XXII.

Siitä oli nyt puhetta kaikkialla ympäri Savonmaan ja Savonkin

ulkopuolella, siitä, että nyt on pian kukistettu se suuri, väärä

profeetta, joka on vuosikymmeniä villinnyt ja häirinnyt ihmisten

elämää, kulkenut ja ajanut joukkoineen ja koirannahkalakkineen. Siitä

puhuttiin talonpojissa ja herroissa, pappiloissa ainakin, kaikissa

suruttomissa pappiloissa, joissa Paavon matkat ja seurat olivat olleet

pahana painajaisena ja omantunnon rauhattomuutena. Juostiin sanomaan

naapuriin, ajettiin toisen pitäjän pappilaan, oltiin kuin orjuudesta

päässeitä ja uutta vapautta toisilleen ilmoittamassa. Seisottiin

tiellä, ryhmityttiin kokouspaikoissa, naurettiin sille ja kerrottiin

kaikki juurta jaksain.

Ne ovatkin sitä menoansa pitäneet pitkin pitäjiä, veisanneet ja

saarnanneet ja ommelleet ihmisille uusia körttejä ja sen perässä

juosseet ja sitä jumalanaan palvelleet. Eivät ole olleet muut mitään

niiden mielestä, ei toivoakaan taivaasta, joka vain ei siihen joukkoon

kuulu, körttiläisten pyhään joukkoon. Vaan huonosti käy pyhyyden, kun

pääprofeetta itse joutuu viinasakkojaan maksamaan. Ei taasen muuta

moniin aikoihin kuin huutoa ja helvetin pelkoa kylissä, syrjäkylissä

varsinkin, missä ovat kulkeneet yötä ja päivää menojaan pitämässä. Kun

olisi Kuopioon kerran kulettaa ja panna telkien taakse päämies itse.

"Vai jo nostivat jutun itseänsä piispaa vastaan — kahden hiippakunnan

piispaa — vai jo saivat satimeen!" puheli Nilsiän rovasti

lautamiehelle, joka oli tullut Paavon papinkirjaa hakemaan Tuusniemen

käräjiä varten. "Tästä tulee vielä kaunis juttu." Ja rovasti hykersi

käsiään ja heitteli sukkelana kirkonkirjojaan kamarinsa pöydällä. "Se

on aina melkein matkoilla, niin ettei sitä ole näkynyt vuosikausiin.

Kulettavat sitä muualla — muualla se onkin paljon suurempi profeetta.

— Sairaitaankin kuuluvat tuovan aina Karjalasta asti. Se niitä

kuuluu saunottavan ja kuppauttavan. Saisi sen siitäkin sakkoon —

puoskaroimisesta", puheli rovasti ja merkitsi kirkonkirjan lehteen

Paavon nimen kohdalle: "Syytetty Tuusniemen käräjillä juopumisesta,

kiroilemisesta y.m." — "Mitä joukkoa se lienee — minä en ole siitä

tullut milloinkaan oikein selkoa ottaneeksi? Sen vain olen huomannut,

että se on rohkea, suurisuinen mies — se niiden piispa." — Rovastin

tuntui olevan hyvä olla, niinkuin olisi kuullut jonkin ilosanoman ja

niinkuin olisi nyt vapautunut jostain raskaasta ja ikävästä.

Paavolla oli ollut pitkä, raskas talvi, pitempi kuin milloinkaan ennen.

Vanha vika rinnassa oli pahentunut ja henkeä alkanut ahdistaa, niin

että piti seisahtaa pirtin ja kamarin väliä kulkiessa. Ei hän ollut

jaksanut paljon liikkua enää, joskus vain Kalliolahdessa ja muualla

likempänä, kun ilmat olivat leudommat. Ja tämä meno sitten, tämä

kiusanteko ja häväistys, tämä käräjänkäynti ja lautamiesten kulku — —

Hänestä tuntui siliä kuin hän kuulisi niiden pilkkanaurun —

jumalattomain herrain ja vainomiesten — ja näkisi niiden ylpeät,

uhmaavat katseet, niinkuin hän näkisi ne ympärillään seisovan,

pyörivän kantapäillään ja pitävän iloaan. "Nyt saa Savon profeetta

kuulla kunniansa, saa tekstin omasta itsestään. Nyt saavat sen ystävät

tietää, millainen se oikein on — tämä heidän profeettansa, jota ovat

palvelleet." Ja hän näkikin ne oikein. Pitkinä, unettomina öinä, kun

hän joskus oli joksikin hetkeksi mennyt horroksiin, hyppivät ne siinä

hänen edessään ja teutaroivat puistaen nyrkkejään ja huutaen kostoaan.

