XXIII.

Kaiken syksyä oli Paavon tauti yhä pahentunut ja talven tultua käynyt

niin ankaraksi, että hänen oli täytynyt jäädä vuoteensa omaksi omaan

pieneen kamariinsa. Kesällä hän vielä istui pihamaalla ja joskus, kun

oli lämmin, tyyni sää, kulki alas rantaan ja viipyi siellä tuntikausia.

Syksympänä kävi hän vielä kerran päivässä pirtissä lukemassa väelleen,

vaan talven tultua ei jaksanut enää eikä uskaltanut. Ei noussut jalka

enää maasta, päätä vain huimasi ja rintaan koski, niin että alkoi aina

yskittää, kun milloin aikoi ja yritti pirttiin mennä.

Siinä oli pieni pöytä ikkunan alla ja pöydällä vanha raamattu jalallaan

ja joitakin kirjoja, pienempiä, mustakantisia, ruskettuneine lehtineen

vieressä, "Hunajan pisarat" ja joku muu. Vastapäätä olevalla seinällä,

ovesta vasemmalla, oli kirjahylly, jossa olivat muut suuremmat,

Nohrborgit, Wegeliukset, Luteerukset. Pieni, matala ikkuna päästi

valoa sisään salmen puolelta, minkä rannalla oleva kuusikko peitti

toisella puolen kohoutuvan Rahasmäen kuvetta, niin että harja vain

näkyi ikkunaan. Kirjahyllyn alla oli pitkä, seinän pituinen rahi, jolla

olivat aikanaan istuneet opetuslapsina herrat ja talonpojat kuunnellen

Paavon syviä puheita salatusta elämästä ja salatusta viisaudesta.

Päivät pääksytysten makasi Paavo tuijottaen eteensä kohti ovea, josta

joku tuli ja meni, milloin Anna Loviisa itse, milloin Albertiina, vanha

palvelija. Kaikki vanhat muistot kulkivat siinä hänen maatessaan yhä

uudestaan omaa tietään läpi sielun, tulivat, viipyivät, mitkä pitemmän,

mitkä lyhemmän aikaa, ja menivät menojaan pian taasen takaisin

tullakseen. Toiset tulivat jostain kaukaa, hämärinä, epäselvinä, toiset

likeltä tuttuina, vereksinä, äskeisinä, vasta elettyinä. Hänestä tuntui

niin somalta, että hän siinä nyt muisti kaikenlaisia pieniä asioita ja

tapauksia, joita ei ollut ennen muistanut eikä mieleensäkään pannut.

Jos se oli jotain huvittavaa hänen mielestään, niin hän kertoi sen heti

Anna Loviisalle ja Albertiinalle.

Kerran kesällä oli tullut vanhoja ystäviä vieraaksi, Lauri Stenbäck ja

Niskanen. Ne olivat astuneet Iisalmelta asti oikoteitse ja ilmestyneet

yhtäkkiä pirttiin, kun Paavo oli illalla ollut väelleen lukemassa.

Toisen kerran taas oli Durchman tullut samoin yllättämällä. Vaan

eivät olleet herrat enää samoja kuin ennen, ei ollut enää samaa iloa

ja elämää yhteentulo ja tapaaminen, ei naurettu enää eikä laskettu

leikkiä. Niinkuin olisi kasvanut heidän välilleen jotain, josta ei

oikein tiennyt, mitä se oli. Niinkuin ne jo tietäisivät itse kaikki,

kysymättä, kuulematta, ja niinkuin eivät herrat enää tarvitseisikaan

ketään neuvonantajaksi. "Vanhentunut olet sinäkin, Paavo", "ei ole

enää Paavon taival pitkä", "ei ole Paavosta enää matkoille", olivat

hokeneet. Durchman oli ollut nyrpeällä, vikoilevalla mielin, moittinut

vain heränneitä ja kaivellut niiden vikoja, niinkuin ei niissä olisi

ollutkaan muuta kuin vikoja vain. Johon Paavo oli vihdoin vastannut

vähän kärsimättömänä: "Kuka sitten herroja helvetissä passaa, jollei

siellä talonpoikia ole."

Hän muisteli niitä mieluummin nuorina ylioppilaina ja maistereina. Ne

olivat silloin nöyriä ja avomielisiä, puhuivat kaikki asiansa, hyvänsä

ja huononsa, lapsellisesti, yksinkertaisesti, pyörivät ympärillä ja

riippuivat kortin helmoissa. Miten olikaan silloin hupaista — talvella

Helsingissä, ensi kertaa käydessä, ja kesällä niiden juhlissa, keskellä

kesää, kuumimpana aikana, kiireimpänä heinäntekoaikana! Toinen mies

oli silloin vielä Stenbäck, jonka kanssa kulettiin pitkin Suomennientä

Helsingistä Kalajaan saakka. Oli sellainen, että piti saada kaikkensa

sanotuksi, salaisimmatkin asiansa molemmin puolin, ettei ollut

herruutta mitään välissä eikä orjuutta.

Hän makasi usein päivisin hortua, puoliunta, kun ei ollut öisin

saanut kivuilta eikä yskäkohtauksilta nukutuksi. Silloin hän aina oli

olevinaan seuroissa, suurissa seuroissa, istuvinaan pöydän takana,

raamattuaan vastapäätä, suurta raamattua, joka makasi jaloillaan. Hän

oli kuulevinaan voimakasta veisuuta, pirtin täyteistä, painokasta,

ja näkevillään pyöreitä, punakoita kasvoja, jakaukselle kammattuja

päitä ja leveitä, sarkaisia hartioita. Hän heräsi aina siihen, että

oli itse aloittamassa virttä, omaa virttään, vaan ei saanutkaan

aloitetuksi. Yritti yhä uudestaan, ponnisti voimainsa perästä ja sitten

korahti jotain kurkussa, irtautui rinnasta, outo, epäselvä ääni,

niinkuin hätääntyneen ja vaaraan joutuneen huuto. Albertiina oli ensin

säikähtänyt ja hypännyt ylös rahilta ja hakenut Anna Loviisan pirtistä.

