Produced by Tapio Riikonen
RIKAS TYTTÖ RUUSULAAKSOSSA
Kirj.
Pehr Thomasson
Muiden maiden marjoja II.
Helsingissä,
Theodor Sederholm'in kustannuksella.
Theodor Sederholm'in kirjapainossa.
1862.
Imprimatur: _C. R. Lindberg_.
1.
Yhdessä Blekingin kauniista paikoista löytyy suuri talonpojan talo,
nimeltä Ruusulakso, kolmelta taholta piiritettynä peilikirkkaalta
järveltä, jonka sinisissä aalloissa se kaksinkertainen punaiseksi
maalattu huonerakennus somasti kuvastelee itseänsä; vaan neljänneltä
taholta on suuri lakso. Tämä suviseen aikaan ihana paikka ansaitsisi
maalarin kuvata. Missä havaitsee silmä hedelmällisiä peltoja, joittenka
vilja, osoitellen sitä pientä järveä, häilyy länsi-tuulen puhaltaissa
sinne tänne; missä muutamia sammaltaneita tammia, jotka ajan
hävityksiltä kajoomatta yhtä tuoreina kuin vuosisatoja sitten vielä
heiluttavat latvojansa; missä muutamia sakeita koivuja, ystävällisesti
nojaavat latvojaan yhteen, niinkuin olisi heillä jotakin salaista
toisellensa kuiskuteltavana; missä taas pienen joen, kyntäin
hopiavakoansa lakson läpitse ja juostessansa kiiltävillä
vesihelmillänsä kastellen kahden puolen rannalla olevia pensaita, siksi
kuin viimein katoo pienen, niinipuiden ja leppäin piirtämän kummun
juurella. Tuhansia kukkia kasvaa tämän varjossa, monivärisillä
silmillään ujosti katsellen yhtä suurta ruusupensasta, joka uljaasti
rehentelee kummun ylimmäisellä kukkulalla.
Satu kertoo onnettoman prinsin tämän pensaan morsiamensa haudalle
istuttaneen ja vielä nytkin joka yönä puoli-yön aikaan tähän paikkaan
tulevan, silloin kyynelillänsä pensaan juuria kastain. Tämän syyn
vuoksi onkin se niin suureksi kasvanut. Tästä sadusta on talo nimensä
saanut.
Ympäristöä hätä hätää silmäiltyämme, käykäämme jo lukian luvalla
taloon.
Nyt on yksi sunnuntai-päivä touko kuussa. Me astumme sisään suureen,
avaraan tupaan. Laattia on kaunistettu tuoreilla kuusen haoilla, jotka
lemuavat hyvältä nenäämme; seinät ja katto kalkilla silatut; akkunat ja
ovet, kaapit ja muut huonekalut punaiseksi maalatut. Kaikki todistaa
hauskuudesta ja siistiydestä, ynnä semmoisesta mausta, jommoinen se
tähän aikaan usein tavataan usiamman voivan talonpojan huoneessa.
Kuvilla kaunistetulla, lumivalkealla peitteellä katetun pöydän ääressä
istuu talon isäntä, lautamies Matti Antinpoika, lukein Hagberin
postillaa. Hän näyttää keski-ikäiseltä, noin viiden kymmenen vuoden
vanhalta mieheltä, muodoltansa vaka-mieliseltä. Päättääksemme siitä,
että hän, tavan takaa nostain päätänsä kirjasta, silmäilee muita
kappaleita ympärillänsä, näyttäisi kuin hän syvästi ajattelisi jonkun
muun asian, vaan ei saarnan päälle. Semmenkin katselee usein vaimoansa,
yhtä vähäistä, lempeää ja iloista ihmistä, joka toimeliaasti hyörii
edes-takaisin laattialla, teeskellen yhtä ja toista pientä askaretta.
Milloin havaitsee vuoteen ympärillä olevassa, kukilla kaunistetussa
vaipassa laskoksen olevan ojastavan, milloin pöytä-peitteessä paltteen
silitettävän, ja joskus myöskin hämmähäkin hävyttömästi kyllä kekräävän
pientä lankaansa yhdestä akkuna liinasta toiseen; kohta kiiruhtain
sinne, poislakaisee pienellä tomuharjallansa sekä sen ahkeran
työntekiän, että hänen heikon työnsä. Näin askaroiten ei huomaa
miehensä häntä, eli oikeimmin hänen työtänsä katselevan, ennenkuin hän
joksikin lujasti lyö kirjansa kiini ja puhuttelee häntä nuhtelevalla
äänellä seuraamalla tapaa:
"Mielestäni on tänään jo tarpeeksi siivottu! Sananlasku sanoo kaikella
lopun olevan, vaan sinun ruvettuasi siivoomaan ei siitä tahdo koskaan
loppua tulla."
"No, älä pahastu äijäseni!" vastasi vaimo niin hiljaisella äänellä,
että siitä kyllä taisi havaita miehen olevan isäntä talossansa. "Eihän
mitään koskaan pidä puolieräiseksi jätettämän. Miltä se näyttäisi, jos
laastaisiin keskeltä laattiaa, vaan nurkat ja loukkat jätettäisiin
lakaisematta, eli pyyhittäisiin kolme akkunalasia, vaan neljäs jäisi
koskematta. Olen kyllä nähnyt, kuinka muutamissa paikoissa tavataan
tehdä. Ihmiset, jotka jotakin ymmärtävät, tämän sitten kylälle
huutavat, ja ei suinkaan syyttä; sillä en tiedä mitään harmillisempaa,
kuin että nähdä siivottomuutta joko taloillisen eli torpparin
huoneessa."
"Järjestystä ja siivoa minäkin tahdon sekä asioissa että töissä," sanoi
lautamies. "Vaan kohtuus on aina paras. Mitä yksi ryppy enemmän eli
vähemmän vuoteen ympärillä olevassa vaipassa tekisi, jos muutoin kaikki
on järjestyksessä. Kyllä sitä sitten käskisi, jos kaikkien pienien
kanssa niin askaroittaisiin. Jos ulko-töissä yhtä turhamainen olisin,
niin tarvitsisin kaksi vertaa enemmän työväkeä vuodessa, kukatiesi
suurempaa vuodentuloa talostani saamatta, kuin tähänkään saakka.
Edeltäpäin pitää asiansa selväksi ajatteleman ja suun pussinsa jälkeen
asettaman; jälestäpäin on se myöhäistä, ja ei kelpaa mihinkään."
Lautamiehen tätä jo tuhansia kertoja ennen luettua lorua huoneen
oikeasta hoinnosta uudestaan laskeissa, pani vaimonsa pois tomuharjan
ja istui pitkälle toolille, sanaakaan vastaamatta. Siinä tekikin aivan
ymmärtävällisesti; sillä Matti Antinpoika oli se mies, joka ei kärsinyt
vastustamista, semmenkin omassa huoneessaan. Ollensa velatoin ja voipa,
ei hänen tarvinnut kenenkään edessä niskojansa taivuttaa -- niin kuin
itse tapasi sanoa -- vaan vaati kuitenkin muitten ihmisten itseänsä
hänen edessään nöyryyttämään. Ylpeyttä löytyy talonpoikaisessakin
säädyssä, ja Matti Antinpojalla oli sitä enemmän kuin monella muulla.
Syy siihen oli, että oli rikkain koko seurakunnassa. Huuto tiesi
hänellä suuretta talottansa olevan ylitse tynnyrin kulta-rahoja
lainattuna; joka tapaus usein maailmassa saattaa ihmisen ylistetyksi ja
kehutuksi. Matti Antinpoika pidettiinkin sekä ylhäisiltä, että
alhaisilta suuressa arvossa.
