perhe ja puhdisti pähkinöitä, jotka samana päivänä olivat noukitut.
Kaikki olivat iloisia ja riemuisia, ainoastaan yksi heistä istui
totisena ja synkeä-mielisenä; se oli Kustaa, joka oli ottanut siansa
sisariensa, veljiensä ja palkollisiensa keskelle. Pojat tekivät
kaikellaisia ilveksen vehkeitä ja tytöt lauloivat niin että sitä oli
hauska kuudella.
Heidän laulaissaan Anna astui sisään; vaan hänen tultuansa he heti
vaikenivat. Kaikki silmäilivät tätä ujoa tyttöä, joka seisoi siinä
väliäkuin pilvistä pudonnut. Kustaa uskoi tuskin silmiänsä. Viimein hän
hyppäsi ylös, tarttui Annaa käteen ja vei hänen pieneen kamariin.
Täällä istuivat sitten yöhön myöhäiseen, ystävällisesti keskustellen
sekä yhdestä että toisesta. Jos tätä ennen molemmin puolin olivat
kärsineet erehdyksen kautta, niin näyttivät nyt täydessä mitassa
nauttivan onneansa. Ei mikään maallinen riemu ja onnellisuus ole
suurempi sitä, kuin minkä kaksi toistansa sydämestä rakastavaa, jotka
juonien kautta ovat olleet eroitetut, tuntee, jälleen tarjotessaan
kättänsä toiselleen rauhan ja sovinto-liiton merkiksi. Kaikki menneet
mieli-karvaudet ja kärsimykset juoksevat pois unohduksen virrassa;
ainoastaan heidän nykyinen onnellisuutensa on se maailma, jossa elävät.
Kauan ei kuitenkaan saaneet nauttia onneansa, sillä Annan oli asia
mennä kotio; lautamies nostaisi muutoin säikähdyksessään aika myryn.
Vaan nyt hän ei mennyt yksistänsä. Kustaa istui airoille, ja venhe
kulki lennossa hänen soutaissaan. Ukkonen oli jo helpottanut; synkkä
sumu makasi sen siaan järvellä, niin että heidän oli mahdotointa nähdä,
mitä ilmaa pitivät. Molemmat olivat vaiti; näytti väliäkuin olisivat
aavistaneet jotakin tapaturmaa. Yhtäkkiä sattui venhe kivelle ja
molemmat muljahtivat laineisiin. Kustaa oli taitava uimari; täysin
voimin hän halkaisi laineita, vaan turhaan. Pimeys esti hänen näkemästä
Annaa, joka taistellen kannatti itseänsä toisella airolla. Viimein hän
löysi hänen, ja alkoi voimainsa perästä uida maalle; vaan kussa
löytäisi maan? Ehkä pikemmin ui ulos järvelle! Ei; viimein arvoltansa
veti Annan maalle ja vaipui väsyneenä ja uupuneena hänen viereensä.
Vähän toinnuttuansa hämmästyksestään kiittivät hartaasti Jumalaa
pelastuksensa edestä. Vaan nyt nousi uusia vastuksia. Kustaa havaitsi
heidän olevansa pienessä saaressa, ja täällä oli heidän mahdotointa
yötä kuluttaa terveyttänsä turmelematta. Kustaa rupesi sen vuoksi
huutamaan apua, ja molempain suureksi iloksi kuului vastuu ei järin
kaukana siitä. Muutaman hetken kuluttua laski venhe saaren rannalle.
"Onko täällä ihmisiä?" kysyi hyvin tunnettu ääni.
"On", vastasi Kustaa.
"Kuka olette?" kysyi taas sama ääni, joka ei ollut kenenkään muun kuin
Pietari Mikonpojan.
"Koiviston Kustaa."
"Vai niin, sinäkö täällä keskellä yötä oleskelet? Kuka sinulla kanssasi
on?"
"Sen tahdon sittemmin sanoa. Nyt pyydän teitä hyväksi saattamaan meitä
maalle jota pikemmin sitä paremmin, sillä me olemme läpitse märät."
"Mielelläni, aivan mielelläni!" vastasi ukko ja alkoi soutaa kotoa
kohden.
Kustaa kertoi nyt, minkä jo tiedämme, ja ukon tuli näitä nuoria
rakastuneita surkeeksi, joittenka piti niin paljon kärsimän. Hän vaati
heitä sen vuoksi viipymään yötä tykönänsä, johonka ilolla suostuivat.
Ukko asui likellä järveä.