Kun olisi kerran vielä päästä suuriin seuroihin Suu-Pohjaan tai

Kalajaan, kun saisi tavata vielä, puhua vielä yhden kerran, yhden

ainoan! Hänellä olisikin nyt paljon puhumista. Nyt hän sen tietäisi,

nyt osaisi sanoa, millaista on lopputaival, ja millaista on silloin,

kun syntistä riisutaan alastomaksi ja kypsytetään kuolemalle. Hän

varoittaisi niitä kaikkia riidoista, joihin ne ovat sotkeutuneet ja

joissa kuluttavat kallista aikaansa Herran työtä turmellen. Vaan ei

hän pääse enää, ei ajeta enää törmästä alas Syvärille, niinkuin ennen,

ei istuta enää seurapirtissä yhdessä, ei kuulla enää heränneen kansan

veisuuta, sitä nousevaa, paisuvaa, ylöspäin kohoutuvaa, joka ennen

virvoitti sielua ja innostutti mieltä. Täällä näin ovat hänen seuransa,

tässä pienessä kamarissa kahden kuulijan keskellä, Anna Loviisan ja

Albertiinan. Täällä hän saa yksin taistella, yksin hakea itsellensä

lohdutusta ja rauhaa ja uutta toivoa.

Siinä olivat "Hunajan pisarat" vieressä pöydällä. Hän luki itse vähän

kerrallaan ja kun ei jaksanut enää, pyysi Albertiinan lukemaan.

"Muistan aina sen illan, muistan yhtä hyvin kuin eilisenkin, jolloin

seppä luki tämän saman paikan ensi kerran", puheli hän eräänä

iltana Albertiinalle, joka oli taasen lukenut kappaleen "Hunajan

pisaroista". "Silloin se valkeni, silloin avautui armon ovi ensi

kerran. Se on sitten monesti sulkeutunut, mutta taasen avautunut,

kun olen kolkuttanut ja polvillani maaten sieluni pimeästä sisälle

pyrkinyt. Missä lienen harhaillut milloinkin, omien korkeiden

ajatuksieni vaaroilla ja kukkuloilla tai epäilyksieni synkissä korvissa

ja erämaissa, aina on ollut täytymykseni palata takaisin suurena

syntisenä samalle paikalle. Siinä on sielu itkenyt ja valittanut

lapsen itkulla, siinä huutanut hätäänsä hukkuvan huudolla ja eksyneen,

väsyneen äänellä, vaan aina on avautunut, aina on syntinen löytänyt

armahtajansa."

Hän oli joskus niin heikko, ettei huomannut hoitajaansa, makasi vain

silmät syvällä päässä ja katseli ylös kuin jotain nähdäkseen. Suu näkyi

hiljaa käyvän, huulet, ohkaiset huulet, liikkuvan rukouksessa. "Ota,

Herra, vielä parannuksen tielle, ota omasi, kun olet omaksesi kutsunut

ja merkinnyt! Jätän tähän sinun eteesi suuret syntini. Missä olet

taasen, missä viivyt armahtajani? Jos olet siinä, missä olet ennenkin

ollut, käden koskettavilla, heikon vapisevan käden, niin tartu tähän,

ota tästä näin kiinni!" Ja hän näkyi ojentavan ylös laihaa, kurttuista

kättään, vaivalloisesti ponnistaen jaloillaan vuoteen pohjasta.

Se tuntui Albertiinasta niin oudolta, että Paavo, vanha uskonsankari,

pyysi kuoleman kynnyksellä parannuksen tielle pääsyä, että alkoi vielä

alusta asian, vaikka loppu näkyi lähenevän päivä päivältä. Vaikka

niinhän se oli aina sanonut, että pitää, alkaa joka päivä uudestaan,

niinkuin ei olisi alkanutkaan, niin ei ole tarvis pitää itse huolta

omasta pyhyydestään eikä jokapäiväisten syntiensä tähden epäuskon alle

eksyä. Vaan se tuntui sittenkin niin kummalliselta, niinkuin ei se

olisi ollut mitään se, mitä Paavo oli ennen ollut ja harjoittanut.

Kerran oli lautamies taasen tullut samassa asiassa, missä monesti

ennenkin, vaan tavannut hänet heikkona vuoteellaan. "Minä vetoan

korkeampaan oikeuteen", oli Paavo sanonut, ja jonkinlainen hymy oli

hetken aikaa kirkastanut hänen kasvojaan.

"Minulla on todistaja taivaassa, jossa tiedän Lunastajani elävän",

puheli hän perästäpäin Albertiinalle. "Herra ei anna minun enää joutua

niiden revittäväksi eikä rääkättäväksi. Jo olen jossain ollutkin.

Olen ollut kunniassa ja häpeässä, ovat nostaneet ja laskeneet, vaan

aina on alaspäin meno ollut terveellisempää sielulle, vaikka vaikeata

tälle syntiselle lihalle. Vaan siihen on ollut sitten omaa syytäkin.

Ei ole kaikki ollut vanhurskauden tähden kärsittyä, mitä on kärsitty.

Tämä luontonikin on ollut sellainen, etten ole kyennyt sitä kurissa

pitämään. Kun yritin milloin, niin aina särkyivät omat vehkeeni."

Joskus aina illoin kun sairaan tila on parempi, kokoontui väki kamariin

veisaamaan. Hän istui vuoteen päässä tyynyihin nojaten, kädet rinnalla

ristissä, puheli jotain väliin kehoitukseksi, väliin kuunnellen omia

lempivirsiään, silmät puoleksi sulettuina.