Luonnolta varustettu hyvällä puhunlahjalla, puhui lautamies seurakunnan
miehien edestä kirkonkokouksissa ja muissa tiloissa, joissa seurakunnan
asioista oli kysymys. Kuitenkin kartti aina kirkkoherraa vastaan sanoa.
Tämä antoi yhdelle ja toiselle ilvesteliälle tilaisuuden kaikellaisia
halventavia pilkka-sanoja lausua lautamiehestä, vaan ei kellään ollut
rohkeutta hänelle itselle tätä sanoa. Ei sen vuoksi ollutkaan
ihmeellistä, jos luuli kaikki, mitä teki, oikeaksi ja laittamattomaksi.
Kotonansa hän oli kova ja toimellinen perheen isäntä. Vaimonsa kanssa
eli hyvässä sovinnossa josta kuitenkin enemmäksi osaksi kunnia on
luettava vaimollensa, joka kaikissa koitti noudattaa hänen tahtoansa;
jommoista käytöstä tähän aikaan harvoin tavataan emännillämme.
Vähän ajan kuluttua alkoi lautamies taas, vaan nyt niin alhaisella
äänellä, että se nähtävästi ihmehdytti vaimoansa, joka koitti kuudella
niin tarkasti kuin mahdollista oli ettei sanaakaan mahtaisi hukkaan
mennä. "Rakas Kaisani!" sanoi hän, "minulla on jotakin aivan tärkeää
sinulle sanottavaa, ja nyt väen kirkossa ollessa on meillä tilaisuus
asiasta rauhassa keskustella. Mielestäni rupee tulemaan aika tytärtämme
pois naittaa; hänellä on jo ollut niin monta kosioitsiaa, että
semmoinen juoksu minua kohta rupee äkööttämään. Sen vuoksi on paras
kohta päättää asia; koska sen kerran kuitenkin tapahtuman pitää."
"Minulle puolestani näyttää," vastasi Kaisa, "sen asian kanssa kyllä
vielä aikaa olevan. Anna ei ole vielä täyttänyt kahdeksaatoista vuotta,
ja hänen tarvitsee ilman sitä vielä vähän enemmän oppia, ennenkuin omin
päinsä taitaa huonettansa kunnollisesti hointaa."
"Anna taitaa kyllä huoneensa hointaa," vastasi lautamies äreästi, "niin
että sillä herrasmieskin saattaisi olla tytyväinen. Sen asian aivan
hyvin molemmin ymmärrämme, ja se ei suinkaan estä naimistansa:
nuorimainen hän kyllä vielä on; vaan raudan kuumana ollessa on paras
takoa."
"No! ethän vaan tyttöämme jonkun herrasmiehen kanssa naimisiin
tahtone?"
"Jumala varjelkoon siitä! Sekä nimismies että monta muuta siistiä
herraa on kyliä häntä kosioinnut; vaan en tiedä mitään viheliäisempää,
kuin että talonpoikaiset ihmiset menevät naimisiin herrasväen kanssa;
pysyköön kukin säädyssänsä!"
"Se on aivan tosi! Muistan kyllä, mikä riema oli sisareni tyttären
naimisiin aikoissa yhden nimismiehen kanssa. Ilo oli silloin korkeinna,
vaan muutaman vuoden kuluttua pantiin miehensä pois viralta. Nyt ei
niillä vaivaisilla ole mitään. Minä oikein surkuttelen häntä, sillä hän
oli hyvänluontoinen tyttö ja olisi ansainnut paremman miehen saada;
vaan kullakin on tässä mailmassa sallimuksensa."
"Minun luullakseni on ihminen itse syy tilaansa. Kyllähän sen jo
edeltäpäin nähdä saattoi, ettei naimisesta nimismiehen kanssa mitään
onnea seuraisi. Sen kyllä sanoin sisaresi miehelle, ehkei hän sitä
uskonut; nyt näkee sanani todeksi: niinkuin siasi teet, niin saat
maata. Lapsiansa naittaissa tarvitsee tarkoin katsoa eteensä; sillä se
ei ole niin paljasta tyhjän tointa, kuin moni luulee. Sen vuoksi
olenkin asiaa tyyni tutkinut, ja oikein peräänajateltuani en ketään
Annan monista kosioitsioista ennen Haaviston Jussia vävykseni tahtoisi.
Sen jälkeen kuin olen kuullut, pitää hän taloansa miehen tavalla. Hän
on myöskin rikkain koko seurakunnassa, ja olisikin melkein häpiä
semmoista tilaisuutta käsistänsä päästää. Minä juttelin hänen kanssaan
hiljan ja lupasin tänä päivänä jälkeen Jumalan palveluksen antaa
vastauksen. Eihän sinulla tätä vastaan mielestäni ole mitään
sanomista?"
"Ei suinkaan mitään, jos vaan Anna mielistyy; vaan en ole koskaan vielä
kuullut hänen siitä sanaakaan mainitsevan. Meidän täytyy sen vuoksi
hänen mieltänsä kysyä ennenkuin vastausta annamme."
"Kysyämme häneltä täytyy, vaan luullakseni mieltyy hän asiaan. Vaan jos
olisi vastahakoinen, puhun kanssansa järjellisesti ja näytän hänelle
velvollisuutensa vanhempainsa tahtoa noudattaa jotka kuitenkin paremmin
ymmärtävät mikä hänelle tulevaisessa ajassa hyödyksi on."
"Eihän aikomuksesi lienee häntä siihen pakottaa? Se olisi suuri synti!
Koska ei meillä ole usiampaa kuin yksi lapsi ja niin paljon Jumalan
siunausta, tulee meidän näin tärkeässä asiassa, joka saattaa ihmisen
onnelliseksi sekä nyt että tulevaisissa ajoissa, jättää hänelle vapaus
mielensä jälkeen valita."
"Pakotusta en luule tulevan kysymykseenkään. Vaan jos niin olisi,
katson velvollisuudekseni tyttäreni tulevaisesta ajasta murhetta pitää.
Naiset puhuvat toisestansa piittaamisesta ja näkevät unta ikuisesta
rakkaudesta, jommoista ei koskaan ole löytynyt maailmassa, ja siinä
suloisessa toivossa antavat itsensä naimisiin. Mitä tästä seuraa?
Viikon eli kaksi on olo niin ihanaa; vaan kohta muuttuu kaikki
toiseksi; semmoisia esimerkkiä löytyy yllin kyllin. Ethän sinäkään, jos
oikein muistat, alussa minusta pitännyt; muistan vielä, kuinkas itkit
ensikerran kuulutettaissa ja monta aikaa perään; vaan onhan kaikki
hyvin käynyt! Tähän saakka olemme hyvässä sovussa eläneet, ja Jumalan
avulla elämme tästäkin lähin."
Kaisa ei vastannut mitään, vaan huokaisi syvästi, ja näytti melkein
kuin olisi kyynele ollut poskillensa vierimäisillään. Ehkei ollutkaan
niin onnellinen, kuin lautamies luuli.
Lautamies veti vähän suutansa nauruun, niinkuin olisi aikonut puhetta
jatkaa, vaan käänsi sen siaan päätänsä oveen, joka aukeni ja josta
nuori tyttö astui sisään. Hänen mustanruskea tukkansa, varjoova
kauniita kasvojansa, ei rippunut valloillaan tuulen heiluteltavana,
vaan oli pantu pitkälle palmikoille, jonka pää oli punaisella silkki
nauhalla sidottu kiini. Ilo ja toivo loistivat hänen suurista,
mustan-sinisistä silmistänsä, ja terveyden ruusu-karva oli maalattu
hänen poskillensa. Rintansa peitettiin mustalta samettisesta liiviltä,
joka aivan pisti silmään niitä lumivalkeita hiljaisia vastaan, jotka
suojelivat hänen käsivarsiaan. Ruumiiltansa oli hoikka vaan kuitenkin
täysinäinen, ja joka liikunnossa oli liukkautta ja suloisuutta ynnä
luonnollisuutta, omaisuudet usein vielä tavattavat kauniilla Blekingin
tytöillämme, ennenkuin kaupungin luonnottomalta koreilemiselta ovat
tartutetut.
