Annaa, joka vuodatti katkeria kyyneleitä. Molemmat päättivät seisoa
lautamiehen toivomuksia vastaan, maksoi mitä maksoi. Tällä kannalla
olivat asiat Haaviston Jussin kumppanineen sisään tullessa. Lautamies
avasi nyt samoin, kuin viimeisellä kerrallakin oven vieras-tupaan, ja
käski vieraitansa astumaan sisään. Syötyänsä hyvän suuruksen, jossa ei
suinkaan unohtaneet ottaa ruoka-ryyppyä, kala-ryyppyä ja joitakuita
pieniä väli-ryyppyjä, ajatuksiansa selvittääkseen, rupesivat
juttelemaan kohta asiasta.
"No, hyvä Jussini!" sanoi lautamies, "me emme ole vielä keskustelleet,
mitä sinä tulet saamaan tyttäreni kanssa. Kukatiesi luulet nyt oitis
saavasi kaikki, mitä minulla on; vaan siinä petät itsesi. Minä en ole
vielä vanhempi, kuin että hyvin taidan itse asiani toimittaa ja toisten
seassa maailmassa pyöriä, jonka tähden en haluakkaan vielä muonalle
ruveta. Se aika on kyllä tuleva silloin, kuin voimat vähenevät ja
jäsenet kaukenevat. Aikomukseni on sen tähden häitten pidettyä antaa
sinulle velkasi suorittamiseen tarpeellisen rahan, paitsi mitä on
menevä kunnollisen pesän järjestämiseen; ja jos ilmiantosi on tosi,
olisi noin seitsemän eli kahdeksan tuhatta riksiä siihen tarpeeksi."
"Siinä sitä on aivan kylliksi. Vaan saanhan vähän irtainta omaisuutta;
minä naitin hiljan pois sisareni, ja se sai kolmannen osan kaikesta,
mitä oli."
"Se on ymmärrettävä, että sinä osan irtaimesta omaisuudesta tulet
saamaan", vastasi lautamies vähän närkästyneenä. "Älä luule minun
tytärtäni aivan paljaaksi jättävän, niinkuin kirkkohiirtä. Minulla on,
Jumalan kiitos, vähän yhtä ja toista; vaan en sitä oitis niin näin
jätä. Mutta jos tästäkin lähin itsesi miehenä pidät ja asioissasi ja
töissäsi olet ahkera ja toimelias, niin ole vakuutettu minun parastani
hyödyksesi tekeväni. Eihän minulla ole muuta kuin yksi lapsi, ja
kaikki, mitä minulla on, tulee hän kerran perimään; en minä sitä
myötäni hautaan ota."
Vähän häpeillänsä vastasi Jussi: "Minä olen tytyväinen sillä, minkä
lautamies paraaksi katsoo."
"No sitten ymmärrämme toisemme, eikä minulla ole mitään muuta
sanottavaa, vaan mene nyt juttelemaan Annan kanssa, minun Mikon kanssa
avioliitto-välikirjaanne tehdessäni. Sen valmiiksi tultua, lähetän
sanan teille."
Tätä ei tarvinnut Haavisten Jussille kahdesti sanoa. Ilo-mielin hän
konki rappuja ylös Annan kamariin. Ovi oli raollansa. Jussi astui
sisään, vaan seisahti oven suuhun, nähdessänsä Annan vuodattavan
kyyneliä. Muutaman hetken siinä seisottuansa sanoi hän "hyvää
huomenta!" Anna säikähti kuullessansa hänen karhean äänensä, väliäkuin
hän olisi herännyt jostakin hirveästä unesta. Hän toipui kuitenkin pian
hämmästyksestänsä ja käski häntä istumaan; Jussi täytti oitis hänen
vaatimuksensa, istui alas, otti nuuska-rasian taskustansa ja pani
muutaman hyvän kuormallisen tästä nenäänsä; hän tarjosi Annallekin,
joka ei tainnut olla suutansa nauruun vetämättä. Vaan ehkä kohta Jussi
nuuskasi, ei hän kuitenkaan tahtonut saada mielehistänsä puheen alkua,
ja tosin se ei ole niin helppoa alkaa puhelemista kauniin tytön kanssa.