"Veisatkaa se Lapuan Malmbergin virsi 'O, Herra, ilo suuri!'"

kehoitti hän kerrankin. "Teidän olisi pitänyt kuulla, miten ne sen

siellä veisasivat — Lapuan kirkossa — ennen sen saarnaan nousua. Vaan

sellaista oli sitten saarna kuin oli veisuukin. Mies pulska pöntössä

kuin sotaherra mikään, ääni kuuluva, kaikuva, joka otti luonnon

pois lujimmaltakin. Ei ole nähty eikä kuultu sellaista pappia tässä

maassa, eivät ne muut mitään sen rinnalla. Durchman paahtoi ja pauhasi

palavissa päin, vaan tämä nosti ja kohoitti koko kirkon, kantoi

kaikki syntiset Kristuksen eteen, jumaliset niinkuin jumalattomatkin,

ja jätti ne sitten siihen Herran itsensä hoidettaviksi. Se se onkin

oikeaa evankeliumia, missä ei syntisraukalta vaadita eikä velota eikä

heräämättömiä hosuta eikä tuomita, vaan armahdetaan raukkoja, säälitään

säälittäviä Kristuksen rakkaudella. Minne ne menevät itse, jotka eivät

mihinkään pääse, ja mitä parannusta ne tekevät, kuolleet, synteihinsä

kangistuneet, joilla ei voimia mitään eikä halua mihinkään? Niinkuin

olisin siellä, niinkuin kuulisin sen puhuvan suurissa seuroissa, kun

kuulen sen virttä veisattavan.

"On oltu monesti yksissä, on nähty Herran tekoja ja ihmeitä sellaisia,

ettei ennen milloinkaan. Minä sen jo silloin tiesin ja sitä aavistin,

kun tavattiin ensi kerran Nivalan Pirttiperässä, että siitä tulee

väkevä mies, joka lyö amaleekit. Kävihän se täällä, näittehän tekin

sen silloin, kun se oli virkaheittona niiden toisten kanssa. Täällä

istuttiin ja puhuttiin yökaudet, saunattiin ja kalastettiin. Niitä

on täällä sitten käynyt monenlaisia. Vaan ne ovat nyt siellä hajalla

kaikki, missä mikin, ja peto raatelee seurakuntaa. Miten lie senkin

laita? Puhuvat kaikenlaisia ja kulettavat tänne outoja tietoja,

joista ei tiedä, mitä uskoa ja mitä olla uskomatta. Minä en niistä

enää mitään. Pääni pärjään ja sieluni pelastan, niin siinä on minulla

kyllin."

Hän puheli omalle väelleen kuin luotetuille ystävilleen. Eivät ne

oikein tietäneet, mistä oli milloinkin kysymys ja mitä Paavo tarkoitti

puheillaan, kuuntelivat vain hartaina ja istuivat arkoina, hiljaa,

kädet ristissä, niinkuin olisivat kaiken ymmärtäneet.

Miten se sentään oli muuttunut! Miten se oli käynyt pienen ja

avuttoman näköiseksi! Silmäkulmat olivat kuin kohonneet ja poskiluut

pistäneet terävinä esille. Suuret, syvät, lasimaiset silmät katselivat

surullisesti tulijaa, ja paksut, siniset suonet pullottivat

laihtuneissa, kellahtavissa käsissä. Vaan korkea, taaksepäin taipuva

otsa oli saanut sitä jalomman muodon, ja pitkät, valkoiset hapset

reunustivat sielukkaita, kalpeita kasvoja entistään arvokkaammiksi.

Niinkuin olisi nyt kasvoissa kaikki sielun syvyys, niinkuin näkyisi

niistä nyt koko se elämän viisaus, joka oli miehessä aikansa asunut,

ja niinkuin niihin olisi jäänyt näkyviä jälkiä entisistä, sisällisistä

taisteluista ja voitoista.

Eräänä päivänä nostatti hän itsensä ikkunan eteen ja istui siinä kahden

tuolin nojassa. Kuurainen alkutalven metsä seisoi samana, totisena

salmen rannalla, kohoten ja leviten toisella puolen harmaaksi vaipaksi

vaaran rinteellä. Siitä meni tie viistoon ikkunan ohitse järvelle.

Hän oli siitä kulkenut kalalle ja Kalliolahteen. Ja hän muisteli,

miten he siitä silloin astelivat yhdessä alas järvelle, Lagus ja

Malmberg ja Durchman ja Lauri. Durchman edessä pyöriskellen ja puhellen

innoissaan ja Lauri perässä koppaa kantaen. Oli sekin ihmeellistä

aikaa, niinkuin on kaikki ollut yhtä ihmeellistä. Ja oli sekin, kun

tähän kerran tultiin Wiipurista — Pienen Soukan torppaan. Nälkäinen

joukko, sairaat lapset, pettu vielä puussa kiinni, ei einettä omasta

taasta, ei illallista itsellä, ei muuta kuin se, mitä Heikiltä saatiin

Kalliolahdesta ensi hätään.

Hänen ajatuksensa harppasivat paikasta toiseen, pysähtyivät, pakenivat,

milloin omine valtoineen kulkien, milloin ohjattuina ja opastettuina

vanhoille, tutuille teilleen.

Joulun alla tuli raatimies Malmberg Kuopiosta katsomaan vanhaa,

sairasta ystäväänsä. "Täällä Paavo vain —"

Ja Malmberg tervehti iloisesti pitäen kauan kumartuneena kättänsä

Paavon kädessä.

"Täällä minä. Tämmöinen on Paavo nyt. Ei kule enää maailman kiusana

eikä jumalattomain mieliharmina. Vaan paranee vielä, pääsee

vielä seuroihin, suuriin seuroihin, veisaa vielä ystäväin kanssa

kiitosvirttä."