Matkustavaisemme astuivat nyt pieneen tupaan. Takassa paloi paukkuin
suuri valkea, jonka valossa kaksi vanhanpuoliaista tyttöä istui ja
neuloi, laulaa hyräillen itseksensä. Täällä ei tosin mikään todistanut
suuresta rikkaudesta, vaan ei myöskään köyhyydestä. Kaikki oli puhdasta
ja siivoa; vaski ja tina loistivat seinistä, ja siniseksi maalatusta
seinäkellosta tuli käki ja kukahti joka kellon lyömällä. Nyt kukahti
ainoastaan kolme kertaa; näin pitkälle oli yö kulunut.
Kuin nyt vieraamme olivat muuttaneet vaatteita ja juoneet muutaman
kupillisen hyvältä maistuvaa kahveata, istuivat he lämmittävän valkean
ympärille ja rupesivat ystävällisesti keskustelemaan kaikellaisista.
Ukko lausui: "Tänä yönä olen saanut aivan odottamattomia vieraita. Olin
juuri maata panemaisillani, kuin kuulin apu-huudon ulkoa, sillä tämän
kovan ukkosen tähden olen ollut kaiken yötä valveillani. Ensiksi luulin
valkean olevan vallallansa, vaan pian havaitsin epähuomioni. Näin tulin
teidän avuksenne." Ukko otti tupakka-piippunsa, lykkäsi yölakkiansa
vähän toiselle korvalleen ja jatkoi.
"Näin katsellessani teitä molempia, jotka olette nuoret ja tuoreet, ja
sydämellisesti rakastatte toistanne, muistuu mieleeni ajat, joina
minäkin olin onnellinen. Vanhemmiltani sain hyvän talon, ja nuori ja
liukas kuin olin, ei ollut minun työläs vaimoa saada. Pian valitsinkin
itselleni tytön, joka ansaitsi rakkauteni, ja ilolla ja riemulla me
vihittiin toiseemme. Onnellisina elimme nyt toisemme kanssa. Harkkaa
sanaa ei kuultu välillämme, kaikessa koetimme noudattaa toisemme
mieltä. Jos minä joskus olin surussani ja murheissani, muuttui mieleni,
nähdessäni rakkaan Elinani, oitis iloiseksi. Hänen silmissään oli
jotakin niin sydämellisen hyvää, joka kohta paikalla saattoi minun
unohtamaan päivän murheet ja vastukset. Ah, en vielä nytkään taida
häntä kyynelittä muistella! Näin kului hauskasti muutama vuosi; vaan
kuin ei täällä löydy yhtään ruusua orjantappuroitta, niin ei myöskään
mitään maallista onnea, joka olisi täydellinen. Kaikki on suruilla ja
murheilla sekoitettu. Tämän minäkin tulin pian tuntemaan, jonka
seuraavassa tahdon kertoa.
"Yhtenä päivänä joulun pyhinä oli meillä kotonamme muutamia vieraita,
joittenka seassa myöskin ruukin patrooni S---- Vaskikoskelta. Ehtoolla
toisten vieraitten lähteissä viipyi S---- ja pyysi saadaksensa
puhutella minua kahden kesken. Me menimme pieneen kamariin ja suljimme
oven. Nyt hän jutteli lavialta kärsityistä vahingoistansa ja pyysi sen
vuoksi saada lainata minulta 'yhden pienen summan' -- niinkuin sanansa
sattuivat -- noin 600 riksiä. Minulla ei osannut olla tykönäni niin
paljoa, muutoin hän olisi sen oitis saanut, koska yli koko pitäjän oli
tunnettu niinkuin hyvissä varoissa oleva ja rehellinen mies. Minä
sanoin hänelle asian kohdan; silloin hän kysyi minulta, jos tahtoisin
mennä takuusen tämän edestä, jos sen saisi lainata joltakulta toiselta.
Minä annoin hänelle käteni sen päälle, vaan en kuitenkaan ennen kuin
vaimoni oli antanut suostumuksensa tähän, ja näin erosimme toisestamme.
