Hänen täytyi vielä kerran päästä Pohjanmaalle, suuriin kyliin ja
seuroihin, näkemään vanhoja ja uusia ystäviä ja nauttimaan joukoista,
jotka tulvien liikkuivat seurapaikoista toisiin. Heti kun hääkutsu oli
saapunut, oli hänet tavannut vastustamaton halu. Se oli sitten oleva
hänen viimeinen matkansa, kuin hänen hyvästijättönsä niille kaikille
siellä Kalajoen varrella ja Suu-Pohjassa, papeille ja muille. Hänellä
oli tunto semmoinen ruumiissa, ettei hän enää kauan elä. Rintaa aina
ahdisti ja henkeä, ja joskus tapasivat pistoskohtaukset. Kerrankin
Kajaanin markkinoilla sattui sairaus, joka kuletti hänet elämän ja
kuoleman vaiheille, niin että hän jo luuli päivänsä päättyvän, toisen
kerran Suonenjoelta palattuaan. "Armosta rikas Vapahtaja lohdutti minua
ja sytytti uskon, etten pelännyt kuolemaa", kirjoitti hän ystävilleen
ja lisäsi: "Älkää rohetko tästedes yhtään päivää viettää kysymättä
itseltänne, onko teillä lapsenoikeutta Herran tykönä vai juoksetteko
tietämättömän puoleen!"
Hän oli pukeutunut uuteen, puhtaaseen hurstipaitaan, pannut uuden
puolivillaisen körtin päälleen, heittänyt kontin selkäänsä ja vikkelin
askelin astunut alas rantaan kuin nuorempana ennen. Hänestä oli
tuntunut siltä kuin olisivat voimat palautuneet, ruumis notkistunut,
mieli nuortunut.
"Piti vielä lähteä", sanoi hän Niskaselle Iisalmessa, "piti lähteä
viime kerran herkuttelemaan herrain seurassa. Tämä vanha vaiva on
tullut pahemmaksi."
Ja hän painoi kädellänsä rintaa, raskaasti, vaikeasti hengittäen.
"Kuule! Sario sinä, Lauri, miten tällaiselle syntiselle kuolemassa
käy!" kysyi hän vakavana Niskaselta.
"Miten niin? Mitä sinä minulta, jonka on oma tie joka päivä pystössä?"
vastasi Niskanen.
"Otti taasen niin ahtaalle lähdön päässä, kaikilla vanhoilla synneillä
peljätti ja hämmästytti sielua. Ja tämä vaiva sitten. Vaan lähteä piti,
ei saanut jäädä eikä siitä saatanalle iloa antaa."
Oli yhtä samaa seuramenoa pitkin matkaa Kiuruvedellä ja Kalajoen
varrella. Pääpaikat, parhaat talot olivat avanneet ovensa palvellen
kaukaisia vieraita ja pannen alttiiksi aikansa, tavaransa. Paavo oli
taasen oikeassa olossaan, elämässä entistä elämäänsä, matkaelämää,
seuraelämää, juhlaelämää.
Kun he lähtivät talosta, kuului virren veisuu vielä kauan pihamaalta
heidän jälkeensä, kun he saapuivat seuraavaan, kaikui sama,
surunvoittoinen sävel vastaan.
Kaikkia teitä myöten liikkui kansaa, tummaa, totista väkeä, toiset
kotiin kulkien, toiset kiireesti, puolijuoksussa seuroihin pyrkien. Se
oli hänen väkeänsä, hänen henkensä heimoa, sukua hänen sisälliselle
ihmiselleen. Hän oli niiden kaikkien johtaja, joka käski ja komensi ja
jonka sanaa tuhannet tottelivat, pappi, joka opetti ja ohjasi oikealle,
isä, joka hellien hoiti ja sydämellään kantoi. Hän oli samalla kertaa
likinen ja kaukainen, niin likinen, että ne uskoivat hänelle kaikki
asiansa, niin kaukainen, että ne seisoivat kuin rajan toisella puolen,
siinä kuuntelivat jokaista sanaa, siitä tähystivät jokaista ilmettä
hänen kasvoissaan. Ja kun hän katseli kärryiltä kansaansa, mittasi
silmillään tummaa joukkoa, tunsi hän, miten mieltä hiveli ja koko
olentoon virtasi omituinen, lämmin tunne.