"Jaa — niin — siellä", sanoi Malmberg ujona ja arkana istuen ja

tuijottaen totisena sairasta.

"Siellä — Herran tykönä — Karitsan kiitosta. Sotaa tämä on loppuun

asti. Saan yhdestä voiton, niin on jo toinen vihollinen vastassa.

Niinkuin niitä olisi nyt enemmän kuin ennen. Niinkuin ne toisinaan

hyökkäisivät yksitellen, toisinaan yhdessä kaikki."

"Vaan Paavolla on väkevä Herra ja tie Herran luo tuttu", huomautti

Malmberg kuin lohduttaen.

"Voi, ystäväni, se on aina uusi ja outo sille, jonka sielu on sairas ja

jota saatana kiusaa. Kulit tien eilen, niin on tänä päivänä jo tukossa."

"Niin — vaan aukeaa sille, joka uskossa menee ja sielun ikävässä,

niinkuin Paavo."

"Uskokin on heikko, niinkuin on tämä käsi, jolla ei enää saa ruumistaan

kohoitetuksi. Tässä vain makaan avuttomana, suurena syntisenä, Herran

edessä, Herran aikaa odottaen. Ei saa sairas komentaa lääkäriänsä, ei

saa panna määriä mitään, mitä antaa ja mitä ottaa ja mitä milloinkin

tekee. Tiedän ja tunnen oman avuttomuuteni, niin en osaa enkä kykene

muuta mitään kuin valitan Herralle, puhun hiljaa, kolkutan hiljaa

Herran ovelle, haparoin ripaan kiinni ulkoapäin."

"Herra näkee sen ja tulee ja avaa ja ottaa sen uskosta, mikä on sielun

halua ja ikävää."

"Tulee ja on tullut. Ja kun ei tule, niin tiedän, että sillä on apu

valmiina, että on minulla kuoleman armo kerran, niinkuin on ollut

elämän armo ennen. Ja tiedän senkin, että salaa on kannattamassa Herra

vaivan ja kiusauksen aikana, päätä pitämässä ja jalkoja nostattamassa.

Vaan tämä on vielä tilinteon ja selvityksen aikaa. Tämä on seulomista

ja punnitsemista. Et tiedä, mikä minua on taasen näinä päivinä

ahdistanut."

He olivat hetken ääneti ja katselivat toisiaan. "Oma taitamattomuuteni

Herran työssä ja tavaran jaossa. Annoin sille lohdutusta, joka ei sitä

tarvinnut ja löin sitä, jota olisi pitänyt tukea ja nostaa. Se on minua

vaivannut nyt enemmän kuin muu mikään."

"Vaan mitenkäpä olisi Paavo sitäkään työtään osannut tehdä, ettei siinä

olisi ollut vikoja ja erhetyksiä. Mikä ne kaikki tuntee ja tietää?"

"Pitää tuntea sen, joka on lähtenyt tietä neuvomaan, pitää tietää

kenelle neuvoo ja mikä on milloinkin paras neuvoksi, Annoin väärän

lohdutuksen, niin meni helvettiin niine passeineen. Löin lyötyä ja

alaspainettua, niin työnsin raukan saatanan rääkättäväksi. Ne ovat

minua pitäneet profeettanaan, jolta ovat omakseen ottaneet, mitä olen

antanut. Herran miehellä pitää olla sellainen henki, joka eroittaa."

"Annetaan Herran parantaa ja oikaista, minkä me olemme pilanneet oman

taitamattomuutemme tähden."

"Niin — annetaan", vastasi Paavo hiljaa kuin jostain havahtuen ja

lepäsi sitten hetkisen äänettömänä.

"Oli se suuri ja ihana vainio, minkä Herra raatoi aikanaan täällä

Savossa ja Karjalassa ja Pohjanmaalla", jatkoi hän sitten sairaan

lapsellisella äänellä, "Oli se aikaa, kun kansa heräsi ja papit ja

maisterit. Kulettiin yhdessä, oltiin yksimielisiä ja rakkaita, veljiä

ja sisaria kaikki, maattiin Herran jaloissa yhtä avuttomina lapsina,

yksinkertaisina uskossa ja kilvoituksessa. Niinkuin olisi kotiinsa

mennyt, minne menikin, ja niinkuin olisi jo taivaassa oltu, kun oltiin

yhdessä, veisattiin, puhuttiin suurissa seuroissa, joissa pappeja

istui penkittäin. Minua pitivät hyvänä, liika hyvänä, pöydän päähän

istuttivat, parhaille paikoille — tämmöistä — taputtivat ja taluttivat,

niinkuin silloinkin viimeksi, kun oltiin Lapualla."

Ja Paavon tapasi liikutus, hiljainen liikutus, ja kasvojen väreily.

Samassa alkoi henkeä ahdistaa ja yskittää, niin että Malmbergin täytyi

nousta ja tukea hartioista.

"Ei ole enää samanlaista", jatkoi sairas yhä sanojaan pidätellen

ja pysäytellen ja raskaasti hengittäen. "Hedberg vei etelän omaan

mieleensä ja uskoonsa ja nyt niitä kuuluu olevan joukkoja jo

pohjassakin. Täällä ne käyvät ja kulkevat kukin omaa puoltaan pitämässä

ja omalle mielelleen vahvistusta ottamassa. Minua sairasta ja vanhaa

vaivaavat riidoillaan, vaan minä pääsen pois, minun ei tarvitse enää

kaikkia eksymyksiä nähdä."

"Niin — Paavo ei huoli enää niistä murehtia. Herran on asia sekin, jos

antaa saatanan seuloa", sanoi Malmberg.