Seuraavana päivänä hän tuli erään hyvän ystävän kanssa jälleen tyköni,
ja me menimme molemmin takuusen sen vaaditun summan edestä. Kaksi
kuukautta tämän jälkeen jätti patrooni S---- kaiken omaisuutensa
velkamiesten keskenänsä jaettavaksi. Tämmöinen petos saatti meidän sekä
ikävämieliseksi että myöskin äköötti meitä, vaan me olimme kuitenkin
iloisia, ettei summa ollut suurempi, kuin että sen taloamme
menettämättä hyvin maksaa jaksoimme. Vaan kuinka emmekö hämmästyneet,
kuin rahat piti maksettaman. Kuuden sadan riksin siassa seisoi
takuukirjassa nyt yhtä monta tuhatta. Minä kielsin tätä summaa
maksavani ja kävin käräjiä monta vuotta, vaan turhaan. Viimein
tuomittiin minä yksinäni maksamaan koko summa, sillä toinen takuu-mies
oli sillä aikaa juonien ja petoksen kautta myynyt kaikki, mitä hänellä
oli. Nimismies kirjoitti ylös kaiken sekä irtaimen että kiintiän
omaisuuteni; talo myytiin puoleen hintaan. Köyhä ja viheliäinen seisoin
minä nyt vaimoneni lapsineni paljaan taivaan alla. Tämmöisessä tilassa
käännyin pyytämään apua sukulaisilta ja ystäviltä; vaan sen siaan sain
kuulla pilkka- ja ilves-sanoja. Tämä oli enemmän kuin mitä vaimoni
jaksoi kantaa; terveytensä huononi päivä päivältä; niinkuin kukka
riutui hän suruin ja murheitten alaisena riutumistaan pois.
"Se oli kirkas talvi-ehtoo; minä muistan sen vielä niinkuin se olisi
ollut eilen. Lumi makasi kuin valkea peite yli maan ja tähdet näyttivät
vapisevan vilusta taivaan kannella. Vaaleana, kipuin ja tuskien kanssa
taistellen, makasi Elina vuoteella; hän pyysi minua auttamaan häntä
akkunan tykö, saadaksensa nähdä tähtikirkkaan taivaan, jolloin sielunsa
tulisi levollisemmaksi; ja nyt hän istui siinä kyyneleet silmissä ja
katseli huokaillen ylös tähtistä taivasta kohden. Huulensa liikkuivat
rukoukseen. 'Minä olen saanut kyllin maailmasta ja olen nyt väsynyt',
sanoi hän, pusertain kättäni. 'Oh, joka olisi tuolla ylähällä! Minä
näen enkelin kirkkailla, valkoisilla siivillä. Hän tarjoo minulle
kättänsä. Hyvästi! Taivaassa näemme toisemme jälleen!' -- Tämän
sanottuansa hän kaatui kuolleena syliini."
Ukko laski pois piippunsa, pyhkisi muutaman kyyneleen poskiltansa ja
jatkoi: "tällä hetkellä mustenivat silmäni; sydämellä ei näyttänyt
olevan tilaa rinnassa, se oli pakahtumaisillaan, vaan ei sitä
kuitenkaan voinut tehdä. Minä riensin ulos synkkään metsään, lumi
narisi jalkaini alla; mustia, surullisia ajatuksia liikkui aivuissani
ja epä-toivon varjot peittivät sieluni. Näin vaelsin siksi kuin vaivuin
yhdelle sileälle, yksinäiselle kalliolle. Tässä heräsi sieluni
parempaan tuntoon, ja levollisemmassa mieli-alassa palasin kotio
lapsieni tykö, jotka tästä lähin olivat ainoa lohdutukseni tässä
maailmassa. Sen ajan perästä olen monta puutetta ja vaivaa kärsinyt,
vaan myöskin monta iloista hetkeä nauttinut. Toimella ja ahkeruudella
on minulle onnistunut saada kokoon tarpeisiini ulottuvan omaisuuden;
tosin en ole rikas, vaan en köyhäkään. Minulla on mitä tarvitsen, sillä
tytyväisyys on suurin rikkaus."
Aamu-rusko liekitsi jo idässä. Kustaa ja Anna jättivät sen ystävällisen
ukon hyvästi ja riensivät iloisina ja tytyväisinä kirmaavien laineitten
yli kotoa kohden. Tässä jättivät toisensa hyvästi, sitä ennen kuitenkin
päätettyänsä jättää elämänsä kohdan tulevain aikain ratkaistavaksi.
Kaikeksi onneksi ei ollut lautamies vielä, Annan kotio tullessa,
hereillänsä, eikä kukaan muu paitsi äiti saanut tietää että hän oli
pois ollutkaan.
11.
Syksy oli tullut. Pimeä ja kolkko oli Lokakuun yö. Myrsky vinkui ja
kiljui Ruusulakson nurkissa; akkuna-luukut narisivat, ovet ja portit
porasivat surullisesti sarannoillansa, ja huhkaan poru ynnä syksy-yön
vinkuva tuuli kuuluivat hirvittävältä.