Käytöksestänsä tässä luulisivat lukiamme hänen jonkun kaupunkilaisen
hyvin kasvatetuksi tyttäreksi. Vaan ei kuitenkaan ollut kukaan muu,
kuin tytär talossa, se rikas tyttö Ruusulaksossa, niinkuin häntä
tavallisesti kaikilta kutsuttiin. Lautamies, puhuessansa tyttärensä
usioista kosioitsioista, ei tosin kehuaksensa sitä tehnytkään; sillä se
on aivan ymmärrettävä, ettei niin kaunis ja rikas tyttö nuorilta
miehiltä havaitsematta jäänyt. Nämät tulivatkin kaikilta tahoilta
muutamat hänen kauneudestansa, vaan usiammat suurelta rikkaudeltansa
vietellyt. Kaikki kantoivat edes uhrinsa hänen sydämensä altarille,
vaan turhaan! Jos hän rakasti jotakuta eli ei, oli salaisuus suljettu
omaan sydämmeensä. Yksi ja toinen kyllä tiesi siitä kuiskata, vaan se
näytti niin vähän toden mukaiselta, ettei sitä kukaan uskonut.
Hauskaa on olla suutoinna sanatoinna katseliana jossakussa paikassa,
jossa löytyy rikas ja kaunis tyttö. Tykkyvällä sydämellä ja palavilla
silmillä tulee kosioitsia ja puhuu syvästä rakkaudestansa; tämän tuskin
ennätettyä pois, tulee toinen ja laskee samaa lorua. Jolloin kulloin
myöskin tapahtuu, että kaksi eli kolme osaa tulla yhteen aikaan;
silloin on hauska kunkin erinäistä kasvonluontoa katsella; yksi koittaa
mahdollisuuden jälkeen salata harmiansa; toinen on vihasta punainen
kuin kukko; kolmas, jolla on paras onni tytön tykönä, silmäilee
kosio-kumppaniansa yli olkaensa, voitto-juhlaa jo sydämessänsä
viettäen. Vaan kuinka asia kääntyy, tassuttelevat kaikin mennä
tiehensä, kukin saatuine rukkasineen.
Anna oli tuskin ennättänyt sanoa hyvää päivää, panna pois virsikirjansa
ja kukkansa, ennenkuin kaukaa mies kysyi: "Mitä uusia kirkosta?"
"Kirkkoherra piti niin kauniin saarnan! Esipuhe seisoo Johanneksen
evankeliumissa; jos saan raamatun, niin haen paikan," vastasi Anna niin
heleällä äänellä, kuin huilun soitto.
"En minä huoli saarnasta; eikö siellä kuulutettu jotakuta huutokauppaa,
pitäjän kokousta eli..."
Lautamies ei ennättänyt päättää puhettansa, koska kuuli ulkona jyrinän
pihaan ajavista vaunuista. Hän nousi ylös istualtansa, katsoi ulos
akkunasta ja sanoi: "Täällä tulee vieraita!"
2.
Tuokion kuluttua astui kaksi miestä sisään. Toinen heistä oli vanha,
harmaatukkainen, jonka kasvoihin vuodet olivat kyntäneet syviä vakoja.
Toinen taas oli vielä nuori, noin kolmen kymmenen vuotinen,
ympyriäisillä, lihavilla kasvoilla; joka taholle pystyyn seisova
tukkansa ei ollut juuri punainen eikä keltainenkaan, vaan näytti
kummallisesti sukua olevan molemmille. Silmänsä olivat harmaat ja
nalteat; jos jotakin rupesi katselemaan, olivat kuin siihen kiini
noidutut. Ruumiiltansa oli hän aivan lyhy, paksu ja tukeva. Joka
liikunnossa oli tänkeyttä ja hitaisuutta, jota tuskin nauramatta
saattoi katsella.
Kättä tavallisuuden jälkeen paiskattua, avasi lautamies oven suureen
tupaan ja käski vieraitansa astumaan sisään. Täällä loisti kaikissa
merkillinen ylöllisyys; seinät olivat kaunistetut ranskan tapeetillä ja
suurilla seinä-peilillä. Lasinen kynttilä-ruunu rippui katosta, kaikki
huone-kalut kiilsivät ja läikkyivät; suuret silkki-vaipat rippuivat
kauniissa poimuissa korkeitten akkunain edessä. Puuttui ainoastaan,
että laattia olisi ollut maalattu, taitaaksemme verrata tätä huonetta
jonkun rikkaan kauppiaamme uljaasen asuntoon. Jotakin pitää kuitenkin
aina puuttuman, pane mieleesi se, sinä kuin niin mielelläsi tahdot elää
herroiksi, ja opi kerran kaikkien edestä pysyyn niitten rajoen sisässä,
kuin luoja sinulle on asettanut. Askele niistä tekee sinun
pilkanalaiseksi kansa-ihmistesi silmissä. Olkoon tämä tästä kylliksi
sanottu. Nyt kertomukseemme.
Emännän tarjottua kahveata puhtaista, kullatuista poslini-kupista ja
kaikenlaisten turhanaikaisten asiain puheeksi tultua, käski lautamies
tuomaan totia. Anna kiiruhti kohta likimmäisestä kaapista ottamaan
pienen lumivalkean pöytäliinan, jonka levitti vähäiselle, ympyriäiselle
tuvan yhdessä nurkassa olevalle pöydälle. Sillä aikaa palasi Kaisa,
tuoden tullessaan toti-lasia ja hopeakannun, täytettynä lämpöisellä,
höyryävällä teevedellä. Nyt istui lautamies vieraineen nauttimaan tätä
virvoittavaa juomaa, jolloin seuraava väli-puhe syttyi keskellänsä:
"Minä olen tänään," sanoi se vanha mies, nimeltä Pietari Mikonpoika,
"aivan tärkeässä asiassa seurannut veljeni poikaa tänne. Hänellä on
näetsä aikomus tytärtäsi tulla kosioitsemaan, hyvä ystäväni, Matti
Antinpoika! Ennen kyllä jo on kanssasi asiasta puhunut, vaan hän tahtoo
jota pikemmin sitäparemmin vastausta, saattaakseen kääntää ajatuksiaan
toiselle haaralle, jos täällä ei onnistuisi. Tätä tapahtuvan ei minulla
kuitenkaan ole syytä luulla, sillä totta puhuakseni et koskaan saata
tytärtäsi Haavistoa parempaan taloon asettaa, ja mitä Jussiin kuuluu,
niin on hän tähän päivään saakka kelpomiehen tavalla asiansa
toimittanut."
Nähtävästi hyvillä mielin tästä kehumisesta rypisteli Jussi tytyväisenä
silmiään ja littasi vähän lasistansa, odottaissansa lautamiehen
vastausta.
"Olen kyllä asian ottanut miettiäkseni," vastasi lautamies, ottaen
juhlallisen muodon päällensä, "ja mitä Jussiin tulee, ei ole minulla
häntä vastaan mitään; vaan ennen itseäni siihen päätettyä tahtoisin
mielelläni tietää, millä kannalla asiansa ovat. Tähän aikaan on aivan
tarpeellista katsoa eteensä; parempi on vettä ojassa, kuin joessa
sulkea."