"On, vaan ne ovat olleet likisiä kuin omat lapset, kaikki samanlaisia,

joita olen sydämelläni kantanut. Sano sinä niille, etteivät saa vetää

minua riitoihinsa! Valvomattoman mielen alla syntyy erimieliä, kun ei

ole enää vainoja mitään ja kun on jo mieli salaa muualla, maallisessa.

Heränneet ovat ruvenneet rakentamaan Baabelia omaan sydämeensä."

"Vaan jospa koittaa kerran vielä parempikin aika, jospa sieltä nousee

vielä uusi laiho entisen juuresta. Siellä on nuoria heränneitä

Kuopiossa joukottain."

"On siellä, vaan ei ole enää täällä. Täällä menivät pellolleen ja

kaupalleen. Saat nähdä, että kuluu kymmeniä vuosia, ennenkun täällä

kukaan herää. Ja kun on eksymyksen henki kerran liikkeenä, niin sen

pitää liikkua ja repiä ja polttaa omalla tulellaan poroksi kaiken, mikä

on puusta, oljista ja heinistä."

"Jätetään Herralle nämä", sanoi Malmberg huomatessaan, miten Paavoa

näkyi rasittavan omat puheensa.

"Jätetään. Voi kun on hyvä, että tulit tänne virvoittamaan sairasta

sieluani — kun sentään tulit! Minun on elämäni ollut sellaista, että

olen ollut aina ystäväin keskellä. Kotona täällä ja matkoilla ja

seuroissa ovat kuhisseet ja kuohuneet ympärilläni. Nyt on sitten ollut

tällaista yksinäistä pitkät ajat, Anna Loviisa ja Albertiina ainoana

seurana ja joku vanha likeltä — Kalliolahden Heikki parasta. Vaan se

on sekin tarpeellista, että otetaan ystävät pois, ettei ole ketään

kainalosauvana. Yksin täytyy kuolla ja lähteä Herran tuomion eteen. Ei

ole silloin siellä ystävistä apua."

Malmberg pistäytyi hetkeksi pirttiin ja puheli Anna Loviisan ja

Albertiinan kanssa Paavon taudista ja tilasta.

"Ei se enää kauan kestä. Yöt ovat tavallisesti tuskallisia, niin että

sitä on täytynyt nostaa ja laskea ja asettaa tyynyjen ja polsterien

varaan, miten milloinkin. Aamupäivät ovat sitten parempia, niinkuin

nytkin."

"Puhuuko se teille siellä tilastaan?" kysyi Malmberg.

"Voi, se puhuu aina, milloin jaksaa. Väliin sitten pitää veisata

virsiä, sen vanhoja, omia lempivirsiä. Nyt se on viime päivinä ollut

niin heikko, että on maannut vain hiljaa horroksissa. On siinä

oppimista, joka osaisi ottaa oppia. Näkyy nyt olevan virkeämpi ja

viileämpi, kun on saanut vieraita."

He puhuivat vuorotellen, Anna Loviisa ja Albertiina, toisinaan yhteen

ääneen, ja kertoivat tarkkaan kaikki, mitä tiesivät, mitä olivat

nähneet ja kuulleet sairaan vuoteen vieressä.

"Joskus se rukoilee pitkät ajat, puhelee kuin lapsi isälleen ja

äidilleen, niinkuin olisi Herra siinä vieressä. Kerran yöllä kuului

pitävän seurapuhetta unissaan. Tuntui niin oudolta ja ihmeelliseltä

istua yksin kuulijana."

"Minne sinä katosit?" kysyi Paavo, kun Malmberg taasen hiljaa hiipien

astui sisään sairaan kamariin. "Minä jo pelkäsin, että olet lähtenyt."

"En toki. Annoin teidän levähtää ja tulin nyt sanomaan hyvästini",

vastasi Malmberg.

"Nytkö?"

"Nyt."

Hän olisi sanonut jotain, vaan ei löytänyt sanoja. Hänestä tuntui hetki

niin suurelta ja vakavalta ja pyhältä, ettei hän ymmärtänyt, mitä

sanoisi. Ja hän tarttui Paavon laihaan, avuttomaan käteen pidellen sitä

hetken äänetönnä omassaan.

"Herran ystävät eivät eroa milloinkaan", sanoi Paavo hiljaa, ja hänen

suuret, syvät silmänsä paloivat outoa tulta. "Minä menen edellä ja

minulla on siellä monta ystävää, on oma poikanikin odottamassa. Tule

sinä perässä, sano niille toisillekin, että tulevat!"

Malmberg kulki kiireesti pirttiin liikutettuna, silmät kosteina

kyynelistä.

"Lähettäkää tieto heti, kun on kuollut — pankaa mies tuomaan!" sanoi

hän surullisella, hiljaisella äänellä pirtissä oleville.

Hänen korvissaan kuuluivat lakkaamatta Paavon puheet, ja hänen

silmissään näkyivät Paavon kalpeat kasvot ja outo, kuumeinen katse, kun

hän ajoi pitkin Syväriä iltapäivän surullisessa hämärässä. Niinkuin hän

olisi tullut jostain pyhästä paikasta, jossa ei ollut ennen milloinkaan

käynyt, niinkuin olisi sielu ollut siirrettynä jonnekin outoon,

ihmeelliseen maahan, kirkkaaseen, käsittämättömään, josta se oli taasen

tullut takaisin, vaan ei vielä päässyt entiseen oloonsa.

Mikä merkillinen mies se sentään on ollut! Maailma ei ole sitä minään

pitänyt, rääkännyt vain ja kiusannut ja käräjiinsä kulettanut.