Ensimmäiset sanat ovat usein työläimmät; monta monista rakastunutta
nuorukaista on tälle salakarille venheensä pirstaksi laskenut; sillä
yhtä mahdotointa kuin on huonetta rakentaa perustusta panematta, yhtä
mahdotointa on myöskin puhetta alkaa mitään sanomatta. Viimein löysi
Jussi aineen alkuun päästäksensä; jos se oli sopiva eli ei, päättäköön
lukiamme; vaan ei hän sitä itse niin huonosti valituksi katsonut.
"Tänään tulee varmaan enempi vieraita, koska harakat nauravat niin
herttaasti puutarhassa."
"Ei minun tiedostani."
"Se on aivan vaka merkki. Tuonan nauroivat kotonani samoin, ja
ennenkuin tiesimme mitään, tuli pappiskunta."
"Sinä luulet niinmuodoin harakoilla olevan ennustus-hengen."
"En juuri sitäkään. Vaan tosin kyllä löytyy eläviä, jotka omat yhtä
ymmärtäväisiä kuin ihmisetkin."
"Kumminkin kuin muutamat."
"Niin, tosin löytyy ihmisiäkin, jotka ovat joksensakin tyhmiä. Minulla
esimerkiksi on yksi niin tölppömäinen palvelia, että tuskin luulen
toista löytyvän. Uskotkosta, että hän tänään itseäni tänne valmistaissa
asetti hevoset vanhain vaunuin eteen, ehkä minulla on koko viikko ollut
satulamaakari ja maalari saadakseni uudet täksi päiväksi valmiiksi.
Nämät ovatkin niin uljaat ja muhkeat, ettei toisia löydy koko
seurakunnassa. Tosin ne ovat jotensakin kalliit, vaan minun mielestäni
ei pidä jotakin uutta itsellensä laittaissa niin kopeekan päälle
katsoman, semmenkin kuin on varoja siihen; eiköstä niin, vaan kuinkas
luulet?"
"Sitä asiaa minä en ymmärrä. Isäni ei kysy koskaan semmoisissa neuvoja
vaimoväeltä."
Moni olisi tosin tästä Annan pistävästä ja pilkkaavasta vastauksesta
närkästynyt ja katsonut paraaksi olla vaiti; vaan Haaviston Jussi ei
ollut niitä miehiä, jotka niin pian antavat itsensä pelottaa. Uudestaan
nuuskaa nenäänsä pistettyä jatkoikin sen vuoksi:
"Hm, älä luule minua sentään niin tyhmäksi! Minä tiedän hyvin sinun
sekä yhtä että toista ymmärtäväsi; juuri sen vuoksi olenkin sinua
kosioinnut, ja isäsi on jo myöntynyt siihen; minä toivon sinunkin
olevasi samasta ajatuksesta."
Tämä kysymys ei ollut Annalle odottamatoin; hän vastasi sen vuoksi:
"Tässä kohdassa olen toisesta tuumasta. Minä en tahdo niin pian mennä
naimisiin. Usein tarvitaan monta vuotta itseänsä näin tärkeässä asiassa
päättää ja semmenkin pidempi tuttavuus, jos saatetaan jotakin onnea
tulevaisissa ajoissa toivoa."
"Se on niin hyvä ensin kuin viimeinkin päätettynä", vastasi Jussi.
"Sinä saatat olla vakuutettu naimistasi minun kanssani et koskaan
katuvasi. Minulla on talo, joka kyllä taitaa emännän ruokkia, niin
ettei köyhyyttä tarvitse pelätäsi; ja isäsi on luvannut minulle
kahdeksan tuhatta riksiä koreuksia ostaakseni. Me tulemme elämään
niinkuin paratiisissä. Saatatkos vielä parempaa toivoa?"
"Minä en rakasta köyhyyttä, vaan en myöskään pidä rikkautta
epä-jumalanani; minä en halua mitään korkeemmin, kuin että, näitä
molempia kohtia katsomatta, kiinittää sydämeni siihen, jota rakastan",
sanoi Anna ja nousi ylös mennäksensä huoneesta.