"Etelän vei Hedberg, vaan tämä pohja on meidän — tämä luodemaa täällä",
sanoi Paavo Niemen pihalla Nivalassa ja katseli poistuvia joukkoja. "Ja
nämä pysyvät. Nämä eivät ole kaikkien tuulten heilutettavia."
"Vaan täällä pitää pappien pysyä yksimielisinä. Täällä tekee saatana
suuret tuhot — tällaisen kansan keskellä — jos papit riitaantuvat",
jatkoi hän samasta asiasta. "Piti lähteä sitä niille sanomaan ennenkun
kuolen."
"Voi, kun te nyt jo menette, ettekä meille mitään. Sanokaa, hyvä Paavo,
meillekin jotain!" valittivat nuoret tytöt Paavolle, joka seisoi
kärryihin noustakseen.
"Teillä, lapsirukat, on lämmin maito juotavana ja vastakirnuttu voi
leivän päällä syötävänä, teillä uudet, kiiltävät kihlat käsissä, Herran
kihlat. — Mitä minä teille, vanha, kuivunut, kangistunut?"
Hän nousi kärryihin ja jatkoi sieltä samassa nuorille:
"Sitä, että pysykää näiden vanhain parissa, vaikka jalkaportaina
pitäisivät."
"Ne ovat kuin nupuistaan puhjenneet, niinkuin kuorensa särkeneet ja
vasta vapauteensa päässeet. Ei ristiä mitään, ei mitään kiusauksia,
hunajaa vain ja mesileipää joka sana, minkä niille puhut, juhlaa joka
seura, minne pääsevät", puheli Paavo Niskaselle tiellä.
He olivat ajaneet yhtämittaa lopputaipaleen ja saapuneet häiden
aattona Lapualle. Talot ja taipaleet olivat olleet oudompia, ihmiset
välillä vieraita, siellä täällä vain joku herännyt talo kuin kosteikko
erämaassa, joku herännyt ystävä kuin syrjään singahtanut kipuna
suuresta palosta. Ja sitten he olivat laskeutuneet Ritamäkeä alas
Lapuan aukeille, suureen kylään, missä kaksikerroksiset talot kohosivat
korkeina, komeina keskellä vainioita, pitkin ja poikin jokirantoja.
Siinä oli jokien nurkkauksessa kirkko, ja siitä vierestä lähti teitä
kuin katuja kaupungissa, kuin polkuja pihamaalla. Kaikki oli tukevan ja
tanakan näköistä ja juhlallista, kylät ja kartanot kaukana näköpiiriä
myöten, maat ja maisemat. Simsiö vain siinä lähellä muistutti Savon
mäkiä ja Karjalan vaaroja.
Kuin huomaamattaan olivat he saapuneet perille Marielundiin, Malmbergin
kotiin. Se oli kaunis talo Nurmonjoen rannalla, ja siitä oli vuosien
kuluessa tullut liikkeen keskus, kaikkien heränneiden pappien ja
sanankuulijoiden käymäpaikka, samanlainen pyhiinvaelluspaikka kuin oli
Paavon Aholansaari Savossa, Tänne ne olivat tulleet samalla lailla
pitkien matkojen päästä saamaan viimeisen sanan, kuulemaan armon ja
tuomion, vastaanottamaan lopullisen ratkaisun kaikissa ulkonaisissa
ja sisällisissä vaikeuksissa. Tänne olivat tulleet raskain tunnoin ja
täältä lähteneet keveinä, autettuina, nostettuina.
Täällä olivat tällä kertaa suuret häät, kahden nuoren papin
kaksoishäät, Alfred Kihlmanin ja Reinhold Helanderin, samalla kertaa.
Niskanen oli jäänyt pihalle, vaan Paavo oli siepannut konttinsa
kärryiltä, heittänyt sen vasemmasta viilekkeestä vasemmalle olalle ja
hätäisin askelin kulkenut päärakennusta kohti. Samassa kuului soittoa
sisältä. Se oli tutun laulun sävel, joku soitti sitä salissa laulaen
mukana. Salin lattia oli vielä puoleksi pesemättä, ovi auki pihalle
päin, ja heinäkuun hikinen ilma virtasi siitä sisään.