Se kerran lähti liikkeelle täältä erämaan kätköistä nimetönnä ja

maineetonna ja se päättää nyt täällä päivänsä yhtä nimetönnä ja

maineetonna. Halpana kulki tiensä, köyhänä, puutteen miehenä, ihmisten

kummana ja viisasten arvoituksena, vaan Herran valittuna ja voideltuna

sytytti tulen, jota ei enää maailman mahti saa sammutetuksi.

Hänestä tuntui niin oudolta, että se nyt on pian poissa, joka on

kymmeniä vuosia ollut kaikkein heränneiden yhteisenä opettajana,

pappein pappina, ja että hän nyt palasi sieltä viime kerran, missä

oli niin monasti käynyt sielunsa ahtaissa ja mistä oli aina palannut

virkistynein, iloisin mielin, täynnä toivoa ja uutta uskallusta.

Kerran lähtee hänkin pois, kerran hänkin makaa avuttomana omiensa

hoidossa ja katselee iäisyyttä silmästä silmään. Kerran tulee elämän

tili tehtäväksi ja kuoleman vaivat läpikäytäviksi. Kun saisi saman

rohkeuden ja toivon uskalluksen, mikä oli Paavolla? Vaan miksei

saa, miksei Herra voi antaa hänellekin? Heränneet valittavat aina

huonouttaan ja heikkouttaan, vaan ovat sitten kuoleman edessä eläviä

toivossaan. Sehän onkin kätketty ja salattu puutoksien alle, mikä on

Herran osallisuutta ja uutta elämää. Se tulee sieltä esille aikanaan.

Hän istui reslan perässä puoleksi maaten ja katsellen syttyviä tähtiä

ja korkeaa, ylvästä Kinahmia, joka tuntui häipyvän kauas tummuvaan

etäisyyteen.

Joulunpyhien aikana oli Paavon tila ollut parempi, Hän oli istunut

tyynyjensä varassa pitkät ajat ja puhellut omalle väelleen ja

ystävilleen, jotka olivat tulleet häntä katsomaan.

"Tämä on eksymyksen pimeää aikaa ja tästä vielä pimenee yhä

pimeämmäksi. Ei saa juosta eikä kurkotella eikä kysellä, vaan pitää

pysyä yksinkertaisena. Joka muistaa harjoittaa vanhaa läksyänsä ja

kulkea takaisin ensi herätyksen yksinkertaisuuteen, niin se säilyy ja

pelastaa päänsä. Tiedätte ja tunnette vanhan läksyn. Missä tilassa

olettekin, kuolleessa, kylmässä, langenneessa, loukatussa, älkää jääkö

siihen omaa huonouttanne ja halpuuttanne katsomaan ja epäilyksen

alla kitumaan, vaan menkää siitä suoraan armahtajan eteen! Kun tämä

loppuu, tämä jokapäiväinen tykökäyminen, niin tulee tieto, vanha

tieto, tieksi, ja syntinen vieraantuu yksinkertaisesta uskostaan

ja lapsenoikeudestaan. Minä, vanha parannuksen tekijä, saan täällä

kuolemani edessä aloittaa joka päivä alusta, niinkuin en olisi ennen

aloittanut enkä tielle tullut."

Vaan sitten kävi hän yhä heikommaksi pyhien perästä, niin ettei

jaksanut enää istua, vaan makasi taasen liikkumattomana, kädet ristissä

rinnalla.

"En tunne mitään, en näe mitään muuta kuin syntiä ja puutoksia. Tässä

koetan taistella Herran eteen päästäkseni, vaan en pääse, en saa tietä

auki. Veisatkaa jotain!" sanoi hän eräänä iltana hiljaisella äänellä

Anna Loviisalle ja Albertiinalle. "Ette tiedä, mikä on vaiva sielussa

sillä, jota saatana peljättää kuoleman edessä. Yritän rukoilla, niin

painaa kätensä suuni eteen. Koetan pyrkiä armoistuimelle, niin kasaa

kaikki syntini vuoreksi eteen, etten pääsisi. Kohoitan kättäni Herran

puoleen Herraan tarttuakseni heikolla uskolla, niin lyö turraksi

käteni."

Hän kuului rukoilevan katkonaisilla sanoilla, hokevan hiljaa yhtä ja

samaa, niinkuin uhalla jonnekin pyrkien ja jostain itseänsä irti repien.

Anna Loviisa ja Albertiina istuivat liikkumattomina paikoillaan, kirjat

levällään helmassa.

"Hakekaa pappi huomenna, että saan ehtoollisen, pyhän ehtoollisen!",

sanoi sairas hetken perästä. "Ovat ihanat ja suuret lupaukset sillä,

joka sen saa ja sitä haluissaan nauttii. Tässä täytyy saada saatanaa

vastaan kaikki aseet, mitä vain on syntiselle annettu. Sillä on nyt

suuri valta."

Kun pastori aamulla saapui saareen, oli Paavo taasen hiukan parempi ja

puheli sairaan heikolla, avuttomalla äänellä.

"Nyt on otettu kaikki pois eikä muuta mitään jätetty kuin syntiä ja

pimeyttä sieluun", sanoi hän ja kohoitti kättänsä tervehdykseen.

"Herra on sallinut vihollisen seuloa ja rääkätä sieluani. Tässä olen

odottanut, milloin kirkastuu taasen. Vaan kun ei olekaan kirkastunut,

niinkuin ennen, kun on ollut samaa pimeää ja peljätystä pitkältä, niin

piti saada sakramentin osallisuus."

Hän katseli suurin, kysyvin silmin pappia, joka istui pitkällä rahilla

seinän vieressä kuin omissa mietteissään.

"Tie katoo kiusauksien alla", jatkoi hän vaivalloisesti. "Tiedän, että

Herra on likellä, vaan en pääse sisälle pyhimpään, niissä on ylimmäinen

pappi ja paimen."