"Odota vähän, odota!" huusi Jussi, "ei nyt niin h----n kiiru kumminkaan
mahtane olla. Minulla on vielä enemmän sanottavaa. Kukatiesi rakastat
jotakuta toista, etkä minua? Siinä tapauksessa olisi hauska saada
tietää ketä. Huuto sanoo sinun Koiviston Kustaata rakastavasi, vaan
ethän niin lapsellinen lienekkään?"
"Miksi se niin lapsellista olisi?" kysyi Anna.
"Kyllähän se lapsellista olisi, jos sinä, joka olet niin rikas, tulisit
Kustaan vaimoksi, jolla on kyllä katsomista kuinka talostansa leivälle
tulee. Yhtäläiset sopivat aina paraiten yhteen; sen vuoksi olemme me
mielestäni väliäkuin toistamme vasten luodut, ja minä toistan vielä,
mitä jo äsken sanoin, ettet suinkaan koskaan tule tätä naimistasi
katumaan; sillä sinä saat tehdä ja hummastaa talossani, kuinka ikänäsi
itse tahdot. Jos sinua haluttaa juoda kahveata kerran eli kaksi
päiväänsä, on se vapaassa tahdossasi tehdä mielesi jälkeen siihen lupaa
kysymättä. Vieläkös parempaa saatat toivoa? No, älä nyt enään niin
nuhaiselta näytä, kaunis kultaseni! Tule ja anna minulle suuta
avio-liittomme vahvistukseksi!" Jussi nousi seisoalleen ja likeni
Annaa, halataksensa häntä, vaan tapaturma teki että kompastui
laattialla olevaan palliin ja kaatui suullensa pöydän ylitse, joka
tästä sai semmoisen täräyksen että kaksi sillä olevaa kaunista
vesipulloa ja yksi kukka-astia meni rikki. Anna ei tainnut olla
sydämellisesti nauramatta ja vielä suuremmaksi harmiksi Jussille kysyi
hän: "Miltä suuteleminen maistui?" Samassa avasi oven ja meni tiehensä.
Jussi nousi ylös, niin pian kuin mahdollista oli, läpimärkänä kuin
kaijakka. "Kirottu palli", sanoi hän itseksensä, "ja nuot
vesipullotkin, joittenka piti menemän rikki. Minä luulen että uudet
verka-vaatteeni tulivat vallan pilatuksi. Kaikki olisi sentään käynyt
hyvin, jollei vaan morsiameni olisi katsellut kometiaa. Ehkä luulee
minun niin honteloksi, etten koskaan taida seisoa jaloillani, koska
nauroi niin herttaasti. Vaan, hiisi ollen, minä tahdon näyttää toista!
Kyllä sitä ajattelin, että tänään jotakin mielikarvautta piti saamani,
koska menneenä yönä unissani sain niin kovin paljon hopea-rahaa, ja
pentele vieköön, eikö tänä aamuna kotoa lähteissäni kaikkein ensiksi
tullut vanha ämmä vastaani! Ahaa, siinäpä se oli! Se velho on noitunut;
vaan se on pian autettu. Jos kerta vaan luen isä-meidän takaperin, niin
ei ole noitumisestaan mitään."
Jussi rupesi nyt lukemaan, vaan samassa tuli sana lautamieheltä, että
kaikki oli valmista. Jussi luki kuitenkin rukouksensa loppuun,
Vakuutettu nyt olevansa vapaa sekä pirusta että kaikesta hänen
seurastansa. Vaan seuratkaamme häntä alas tupaan, nähdäksemme mimmoisen
päätöksen asia siellä saa.
6.
Lautamies ja Mikko Matinpoika istuvat, molemmat totisina, vastatusten
pöydän ääressä. Jussi seisoi vähän ulompana; myöskin hän näytti olevan
ajatuksissa, ja vielä etäämmällä seisoivat Kaisa ja Anna, viimeinen
vaaleana ja vapisevana, niinkuin ulpukka tyynen järven pinnalla. Hänen
suunsa ei ollut naurussa, hänen silmissänsä ei ollut kyyneltä; hänen
sydämensä vetäytyi kokoon. Hän oli muodoltansa enemmän kuolleen kuin
elävän näköinen, ja tosin hän olisi tällä hetkellä katsonut kuoleman
enkelin terve-tulleeksi vieraaksi.
