vastasi heikko, naisihmisen ääni.
"Vai niin; se on pikku Kaisa! Tule nyt tänne ja istu vähäksi aikaa,
jutellessasi jotakin hauskaa. Se on kiltisti tehty sinulta, ettäs
jolloin kulloin tulet tervehtämään minua; mutta mikä maailmassa on
sinun näin myöhään tämmöisessä ilmassa ulos viekotellut?"
"Minulla on kirje", vastasi se pikkuinen tyttö, joka näytti noin
kymmenvuotiselta. Hänen vaaleat hiuksensa ja punottavat poskensa
todistivat maa-elon viattomuudesta, raittiudesta ja suloisuudesta.
"Se on epäilemättä isälleni", sanoi Anna.
"Ei ikään, se on juuri sinulle."
"Mistä se on?"
"Minä en tiedä", vastasi tyttö viekkaalla katsannolla. "Äsken kävi
kotonani mies, joka pyysi tätä niin pian kuin suinkin saattamaan tänne.
Se ei suinkaan ole mahdollista tänä ehtoona, ajattelin minä itsekseni;
vaan samassa havaitsin kynttilän palavan kamarissasi, ja oitis juoksin
tänne, ehkä siellä sataa niinkuin saavista kaatain."
"Anna minun nähdä kirje!"
"Äläpäs usko! Minä pidän sen itse, jollet lupaa minulle mitä pyydän."
"No, mitä sinä sitten tahdot?"
"Jos se nyt, näetsä, on rakkauskirje, josta sinä oikein ihastut, tahdon
minä ruveta lapsen piijaksi sinulle tultuasi naiduksi."
"Sinä jaarittelet aivan turhan aikaisia, pikku Kaisani. Minä en tahdo
koskaan antaa itseäni naimisiin. Annapas nyt vaan kirje minulle ja älä
enään pilkka-puheita loruttele."
"Ja mitä maarian vielä! sinä et naimisiin!" sanoi tyttö, nyökästen
päätänsä ja antain kirjeen.
"Se on Kustaalta!" huusi Anna iloissansa.
"Enkö minä sitä arvannut", sanoi pikku Kaisa, mennen tiehensä suuresti
naurain.
Anna avasi kirjeen ja luki:
"Rakastettu Anna!"
"Aina siitä hetkestä, kuin viimeksi puhuin sinun kanssasi, on sieluni
taistellut kovan taistelun. Jos tietäisit mitä minä sillä ajalla olen
kärsinyt, niin tosin surkuttelisit minua. Vaan ei! minä en vaadi sinun
surkuttelemista; itse tahdon painia kovan kuormani kanssa, ja jos en
taida voittaa, taidan ja tahdon miehekkäästi vaipua sen alle. Satoja
kertoja olen tarttunut kynään, lähettääkseni sinulle hyvästi-jättöni;
vaan joka kerta olen tuntenut itseni väliäkuin näkymättömältä kädeltä
pidätetyksi; nyt vasta luulen itselläni olevan tarpeeksi voimaa tähän.
Omalta isältäsi kuulin sinun olevasi kihlatun toiseen; minä en tahtonut
uskoa hänen sanojansa. Minä sanoin hänelle vasta kasvoja hänen sinun
siihen pakottaneensa, vaan hän vakuutti sinun tähän vapaasta tahdosta
suostuneesi; hän pilkkasi minua rakkauteni tähden, joka olin ollut
tyhmä kyllä uskomaan naisen valoja rakkaudesta.
"Rakastettu Anna! Näinkö sinä pidät sen valan, jonkas vannoit
lapsuutesi ystävälle? Tämäkö on palkinto rakkaudelle, joka vielä
tälläkin hetkellä taitaa siunata, vaan ei koskaan sadatella? Taidatkos
ilolla muistella menneitä aikoja, ja levollisena odottaa tulvia? Oh,
jos niin on, et sinä ole koskaan rakastanut! Tätä minä en kuitenkaan
tahdo uskoa. Kukatiesi sinäkin olet kärsinyt ja monta katkeraa kyyneltä
vuodattanut? Kukatiesi tämä itsesi uhraaminen on saattanut sinulle
monta levotointa hetkeä ja monta unetointa yötä? Hyvin, jos niin olisi!
Siinä tapauksessa ei minulla ole mitään sinua nuhdeltavaa; edesvastuu
tulee olemaan silloin jonkun toisen, ja kenenkä muun, jollei isäsi? Ah!
jos minä edes tietäisin sinun tulevasi onnelliseksi tulevaisina
aikoina, niin levollisemmasti kärsisin vaivani; vaan sitä en uskalla
toivoakkaan, sillä koskastapa heikko yrttitarha-kukka nähdään
menestyvän pillikkeitten ja orjantappuroitten seassa? Vaan kuitenkin
tahdon sekä nyt että tästäkin lähin rukoilla onnesi edestä; minulle
itselleni ei ole sallittu tulevia päiviäsi suloisuttaa. Elä onnellisena
ja unohda minä, jos taidat. Muinaan rakastettu Kustaasi."
"Ei, sinä olet vielä minun ikuisesti rakastettu Kustaani!" sanoi Anna
ja lisäsi siihen surullisella äänellä: "Onko se mahdollista! Onko isäni
saattanut sanoa semmoisen valheen? Minä tahdon vielä tänä ehtoona mennä
tervehtämään Kustaata ja sanoa hänelle kaikki, kaikki!"
Päätös ja sen täyttäminen ovat yhtä naisella, sanoo runoniekka. Niin se
myös oli Annallakin. Silmän räpäyksessä hän jo istui pienessä venheessä
järvellä ja tarttui tottunein käsin airon pyyryihin, vähintäkään
pelkäämättä pimeyttä ja ukkosen jylinää, joka likeni likenemistään. Me
toivotamme hänelle onnea matkalla ja jätämme hänen muutamaksi hetkeksi
yksinänsä, käydessämme sillä aikaa silmäilemässä toista paikkaa.
10.