Hän hengitti raskaasti ja katseli taasen pappia oudosti, hätäillen ja

kiirehtien.

"Muistaahan Paavo oman opetuksensa, miten pitää syntisen odottaa,

ikävöidä ja ottaa vastaan, mitä annetaan, karvas niinkuin makeakin."

"Muistan — muistan, vaan en jaksa."

"Ja senkin, että on. Kristus vanhurskautena silloin, kun synnit

peljättävät, ja tienä tiettömällä."

"Niin on — niin on ollut."

"En osaa neuvoa Paavoa eikä ole tarviskaan. Paavollahan on itsellään

valo ja hengellinen viisaus, jonka Herra on antanut."

"On ollut, vaan tässä on nyt kadonnut. Tässä on Paavo suuri syntinen,

joka pian astuu Herran eteen. Meidän pitää lohduttaa toisiamme sillä

lohdutuksella, millä Herra on meitä lohduttanut."

Hän istui tyynyn varassa Anna Loviisan auttamana ja tukemana, pää

taaksepäin taipuneena, niinkuin ennen seurapuhetta pitäessään, ja näkyi

seuraavan syvällä hartaudella rukouksia ja asetussanojen lukemista. Kun

toimitus oli päättynyt, makasi hän hetken äänetönnä ja lausui sitten

kirkastetuin katsein:

"Nyt on voitettu. Nyt on taas rauha sielussa ja uusi toivo. Kulin

kaukana pimeitä, pitkiä korpia, vaan löysin toki talon. Istuin

lukittujen ovien takana, niinkuin opetuslapset ennen, vaan Herra

särki salvat ja ilmestyi sielulleni. Niin se on niin se sittenkin

on, ettei saisi milloinkaan hätäillä Herran käsissä. Tämä on kaikki

ollut tarpeellista. Tämä on ollut tulta, Herran tulta, jossa on sielua

kirkastettu ja puhdistettu. Veisatkaa jotain! Veisatkaa se 'Kiitos,

karitsa kuollut!'"

Niinkuin olisi yrittänyt itsekin veisata mukana ja niinkuin olisi

nähnyt jotain outoa ja ihmeellistä edessään, jota siinä katseli

kirkkain silmin ja päätään hiljaa kohoittaen.

"Minun on niin hyvä olla, niinkuin kerran sepän luota palatessani

Jyväskylästä. Juoksin pitkät matkat ja istuin taasen kivelle

veisaamaan. On niinkuin palaisin suurista seuroista Suu-Pohjasta ja

Kalajasta, missä ystävät ympäröivät veisuullaan lähdön päässä. Voi

Herran rakkautta ja hyvyyttä syntistä kohtaan — suurta syntistä!

Ojennan avuttomat, tyhjät käteni ylöspäin Herraa kohti, ja tähän antaa

— tähän näin."

Ja hän kohoitti molemmat kätensä ylös, laihat, pitkät kätensä, niinkuin

jotain vastaanottaen.

"Se on niinkuin siitä sanotaankin, ettei muista syntinen sitten enää

surujaan ilon tähden. Vaan miten se katoo, miten se sentään salautuu

kiusauksen ja tuskan alla, vaikka sen tietää, vaikka sitä on elämänsä

pitkän kokenut!"

"Joko se meni? Kuka meni viemään?" kysyi hän hetken perästä Anna

Loviisalta, kun pappi oli poistunut. "En jaksanut enkä muistanut sitä

siinä ilossani kiittääkään. Nyt minä odotan Herran tuloa, uskossa ja

toivossa odotan."

Hän näytti rauhalliselta ja tyytyväiseltä ja onnelliselta siinä

maatessaan ja hänen kasvojaan kirkasti suuri, sisällinen riemu.

"Selkenee ja kirkastuu aikanaan, vaan ei ole ennen milloinkaan näin

kirkastunut. Tässä se on, tässä likellä jossain, näkymättömänä, tässä

huokuu hyvyyttään ja laupeuttaan. Vaan niinhän se on, että suuren

myrskyn ja rajusään perästä koittaa suuri lepo ja kirkas, tyyni paiste

sieluun. Joko lie lopettanut? Joko lie ollut viimeinen tämä?"

Kerran kysyi Albertiina, tietääkö Paavo kuolemastaan, onko sanottu

Paavolle, milloin sielu pääsee siteistään.

"En tiedä, ei ole sanottu mitään, ei ole Herra ilmoittanut omaa

aikaansa. Mitä minä sillä tiedolla? Saisi vain saatana siitä uuden

koukun itselleen. Valvokaa te kanssani ja rukoilkaa, että olisi menoni

taivaassa, että odottaisin joka hetki oven takana, milloin aukaistaan —

ilolla odottaisin! Vaan aattoa tämä on — juhlan aattoa."

Kuului lyhyttä, raskasta hengitystä huoneessa. Albertiina istui hiljaa

tyynen, rauhallisen näköisenä pään puolessa, sairaan vuoteen vieressä,

ja kutoi sukkaa. Joku kulki hiipien pirttiin ja pirtistä ulos, painaen

varoen ja arastellen ovea kiinni perässään.

"Älä laske sitä enää — älä päästä tulemaan!" kuului Paavo puhuvan

epäselvästi ja katkonaisesti. "Näethän, Herra, miten heikko minä olen

ja avuton ja aseeton. Panen tässä sinun eteesi kaikki, mitä minulla on,

niin ei ole muuta kuin syntiä ja vääryyttä."

Albertiina kumartui tyynyä vasten hiljaa, henkeään pidättäen ja

teroittaen kuuloaan käsi korvan takana.