Hirvittävää ja kauheaa on se, että yhdistää itsensä toiseen, jota ei
taida rakastaa ja jonka pelkkä lässä-olokin jo saattaa nurjamieliseksi.
Ainoastaan ajatuskin siitä on jo esi-maku iänkaikkisesta kadotuksesta.
Ja kuinka monta eikö sentään, semmenkin yhteisessä kansassa, ole tullut
tähän pakotetuksi! Hirvittävää on myöskin olla paikalla siinä tilassa,
kuin isä ei mistään muusta syystä, kuin ainoastaan noudattaakseen omaa
turha-mielisyyttänsä, menee uhraamaan lapsensa ajallisen onnen ja ilon.
Sillä en suinkaan tahdo sanoa lautamiehen aikoneen niin tehdä, sillä
hän luuli juuri tällä naimisella, jos se muutoin kävisi mielensä
jälkeen, vahvistavansa tyttärensä onnen.
Lautamies otti avio-liitto-kirjan käteensä ja luki sen vakavalla
äänellä. Sen tehtyä sanoi hän: "Minä toivon teidän molempain panevan
nimenne tähän, ja Jumalan runsaalla mitalla siunaavan teidän liittonne.
Tätä tärkeämpää paperia ette luullakseni koko elinaikananne vielä ole
nimellänne vahvistaneet. En sen vuoksi ihmehtelekkään sinun, Anna,
olevasi vähän tyhmistyksissä! Niin ovat tavallisesti aina naiset
painavain asiain päätös-hetkillä; vaan ole hyvässä turvassa, sillä sinä
saatat olla vakuutettu minun ei, tarkoin asiaa miettimättäni,
naimistasi Jussin kanssa päättäneeni, ja ehket nyt ymmärtäne kuinka
hyvin tarkoitan, tulet sen kuitenkin tulevina aikoina havaitsemaan,
jolloin sitä enemmän kiität minua. Ota sen vuoksi kynä käteesi ja
kirjoita nimesi!"
Kaisa tarttui lautamiestä käteen ja sanoi: "Minä olen turhaan koettanut
saada Annaa tähän mieltymään; hän ei tahdo niin pian mennä naimisiin,
ja kyllähän sen asian kanssa aikaa vielä onkin. Emmekö sen vuoksi
saattaisi jättää tätä joksikuksi ajaksi sillensä? Ehkähän sitten
paremmin suostuu siihen..."
"Sinä tahdot pitkittää asiaa?" sanoi lautamies vihoissansa. "Miksikä,
sen aivan hyvin tiedän; te vedätte molemmat yhtä köyttä; vaan älkäätte
luulko minua niin pettävänne, sillä minä olen teidän juonenne
havainnut. Tässä ei auta turhat puheet, tule nyt oitis ja kirjoita!"
Niinkuin pahantekiä, joka horjuvin askelin menee mestattaa, lähestyi
Anna pöytää; mutta hän ei ottanut kynää, vaan lankesi sen siaan
polvillensa isänsä eteen, joka istui totisena ja synkeä-mielisenä. Se
oli sydäntä liikuttavaa nähdä tämän kauniin tytön polvillansa
rukoilevan isältänsä armahtamista. Maalari, joka olisi tahtonut kuvata
rukoilevan enkelin, olisi tästä saanut kauniin ja sopivan mallin.
Lukiamme luullee kukatiesi lautamiehen tulleen tästä liikutetuksi ja
hellästi sulkeneen tytön syliinsä. Ei, hän tuuppasi hänen pois
tyköänsä, kirous huulillansa.