Joka päivä melkein kävi ystäviä katsomassa, toiset likempää, toiset

kauempaa, Karjalasta ja Keski-Pohjanmaalta asti. Ne katselivat kuin

arastellen ja oudoksuen, vakavina, varovina, ja puhelivat hiljaa

kuin säästäen ja säälien. Se tuntui hänestä aina niin ikävältä,

että hänen täytyi väkistenkin pistää leikkiä sekaan, päästää vanha

luonto valloilleen ja olla yhä se sama, entinen, leikkisä, iloinen,

kaikkien ystäväin ihastus, mikä oli aina ollut. Kerran kevättalvella,

hankiaisten aikana, oli hän lähtenyt vielä Kuopioon. Hän oli ollut

silloin vähän parempi. Anna Loviisa oli peitellyt reslaan, vällyjen

ja nahkasten alle, ja pannut pehmoiset tyynyt selkänojaksi. Paavo oli

estellyt ja laskenut leikkiään emäntänsä puuhista.

"Pääsen Syvärille, niin heitän tyynysi tielle — saat ne sieltä hakea.

Ja saat sanoa niille, jotka kysyvät, että piispa on taas mennyt

pitäjille pappiensa luo."

Ja hänestä tuntui niin hyvältä ajelu raikkaassa, kirkkaassa

aamuilmassa, ja tutuilta ja rakkailta kaikki vaarat, niemet ja saaret

ja pitkä, kapeneva oikonen viittatiellä, ja Kinahmin pitkä harjanne,

joka häipyi kauas etäisyyteen harmaana, autereisena, niin että teki

mieli niitä kaikkia jollain lailla tervehtiä taasen pitkästä ajasta.

Hän oli aina kulkenut häpeän ja kunnian välillä, häntä oli kiitetty ja

laitettu, nostettu ylös korkeuteen, käsillä kannettu, heränneen kansan

hellillä käsillä, ja sitten taas sieltä alas heitetty, maahan vajotettu

maine ja kunnia, tallattu, syletty ja lokaan upotettu hänen pyhimmät

ja parhaimmat harrastuksensa. Tämä matka oli hänen viimeisensä.

Hänen piti tavata vielä niitä kaikkia Kuopiossa — uusia ystäviänsä,

jotka olivat istuneet lukittujen ovien takana, niinkuin opetuslapset

pitkänäperjantaina juutalaisten pelon tähden.

Mikä lie oikein Herran tarkoitus? Sekö, että näissä häntä itseään

kypsyttää, nöyryyttää ja riisua kaikesta, vai joku muuko? Jos ne

ovatkin riippuneet hänessä, heränneet, jos niiden rakkaus onkin ollut

ihmisrakkautta ihmiseen. Jos ne ovatkin kulkeneet hänen hiihtämiään

latuja, joiden nyt pitää tulla sotketuiksi ja poletuiksi, ja hänen

itsensä haisevaksi tunkioksi ja sylkilaatikoksi. Jos ne ovatkin eläneet

siitä, mitä hän on sanonut eikä siitä, mitä Herra.

Oliko hän sitten ollut viaton? Jos olikin viaton siihen, mistä ne

häntä olivat syyttäneet pitkin vuosia viimeksi, niin oliko muuhun?

Tätä hän oli kysynyt yhä useammin itseltään viime aikoina. Hän oli

yhä uudestaan käynyt läpi koko elämänsä retken, etsinyt, penkonut,

kaivanut esille kaikki vanhat muistot, matkat, seurat ja seurapuheet,

riidat ja käräjänkäynnit ja tarkastellut niitä, yksinäisinä hetkinä,

pitkinä päivinä ja unettomina öinä. Ja kaikesta tästä oli kasaantunut

hänen eteensä korkea vuori törkyä, syntiä, lankeemuksia — ylpeyttä ja

itserakkautta, kun kaikki häntä palvelivat ja vaimot lauloivat "Saul

löi tuhannen, mutta David kymmenentuhatta" — uhmaa ja katkeruutta, kun

maailma häväisi ja herrat vetivät oikeuksiin — kateutta ja loukatun

kunnian kipua, kun toiset tulivat tielle ja alkoivat koota joukkoja

ympärilleen — taitamattomuutta ja rakkauden puutetta ja sopimatonta

käytöstä ystäväin parissa ja erimielisten ja sitten vielä paljon muuta.

Jos hän joskus oli ollut kukkulalla ja sieltä rohkein mielin ja kevein

sydämin katsellut toiselle puolen kuoleman virtaa, niin oli hän nyt

saanut olla syvimmässä rotkossa, missä hänelle ei ollut jäänyt muuta

mitään jätelle kuin tämä tullimiehen rukous: "Jumala armahda minua

syntistä!"

Reki retkahti lyöttöpaikassa, resla risahti, pitkä jono hevosmiehiä

tuli vastaan järvellä huutaen, hoilaten hevosilleen.