Nyt tuli Jussin vuoro puhua, ja muutaman kerran ensistä ryäistyänsä ja
hyvän joukon nuuskua nenäänsä pistettyänsä, alkoi seuraavalla tavalla:
"Asiani ovat sillä kannalla, ettei suinkaan tarvitse hävetäni niistä
selvittää vaikka itse maaherrallekin. Ei minulla ole kahta tuhatta
riksiä enempää velkaa talostani, ja jos tänä vuonna saan yhtä paljon
perunoita kuin viimeis-vuonakin, saatan paloviinaa sen rahan edestä
myydä. Muutoin taidan talossani ruokkia neljäkymmentä nautaa ja kuusi
hevoista, pientä karjaa mainitsemattani, jota en tässä tilassa katso
tarpeelliseksi. Setäni tietää totta puhuneeni."
"Aivan totta se on," sanoi Jussin setä, naurain vähän nyrkkiinsä.
Vaan lautamies ei ollut vielä täydellisesti tytyväinen. Hän kysyikin
sentähden: "Kuinka paljon talostasi maksat veroa vuodelta? Onko
talossasi kyllä tilaisuutta uutta peltoa tehdä? Se on tähän aikaan
aivan suuresta arvosta; minä saan kahta vertaa suuremman tulon
talostani nyt, kuin ennen."
Nämät kysymykset tulivat kaikki mielensä jälkeen vastatuiksi ja
välipuheensa kesti vielä muutaman hetken asioista samasta johdosta.
Vaan näitten ollen lukiallemme aivan vähän huvittavia, tahdomme saattaa
asian lopulle; mitä jo on sanottu lienee tarpeeksi näyttääksemme kunkin
mielenluonnon heistä.
Vähän aikaa ajateltuansa löi lautamies kättä Jussin kanssa, sanoin:
"Sinun vaan ei kenenkään muun pitää saaman tyttöni! Ensi lauvantaina
pidetään kihlajaiset; tule sen vuoksi niin aikaisin tänne, että samana
päivänä taidamme ottaa kuulutuksen. Sinun ei tarvitse tänä ehtoona
Annan kanssa puhua mitään; itse tahdon sanoa hänelle päätökseni, ja
niin on asia ratkaistu."
Iloisena kuin haukka kyhkysen saatuansa matkusti Jussi kotio, kerta
toisensa perään huutain: Ah kuinka olen onnellinen! Vaan jättäkäämme
hän autuaalliseen vimmaansa ja kääntäkäämme silmämme toisaalle.
Anna oli vallan tietämätöin isänsä nykyisestä päätöksestä; hän oli
sillä aikaa äidiltänsä saanut luvan mennä tervehtämään erästä sairasta
naapurissa. Tultuansa kotio, ei hän mennyt oitis sisään, vaan seurasi
pientä, monessa mutkassa lakson läpitse juoksevaa ja jo ennen
mainitulle kummulle saattavaa polkua. Täällä istui hän ruohostolle,
noukki siitä suuresta ruusu-pensaasta muutamia ruusuja ja rupesi,
niistä kiehkuraa sitoissaan, laulamaan.
Laulaessaan katsahti hän tavan takaa järvelle, ikäänkuin olisi jotakuta
odottanut. Ei kauan viipynytkään, ennenkuin pieni venhe rupesi näkymään
kaukana selällä. Köykäisesti kuin hirvi juoksi tämä kiiltävien aaltojen
ylitse ja muutaman hetken kuluttua oli jo rannalla. Hoikka, vilpas
nuorukainen hyppäsi venheestä, vetäin tätä vähän matkaa perässään
pehmeälle ruohostolle ettei aallot mahtaisi sitä vietellä järvelle.
Hänen jokapäiväset, siistit vaatteensa peittivät ruumiin, niin hyvin
muatun ja kauniin, kuin se muinaan mahtoi Adonilla olla. Musta tukkansa
oli hyvässä järjestyksessä ja korkean otsansa alta loistivat ruskeat
silmät, todistain vilppaasta luonnosta. Pitkänluontoisissa, valeissa
kasvoissansa oli jotakin mielistyttävää, joka saattoi nämät kauniiksi.
Havaittuansa tytön kummulla, seisoi hän tota pikaa tämän vieressä,
tervehtäin häntä seuraavilla sanoilla: "Hyvää ehtoota, kaunis Annani!
Kuinka sinä voit? Oletko sinä jo minun unohtanut, eli miksi et
kertaakaan ole minua käynyt katsomassa? Yksi ainoa sana huuliltasi,
yksi ainoa katsanto kauniista silmistäsi, ja minä olisin valittamatta
tyhjentänyt kärsimyksen pikarin, kuinka katkera se ikään ehkä olisi
ollut viimeiseen pisaraan; vaan turhaan; tätä lohdutusta ei minulle
suotu. Oletko sinä minun jo unohtanut?"
Näihin kysymyksiin ei seurannut mitään vastausta. Anna seisoi
äänettömänä kuin kuva. Viimein sanoi hän hiljaisella, tuskin kuuluvalla
äänellä: "Sinua en koskaan unohda!" Tätä sanoissaan nosti hän ujosti
suuret, mustansiniset silmänsä ylähälle maasta ja kyynele vieri pitkin
poskiansa. Samoin vierii kasi-pisara pitkin puhtaita ruusunlehtiä,
auringon idässä säkenöitsevää silmäänsä nostaissa.
"Rakastettu Anna!" sanoi nuorukainen ottain tytön käden omaansa. "Minua
et koskaan unohda! Etköstä sinä niin sanonut? -- Ja minä --
unohtaisinko minä sinun? En! niinkauan kuin veri juoksee suonissani,
olet sinä toivotuksieni pää-maali, niinkauan kuin sydämeni tytkyy, on
se sinun; sinä olet hyvä enkelini; kuullessani äänesi, hiljenevät
myrskyt sydämeni merellä, ja kaikki tulee tyyneksi, niin tyyneksi, kuin
ei olisi mikään myrskyinen tuuli siellä puhaltanut. Ja sentään
pakotetaan kukatiesi tämä ääni lohdutuksen sanoja toisen korvaan
kuiskaamaan, tämä käsi rakkauden siteitä toisen kanssa kiinittämään."
"Ei ikänänsä, ikänänsä! sanoi Anna, vetäin kätensä niin äkisti
takaisin, että nuorukainen horjahti ja oli kaatumaisillaan. Vähään
aikaan ei kumpikaan näistä toistansa rakastavista puhunut mitään, vaan
silmänsä sanoivat sitä enemmän. Kuinka usein eikö silmäys, oikein
ymmärretty, sano tuhansia sanoja monta vertaa enemmän. Nuorukainen
havaitsi liian arkaa kieltä sielun suloisessa kanteleessa koskeneensa;
hän päätti sentähden tästälähin paremmin varansa pitää. Hän istui
ruohostolle, otti sen puoli-valmiin ruusu-kiehkuran käteensä ja rupesi
puhumaan lempeämmällä äänellä seuraavaan tapaan:
"Rakastettu Anna! tule ja istu tähän ruohostolle, tämän suuren
ruusu-pensaan viereen, ja hengittäkäämme sisäämme kukkain hyvää lemua.
Katso! kaikki on niin kaunista; kuu hopioitsee korkeat puut, ja
tuhansittain tähtiä katsoo niin lempeästi alas maamme laksoihin.
Ystävällisesti suovat suostumuksensa rakkauteemme; sillä tuolla
ylähällä ei löydy kateutta."
"Kuule! kuinka veden haltian suloinen kanteleen soitto kuuluu tyyneltä
järveltä; hän soittaa surevalle morsiamellensa, joka ainoastaan
ikävöitsee takaisin maamme laksoihin, ne kerran, näiltä suloisilta
ääniltä vieteltynä, jätettyänsä; vaan joka kerta hänen päätänsä
aalloista nostaissaan ja paeta aikoissaan tarttuu veden haltia
uudestaan kanteleensa punaisiin kultakieliin, vietellen niistä suloisia
ääniä. Silloin sukeltaa hän jälleen alas helmillä kaunistettuihin
salihinsa."