"Tämä menee liian pitkälle," sanoi Pietari Mikonpoika, joka tähän asti
oli istunut sanaakaan lausumatta. "Tämä menee liian pitkälle. Isä kiroo
lapsensa, ja millä oikeudella hän sen tekee? Sen vuoksi, ettei tämä
tahdo uhrata onneansa hänen ainoastaan omaa hyötyänsä tarkoittavain
tuumien edestä. Hyvä Matti Antinpoika! Tahdothan sinä ihmisiltä
pidettää ymmärtäväisenä miehenä; vaan nyt näytät merkkiä suuresta
hulluudesta; sillä onkosta se viisaan työtä tahtoa pakottaa tytärtänsä
naimiseen? Muista, että avio-liitto on pyhä, johonka kunkin pitää
itsensä antaman vapaasta tahdosta, rakkauden lämpimällä tunnolla,
vähintäkään tavaran suuruutta eli pienyyttä katsomatta. Ainoastaan
silloin me täytämme Luojan korkeat tarkoitukset aviosäädyllä,
ainoastaan silloin taidamme toivoa onnellisesti elävämme toisemme
kanssa. Maailmassa löytyy kyllä surua ja murheita, niinkuin myöskin
niitä ihmisiä, jotka koettavat saattaa elämämme päiviä katkeroiksi,
ettei meidän tarvitse pitää rauhan rikkojaa omassa huoneessamme."
"Sinä oikein saarnaat," sanoi lautamies. "Luuletkosta sitten, että Anna
tulisi Jussin kanssa onnettomaksi?"
"Kutsu sitä saarnaamiseksi eli miksis tahdot," vastasi Pietari
Mikonpoika; "minä en kuitenkaan sano mitään muuta, kuin mikä on totta
ja minkä olen nähnyt pakotetuista naimisista seuraavan. Sen katson myös
velvollisuudekseni, koska tapaus ja asia niin vaativat; sillä minä en
saattaisi koskaan rauhallisella omalla-tunnolla olla todistajana siihen
avio-liittoon, johonka ei molemmat antaa omasta vapaasta tahdosta, vaan
johonka jompikumpi pakotetaan. Mitä Annan onnellisuuteen tulee, en
vähintäkään epäile sanoa suutani puhtaaksi. Ei suinkaan hän minun
luullakseni Jussin kanssa monta iloista päivää tulisi elämään, koska ei
hän häntä rakasta, ja Jussin puolesta olisi tapaus sama."
"Jollei hän nyt oitis ensi silmän räpäyksessä rakasta Jussia", vastasi
lautamies, "niin saattaa hänen mielensä ajalle muuttua ja rakkaus
hänenkin sydämessään syttyä, kuin he tulevat toinen toisensa likemmin
tuntemaan. Yksi ensin, toinen sitten; eihän kaikki yhtä aikaa taida
tapahtua. Minä tunnen monta, jotka ei alussa ensinkään ole toistansa
rakastaneet, vaan jonkun ajan kuluttua toiseensa hyvin tytyneet; minä
olen myöskin nähnyt niitä, jotka rakkauden suloisimmissa toivoissa ovat
antauneet naimiseen, vaan jälkeenpäin eläneet niinkuin kissa ja koira."
"Tosin löytyy esimerkkiä molemmista", vastasi Pietari Mikonpoika; "vaan
harvoin tavataan kuitenkin onnellista, jollekulle toiselle kannalle
rakettua avio-iiittoa, kuin keskinäisen ja palavan rakkauden. Ulko-näkö
pettää usein, niinkuin nähdään sanan laskustakin: Kaunis kakku päältä
nähden, akanainen alta puolen. Kukatiesi ne, jotka sinun mielestäsi
elävät paraassa sovussa ja rakkaudessa, ovatkin peräti onnettomat,
koska koettavat peittää suruansa ja murhettansa teetellyllä ilolla.
Niitä löytyy myös, jotka luulevat itsensä rakastuneeksi, tyynemmin
ajattelematta, missä totinen rakkaus itsensä osottaa; jotka ainoastaan
hetken mieltymisestä johonkuhun eli vieteltynä sydämensä ensi
liikutuksesta jonkun kauniista muodosta antavat itsensä yhteyteen, jota
sitten kaiken elin-aikansa katuvat. Minun mielestäni pitää sen vuoksi
ensiksi tyyni tunteman sen, johonka aikoo kiinittää elämänsä vaiheet,
eikä tavallisuuden jälkeen jättämän kaikkea sattumukselle. Kuin nyt
sillä tavalla paraasta järjestään ja koettelemuksesta oman mielensä
mukaan on valinnut jonkun, jota taitaa rakastaa, saattaa myös
turvallisesti luottaa Jumalan kaikkea paraasen ohjaavaan huolenpitoon."
