Oli oltu taasen yksissä monta päivää, oli kulettu Kuopiot ja
Kurkiharjut ja kaikki Kuopion ympäristöt, missä vain oli heränneitä,
puhuttu yhdessä, Paavo ja Bergh, Niinkuin olisivat nyt uudestaan
vironneet kaikki vanhat ja seisalleen kuolleet ja alkaneet uutta,
parempaa parannusta, elävämpää ja palavampaa, ja niinkuin hänelle
vielä ennen kuolemaansa näytettäisiin uusi, suuri herätys, samanlainen
kuin Savojärvellä kerran ja Karjalassa nuoruuden päivinä. Ja oli kuin
hän itsekin olisi saanut voimia lisää, saanut jotain nuoruutensa
innostuksesta ja ensimäisestä rakkaudestaan takaisin.
Siellä oli Berghin ympärillä Kuopiossa uusi joukko uutta,
vastaherännyttä väkeä, nuoria herroja, raatimiehiä ja muita. Se oli
tämä Bergh toisenlainen kuin se entinen, vanha Bergh, toisenluontoinen
ja laatuinen. Vanhaa vetivät kelkkana perässään, Renqvistit ja muut,
vaan tätä eivät vedä. Tämän on tie tietty, henki puhdas, oppi oikea
ja kirkas, ryhti ja mieli sellainen, että mies seisoo siinä ja siihen
kaatuu, mihinkä Herra on pannut, ja pitää, minkä on omaksi totuudekseen
ottanut.
Paavo istui kylvyn perästä pihamaalla laakean kiven päällä kauniina
kesäiltana ja katseli Syvärin vesiä, vaaroja vesien takana ja Pisan
pitkiä puita ja syviä, synkkiä metsiä kaukana jossain Karjalan rajalla.
Tässä tapasi hän näin istua, näin katsella ja muistella menneitä
muistojaan, likempiä ja kaukaisempia, tässä taistella ja rukoilla
yksinäisinä hetkinä. Tämä oli kuin pyhä paikka hänelle, ja hänen
olonsa tässä pyhä hetki, jota ei saanut kukaan häiritä. Eivätkä ne
häirinneetkään. Kulkivat, kaarsivat kaukaa, hiljaa hiipien, salaa
jostain vilkaisten ja äänettömästi ovea perässään kiinni vetäen.
Hän näki ne kaikki elävinä edessään, vanhat Karjalan ystävät,
Pohjanmaan papit pitkine kauhtanoineen, Malmbergit, Lagukset,
Durchmanit, Essenit, nuoret maisterit ja ylioppilaat. Niinkuin olisi
hän Karjalassa, jossain kaukana, seuroissa, tai Pohjanmaalla, niinkuin
istuisi pöydän takana suuressa, mustassa pirtissä ja näkisi hämärän
läpi sinisiä huiveja ja pyöreitä, punaisia, hikisiä kasvoja. Niinkuin
kuuluisi veisuu, sama kaihomielinen, nouseva, laskeva, paisuva,
pitkine välipaikkoineen, niinkuin aloittaisi sen joku piilopaikastaan
vapisevalla äänellään. Ja niinkuin ajaisi hän Niskasen kanssa aina
vain eteenpäin ja näkisi uusia joukkoja uusiin seuroihin pyrkimässä,
isännän tulevan vastaan lakittomin päin ja emännän eteisessä, tyttäret
ja talonväen, naurussa suin ja ojennetuin käsin.
Kulki sellaisena kuvasarjana hänen sielunsa läpi entisyys — pitkänä
muistojen ketjuna. Oli niinkuin olisi unta nähnyt, vaikka oli sen itse
elänyt ja kokenut, niinkuin sitä olisi hänelle luettu jostain suuresta,
ihmeellisestä kirjasta.