"Ah kuule! tuolta tuonempata kuuluu yksiäänisesti kohisevan kosken
kanssa yörastaan ihana ääni; hän laulaa morsiamellensa! rakkauden puhe
sulaa suloisissa äänissä erittämättömään yhtyyteen."
"Rakastettu Anna! Etköstä tunne autuaita liikutuksia sieluasi
läpitse-tunkevan? Eiköstä muisto, niinkuin hyvä enkeli, näytä sinulle,
levittäin kirjaansa eteesi, kauniita ja moninaisia kuvia muinaisista
ajoista? Muistatkosta vielä, kuinka ihastuit, minun sinulle, molemmin
pikkuisena ollessamme, kukkain nimiä opettaissani, ja kuinka
sydämellisesti taputit pieniä käsiäsi yhteen."
Se hyvänpuheliainen nuorukainen vaikeni. Oliko se muisto lapsuuden
hauskoista ajoista eli toivo tulevista, joka tällä hetkellä
läpitse-tunki Annan sielun? Minä en tosin sitä tiedä! Vaan sen tiedän,
että hänen otsansa valkeni, silmänsä loistivat, poskensa punottivat ja
suunsa oli naurulla. Hän oli iloinen, eikä se ihmeellistä ollutkaan,
sillä molemmat istuivat käsi kädessä, unohtain maailman murheet ja ehkä
hereillänsä kuitenkin vaipuneina suloisiin unihin. Lukiani! oletkos
koskaan rakastanut -- rakastanut sanan oikeassa merkityksessä? Ah!
Silloin on sinullakin semmoisia hetkiä ollut, ja minun ei tarvitse
näistä sinulle kertoa. Vaan jos ei rakkaus ikänänsä ole säteillänsä
sydäntäsi sytyttänyt, olisi koetukseni näistä kertoa ainoastaan turha
vaiva.
Molempain vähän aikaa ääneti oltua, sanoi Anna viimein, laskein kätensä
nuorukaisen otsalle: "Ah! kuinka sinun kasvosi ovat käyneet kelmeeksi!
En ollut sinua tullessasi ensin tunteakkaan; tosin sinä olet mahtanut
olla kovasti kipeä?"
"Sangen kovasti minua on tauti ransinut ja jollei lääkärin apua
aikanansa olisi tullut, emme tässä maailmassa suinkaan toistamme enään
olisi nähneet. Lämmin-tauti on aivan kovaa sairastaa; usiammat siitä
menevät hautaan. Tosin myöskin monta kuolee huolimattomasta hoinnosta,
koska suurimmalla osalla yhteisestä kansastamme on se hullu luulo,
lääkärin apua hakea olevan synnin; 'kyllä Jumala auttaa.' Eivätkä saata
ymmärtää lääkärin ainoastaan Jumalan avulla sairasta kuoleman kynsistä
taitavan pelastaa. Vaan älkäämme nyt tällä hetkellä enään siitä puhuko;
minä olen nyt jälleen terve, ja ethän minua sen vuoksi hyljänne, että
kasvoni ovat entistä kelveemmät."
"En, en suinkaan! Sitä sydämellisemmästi minä sinua rakastan. Vielä
pikkuisena lapsena ollessani sanoit kerran minulle kuun olevan
rakkauden auringon; siitä hetkestä olen häntä sanomattomasti
rakastanut, ja hän on kuitenkin mielestäni monta vertaa sinua
kelmeempi. Vaan miksis nuhtelit minua siitä, etten sairastaissasi sinua
ole käynyt tervehtämässä? Sinä tiedät kuitenkin aivan hyvin isäni ei
koko vuoden mittaan kertaakaan siihen lupaa antaneen. Syytä siihen en
tiedä; vaan joka kerta kysyissäni pimenee hänen otsansa ja hän näyttää
niin vihaiselta, että minä muuta vastausta odottamatta, kuin minkä jo
olen lukenut hänen kovissa kasvoissansa, menen tieheni."
Näistä sanoista hämmästyi Kustaa ja hänen kasvonsa kävivät vielä
kelmeemmäksi; joka tällä hetkellä olisi tainnut nähdä hänen sydämensä
syvyyteen, olisi tosin havainnut pimeän, ei pienimmältäkään toivon
säteeltä valaistun rotkon. Vaan Anna jatkoi huomaamatta Kustaan
hämmästystä ja liikutuksia hänen sielussansa: "Semmoisina hetkinä on
suloista olla yksinänsä ja hiljaisuudessa itkeä. Monta monista kertaa
rukoilin minä sinun edestäsi Jumalaa ja hän kuuli rukoukseni; sillä
enkelin ääni kuiskasi korvaani meidän kohta toisemme näkevämme. --
Kustaa! sinä olet suutoin sanatoin; sinun on kukatiesi vilu; ehtoo on
vilpeä ja sumu kylmä; me olemme istuneet liian kauan."
"Emme suinkaan ole istuneet liian kauaa," vastasi Kustaa. "Minun ei
myöskään ole vilu; minä ainoastaan ajattelin tulevaista aikaa. Anna!
sinä et tunne maailmaa tuhansine juonineen, ja onnellinen sinä, jos et
tätä koskaan tulisi tuntemaan. Mielelläni tahtoisin salata, mitä
minulla nyt on sinulle sanottavaa, vaan se on kerran kuitenkin
tapahtuva, ja sentähden niin hyvin nyt kuin toiste! Minä tiedän sinun
minua niin sydämellisesti rakastavan kuin ikänänsä joku taitaa
rakastaa, ja yhtä sydämellisesti rakastan minä sinua; sinun tähtesi
jätin lukemisen ja päätin ruveta talonpojaksi. Tätä en suinkaan kadu;
sillä ihminen taitaa olla hyödyllinen missä tilassa hyvänsä, kuin hän
vaan tahtoo. Vaan minä en miettinyt niitä esteitä, jotka saattavat olla
yhdistystämme vastaan. Minua aavistaa isäsi tahtovan naittaa sinua
suureen tavaraan, mielestäsi huolimatta."
"Sinä erehdyt, Kustaa," sanoi Anna. "Isäni on kyllä kova ja
järkähtämätöin; vaan niin julma hän ei saata olla. Hän sanoo aina
onnellisuuttani tarkoittavansa, ja seisoohan katkismuksessa elämän
oikean arvon ja onnellisuuden ei olevan korkeudessa, rikkaudessa eli
maallisissa tavaroissa. Kuinkasta hän sitten saattaisi minulta kieltää
anomistani? Eihän meidän taivaallinen isämmekään lapsiltansa kiellä,
mitä anovat, kuin he vaan ovat kuuliaisia ja vanhurskaita."
Näissä sanoissa löytyi niin paljon lapsellista luottamusta, ettei
Kustaa sanonutkaan mitä juuri oli sanomaisillaan; sen siaan syleili
hellästi tätä hoikkaa tyttöä ja suuteli hänen punaisia huuliansa.
Samassa kohisi pieni tuulen puuska laksossa ja pudisti ruusu-pensasta,
niin että ruusut vuodattivat kyyneliä, jotka pienien hopea-helmien
näköisinä vierivät sametti-hienoon maahan.
"Nyt on jo puoli-yö", kuiskasi Kustaa, "meidän täytyy erota!
Mittumaari-aatto-ehtoona tapaamme toisemme jälleen; siksi hyvästi!"
"Hyvää yötä," vastasi Anna ja meni köykäisin askelin kotio päin.