"Ennenkuins pidemmältä puhut," sanoi lautamies, "tahdon asettaa yhden
kysymyksen vastataksesi: jos sinulla olisi naitava tytär ja hänen
naimisiin aikoissaan pälkähtäisi päähänsä yhdistää itsensä semmoiseen,
joka nähtävästi pikemmin eli myöhemmin saattaisi sekä hänen että sinun
kerjäläiseksi, antaisitko hänelle vallan tehdä mielensä jälkeen eli
koettaisitkos valaista häntä sokeudessaan?"
"Tosin minä hänelle näyttäisin vaaran päätöksestään, ja jos hän olisi
ymmärtäväinen lapsi, tytyisi hän neuvoihini ja varoituksihini. Vaan sen
vuoksi en suinkaan tahtoisi häntä pakottaa toista ottamaan. Taidanhan
minä kukatiesi erehtyä yhtä hyvin kuin hänkin, ja kuinka surullista ja
sydäntä painavaa eikö se olisi, jos sydäntäni vanhoilla päivilläni
kalvaisi soimaus, että olen vikapää lapseni onnettomuuteen; kirouksen
koko paino tapaisi minua itseäni. Vaan jos tyttö sen siaan saa tehdä
oman päänsä jälkeen, ei hänellä ole ketään muuta syytettävänä
onnettomuuteensa, ja varmaan hän sen vuoksi levollisemmasti kantaa
kärsimyksensä. Tosin se olisi ikävää nähdä lapseni onnettomana, vaan
suuri lohdutus murheessa olisi kuitenkin hyvä oma-tuntoni, etten itse
pienintäkään ole tähän syypää. Vaan eihän meidän, hyvä lautamies, niin
pitkiä puheita tästä tarvitse pitää! Mitään semmoista ei saata tulla
kysymykseenkään. Anna on ymmärtäväinen tyttö, hän ei koskaan taida
valita niin kelvotointa, kuin sinä luulet."
"Semmoisesta tässä juuri onkin kysymys. Anna on sanonut minulle vasta
silmiäni tahtovansa mennä naimiseen Koiviston Kustaan kanssa, ja sehän
silmi-nähtävästi olisi suurin kaikista hulluuksista."
"Miksi niin? Minä en siinä saata nähdä mitään hulluutta", vastasi
Pietari Mikonpoika. "Kustaa on vilpas ja toimelias nuorukainen ja
hänestä tulee ajalle kelpo talonmies."
Näillä sanoilla oli sama vaikutus kuin jos salama olisi tavannut
jokaista heistä. Lautamiehen kiukku nousi korkeimmalleen; hän väänteli
suutansa, puri hampaitansa ja katseli viha-silmin ympäristöänsä. Jussi
seisoi kuin palavilla hiilillä. Paljaasta hämmästyksestä hän unohti
kokonaan nuuska-rasiansa, jolla tavallisesti aina muutoin neuvottomilla
hetkillä tapasi lohduttaa itseänsä. Vaan toisin oli tapaus Annan
kanssa; hänelle olivat Pietari Mikonpojan sanat parantava voide, joka
samalla hetkellä tunki läpitse jokaisen jäsenen koko hänen
olennossansa; hän ei enään seisonut surullisena ja kärsivän näköisenä,
vaan pikemmin iloisena ja väliäkuin voitolla. Mutta hänen ilonsa oli
lyhy, sillä lautamies lausui vihoissapäin:
"Tosin Kustaa on vilpas nuorukainen, vaan myöskin ylpeä konna, ja
ylpeys käy lankeemuksen edellä. Ei hänestä koskaan oikein kelvollista
miestä tule. Se olisi saattanut tapahtua, jollei hän olisi lukenut.
Vaan nyt hän ainoastan tahtoo istua lukemassa; hän ostaa kirjoja ja
pitää sanomalehtiä. Mitä p----tä talonpoika semmoisilla tekee.