Hän pysähtyi ovelle, nojasi oikealla olkapäällään ovipieleen,
vasemmalla kannattaen konttiaan ja alkoi laulaa mukana omalla,
tutunomaisella tavallaan. Samassa ilmaantui vieraita oville
sivuhuoneista ja kuului nopeita askeleita ja äänekkäitä kuiskauksia.
Paavon yhtäkkinen tulo, hänen äänensä, joka vapisten vyöryi salin
ovelta sisälle — kaikki tämä loi tunnelmaa ja aikaansai innostusta. Ja
kun he katselivat oviltaan Paavoa, vanhaa ystäväänsä ja hengellistä
isäänsä, joka kumarana ja konttiaan riipustaen seisoi eteistä vastassa,
tapasi heidät yhteinen liikutus. Oli kulunut pitkä aika siitä, kun
he olivat hänet viimeksi nähneet. Hän oli paljon vanhentunut, kasvot
kurtistuneet ja käyneet tuhkanharmaiksi.
Sama liikutus tapasi Paavonkin. Hänen äänensä sortui ja katkesi, ja
hän painoi päänsä alas kuin miettien jotain, kuin jotain ajatuksiinsa
palauttaen. Tämä tässä oli hänestä niin ihmeellistä ja ihanaa, ettei
ennen milloinkaan, niinkuin oltaisiin taivaassa ja niinkuin ei tämän
parempaa taivasta tarvittaisikaan. Hän muisti — miten liekin muistanut
tässä — Juhanan, poikavainajansa, ja kun laulu oli loppunut ja soitto
tauonnut, painui hän polvilleen ovipieltä vastaan, valahti alas vanhan
miehen kömpelöillä liikkeillä ja puhkesi rukoukseen.
Hän rukoili lapsellisesti, valittavasti kuin läheiselle ystävälleen
puhuen, kiitti ja rukoili, äänessä nöyrä, mutta varma sävy. Ja mitä
pitemmältä hän rukoili sitä likemmä hän tuntui pääsevän Herraa.
Niinkuin olisi ensin ollut eteisissä jossain, siitä sitten siirtynyt
pirttiin ja pirtistä vihdoin peräkamariin.
Ruokasalin puolelta naisten joukosta alkoi kuulua nyyhkytystä, ensin
hiljempaa, sitten kuuluvampaa ja kovempaa. Miesten päät painuivat yhä
alemma käsiä vastaan, hartiat järähtivät, ja toinen toisensa perästä
tapaili nenäliinaa takkinsa taskusta. Oli oltu pitkät ajat sisällisesti
kuin kuivilla eväillä, kuin korpia kulettu pitkät matkat uupuneina,
lamaantuneina. Oli oltu kuin ummen edessä, kuin seinän takana, oltu
kylmiä, hitaita ja velttoja, kykenemättömiä oikeaan parannukseen ja
elävään uskoon. Kaikki kiusaukset olivat olleet kiduttamassa, kaikki
synnit saastuttamassa.
Mutta nyt olivat lauenneet sielun sulut ja sortuneet kaikki synnin
tokeet. Sydämen hetteet olivat auenneet, tie puhjennut armahtajan luo
ja taasen pitkästä ajasta oli saatu tuta tuttava armo. Mikä ilo ja onni
ja sielun ihastus!
Kun Paavo oli noussut, oli Malmberg jo itse siinä, piti pitkän ajan
sylin kiinni, puristi kättä, taputteli olalle.
"Se on tämmöistä — tämmöistä se on jumalanvaltakunnan elämä — iloa,
rauhaa pyhässä hengessä, ystävyyttä ja rakkautta", puheli hän kuin
juopuneena omasta ja muiden onnesta. "Tulit, Paavo, sentään. Minä jo
pelkäsin, ettet tulekaan, että on vanhuus tiellä — vaan Paavohan on
aina nuori."
Ja siinä olivat sitten kaikki muutkin ympärillä, sulhaset ja morsiamet
ja pitkämatkaiset vieraat, jotka olivat aikaisemmin taloon tulleet,
puhuen yhtaikaa hätäillen ja hyvästä mielestä Paavolle, toisilleen,
itselleen.
"Kaadatte tähän vanhan miehen keskelle lattiaa", leikitteli Paavo
ystävilleen, jotka tunkeilivat likelle, tahtoivat hänelle jotain sanoa
ja häneltä jotain kysyä.