Vaan ei ollut Herra vielä näännyttänyt eikä ottanut pois laupeutensa

kättä. Ei ollut Herra vieläkään vihassaan lyönyt eikä kaivon kantta

kiinni pannut. Mitä oli tehnyt, sen oli tehnyt rakkaudessaan,

puhdistaakseen häntä kaikesta kuonasta ja irroittaakseen ystäväin

ylistyksestä ja maailman pahoista puheista, niiden vihasta ja vainosta,

jotka eivät Herraa tunne, ja niiden tuottamasta katkeruudesta. Herra

oli vielä puhkaissut tien hänen luokseen, hänen suurten synteinsä läpi,

ja sytyttänyt uskon kipinän.

Hän katseli vaaroja kaukana Kallaveden rannalla ja taloja vaarojen

laella, jotka olivat kuin pilviin kohonneita iltapäivän valaistuksessa.

Toiset olivat tuttuja paikkoja, joissa oli Herran tuli kerran syttynyt

ja joissa sitä viime vuosina oli käyty virittämässä ja kohentamassa

yhdessä Berghin kanssa. Oli niin hupaista se, että hän pääsi, että

Herra auttoi hänet vielä tälle matkalle, että sai vielä nähdä niitä

siellä.

Hän vääntyi vaikeasti reestä Berghin pihalla, kyytimiehen auttamana,

vaan hän reipastui, kun oli päässyt jaloilleen, ja astui vikkelänä

sisälle.

"Niinkuin siihen heitetty jostain — sieltä, mistä ei olisi osannut

odottaakaan — ilmestys itse —", hoki Bergh ja seisoi kauan

tervehtimättä. "Vaan sinustapa, Paavo, näkyy tulevan mies vielä."

"Eivät saa muutoin sitä käräjäjuttuaan päättymään, jollei minusta

miestä tule", puheli Paavo ja asetteli turkkiaan eteisen nurkkaan.

"No ei nyt siitä heti — kaikkein pahimmasta ja huonoimmasta", sanoi

Bergh siirrellen tuolia.

"Pahimmasta ja huonoimmasta ensin, niin jäävät paraat viimeiseksi."

"Siitä on täällä jo niin paljon puhuttu, sitä vatvottu ja väännetty

ja oijottu, että se jo saa jäädä käräjäherrain asiaksi", sanoi Bergh.

"Miten sinä, Paavo, olet voinut? — Ne ovat jo kertoneet kaikenlaista."

"Miten milloinkin — tuulten ja ilmain mukaan. Rinta on ollut pitkin

talvea raskas ja hengen käynti ahdasta ja vaikeaa, varsinkin pahoilla

säillä. Ei kestä eikä jaksa enää mitään."

"Niin — ja niitä kulkee siellä yhä, vaikka ne tuntevat ja tietävät

Paavon heikkouden."

"Ei niistä mitään jotka oikeilla asioilla kulkevat, vaan niistä, jotka

kantavat vieraita, vääriä asioita."

"Jaa — jaa, niin — niin. Tämä on sellaista seulomisen aikaa — mitä lie

oikein?"

"Herroista oli vastus ennen omassa joukossa, vaan nyt taitaa tulla taas

talonpojista. Tiedätkö sinä mitään siitä Vilhelmistä, Lauri Niskasen

serkusta?"

"Sitä samaa, mitä Paavokin. Samat miehet ovat käyneet täällä kuin

sielläkin."

"Se nyt siellä profeettana liikkuu, kun eivät muut pääse — saarnaa

niille siellä perustamatonta rauhaa. Lapuan Malmberg kuuluu sille

antaneen vapaan passin. Vaan se on niin, että kun ei valvota, kun

annetaan löyhässä mielessä sisällisen valon kadota, niin eksytään."

"Minusta ne ovat niin surkeita kaikki nämä riidat ja sotkut, joita on

ollut siitä lähtien, kun Hedberg erosi. Liekö niissä kaikissa sitten

perää, mitä ovat siitä Vilhelmistäkin puhuneet? Kun on kerran rakkaus

sammunut, niin ei muuta kuin vikoja vain — toisten vikoja. Voi, hyvä

Paavo, miten näiden yli päästäisiin siihen entiseen?"

Ja Bergh käveli miettivänä, murheellisen näköisenä edestakaisin

kamarinsa lattialla.

"Siinä sitä jo on meille — heikoille, huonoille, että maailma ahdistaa

ja repii ja raastaa", jatkoi hän kuin itsekseen.

"Kuule, Paavo!" sanoi Bergh yhtäkkiä ja pysähtyi Paavon eteen. "Se on

nyt selinnyt asia sellaiseksi, että ne tähtäävät minua sillä jutullaan,

jonka ovat sinua vastaan nostaneet."