Takana näiden kaikkien, jossain kaukana etäisyydessä, olivat
kärsimykset monenlaiset, köyhyys, nälkäkuoleman uhka, puutokset, Puolan
matkat ja Tahkomäen kolkko tarina. Se oli siellä sellaista synkkää
taustaa, mustaa, pimeää, josta näkyi vain nälkäisten lasten surullisia,
kalpeita kasvoja ja kuului Riitta-vainajan valittava, kärsimätön ääni,
soinnuton, käheä, yksitoikkoinen, ja oman kipeän sydämen huokaukset
unettomina öinä, kun isku seurasi iskua yhä raskaampana. Niinkuin olisi
hän yhtäkkiä joutunut pimeään metsään, jossa polku oli kadonnut, jossa
oksat pistelivät ja repeilivät ja kaatuneet puut pidättivät kulkijan.
Missä oli kulkenut ja miten oli päässyt läpi pimeän korven, miten
repinyt vaatteensa rikki ja kätensä veriin, sitä ei halunnut muistaa —
sitä vain, että oli tie taasen löytynyt suuren aavan laidassa ja päivä
taasen vaiennut.
Hän siirtyi siihen äskeiseen, mistä oli alkanut, Kuopion uuteen
lehtoriin ja uusiin, nuoriin ystäviin, joita oli ilmestynyt ja joista
hänen vanha sydämensä oli ilahtunut. Saiko hän nähdä Savossa sitä,
mitä oli nähnyt Karjalassa ja Kalajoen varrella ja Suu-Pohjassa? Saiko
hän elää vielä senkin ajan, että Savon salot täyttyvät heränneestä
kansasta? Jos sai, niin saiko siinä ilossa päättää päivänsä, ettei vain
tule jotain karvasta ja katkeraa, niinkuin oli monesti tullut? Häntä
melkein peloitti tämä uusi seurameno, Berghin innostus ja rohkeus,
nuorten heränneiden ahkeruus ja palavuus, oma onnensa ja vanhuutensa
riemu.
Hän havahtui siihen, että näki kaksi nuorta miestä tulevan salmen
puolelta kontit selässä, astelevan väsynein liikkein ja raskain
askelin. Hän tarkkasi pitkään tulijoita, siristi vanhoilla silmillään,
nousi, astui pari askelta vastaan.
"Kajaanin koulumaistereita —? Eikö olekin? — Helander ja Krank — uudet
ystävät. Niitä on uusia joka haaralla — Kuopiossa ja Kajaanissa — niin
ei oikein jaksa tuntea vanha mies."
Herrat istuivat äänettöminä kivelle, pyyhkivät hikeä ja päästelivät
väsyneesti ja vaivaloisesti viilekkeitä olkapäiltään.
"Nyt on kylpy parasta — kuuma kylpy uusilla vastoilla ja uni kylvyn
päälle."
Ja Paavo asteli vikkelänä pirttiä kohti kantaen toisella kädellä
Helanderin konttia, toisella Krankin.
"Kyllä me itse konttimme — Paavo antaa vain tänne!" kuuluivat herrat
hokevan kuin yhdestä suusta.
"Itse — itse vain, vaikka olette kaiken päivää kantaneet. Mistä asti
lienettekään kantaneet? Syntinen on aina itse — kantaa itse kuormansa,
joita ei tarvitsisikaan", sanoi Paavo päätään kääntämättä.
"Tänne tuli herroja kylpemään — heränneitä herroja Kajaanista asti.
Pankaa uudet oljet lauteille ja uudet vastat lämpenemään!" huusi Paavo
pirtin ovelta ja johti sitten vieraansa pohjakamariin.
He olivat niin väsyneitä, etteivät jaksaneet enää toisilleenkaan puhua,
istuivat vain ja riisuivat ja heittelivät kenkiään ja vaatteitaan sinne
tänne.
Paavo oli heti arvannut vierastensa asian, lukenut sen heidän
silmistään ja koko olennostaan. He olivat niitä samoja, tavallisia
kävijöitä ja kulkijoita, joilta oli tie kadonnut ja valo sammunut,
joiden oli armo muuttunut tuomioksi ja joilta olivat kaikki keinot
loppuneet, Jumalan sanakin pois otettu.