Oli taasen niin hyvä olla, tuntui taasen niin turvalliselta ja
varmalta. Miten lie aina siltä tuntunutkin Paavon seurassa? Malmberg
kulki rauhattomana huoneesta toiseen, istui hetken mukana, otti osaa
ystäväinsä iloon, sanoi jotain, nauroi niin, että koko ruumis liikkui
ja lähti taasen omille kuluilleen. "Miten te siellä Savossa — miltä
siellä vainiot näyttävät?" kysyi Schwartzberg Paavolta.
"Kuivuneelta, kesken kasvaneelta. Tämän maailman suru ja rikkauden
petos polttaa yhä, mikä on vähänkin palavaa."
"Missä Paavo? Mitä Paavo sitten tekee? Pitää panna tuli tulta vastaan",
sanoi Janne Stenbäck, nuori, vilkas pappi, hyvälahjainen, innokas,
kuumaverinen.
"Paavo pitkin Suomennientä häissä ja herrain kalaaseissa. — Paavo,
itsekin ison talon isäntä, hukkuu pian omaan ylellisyyteensä.
Petäjärieskan aikana pysyttiin paremmin parannuksessa."
"Niinkö Paavon mielestä? Meidän muiden on Paavo vain nuortunut ja
vahvistunut hengeltään", sanottiin pappisjoukosta.
"Niin — ja lienevätkö ne Aholansaaren rikkaudet vielä niin
vaarallisia?" kuului yhä.
"Pysykää te vain kappalaisina ja pitäjän-apulaisina! Pyritte ja
pääsette rovasteiksi, niin hukutte omiin jyvälaareihinne."
"Kuka meitä rovastikseen, vaikka pyrkisimmekin — kerettiläisiä?" sanoi
Janne Stenbäck ja naurahti kuin itseään halveksien.
"Niin — tietääkö Paavo, millaisia pappeja me oikeastaan olemme niiden
mielestä, jotka itselleen rovasteja valitsevat?" kysyi Malmberg.
"Me olemme vääräoppisia, villihenkiä, viralta pantuja, sellaisia,
jotka kävelevät kuin ryssät kirkossa ja jotka eivät osaa oikealla
nuotillakaan saarnata", vastasi Malmberg omaan kysymykseensä.
"Joita pitää karttaa kuin ruttoa ja mustaa surmaa. — Miten me sellaiset
rovasteiksi?" jatkettiin joukosta.
Kuului hiljaista naurua ja hymähdyksiä ympäriltä.
"Niinpä pysytte sitten Herran pappeina, kun ette pitäjiin pääse",
sanoi Paavo. "Herätätte, sytytätte, makaatte yönne yksillä oljilla
sanankuulijainne kanssa, niinkuin tähänkin asti, neuvotte, opastatte
oikeaan."
"Siinäpä se on — siinä se on. Jospa osaisi, jospa vain olisi uskoa ja
voimaa ja rakkautta", sanoi Schwartzberg.
"Ja nöyryyttä, niin että aina pysyisi alimpana", lisäsi Janne Stenbäck.
"Papit jos alkavat viisastua ja herrastua, niin lakkaavat herätykset."
"Kuule, Paavo! Voiko sitä milloinkaan päästä pysyvään rauhaan ja
vakuuteen sellaiseen, että nyt on vaara kaukana ja asiat oikeat ja
hyvät?" kysyi Grönberg,- nuori pappi, Malmbergin lanko.
"Miksi sinä sitä? — Mitä sinä sillä rauhalla? — Että pääsisit leutoon
oloon ja elämään? Kysy sitä, missä on Herra, auttajasi, älä sitä, missä
rauha ja riemu!" vastasi Paavo.
"Niin — vaan minulla on aina vain sama vaiva — varsinkin sairasten
ja kuolevien luona kulkeissani. Vanhat synnit, jokapäiväiset synnit,
kaikki synnit ahdistavat ja painavat. Mikä pappi se on semmoinen, jonka
ovat omat asiat aina ahtaalla?" jatkoi Grönberg.
"Sitä se lähti Hedbergikin hakemaan — rauhaa, vaan siltä loppui sota."
"En minä sitä sellaista, missä sota loppuu, vaan sitä, ettei olisi
kuolema aina niin kaamea ja peloittava."