"Sinua ja minua ja meitä kaikkia. Saavat minut jalkakampillaan

kaadetuksi, niin luulevat kaatuvan koko kansan, heränneen kansan,

hengellisen Israelin."

"Niin — vaan se on niin, että täällä tuli muudan rouva herätykseen,

hieno rouva, ja alkoi kulkea seuroissa, karisti korut päältään ja

pukeutui yksinkertaisesti, niinkuin muutkin heränneet säätyläiset.

Siitäkö mies kiukkuunsa — sen mies — sellaiseen kiukkuun, että piti

panna koko Kuopio liikkeelle."

"Kuule, pakanaa —!" kuului Paavo sanovan, "Ja nosti vainon —."

"Jos olisi vain saanut jotain syytä minua vastaan, niin olisin minä nyt

siinä samassa, missä sinä, Paavo, olet ollut. Rouva-rukka tuli tänne

kerran hädissään neuvoa kysymään, ja minä sanoin sille, että pitää

kuunnella omaatuntoaan, ettei niissä asioissa muu kukaan saa määrätä."

"Niinkuin pitääkin", tokaisi Paavo. "Mikä niille parannuksesta

puhumaan, joilla on kaikenlaisia helvetin kaapuja päällään."

"Kävi kerran täällä sen mieskin, huusi ja uhkaili ja piti sellaista

ääntä, ettei siihen mahtuneet mitkään selitykset — ei kuullut eikä

nähnyt eikä välittänyt mistään puheesta mitään. Minä jo silloin

aavistin jotain, vaan en olisi tätä osannut odottaa."

"Sitä kun ei ymmärrä eikä älyä kukaan, minkä puun kylestä saatana

milloinkin ampuu ja millaisella panoksella."

"Löysivät sitten sen Hiltus-rukan, joka oli ollut mukana Kurkiharjun

häissä — miten lienevätkin löytäneet — jahtimatkoillaan tai muualla

— ja saivat siitä itselleen todistajan. Ja se on nyt sitten niiden

mielestä parempi ja luotettavampi kuin me muut, Laurén ja minä ja monet

kymmenet."

"Se siinä on pääasia", jatkoi Bergh, "että pitää saada mustatuksi koko

joukko päästä jäseniin saakka, pitää näyttää kaikelle maailmalle,

mitä me oikein olemme, että olemme juoppoja, huonon elämän pitäjiä

sellaisia, inhoittavia, tekopyhiä seuroinemme ja körtteinemme."

Ja Berghin tapasi samassa joku sisällinen liikutus, kiivastus, loukatun

katkeruus ja kipu, niinkuin olisi omaan verekseen haavaansa itse

vahingossa koskettanut.

"Sinua, vanhaa miestä, vainoovat, jonka on elämä ollut Herran työtä",

jatkoi hän sitten tyynempänä. "Ei siitä kyillä mitään tule — ei voi

vääryys olla koskaan oikeutta — vaan eivät ne muuta pyydäkään kuin

saada rääkätä ja viruttaa loassa vanhaa miestä."

"On virutettu ennenkin — on syystä ja syyttömästi", sanoi Paavo

vakavana, haikealla äänellä. "On ollut sellaista minun elämäni, että

vaikka olisin pyrkinyt pyhyyteen ja pessyt itseni saippualla, niin

olisi Herra kuitenkin painanut minut lokaan itselleni kauhistukseksi."

"Jaa — jaa — niinhän se on, että kun vain jaksaa välinsä Herran kanssa

sopia ja tietää todistajansa olevan taivaassa, Isän oikealla puolella,

niin ei mikään mitään — ei ihmisten kiitos eikä kirous. Meillä pitää

olla aina vääryys omalla puolellamme ja omat suuret syntimme silmäimme

edessä. Heränneen kansan pitää olla häväistynä ja alaspainettuna syystä

ja syyttömästi, muutoin ei se herännyttä, Herran kansaa olekaan."

Bergh seisoi ikkunan edessä ja tuijotti kostunein silmin lasiensa takaa

kadulle, kädet housun taskuissa.

He istuivat ja puhelivat kahden, Paavo siitä, mitä oli kokenut pitkän

talven kuluessa, kun ei ollut päässyt liikkumaan, Bergh omasta työstään

ja Herran työstä Kuopiossa ja ympäristössä. Lisette, Berghin sisar, ja

rouva pistäytyivät tuontuostakin kamariin, istuivat äänettöminä sukkaa

kutoen ja kuunnellen ja taasen poistuen omille askareilleen. Vaan

myöhemmin alkoi tulla seuraväkeä, vanhoja heränneitä vaivalloisesti

liikkuen, jotkut kepin varassa laahaten itseään, ja nuorta, reipasta

joukkoa, herroja ja vallasnaisia, joiden pitkät palmikot heilahtivat

huivin alta.