He kertoivat siitä saunasta tultuaan hämärissä istuen yhdessä Paavon
kanssa. Oli ollut onnea ja iloa ensin, oli kulettu kepeinä kuin
maasta nostettuina uutta tietä, Herran tietä, oli ollut sielu täynnä,
tulvillaan aivan armoa ja elämän voimia ja rakkautta. Ei kiusauksia
mitään, ei vastahakoisuutta eikä hankaluutta eikä ristin painoa. Vaan
nyt oli kaikki kadonnut, nyt oltiin siinä, missä ei mitään tuntunut
eikä näkynyt eikä kuulunut eikä osannut enää mitään odottaakaan.
Syntiä vain ja vaivaa ja lakkaamatonta painoa yötä ja päivää, niinkuin
ei olisi milloinkaan mitään Kristuksesta kuultu, ei sen armosta eikä
anteeksiannosta. Siitäkö lie tullut, ettei oltu valvottu vai siitä,
ettei oltu oikein herätty eikä perinpohjin nöyrrytty?
Paavo kuunteli hymähtäen joskus joukkoon, joskus jotain sanoen, sitten
taas pitkät ajat äänetönnä istuen silmät kiinni puserrettuina.
"Vai jo otti pois — vai jo loppui — vai jo pani sellaisen luottamuksen
teihin — nuoriin miehiin —!"
Hän kulki vikkelästi ulos ja kuului hetken päästä menevän omaan
kamariinsa.
He katsoivat toisiinsa ihmettelevin, kysyvin katsein, Helander ja
Krank, toisilleen mitään puhumatta, ja painautuivat sitten pitkälleen
pettynein odotuksin.
"Kuule! Nukutko sinä?" sanoi Helander hiljaa ja kosketti kumppaniaan
kylkeen.
"En vielä", vastasi Krank. "En tiedä, miksen saa unta, vaikka äsken
väsytti ja raukaisi niin, etten jaksanut jalkojani liikuttaa."
"Mitähän se sillä, että pani luottamuksen? Minä toki odotin toista ja
toista saatiin. Olisihan tämä kylpy ollut kotonakin."
"Niin — vaan kun ei sitä vielä tiedä", vastasi Krank väsyneesti.
"Minä jo sitäkin, että olisikohan huomannut meissä vilppiä — minussa
ainakin, joka jo ennätin purkaa kuormani. Kun ei sentään, osaa puhua
oikein omasta tilastaankaan — ei huonostaan eikä hyvästään."
"En tiedä — en osaa sanoa mitään mistään. Sen vain tiedän, että täällä
ollaan ja että täältä taasen lähdetään ja niin on sitten tehty tämäkin
matka."
He olivat vielä kuulevinaan veisuuta jostain, kauniin naisäänen
valittavaa nousua ja laskua, vaan nukahtivat samassa raskaaseen uneen.
Kun he aamulla heräsivät, oli aurinko jo ylennyt puiden latvain
yläpuolelle ja paistoi vinosti sisään pieneen kamariin, jonka ikkunasta
näkyi harvaa metsää, taampana pitkiä solakoita kuusia. Heistä tuntui
siltä kuin olisivat vasta tulleet saunasta ja sitten heti nukahtaneet,
niinkuin siitä olisi kulunut vain hetkinen, kun Paavo lähti, ja
niinkuin se, mitä he olivat puhuneet Paavolle ja mitä Paavo siihen
vähän sanonut, olisi äsken juuri tapahtunut. He venytteleivät vielä
vuoteellaan, kun Paavo tuli sisälle, paiskautuen yli kynnyksen
ketteränä, iloisen näköisenä.
"Herrat vielä nukkuvat, kun talonpojat jo töitään tekevät. Vaan enemmän
onkin jo minulta tullut tänä päivänä syntiä tehdyksi. Taitaisi olla
parasta, kun nukkuisi yönsä päivänsä, vähän vain välillä raamattuaan
lukisi", sanoi Paavo hilpeänä ja nauroi ystävällistä nauruaan.