3.
Kotio tultuansa kiipesi Anna hiljaa rappuja myöden ylös pieneen,
huonerakennuksen toisessa kerrassa olevaan kamariinsa. Oven
suljettuansa avasi kohta järven puolehisen akkunan, vaan turhaan katsoi
hän ulos; sumu ja pimeys oli asettunut näitten toistansa rakastavien
välille. Sen vuoksi sulki akkunan, pani maata pehmeälle sialleen, vaan
ensi kerran eläissänsä puuttui häneltä koko yönä uni. Ajatus, ettei
isänsä mahtaisi suostua hänen yhdistykseensä niin sydämellisesti
rakastetun Kustaansa kanssa, karkoitti unen silmistänsä. Sen päälle ei
ollut koskaan ennen ajatellutkaan; ja koskapa seitsemäntoista vuotinen
tyttö, jonka sydän on rakkauden säkeiltä tullut sytytetyksi, jonkun
muun asian, kuin rakkauden ja ilon päälle ajattelee? Toivo rakentaa
silloin linnoja, jotka raukeevat tyhjään; vasta jälkeenpäin näyttää
koettelmus elämän vaiheista, kuinka monta suloista toivoa on turhaan
rauennut. Nyt vasta rupesi arvelemaan miksi isänsä häntä oli kieltänyt
Kustaata tervehtämästä. -- Kukatiesi sen vuoksi, että rakastan häntä?
Ei, se on mahdotointa! Kustaa on niin rehellinen ja hyvänluontoinen; ei
kellään ihmisellä sovi häntä vastaan mitään olla, ja isäni on myös
hyvänluontoinen; hän ei suinkaan tahdo minua pakottaa; semmoisen
epäluulon on joku paha henki Kustaan sieluun istuttanut. Vaan ei!
Kustaan sielu on puhdas, sinne ei pääse mikään paha henki. Ainoastaan
hyvät henget pitävät siellä asuntoansa.
Tämmöisissä levottomissa ajatuksissa kului yö. Aamu läheni, luonnon
suuressa valtakunnassa heräsi kaikki eloon ja liikuntoon. Käet, nämät
metsän vartiat, kukkuivat puissa ja linnut visertivät suloisilla
äänillään iloista aamu-virttänsä. Anna avasi taas akkunan. Lempeä
länsi-tuuli kuiskasi aamu-tervehdyksensä hänen korvaansa ja saatti
levottoman sydämensä jälleen tyyneksi. Aamu-rukouksensa luettua, jota
ei koskaan unohtanut eli laimilyönyt, rupesi kastamaan kukkiansa, jotka
savi-astioissa siellä täällä seisoivat huoneessa. Tämän kanssa
askaroitessansa aukeni ovi, ja lautamies astui sisään. Tulonsa näin
aikaisin oli sekä kummallista että odottamatointa, pelko ja vapistus
syttyi niin kovasti Annan sydämessä, että oli melkein pyörtymäisillään.
Vaan silmäys isänsä kasvoihin vakuutti hänen tulevan aivan
ystävällisessä asiassa.
"Ylähällä jo näin aikaisin," sanoi lautamies, "ja päälliseksi vielä
täydessä työssä kukkiesi kanssa! Se on tarpeetointa vaivaa; sillä
ulkona niityllä kasvaa tuhansittain kukkia pienimmättäkään hoinnotta.
Vaan jos se huvittaa sinua, mahdat mielelläsi antaa heille kaiken
tarpeellisen hoinnon; se näyttää sinun ainoastaan liikkeellä tahtovasi
olla, ja ei taida häiritä muita askareitasi."
"Niistä tulee myös hyvä lemu huoneesen," vastasi Anna. "Lääkäri sanoi
viimein täällä ollessaan kukkien pitämisen huoneessa olevan aivan
terveellistä. Jostakusta kirjasta olen myöskin lukenut muutamilla
kukilla olevan hyödyllisen vaikutuksen."
"Lääkärien puheista ei tarvitse huoliasi," sanoi lautamies, "heillä on
enimmittäin vääryys. Sen saattaa nähdä usiammista heidän määräyksiensä
jälkeen elävistä herrasväistä. Ei myöskään kaikellaisia joissakuissa
kirjoissa löytyviä lorutuksia tarvitse uskoasi; niitä löytyy paljon,
jotka kirjoittavat ainoastaan hupaa ajankulua laiskuudessa eläville
ihmisille toimittaaksensa. Semmoiset kirjat ovat ainoastaan
vahingollisia. Raamattu ja Virsi-kirja ovat ainoat talonpoikaisessa
säädyssä tarpeelliset ja luettavat kirjat."
Mielellänsä olisi Anna tässä kohdassa isäänsä vastaan sanonut, vaan
tietäin hänen pienimmästäkin vastustamisesta närkästyvän ei puhunut
mitään. Lautamies lisäsi: "Nyt minulla on jotakin aivan toista sinulle
sanottavaa. Olet nyt jo niin vanha että tarvitsee ajatellasi jotakin
muuta, ei vaan kukkiasi hointaa ja itseäsi huvitella; tähän saakka olen
käytökselläsi ollut aivan tytyväinen, ja toivon tästäkin lähin mieltäni
noudattavasi. Niinkuin tiedät, on sinulla ollut monta kosioitsiaa, vaan
osittain nuoruutesi tähden, osittain muista syistä olen viivyttänyt
naimistasi. Vaan nyt on aika sisällä; sen vuoksi toivoisin sinun
tulevasi naiduksi Haaviston Jussin kanssa; hän on rikkain nuorukainen
koko kihlakunnassamme, ja jos hänen hyljäät, ei ketään semmoista enään
koskaan tule tarjolle. Ajattele sen vuoksi asian päälle; minun
lupaukseni on hän jo saanut, ja jos tahdot vanhempiasi totella, annat
myöskin _sinä_ hänelle lupauksesi!"
Anna vuorottain punehtui ja valjehtui; rintansa oli kokoon
kypertymäisillään; moneen hetkeen ei saanut sanaakaan sanotuksi.
Viimein vastasi hän: "hyvä isä, Jussin kanssa en tahdo tulla naiduksi.
Sydämeni on toisen oma, ja minä olen vakuutettu teidän mielistyvänne
valittuuni."
"Sinä et tahdo; sydämesi on toisen oma, ja et häpeä tätä isällesi vasta
kasvoja sanoa. Vaan muista, että sydämesi ja kaikki omasi on minun...
Kenenkä sitten olet sydämesi luvannut, ja miksi olet niin vakuutettu
minun suostumuksestani? Ymmärtääkseni mahtanee olla jollekulle
reippaalle herralle, joka on kaikellaisia hulluuksia korvaasi
kuiskannut."
Nämät sanat saattoivat Annan vapisemaan; isänsä ei ollut koskaan
ennen häntä näin nuhtelevalla äänellä puhutellut. Ehkä kovuus oli
pää-omaisuus luonnossansa, oli hän kuitenkin aina lempeydellä kohdellut
tytärtänsä, ja Annan ylistykseksi saatamme sanoa hänen aina, niinkuin
tottelevaisen lapsen tulee tehdä, vanhempainsa tahdon jälkeen itsensä
käyttäneen. Ei sen vuoksi arvellutkaan rehellisesti isällensä totuutta
sanoa, ehkä äänensä vapisi vastatessaan:
"Herroista ei suinkaan kukaan ole korvaani mitään kuiskannut. Koiviston
Kustaa on saanut sydämeni; häntä olen jo lapsuudestani rakastanut;
häntä olen vannonut rakastaa ja hänelle uskollinen olla aina kuolemaani
asti, ottain tähdet taivaalla, kukat maassa ja linnut ilmassa
todistajiksi valastani. Leivonen kuuli valani, yleni taivaalle ja
jutteli, mitä oli kuullut, Jumalalle. Hän kirjoitti joka sanan
kaikkitietäväisyyden kirjaansa, vaan ei hän vihastunut; miksipä te
vihastutte? Kuulisitte kuinka hyvää Kustaa puhun kaikista ihmisistä,
tietäisitte mikä hyvä enkeli asuu hänen sielussansa, niin tosin
suostuisitte yhdistykseemme, ja iloisina ja onnellisina siunaisimme
teitä niinkuin hyväntekiätämme."