Ei tahtonut olla oikein sitä, mistä puhua, mistä alkaa ja mitä sanoa.

Paavokin istui vaiteliaana omassa sopessaan sängyn päässä, omissa

ajatuksissaan, katsellen vieraita rauennein katsein. Tuntui kuin olisi

jotain välillä, hänen ja näiden muiden, niinkuin ei hän olisi näiden

mielestä enää sama Paavo ja niinkuin nämäkin olisivat jo vieraita,

kaukaisempia kuin ennen, jotain toista joukkoa eikä sitä entistä,

joka tuli avosylin vastaan ja puhkesi kyyneliin näkemisen ilosta. Ja

oli sitäkin, että hän tunsi itsensä orjuutetuksi sen jutun tähden,

että oli epäilystä sielussa ja salaista häpeää ja oman loukatun arvon

hiljaista uhmaa. Niinkuin sanoisi joku ääni sisässä: eivät pidä sinua

enää entisenä Paavona — niillä on täällä jo parempi johtaja. Ei ole

enää sinun sanasi samaa, painavaa, mitä oli ennen — niillä on täällä

paremman sana.

Vaan sitten kuului veisuuta salista, sitä samaa, vanhaa, kaihomielistä,

erämaata kulkevan yksinäistä huhuilemista, ahdistetuista rinnoista

lähtenyttä, vaan irti päässeenä ylös korkeuksiin kohonnutta ja kauas

etäisyyteen häipynyttä. Se oli aina ollut Paavolle jokapäiväistä, hänen

oikeaa elementtiänsä, sitä ilmaa, jota hän oli hengittänyt, sielun

lakkaamatonta sointua, hiljaista kaikua jossain sisimmässä, niinkuin on

kosken kohina sille, joka on sen rannalla lapsuudestaan asti asunut.

Ja sittenkin oli tämä kuin uutta täällä. Miten se hiveli ja hyväili

sydäntä, miten se kulki uutena elämän virtana läpi ruumiin, nuorrutti

ja nostatti ja kevensi, niinkuin olisi jokin tullut likelle, pyyhkinyt

ja lääkinnyt sielun, sitten taas poistunut ja taas tullut ja tuonut

uutta lääkettä tullessaan. Hän ei katsonut ketään, ei nähnyt ketään,

kuuli vain, joi virren lämpöä ja sävelten tuoretta suloa.

Hän ei ajatellut puhettaan, aukoi vain suutaan sisällä salissa ja antoi

vain tulla. Hän oli kuin kone, jota toinen käytti, kuin kantele, jota

toinen soitti.

"Niin, ystävät, niin se on, että meidän pitää monen vaivan kautta

jumalanvaltakuntaan sisälle käymään. Ei ole kristitty mikään, jolla

ei vaivaa eikä ristiä ja joka ei ristiänsä Herran jälessä kanna. Nämä

ovat niiden matkamiesten virsiä, jotka saavat aina joskus levähtääkseen

raskaan riippinsä maahan laskea, vaan ei sitä siihen jättää, ei olla

eikä aikailla, kun on päähän päästävä ennenkuin ilta joutuu. Ja se

joutuu meille jokaiselle, minulle, vanhalle miehelle, ensin, teille

sitten, ja sitten vasta pääsevät nämä sävelet siteistään, kiusattujen

syntisten sävelet, Jumalan lasten vapaudessa. Minulla on ollut paino

sellainen, jonka kaikki tiedätte, vaiva, joka on maahan painanut,

vaan ei vielä epäuskon suohon upottanut. Se on minun pitänyt Herralta

ottaa, vaikka onkin maailman antamaa, ja Herran voimalla kantaa, kun

ei oma ihmisvoima ole riittänyt. Ja mihinkäpäs se riittää muuhun kuin

pahuuteen ja synnin tekoon? Vaan ei ole Herran voima ennen saatavana

kuin on oma loppunut ja syntinen painettu alas tomuun ja tuhkaan siellä

Herraa avuksensa huutamaan. Ette te ole tietäneet, millainen Paavo minä

olen ollut, että olen ollut sellainen, joka on kuritukset kantanut

ja Herran ruoskaa maistanut, vaan en siitä sen paremmaksi tullut, en

pyhemmäksi enkä hurskaammaksi. Tien opin tuntemaan nuoruuteni päivinä

kerran ja tietä kulkemaan, niinkuin sen seppä neuvoi, vaan tie on ollut

joka päivä tukossa, niin etten ole saanut tallattua jälkeä milloinkaan

taivaltaa. Omat syntini ovat sen tukkineet, oma paha luontoni ja

ilkeä sisuni. Sitä olen monesti ajatellut, että tiesikö taivaallinen

isä, millaisen lapsen sai kasvattaakseen kuin minunkin. Minua on

pitänyt pitkin matkaa lyödä, hihnoilla ja rautamarhaminnalla ruoskia,

oma poikani pois ottaa murhamiesten kätten kautta, minua sakoittaa,

käräjissä käyttää ja kulettaa ja minulle muita kantamuksia antaa. Vaan

nämäkin virret, joita täällä olette veisanneet, ovat taasen sieluani

virvoittaneet uudella elävällä toivolla, niinkuin Herran oma sanakin.