Herrat hymyilivät Paavon puheelle ja pukeutuivat hitaasti, istuen
sitten puoleksi puettuina vuoteen laidalle.
"Piti tulla puhumaan teille unestani, ihmeellisestä unesta, jonka yöllä
näin."
Hän istui jakkaralle vastapäätä vieraitaan vakavan näköisenä ja alkoi
kertoa untaan.
"Oli kuin olisi oltu viimeisellä tuomiolla, niinkuin olisi seisottu
suuren, laakean vaaran rinteellä, josta ei muuta näkynyt kuin kansaa
kaikenlaista kauas etäisyyteen, päätä pään vieressä, eikä muuta
kuulunut kuin raskasta, syvää huokausta ja itkunsekaista valitusta.
Kaikkein päät olivat painuneet alas kuin iskua odottaen ja kaikkein
kasvoja näkyi kuvaavan suuren tuomion pelko. Siinä oli herännyttä väkeä
ympärillä, vanhoja Karjalan ystäviä ja Pohjanmaan pappeja, niinkuin
ennen suurissa seuroissa, vaan ei ollut kellään sitä toivoa, mistä oli
monesti puhuttu ja mitä oli tunnettu, että ei pidä maailma niin pahana
eikä ahdista synti eikä kiusaa vihollinen, ettei kerran päästä vapaiksi
vainolaisista. Minusta tuntui niinkuin sieltä olisi jotain puuttunut,
vaan en ymmärtänyt ensin, mitä. Etsein, hain, katselin oikealle ja
vasemmalle pitkin päitä, sain sanotuksi muillekin, että täältä puuttuu
jotain, ettei tämä vielä olekaan viimeinen tuomio, mikä lie muu suuri
kokouspaikka, jonne ovat peloissaan kokoontuneet. Samassa kohosi
risti hitaasti jossain lähellä suuresta joukosta ja alkoi valaista
vaaran rinnettä — suuri, kirkas risti, joka hehkui päistään. Ja kaikki
heränneet ystävät nostivat päänsä ylös, niinkuin olisi joku ihmeellinen
voima niitä nostanut, ja alkoivat veisata kiitosvirttänsä Karitsalle,
joka on tapettu ja joka verellänsä on meidät lunastanut kaikkinaisista
kansoista. Minä sitä sanomaan, että tätähän täältä puuttui, vaan ei
minun ääneni mihinkään sen pauhinan ja kiitoksen keskellä. Heräsin
siihen, että olin pannut käteni jonkun ystävän olkapäälle — eikö liene
ollut tämän Helanderin — ja siinä ruvennut ilosta itkemään."
Hän lähti samassa ulos, niinkuin olisi johtunut mieleen joku tärkeä
asia, jonka oli jättänyt toimittamatta, ja kuului puhuvan jotain
väelleen pirtissä. Vaan hetken päästä kuului sieltä veisuuta,
samanlaista kuin se illallinenkin, johon he olivat väsyneinä nukkuneet.
Miten heistä olikaan tuntunut omituiselta ja ihmeelliseltä Paavon uni
ja puhe, sellaiselta kuin olisi jotain poistunut pois sielusta ja
jotain virrannut sinne sijaan, uutta valoa ja elämää, niinkuin olisi
sieluun paistanut kirkkaus siitä rististä, josta Paavo oli puhunut,
sydän keventynyt ja päässyt raskaasta kuormastaan! He pukivat nopeasti,
hyräilivät hyvillään samaa virttä, jonka kaiku kuului pirtistä. Ja
heistä tuntui niinkuin olisi kokonaan toisenlaista kaikki kuin eilen,
tämä pieni kamari, joka illalla vielä oli ollut kolkko ja synkkä,
päivä siellä ulkona ja metsä salmen rannalla Rahasmäen alla. Siinä oli
raamattu jaloillaan pöydällä, vanha, mustunut, pyhä kirja, jonka haat
olivat repeilleet ja lehdet savusta ruskettuneet. Helander istui ja
luki ääneensä profeetta Jeremian kolmannesta luvusta:
"Tämän minä panen sydämeeni, sentähden tahdon toivoa; Herran armosta
on, ettemme ratki hukkuneet, sillä ei hänen laupeutensa vielä loppunut.