"Suusi kiini lorunesi!" ärjäsi lautamies ukkosen äänellä. "Sinä Kustaan
kanssa naimiseen! Siitä ei tule mitään! Onko sinulla täysi järkesi
jälellä, vai piruko sinua riivaa. Hm, hm, niinmuodoin Kustaa, joka
takaperäisiä ajatuksiaan aivoihisi on istuttanut. Kyllä sitä ajattelin
jotakin semmoista hänellä olevan mielessään, kaksi vuotta takaperin
täällä tavan takaa juostessaan; vaan jos Jumala minulle suo elon
päiviä, saatan hankkeensa turhaksi, se on nyt totinen tosi; älä minulle
tästä lähin hänestä enään sanaakaan virkkaa! Minä olen päättänyt sinun
Jussin kanssa tulevasi naiduksi, ja minun tahtoni on sinun lakisi. Älä
luule minun tätä, tulevaista aikaa ajattelematta, päättäneeni. Jumala
tietää minun onnellisuuttasi tarkoittavan."
"Herra siunaa! mikä täällä nyt on?" huusi Kaisa, samassa sisään tullen.
"Etkös näe, että Anna pyörtyy!" Anna kaatui takaperin vuoteelle,
jäsentäkään järkähyttämättä. Molemmat hämmästyivät, vaan äiti juoksi
niin joutuisasti kuin suinkin mahdollista oli noutamaan kylmää vettä,
jolla hautoi hänen ohauksiaan.
Heikko puna, jommoinen se väliin nähdään taivaan reunalla, nousi
vähitellen Annan poskille, ja hän rupesi tointumaan.
"Ei enään mitään vaaraa; Anna virkoo kyllä," sanoi lautamies ja meni
tiehensä.
Anna nousi ylös, lankesi äitensä kaulaan ja rupesi katkerasti itkemään.
"Tahdotko sinäkin minua pakottaa?" sanoi hän. "Ah, en ikänänsä!"
huokasi äiti, lempeästi tytärtänsä syleillen. Anna jutteli nyt mitä
hänen ja isänsä välillä oli tapahtunut, ja äiti jo aikaa tietäin hänen
Kustaata rakastavan koitti lohduttaa häntä, vakuuttain Kustaan puolta
pitävänsä. Tämä oli aikomuksensakin; sillä Kustaa oli siveällä ja
vilppaalla käytöksellään niin ämmän suosion voittanut, että oli valmis
häntä pilviin ylistämään, eikä enempää kuin Annakaan saattanut
ymmärtää, mitä lautamiehellä mahtoi olla häntä vastaan, koska muutoin
kaikilta, jotka hänen tunsivat, oli rakastettu ja arvossa pidetty.
Jo pienenä poikana oli Kustaa päättänyt lukea papiksi, ja sen vuoksi
tullutkin jo viidentoista vuoden vanhana, näytettyään itsellänsä
siihen tarpeelliset taidot olevan yli-opistoon kirjoitetuksi; vaan nyt
kuoli isänsä, ja poika näki rahan puutteesta mahdottomaksi oloansa
yli-opistossa, taitoansa kartuttaakseen, pidentää. Tästä syystä kääntyi
jälleen talonpoikaiseen säätyyn, ja oli nyt kertomuksemme aikaan
ainoastaan kahdenkolmatta vuoden vanha. Taitonsa ja järkinäinen
käytöksensä oli saattanut hänen seurakunnan miehiltä arvossa pidetyksi
ja päälleluotettavaksi; ainoastaan muutamat ei tätä tehneet.
Aikomuksensa oli suurempaa valistusta yhteisessä kansassa levittää.
Tätä saattaakseen toimeen esitteli pitäjän kokouksessa lainakirjaston
asettamisesta ja järjestyttämisestä seurakuntaan. Sivistyneemmät
talonpojat sydämestänsä tähän mielistyivät, vaan lautamies ja hänen
kaltaisensa katsoivat tämän aivan tarpeettomaksi, jonka vuoksi
olivatkin kovin tätä vastaan. Aikomuksensa tukahutettiin näin jo
kapalossansa, ja siitä hetkestä oli Kustaa silmän tikkuna
lautamiehelle. Ennen hän oli melkein joka sunnuntaina Ruusulaksossa,
jolloin rakkain ja hupaisin ajankulunsa oli Annaa lukemaan ja
kirjoittamaan opettaa. Aikaisin ahkeroitsi hän hänen sielunsa
omaisuuksia viljellä ja ahkeroitsemisensa onnistui, sillä Anna oli
luonnolta varustettu onnellisella käsityksellä ja selvällä
ymmärryksellä. Joka kerta pois mennessään hän jätti hänelle jonkun
tarpeellisen kirjan väli-hetkillänsä luettavaksi. Näin onnistui
Kustaalle saattaa Annalle talonpoikaisessa säädyssä harvoin tavattavan
sivistyksen, joka tekikin hänen niin suloiseksi ja rakastettavaksi
kanssa-käymisessään. Alussa hän rakasti Kustaata kaikella lapsellisella
ystävyydellä, vaan vähitellen muuttui ystävyys molemmin puolin
rakkaudeksi, ja he vannoivat toistansa ikuisesti rakastaa ja
toisellensa uskolliset olla. Ei sen vuoksi ollutkaan ihmeellistä että
hän pyörtyi, kuultuansa isänsä kovat sanat. Vaan äitensä hellä
syleileminen saattoi hänen kohta levolliseksi, ja murheettomana meni
hän tavallisille askareilleen, siinä iloisessa toivossa, että ensi
keskiviikkona oli mittumaari-aatto.
4.
Aurinko on laskemaisillaan; viimeiset säteensä kirmaavat vielä
värisevillä lehdillä; vähitellen käärii hän ympärillensä ruusu-vaippansa
ja menee lepäämään länsi-meren purppura-karvaisin aaltoihin. Ehtootuuli
suhisee viheriäisissä puissa, lehdet huiskuvat, kyhkyinen kuhertaa
hellää rakkauttansa puolisolleen, myöskin yksi ja toinen muista
linnuista visertää iloisena suloista virttänsä, kukat sulkevat
silmänsä, lilja, puetettu kiiltävillä kasi-helmillä, nojautuu maahan,
perhoset ottavat yösiansa hyvältä lemuaviin ruusuihin, ehtookello soi
laksossa, työmies nostaa lakkiansa, pyhkää hien otsastansa ja jättää,
väsyneenä päivän kuumuudesta ja raskaasta työstä, lapionsa ja sahransa.
Paimenet tulevat kotio, koristettuina kukilla, laulain yksi-äänisiä
veisujaan. Kaikki luonnon valtakunnassa menee levolle; ainoastaan
yö-rastas ja koski valvovat ja laulavat kylän nuorison kanssa: Nyt on
mittumaari-aatto-ehtoo.
Viheriäisellä tasaisella paikalla, lurisevan lähteen vieressä, ei
kaukana H----n kartanosta on salko, koristettu maasta latvassa
heiluvaan sini-keltaiseen liinaan saakka kukilla, nostettu pystyyn.
Tänne on kylän nuoriso kokoontunut. Katso, mimmoinen kirjava joukko!