Muistatkosta hänen esittelemistänsä kerran pitäjän kokouksessa
laina-kirjaston asettamisesta seurakuntaan, joka olisi tullut maksamaan
pitäjän miehille sata riksiä, väliäkuin ei meillä olisi muuhun rahaamme
pantavaa. Minä annoinkin hänelle silloin kelpo muistopalan, jonka
toivon sattuneen hyvään maahan. Jos hän vaan olisi saanut aikomuksensa
matkaan saatetuksi, olisi siitä seurannut, että suuri osa pojistamme
olisi ruvennut lukua harjoittamaan ja työt olisivat jääneet sillensä,
joka sotii vallan Jumalan käskyjä ja vaatimuksia vastaan; sillä niissä
seisoo: Otsasi hiessä pitää sinun syömän leipäsi, ja myöskin: joka ei
tahdo tehdä työtä, hänen ei myöskään pidä syömän."
"Sinä päätät väärin", sanoi Pietari Mikonpoika. "Kustaalla ei ollut
mitään senkaltaista aikomusta esittelemisellään. Hän on itse elävä
esimerkki siitä; täällä ei löydy koko seurakunnassa toista, joka
paremmalla toimella ja huolella pitää taloansa, ja sanomalehtien
pitäminen ei suinkaan saata olla vahingollinen; ei kellään talonpojalla
ole niin suurta kiirutta töitten kanssa, ettei joskus löytyisi
väli-aikoja, jolloin hän ei tee mitään, ja silloin tosin on
hyödyllisempi viettää aikansa lukemisella kuin viinapullon vieressä.
Usein saattaa myös sanomalehdistä jotakin hyödyllistä ja opettavaista
tulla tietämään. Ihminen ei elä ainoastaan itseänsä vasten; hän on
myöskin jäsen kansakunnasta, ja hänen täytyy sen vuoksi vaikuttaa tämän
hyödyksi ja edistykseksi. Saattaaksensa tämän oikein tehdä, on hän sekä
sivistyksen että valistuksen tarpeessa; sillä näitten molempain
puutteessa hän ei taida suurta hyvää vaikuttaa. Käsitys näitten
tarpeellisuudesta leviää päivä päivältä yhä laviammalle, oppineemme
tekevät työtä tekemistään näitten edistymiseksi, ja pyrkimisensä
ja vaivansa tulevat tosin tulevina aikoina kantamaan kauniin
hedelmän. Valistus edistyy, vaan pitkällöisesti, ehkä se saattaisi
jättiläis-askelin astuskella, jos vaan yhteinen kansa sitä suuremmalla
lämpömäisyydellä kohkelisi. Jos Kustaan esittelemistä tällä tavoin
katselemme, niin se ei suinkaan ollut hyljättävä."
"Katselkaamme sitä kuinka hyvänsä", lausui lautamies, "niin en
kuitenkaan ota sanaakaan takaisin siitä, mitä olen sanonut, ja minua
ihmehdyttä, että sinä saatat toisin puhua. Mitähän hyötyä
sanomalehdistä olisi? Eiväthän ne tee mitään muuta, kuin lykkäävät
valhetta niin paljon kuin ehtivät ja ennättävät. Eivätkä häpeä itse
kuningastakin vastaan kirjoittaa, väliäkuin hän ei osaisi ilman heitä
maata ja valtakuntaa hallita; ja kuinka kohtaavat he meidän
maaherraamme, josta rehellisyydessä ja kunnollisuudessa ei miestä
parata? Tämän päälle en taida ajatella villiin tulematta, ja jos minä
joskus tapaan nämät sanomalehti-herrat, niin katsokoot selkä-nahkansa."
"Monta aikaa ei ole vielä kulunut, kuin minä ajattelin melkein samoin,"
sanoi Pietari Mikonpoika, "vaan nyt minulla on sanomalehdistä aivan
toiset tuumat, jotka tahdon sinullekin osottaa, jos vaan mitään
virkkaamatta tahdot kuudella, etkä niinkuin äskein pienimmästäkin
sanasta, joka sattuu vähän happamalta maistumaan, syty tuleen; sillä
semmenkin tarvitaan kärsimystä ja malttamusta jotakin asiaa
tutkittaissa, jos sen kanssa toivotaan perälle tulla."