Se on uusi joka aamu, ja suuri on sinun uskollisuutesi. Herra on minun
osani, sanoo sieluni, sentähden toivon häneen. Hyvä on Herra niille,
jotka häntä odottavat, sille sielulle, joka häntä etsii. Hyvä on olla
kärsivällisenä ja odottaa Herran apua. Hyvä on ihmiselle, että hän
kantaa iestä nuoruudessansa. Istukoon yksinänsä ja olkoon, ääneti, kun
Herra on sen hänen päällensä pannut. Pankoon suunsa tomuun — kukatiesi
on vielä toivoa. Ojentakoon poskensa sille, joka häntä lyö, antakoon
ravita itsensä pilkalla. Sillä ei Herra hylkää iankaikkisesti, vaan
jos hän on murheeseen saattanut, niin hän armahtaa taas suuresta
laupeudestaan. Sillä ei hän sydämestänsä vaivaa eikä murheeseen saata
ihmisten lapsia."
Niinkuin se olisi ollut siinä heitä varten, heitä varten avattuna,
heille opiksi, valoksi ja uudeksi toivoksi. Niinkuin heitä joka
puolelta nostettaisiin, ja joka puolelta ympäröisi suuri hyvyys,
Jumalan ja ihmisten yhteinen.
"Tunnetko sinä oikein sitä samaa, mitä minäkin — sitä, että nyt on taas
tie auki, että on taas kuiva maa jalkain alla, että se olikin vain
houretta sellaista, saatanan sotkua ja kiusausta, missä on eletty ja
oltu?" kysyi Helander kumppaniltaan.
"En osaa sanoa, mitä tunnen", vastasi Krank. "Jotain se vain on, jota
ei ole ennen ollut kuin kerran Paavon Kajaanissa käydessä. Silloin sain
ensimäisen ummen puhkaistuksi, nyt toisen."
"Niin — ja minä — me molemmat. Sehän se onkin ihmeellistä, että niiden
on pitänyt sattua samaan aikaan, että on yhdessä herätty, yhdessä
kulettu pimeät ja päivät. Voi, hyvä veli, kun saataisiin vielä yhdessä
kiittää Herraa kaikesta!"
Helanderin tapasi samassa liikutus. Hän käveli kiivaasti edestakaisin
pienessä huoneessa ja istui sitten taas jakkaralle käännellen vanhan
raamatun ruskettuneita lehtiä.
"En ymmärtänyt ennen milloinkaan, miksi ne täällä juoksevat", jatkoi
hän hetken päästä. "Pidin sitä vain tapana, turhana, joutavana
juoksuna, ukon jumaloimisena, vaan nyt sen ymmärrän."
"Sitä minä, että liekö ukko keksinyt unen — omasta päästään sommitellut
— vai nähnytkö oikein yöllä", sanoi Krank.
"Eihän siinä mitään merkillistä. Uni kuin uni, jos se oli unta, vaan
siinä miten se kertoi ja miten se kantoi sielun sisimpään ja miten — en
minä osaa sitä sanoa etkä sinäkään."
He istuivat ja puhelivat innostuneina, korjailivat ja lyhentelivät
konttinsa viilekkeitä lähtöä varten. Heidän oli niin hyvä olla, että
piti heti lähteä, niinkuin lasten, jotka ovat jotain saaneet ja
juoksevat sitä suinpäin näyttämään.