"Avaa — ota omaksesi Kristuksen tähden! Missä se nyt on, joka minua

ennen suojeli — se enkeli, joka oli kerran miekka ojona, kun maailma

vainosi ja vihamiehet piirittivät sieluani? Jossain se siellä on

toisten joukossa. Onko Juhanakin siellä ja Riitta ja vanhat ystävät,

jotka lähtivät? Niin — niin — ne ovat siellä odottamassa. Minä tulen,

kun avaat tämän oven."

Hän makasi pitkän ajan hortoa, rinta koristen ja pää liikahtaen

tyynyllä jokaisesta hengenvedosta.

"Joko nyt on aamu?" kysyi hän herättyään Albertiinalta.

"Ei ole aamu, vaan ilta — iltahan nyt on", vastasi Albertiina hellästi

pyyhkien sairaan otsaa.

"En näe enää aamua. Missä on Anna Loviisa? — Koskee niin kovasti

rintaan — tähän näin —, nostaisit ylemmä. — Nyt se tulee, jota on

odotettu. — Veisatkaa jotain vielä! Tulevat kivut ja ruumiin tuskat,

niin tulee aina vihollinenkin niiden mukana. Ei — ota pois tämä ja

laske alemma! Näin on parempi."

Samassa oli Anna Loviisakin sisällä auttamassa Albertiinaa ja tukemassa

sairasta hartioista ja laskemassa alemma pitkälleen.

"Niin — niin se on, että kun se tulee, niin se tulee aina yhdessä

näiden tuskien kanssa. Nukahdin äsken ja näin unta. Olin jo likellä

aivan, vaan siinä oli ovi vielä edessä sulettuna, joka piti aukaista."

Hän näytti tuskalliselta ja levottomalta ja koetti kääntyä tilallaan.

"Nämä vaivat pääsen läpi, niin sitten loppuu. Siinä olivat vielä syvät

kuilut kahden puolen, vaikka olikin likellä. Nyt se taas hyökkää, nyt

on vielä taisteltava vihollista vastaan viime kerta."

Anna Loviisa ja Albertiina veisasivat hiljaa huojuttaen itseään

toistensa vieressä. Talikynttilä paloi pöydällä pitkällä, läähättävällä

liekillä.

"Sanokaa niille, että tulevat tänne!" kuului sairas sanovan heikolla,

valittavalla äänellä.

Ovesta tuli väkeä hiljaa hiipien ja toistensa taakse pyrkien, miehet

pyyhkien pitkää tukkaansa korvan taakse ja arastellen istuen penkille

seinän viereen.

"Sitä minä vielä, että pitäkää ovet aina auki heränneille, kaikille

vaivatuille ja velanalaisille. Täällä ne ovat rukoilleet yhdessä ja

itkeneet, milloin ilosta, milloin surusta. Te olette niitä nähneet

ja niiden veisuuta kuulleet. Minä lähden pois — minulla on tämä yö

viimeinen — vaan te jäätte tänne. Ette saa jättää Saarta kylmille. Nyt

en jaksa enää. Jumalan sana — se vielä —"

Hän sanoi sen viimeisen vaivalloisesti, voimainsa perästä painaen

päätään taaksepäin ja liikuttaen kättään merkiksi, että tahtoi jäädä

yksin.

Anna Loviisa ja Albertiina seisoivat hetken eteisessä odottaen ja

kuunnellen ja ovea hiljaa raoittaen.

"Avaa, Herra, tämä viimeinen portti — avaa tämä, niinkuin avasit sen

ensimäisenkin!" kuului sairaan rukoileva ääni sisältä. "Köyhä, kurja

syntinen pyrkii luoksesi, vaan ei pääse omalla voimallaan. Avaa armosta

— sisältäpäin sieltä — Kristuksen tähden!"

Oli sitten taas niin hiljaista, ettei kuulunut muuta mitään, kuin

sairaan raskas, vaikea hengitys.

"Minne ne menivät? Tuli tuskan ja vaivan aika. Luulin jo päässeeni,

vaan en päässytkään vielä. Saatana tukkii tietään viime virstalla.

Lukekaa jotain 'Hunajan pisaroista'."

"Niin — se heikoinkin katse Kristukseen tekee terveeksi. Vaan kyllä

pimentää. En näe mitään, en tunne mitään muuta kuin syntiä, ei ole

mitään valoa eikä voimaa sielussa. Vaan tiedän, että on sittenkin

Herra siellä takana. Odotan ja ikävöin Herraa, niinkuin olen ennenkin

odottanut. Miksen odottaisi ja tyytyisi tähän, kun on kerran niin

likellä — tämmöinen pieni, lyhyt matka vain."

He istuivat kaiken yötä sairaan vuoteen vieressä, Anna Loviisa ja

Albertiina, nostivat ja laskivat ja korjailivat peitettä, pyyhkivät

päätä ja pitivät kättä otsalla, väliin veisaten jotain hiljaa ja sitten

taas istuen äänettöminä.

Aamupuoleen loppuivat vihdoin tuskat, ja sairas makasi rauhallisena,

vaan heikkona, niin ettei jaksanut kättään kohoittaa.

"Voitin toki", sanoi hän hiljaa. "Kaikki on kirkasta. Nyt saan kuolla

tässä. En osaa kiittää Herraa, niinkuin tahtoisin, vaan ole sinä,

Jeesus Kristus, kiitokseni Jumalan edessä."

Hänen silmänsä näkyivät samentuvan, ja kieli sammalsi oudosti.

Albertiina kulki kiireesti pirttiin, ja samassa tuli talon väkeä

sisälle kamariin.

Seistiin liikkumattomina kädet ristissä ja katsottiin tuijottaen, miten

sairaan rinta kohosi ja laski, ja miten silmäluomet lepäsivät velttoina

kuolevan katseen yli.

Ja sitten ei enää muuta mitään kuin että pää kallistui hiukan

kallelleen kamariin päin, ja rinta korahti hengen lähtöä...