Pojat sinisissä sarka-takissa ja valkoisissa liinahousuissa, lakit ja
napinlävet kaikellaisilla kukilla kaunistetut, heittelevät härkä-pyllyä
ruohostossa, katseliain käsiänsä mielisuosiosta yhteen lyödessä. Katso,
tuossa on valkoisen-verevä tyttö, joka kellokukilla on koettanut
kaunistaa vaaleita hivuksiansa! Tuossa taas mustan-pintainen, joka
paremmalla maulla on istuttanut muutamia vuohensilmiä mustan-ruskeaan,
kiharaan tukkaansa; kimppu sinisirkkusia on hänen kädessänsä. Suu
simalla sanoo hän itseksensä: Nyt on mittumaari-aatto-ehtoo.
Kuule, nyt alkaa soitto! Ujoilematta ottaa kukin tyttönsä! Hyppy käy
helposti; pojat pyörivät tyttöineen kuin tuulispäät; hiki-pisarat
kierielevät pitkin poskia; nenäliinat heiluvat tuulessa. Vaaleinkin
tyttö tulee ruusunpunaiseksi; rinta aaltoilee, sydän lyö epätasaisesti
ja suu punottaa kuin kypsä mansikka. Poika muiskaa kesku hypyssä suuta,
vilkaisee sivulleen ja sanoo: "Sahaa päälle soittaja; hei hauskaa
pojat! Nyt on mittumaari-aatto-ehtoo. Hypätkäämme ja laulakaamme."
Sinä näet heidän mehuavan ilonsa! Jokaisen kasvot loistavat riemusta.
Laulu ja hyppy vaihettelevat keskenänsä. Sinä kadehdit heidän onneansa
eli naurat sille, vaan sinä teet väärin; sillä jos katselisit heitä
päivän läpitse heidän raskaissa töissänsä auringon kuumuudessa, ja
tietäisit kuinka väsyneinä he ehtoolla panevat maata kovalle olki- ja
pahna-sialleen, niin et suinkaan ylpeästi naurahtelisi heidän kehnoille
huvituksilleen, et suinkaan saattaisi heidän jo kyllä katkeria
päiviänsä vielä katkerammiksi. Tosin huutaisit ilolla: Hypätkäätte ja
riemutkaatte! Nyt on mittumaari-aatto-ehtoo!
Vaan nyt ei ole enään ehtoo! Aurinko nostaa jo säkenöitsevää syrjäänsä
vuoren ylitse, linnut täyttävät ilman suloisilla viserryksillään,
niinipuu varistaa hopea-sadettansa ruusuin ylitse. Mettiäiset ja
perhoset lentävät kukalta kukalle, joki juoksee riemuiten pitkin vuorta
alas. O, tämä on intoista katsella! Luonnon joka jäsenessä on eloa ja
liikuntoa! Nosta silmäsi taivaalle ja veisaa ilo- ja riemu-virsi,
katsellessasi luonnon suurta hääjuhlaa! Nyt on mittumaari-aamu.
Salko ei ole enään piiritetty iloisilta tytöiltä ja nuorukaisilta.
Siellä täällä näet heidän, hajonneina pieniin joukkoihin, käsi kädessä
kuljeskelevan kotionsa. Vaan ketkä ovat nämät kaksi, jotka istuvat
tuolla tuon sammaltuneen koivun juurella, ystävällisesti puhuin
keskenänsä? Me olemme nähneet heidän ennen; toinen heistä on tyttö,
joka vuohen-silmillä on kiharan tukkansa kaunistanut. Lähestykäämme
hiljaa, varpaillamme puitten välissä puikkien, kuudellaksemme. Hiljaa,
hiljaa, kuudelkaamme!
"Niinmuodoin on isäsi päättänyt kihlajaisesi ensi lauvantaina
pidettäväksi?"
"Niin hän on määrännyt."
"Ja hän tahtoo pakottaa sinua?"
"Niin kumminkin sattuivat sanansa."
"Voi kovia sanoja! voi hirvittävää aikomusta! Isä tahtoo uhrata
lapsensa onnen tavarain edestä, jotka ruoste ja koi syövät. Hän on yhtä
kova ja tunnotoin kuin kallio; tottumus ja luonto ovat terästäneet
hänen rintansa ja jäätäneet hänen sydämensä. Sivistys ei ole saanut
ainoallakaan säteellä hänen sieluansa valaista. Hän ei tunne
rakkautta."
"Sinulla on oikeus, Kustaa! Hän ei tunne rakkautta. Jokainen sanansa
kuului korviini hirvittävältä kuin tarhapöllön ja huhkaan poru pimeänä
syksy-yönä. O, minä olen onnetoin, kovin onnetoin!"
"Älä itke, rakastettu Anna! Jokainen kyyneleesi on siksi sydämeni
juurta kalvava mato, kuin ruusut surkastuvat ja kauniit lehdet
kuivaneina varisevat. Anna minun suudellani kyyneleet poskiltasi; sinä
et ole onnetoin. Älä myönny lauvantaina naimiseen Jussin kanssa!
Sunnuntaina tulen minä isältäsi anomaan kättäsi, ja hän ei suinkaan,
vaikka olisi kuinka kova, taida vastaan seisoa rukoustani. Etkä ole
sentähden raskasmielinen; alamaisuudella taidat tässä voiton pitää.
Myrsky kaataa suuren ja väkevän tammen, vaan voi ainoastaan taivuttaa
hoikan liljan."
"Eiköstä minun pidä vanhempiani totteleman?"
"Pitää, jollei heidän tahtonsa ole Jumalan käskyjä ja vaatimuksia
vastaan. Vaan Jumala ei suinkaan vaadi ketään sydäntänsä kiinittämään
siihen, jota ei rakasta. Se on aivan vastoin hänen tahtoansa. Hän
tarkoittaa ainoastaan onnellisuuttasi, ja hänen päällensä luottain
taidat urhollisesti sotia maailman mustia hankkeita vastaan."
"Se on tosi, Jumala tarkoittaa ainoastaan onnellisuuttani ja hänen
avullansa pidän voiton ensi lauvantaina; mutta tule sinä vaan kaikella
muotoa sunnuntaina!"
"Minä tulen sunnuntaina ja silloin... Hyvästi, elä onnellisena ja
päätöksessäsi pysyväisenä!"
Oliko hän uskollinen eli ei? kysyt sinä. Malta, malta ystäväni! Aika
asian selittää, sanoo vanha sananlasku. Vaan jollet, niin pane pois
tämä pieni kertomukseni ja huokaa vähän aikaa iloisen yön perästä.
Tapaukset, joita nyt menen kertomaan, eivät suinkaan ole iloisia; vaan
rakastain totuutta, en salaa mitään. Minun ei ole vikani, jos kuvaus on
pimeä.
5.
Viimein oli lauvantai sisällä. Ruusulaksossa oli kaikki valmistettuna
kihlajaisiin. Lautamies käveli edes-takaisin laattialla, harmissansa ja
kärsimättömyydessänsä tavan takaa kynsäisten korvansa takustaa. "Tässä
ei auta kyyneleet eikä rukoukset," sanoi hän. "Mitä kerran on sanottu,
on myös tapahtuva. Siitä tulisi kauniita juttuja kulkuun pitäjälle, jos
naittaisin tyttäreni kahdeksannen osan manttaalin talonpojan kanssa,
joka ainoastaan istuu nenä kirjassa, ja hyljäisin sen, jolla on melkein
koko manttaalin talo, jota komeampaa rakennuksestaankaan tuskin taitaa
toivoa. Olkoon kohta äiti tyttäreneen tyhmä, niin tahdon minä näyttää
itselläni kuitenkin olevan täyden järjen jälellä."