Minä vain pääsinpäivää uskossa odotan — en uskonsankarin uskolla

millään, vaan suuren syntisen pelastuksen ja viimeisen vapahduksen

toivolla ja ikävällä."

Hän puhui vielä rohkaisun ja kehoituksen sanoja ystävilleen, vanhoille,

ensi herätyksen ystäville, jotka jo olivat hautaansa likellä ja

nuorille, vasta heränneille, jotka ensimäisessä rakkaudessaan elämän

tietä vaelsivat. Hänen äänensä oli hiljentynyt ja heikentynyt, vaan

lämmennyt yhä enemmän ja käynyt sydämelliseksi ja helläksi. Ja kun oli

lopettanut, jäi hän istumaan paikalleen liikkumattomana kuin kuvapatsas

heikon, avuttoman näköisenä, pää taaksepäin painuneena.

Ei ollut kuivaa silmää kellään salissa eikä kamarissa. Herrat seisoivat

liikkumattomina ovessa kamarin puolella, siihen unohtuneina, ja

antoivat kyyneltensä valua vapaasti, niinkuin antaisivat niiden mukana

nyt purkautua sielusta sen, mikä siellä oli kauan ollut kuormana, ja

niinkuin tämä tässä olisi sellainen erityinen hetki ja tilaisuus,

jolloin ei sovi eikä saa mitään salata eikä suojella.

Kun virsi oli päättynyt, kuului toisesta kamarista — sen viereisestä,

jossa herrat olivat — outoa puhetta, vienoa, valituksen tapaista ääntä,

sairaan surullista, katkonaista pyyntiä. Se oli Lisette Berghin ääni,

lehtorin sisaren.

"Mitä Lisette sanoi?" kysyi Paavo hiljaisella, aralla äänellä.

"En saa oikein selvää — jotain taivaan ilosta ja riemusta", vastasi

Berghin rouva. "Sanoo, että Herra on kuullut heränneiden rukoukset

ja nähnyt niiden vaivat ja ahdistukset — että Herra tulee ja päästää

Paavon suuresta vaivasta — että ei pidä uupua eikä nääntyä, kun on

Kristus auttajana ja puolesta puhujana. — Nyt en enää ymmärrä — jotain

kruunusta ja karitsan häistä", jatkoi rouva hiljaista puhettaan ovelta.

Paavon silmät olivat punastuneet ja kurttuiset kasvot vavahdelleet

sisällisestä, voimakkaasta liikutuksesta. Kun hän käsillään pöytää

vasten ponnistaen siirtyi hetken päästä kamariin horjuvin askelin,

kajahti virsi hänen jälessään rohkeana, kirkkaan naisäänen aloittamana,

täynnä toivoa ja uutta uskallusta — voiton virsi, kiitosvirsi.

"Minun on pääsinpäiväni likempänä kuin luulettekaan — täällä on

rinnassa sanantuoja — vaan jatkakaa te kilvoitustanne ja näitä

harjoituksianne. Kokoo sinä, Bergh, ystäviä ja hoida niitä —

kiusattuja ja ahdistettuja! Muista hakea huonoimpiakin, joita eivät

ystäväsikään enää minään pidä! Tie on armon tie, niinkuin se on ristin

ja kilvoituksen tie. Toiset lankeavat lakkaamatta ja vihollisen

rääkkääminä näännyttävät sieluaan, puolikuolleina verissään maaten.

Minä en ole milloinkaan päässyt mittaamaan sen armon suuruutta, jolla

Herra on minua hoitanut. Sitä vain ajattelen, että jos on muita minun

kaltaisiani, yhtä ilkeitä ja juonikkoja, niin on niiden sielu aina

tulessa, milloin vihan ja peljätyksen, milloin epäilyksen ja raskaan

toivottomuuden."

He istuivat alakuloisen näköisinä ja tuijottivat alas kuin yhteen

samaan paikkaan katsellen, niinkuin kuuntelisivat sitä, mitä eivät enää

milloinkaan kuule, niinkuin tämä olisi Paavon viimeinen puhe, hänen

hyvästinsä heille kaikille.