"Täällä ne vielä vain — epäuskon sankarit ja linnan komentantit, vaikka
Herran aurinko jo taas paistaa uutta, ihanaa päivää", sanoi Paavo ja
seisoi leveänä, iloisena ovessa, eteisen puolella.
"Uskon — ei enää epäuskon", vastasi Helander reippaana, iloisena. "Nyt
jaksetaan, nyt ei kauan viivy, ennenkun ollaan taas Kajaanissa."
"Vaan ensin syödään. Ruumiin pitää saada ruokansa niinkuin sielunkin.
Minä kalat pyytänyt — kuhat, lahnat — vierasten onnella", puheli Paavo
yhä ovessa.
"Näkyy siten olevan, että kun on onni hengellisissä, niin on
maallisissakin", sanoi Helander siihen ja läksi pirttiin.
"Piti vielä kysyä, mitä te, Paavo, sillä tarkoititte eilen illalla,
kun sanoitte, että on pannut luottamuksensa?" kuului Helander puhuvan
Paavolle, kun he astuivat polkua alas rantaan.
"On pannut — Herra on pitänyt teitä jo miehinä, koska on antanut
vaivain kohdata ja päästänyt yksin pimeässä kulkemaan. Lapsia
talutetaan, vaan aikamiehet uskotaan yksin taipaleelle. Mitenkäs
teki elämän Herra itse? Hoiti ja helli ja rinnoillaan makuutti
opetuslapsiaan ensin, vaan sitten alkoi totuttaa vähitellen uskosta
elämään ylösnousemisensa jälkeen ja vihdoin meni pois eikä enää
näyttänyt itseään. Täytyi miesten kestää, kantaa, jaksaa, puhkoa ummet,
aukoa veräjät, kärsiä yksin kärsimyksensä. Hengellään vain hoiteli ja
kaukaa kurkottaen käsistä kiinni piteli. Joka on ristitön ja vaivaton,
se on lapsi vielä, vaan jolta otetaan purut pois, maito ja hunaja, sen
pitää uskosta elää. Mihin minä tällainen vanha, kuivunut, jolta jo
aikoja on armon makeus loppunut, jos pitäisi joka vaivan alla pistää
päänsä saatanan solmuihin ja hirttonuoraan?"
Hän souti vieraansa vinosti salmen yli puhellen ja opastaen antoi
aironsa levätä pitkät ajat.
"Kiusaukset ja pimeät ajat tulevat ja monet ahtaat paikat kulettaviksi,
vaan niitä älkää säikähtäkö", puheli hän hiljaisella äänellä ja katseli
lempeästi, isällisesti nuoria ystäviään. "Niissä teitä koetellaan ja
kypsytetään ja opetetaan uskosta elämään. Ei ole asianne milloinkaan
niin huono, että sitä kannattaisi siihen heittää, mihin sen vihollinen
heittämään käskee. Kun on sielu kokematon, niin se arkailee, säikkyy
omia huonoja tuntemisiaan ja saa niistä epäuskon taudin itselleen.
Vaan se pitää aina alussa parantaa, pitää heikkona ja huonona asettua
sielun hiljaisella ikävällä armahtajan eteen. Harjaantumattomat
vaativat itseltänsä sitä, mikä onkin Herran tekoa, ja kun eivät saa,
niin seisahtuvat siihen, jäävät tieltä pois tai kulkevat summakaupassa
eteenpäin oman luullun uskonsa varassa. Nämä vaarat välttäkää ja
nöyrtykää joka päivä Herran eteen!"
Hän jäi vielä rannalle veneestään vettä heittämään, kun herrat
lähtivät. Näkyi askaroivan kauan aikaa puoleksi polvillaan ja siitä
sitten hitaasti meloen ja kokassa istuen pyrkivän takaisin saareen. He
pysähtyivät tuontuostakin polulla, kiipesivät kivelle ja katselivat
poistuvaa ystäväänsä, jonka pitkät hapset liehuivat aamutuulessa ja
näyttivät hopeankirkkailta tummansinistä liivin selkämystä vasten.