Sisällä oli niin hiljainen olo. Lautamies makasi taistellen kovassa
taudissa; kylmä hiki juoksi pitkin hänen otsaansa, ja himmeät silmänsä
katselivat äitiä ja tytärtä, jotka rukoillen seisoivat molemmin puolin
vuodetta, kädet ristissä ja kyynele-silmin. "Minä tunnen tämän olevan
viimeisen yöni", sanoi lautamies karhealla äänellä, "vaivat enenevät
enenemistään. Sen vuoksi tahdon jättää hyvästi teidän, jotka olette
olleet minulle rakkaimmat tässä maailmassa. Monta monista kertaa minä
olen ollut kova ja taipumatoin; minä olen ainoastaan ajatellut
maallisen tavaran päälle ja ylönkatsonut sen ainoan tarpeellisen, joka
on iänkaikkinen rauha ja onnellisuus. Anna! anna kätesi Kustaalle,
jotas rakastat, ja älkäätte koskaan unohtako pitää Jumalaa silmäinne
edessä kaikissa töissänne ja toimissanne. Antakaatte minulle anteeksi,
mitä olen rikkonut, ja rukoilkaatte Jumalaa minun viheliäisen sieluni
edestä. Minä olen suuri syntinen. Rukoilkaatte, rukoilkaatte!"
Äiti ja Anna laskivat polvillensa. Samassa kuului kuoleman rohina
lautamiehen rinnasta, ja henki muutti iäisiin majoihinsa.
* * * * *
Kahdeksan kuukautta jälkeen lautamiehen kuoleman pitivät Anna ja Kustaa
häänsä Ruusulaksossa. Se kunnon ukko Pietari Mikonpoika oli puhemiehenä
siinä tilassa. Tämän virkansa puolesta vaati hän hää-vieraita
tyhjentämään maljan nuoren parin onneksi, jossa sivussa kehotti heitä
elämään keskenänsä niinkuin puolisoin tulee, ja toivotti heille onnea
ja siunausta heidän yhdistyksessänsä.
Tässä loppukoon kertomuksemme niille, joita niin haluttaa, vaan me
puolestamme emme ole tytyväiset sillä, että olemme saaneet Kustaan ja
Annan yhteen; tahdomme myöskin nähdä kuinka tästä lähin elävät yhdessä.
* * * * *
Kaksitoista vuotta on kulunut. Sillä ajalla on Ruusulaksossa tapahtunut
monta muutosta ja mulkkausta sekä yhdessä että toisessa kohdassa.
Suuria liuskoja uutta peltoa on otettu ylähälle. Pellot ovat hyvässä
voimassa ja järjestyksessä niinkuin herrain kartanoissa.
Huonerakennuksesta käy tie, kahden puolen istutettu puilla, alas
kummulle. Tälle on rakennettu koulu-huone, jossa pitäjän köyhät lapset
omistajan kustannuksella saavat opetusta. Ranskan tapeetien siassa
nähdään salissa kauniita kuvauksia ihanista maan paikoista, ja niitten
välillä Ruotsin suuresti rakastettuin kuninkaitten kuvia. Annan
pienessä kamarissa löytyy vielä muutamia kukkaisia, niinkuin myöskin
vähäinen, kaunis kirjasto, sisältävä monta hyödyllistä ja opettavaista
kirjaa, jotka pitkinä talvi-ehtoisina ovat hupaisa ajan viete
Kustaalle. Paljon on niinmuodoin muuttunut; vaan rakkaus Annan ja
Kustaan välillä on yhtä lämmin ja sydämellinen kuin aina ennenkin.
Neljä vähäistä lasta on hedelmä heidän avio-liitostansa, ja näitten
kanssa loruttelee Kaisa ja se vähäinen tyttö, joka toi Annalle
rakkauskirjeen; mutta nyt hän ei enään ole vähäinen, vaan suuri,
täysi-kasvuinen, kaunis tyttö.
Näin elävät Anna ja Kustaa keskenänsä, kumpikin tavallansa askaroiten
levittää iloa ja hauskuutta ympärillensä, arvossa pidettyinä kaikilta
ihmisiltä, jotka tuntevat heidän hyvän ja siivon käytöksensä.
* * * * *
Jos joku tahtoo tietää, kuinka Haaviston Jussin kanssa laita on, niin
taidan minä kertoa hänen monen tuskan ja työläyden perästä tulleen
naiduksi kauniin tytön kanssa, joka otti hänen rikkauden vuoksi. Tätä
hän nyt katuu sydämensä pohjasta; sillä päivät läpitse hän enimmiten
istuu ja itkee. Ei Jussikaan ole useammin iloinen, kuin koska on vähän
kallellansa, joka tapahtuu melkein joka ehtoo, ja väliin, jos onni
oikein on, keskellä-päivääkin.
End of Project Gutenberg's Rikas tyttö Ruusulaaksossa, by Pehr Thomasson