"Jos on niin, Paavo, että sinä et enää jaksa tulla, niin me käymme sitä

useammin Saaressa", sanoi Bergh ja keskeytti äänettömyyden.

"Tämä raatimies ainakin", huomautti Paavo hymähtäen ja katseli

raatimies Malmbergia, joka oli ajanut hänen asiaansa Tuusniemen

käräjillä.

"Paavo ei saa sitä murehtia eikä sillä sieluansa enää raskauttaa",

sanoi Malmberg hellästi kuin puhuisi omalle lapselleen.

"En minä enää — enkä ole ennenkään — pitkään aikaan. Minä vetoon asiani

korkeampaan oikeuteen kuin nämä maalliset. Siihen pitää päästä aina,

kovinakin aikoina, että on turva."

"Niin — kun vain pääsisi — kun saisi lasketuksi kaikki huolensa Herran

kannettaviksi", sanoi joku joukosta. "Kannan niitä itse kaikenlaisia —

hengellisiä niinkuin maallisiakin — omia syntejäni ja muiden."

"Et kanna — et kestä päivääkään yksin niiden alla. Se on salattuna

sinne taakse — kantajasi ja auttajasi, jota et näe ja jonka läsnäoloa

et tunne."

"Olisi edes saatu kirjoitetuksi muistiin, mitä Paavo on puhunut — mitä

taasen tänäkin iltana", sanoi sama, äskeinen nuorimies hyvillään Paavon

sanoista. "Unohtuvat ja kuluvat pois taasen mielestä, kun Paavo on

mennyt. Jos ei sitten enää kuullakaan milloinkaan —."

"Lukekaa siitä kirjasta — siitä, joka kirjoitettiin kerran markkinain

aikana! Siinä on lyhyt neuvo sinulle ja kaikille heränneille, niin ette

eksy."

"Niitä on paljon viety, vaan vielä on täällä jälellä", sanoi Bergh ja

avasi kaapin oven. "Muudan sana heränneille talonpojan säädyssä", luki

hän kuin itsekseen kirjan nimen. "Paavon testamentti meille", sanottiin

joukosta. "Paavon testamenttia me olemme kaikki — kaikki heränneet ja

heränneiden lapset. Jos ei Herra olisi Paavoa aikanaan herättänyt ja

aseenaan käyttänyt, niin ei olisi herännyttä kansaa tässä maassa eikä

näitä seuroja."

"En tiedä, mitä olisi tai mitä olisi olematta", sanoi Paavo. "Sen

vain tiedän, että väärään olisi Lustig vienyt Savojärven esikoiset ja

hukuttanut hurmahenkeen — väärään henkeen olisivat jo Karjalassakin

menneet. Vaan ei tämä minun — Herran tämä on."

"Herran — Herralle kiitos ja kunnia kaikesta", sanoi Bergh asetellen

kirjasia paikalleen kaappiinsa.

"Ja Paavolle häpeä", jatkoi Paavo. "Paavon pitää tulla riisutuksi

kaikesta ihmiskunniasta — itsensä tähden, ettei huku — heränneiden

tähden, etteivät pidä Paavon sanaa Jumalan sanana."

Kun muut kaikki jo olivat menneet, jäi raatimies Malmberg vielä jälelle

puhumaan Paavon kanssa käräjäasiasta.

"Ne eivät jätä asiaansa kesken. Tietävät kyllä vääryytensä, vaan niille

itselleen on samantekevää, voittavatko vai tappavat. Pääasia on, että

saavat häväistä ja pitää tunkion laitaa tuoreena", sanoi Malmberg.

"Vaan surkea se vain on. Kansa täällä herää, ihmiset etsivät sielunsa

autuutta, ja siitä nostetaan sitten vaino sellainen, ettei luulisi

oltavan kristityssä maassa."

Bergh käveli kiivaasti lattialla ja tuntui kiihkoutuneen, nyt niinkuin

iltapäivälläkin.

"Herroista se on — eivät sitä talonpojat tee — herroja ne ovat aina

olleet, jotka ovat vainon nostaneet ja päälle käyneet — Kalajoella ja

Karjalassa niinkuin täälläkin. Mikä viha niillä pitääkin oikein olla —

herroilla?"

"Herroja nekin olivat, jotka Kristuksen ristiinnaulitsivat — eivät

sitäkään talonpojat tehneet. Niiden on maailma makeampi kuin

talonpoikain, niin siitä on vaikeampi luopua, ja niiden on kunnia

suurempi", selitteli Bergh.

"Rouviansa ne pelkäävät, eivät itseään. Mitä ne itsestään, joilla on

kapakka kirkkona ja kortit raamattuna", sanoi Malmberg. "Niinkuin se

Keppleruskin, josta tämä juttu on kotoisin. Rouva ei enää miehensä

mieliksi hekumoinut eikä itseään kukkinut, niin siitä viha ja vaino."

"Vaimo on miehen kunnia — etkö sinä sitä tiedä?" naurahti Paavo.

"Minä vain vielä, että Paavo saa olla huoletta, niinkuin ei koko juttua

olisikaan ja niinkuin sitä ei olisi ollutkaan", sanoi Malmberg ja

hyvästeli iloisesti, reippaasti.

"Ovat niin hupaisia kaikki — niin eläviä. Kokoontuvat täällä kerran

viikossa — uusiakin on aina joukossa — nuoria miehiä ja naisia — Paavoa

vielä tarvittaisiin", puheli Bergh, kun raatimies Malmberg oli lähtenyt.

"Paavo on ollutta ja mennyttä. Paavosta ei ole kohta enää muuta jälellä

kuin lahoova ruumis mullassa ja vanhat muistot ystäväin mielissä, vaan

nekin kuluvat ja haihtuvat."

"Vaan merkillistä se on ollut Paavon elämä, niinkuin on ollut tämä aika

siitä asti kun minä muistan", jatkoi Bergh. "Ihmisillä on ollut joka

paikassa jollain lailla tekemistä Herran asian kanssa, jollei muuten,

niin ovat sitä vihanneet ja vainonneet."

"On se, vaan minusta tuntuu sillä kuin lakkaisivat herätykset. Ne ovat

jo siellä lakanneetkin, niissä ensin alkoivat. Pane sinä se mieleesi,

että edespäin ovat kylmät, kovat ajat ja eksymykset! Sinä ne vielä

näet."

"Ei ole minun näkemisestäni, ei ole tietoa minullakaan, milloin kutsu

kuuluu. Kun olisi se yksi ja tärkeä vain aina mielessä ja kun jaksaisi

pitää joka päivä ohjat tiukalla. Herätty on ja tielle tultu, laumoissa

kulettu ja joukkoa jatkettu, vaan kuka tässä perille pääsee?"

"Pääsee, joka päästetään ja joka pysyy köyhänä ja nöyränä. Jos ei Herra

armahda joka päivä uudella armolla, niin ei päästä vanhan varassa

yksikään. Minusta on monesti tuntunut siltä, että jos helvettiin

joudun, niin sen pitää minun helvettini olla kuumempi kuin muiden.

Vaan en lähde enää epäuskon alle, en salli saatanan kiusata itseäni

enkä peljättää sieluani, vaan sanon sille: saat mennä Kristuksen luo

puhumaan pelastuksestani ja autuaaksitulostani."

"Mitä Paavo aikoi vielä puhua ja ennustaa tulevista ajoista?" kysyi

Bergh.

"Sitä, että siitä tulee sellainen riita ja sota, ettei vielä mitään

se, mitä on ollut tähän asti. Minä sen tunnen hengessäni. Se on jo sen

alkua, kun ne juoksevat Kalajasta päin tänne niine juttuineen. Ja miten

käynee sitten, kun ovat aikansa riidelleet? Hillitse sinä herroja,

hillitköön Niskanen talonpoikia! Jos Herran työ kerran hukkuu niihin

riitoihin, saa saatana liian suuren ilon."

"Täällä ei niistä ole mitään haittaa", sanoi Bergh.

"Ei ole vielä, vaan tulee vasta olemaan. Mitä meillä olisikaan, miten

olisikaan ihanaa Herran vainio, jos olisi pysytty samanmielisinä! Vaan

ne lohkovat nyt palan kukin Paavon halmeesta ja tekevät omat talonsa

uudelle paikalle omine sarkoineen ja uusine oppeineen."

"Mikä ei ole Herran istuttamaa, nykitään pois. Antaa niiden tulla —

riitojen ja eriseurojen, jos on Herra ne lähettänyt koetukseksi ja

puhdistukseksi!"

"Ei se ole Herran työtä, saatanan se on ja lihallisten kristittyjen.

Sinulla on voide — katso sinä eteesi! Olisin jaksanut liikkua, niin

olisin vielä lähtenyt Kalajan puolelle ja Suu-Pohjaan. Vaan en jaksa

enää. Saapi nyt olla tämä matka viimeinen."

Kun Paavo aamulla ajoi pitkin Kallavettä, tunsi hän itsensä

terveemmäksi kuin mitä oli tuntenut moniin aikoihin. Miten ne sentään

olivat hyviä hänelle kaikki! Ne olivat tulleet aamulla varhain vielä

tapaamaan ja tervehtimään ja veisaamaan ja hyvästiänsä heittämään.

Bergh oli peitellyt rekeen kuin omaa isäänsä ja taputtivat vielä

portilla olalle.