"Eikä tarvitsisi aina olla orjallisella mielellä", lisättiin jostain.
Nuoret papit siirsivät tuolinsa likemmä Paavoa jännitetyin mielin ja
odottavin katsein, niinkuin olisi Paavon vastaus vastausta heille
kaikille heidän arimpaan, kipeimpään kysymykseensä.
"Rauha Herrassa on tunnon rauhaa, kun Herra katsoo armossaan syntistä
ja tuo sen tuttavalla tavalla sieluun. Rauha on rauhan liittoa Herran
kanssa, kun syntinen on laskenut aseensa alas ja astunut Herran
puolelle. Tämä pitäkää mielessänne! Tunnon rauha tulee ja menee,
niinkuin vaihtuvat kaikki tuntemiset, vaan rauhan liitto pysyy, missä
syntisellä vielä on halua Herran ystävänä elää ja olla. Tämä on tämä
kalliimpi ja arvokkaampi. Makeisia annetaan määrän päältä."
"Niin — niinhän se on. — Pitäisi muistaa elää uskossa ja uskosta. Kun
on Herra likellä, niin on kaikki, ilman Herraa ei mitään. Se on vain
pääasia, että on Herra omana, että pysyy hänen ystävyydessään. Ne muut
ovat kaikki kaupanpäällisiä, kuin itsestään tulevia", sanoi Janne
Stenbäck.
Ja he siirtyivät taasen, nousivat tuoleiltaan, niinkuin olisi asia
taasen siltä kohdalta selvä ja niinkuin sitä olisi ollut tarpeeton
kysyäkin.
"Ja kun on Herra, niin Herra vastaa kuolemastakin. Ei pitäisi lähteä
laajalle, ei pitäisi elää sitä päivää, jota ei vielä ole tullut."
"Ei lahjaa etsiä, vaan lahjan antajaa. Hedberg lähti rauhan ja ilon
ja autuuden hakuun, niin jäi sille tielle ja erosi ystävistä. Nyt ei
siellä enää etelässä kysytä Herraa, vaan Herran tavaroita. Niitä pitää
olla joka miehellä — ilman parannusta ja mielen muutosta ja nöyrää,
särkynyttä sydäntä."
He istuivat iltamyöhään Paavon ja Malmbergin ympärillä kuunnellen
hartaina kertomuksia Suu-Pohjan suurista herätyksistä ja nauttien
keskikesän lämmöstä ja ihanuudesta. Kaukana tasangon laidoilla
kutoi hämy harsojaan, ja Simsiö seisoi siinä edessä mahtavana,
majesteetillisena kuin henkien ikuinen asunto. Hiljaa, puoliääneen
puhuen kertoi Malmberg kokemuksiaan ja näkemiään. Silloin tällöin sanoi
Paavo sanansa väliin, säestäen tärkeissä paikoissa, ihmetellen ja
ihastellen aivan kuin asia olisi häntä koskenut lähemmin kuin muita.
Kauppilasta, kirkon puolelta, kuului veisuuta, kaunista, surumielistä,
lisäten ja täyttäen tunnelmaa.
"Se on nyt tällaista — tätä tällaista nyt saa kuulla joka ilta tähän
rappuselle — Isosta-Kylästä ja Alanurmosta päin — kahden puolen",
puheli Malmberg. "Istumme tässä illoin — Amanda ja minä — kuuntelemme
ja ihailemme. Ja tätä samaa joka paikassa, rukousta ja kiitosta ja
heränneiden sielujen koti-ikävää. Miten on sentään muuttunut kaikki
kahdeksassa vuodessa! Ennen tappeluita ja murhia ja murhalauluja,
huutoja ja kirkunaa ja pakanallista menoa pitkin iltoja, varsinkin
sunnuntaisin ja juhlapäivisin. Vaan kyllä täällä onkin ryskätty ja
raivattu Herran peltoa. Niillä ei ole ollut enää mihin mennä ja
minne synteinensä piiloutua, joka paikassa on kaikunut sama saarna
— Holmströmin Kuortaneella, Durchmanin Kyrössä, Essenin ja Ingmanin
Härmän puolella. Ne ovat täällä olleet kuin piiritetyssä linnassa,
saarrettuina, kierrettyinä. Täällä jos pysytään yksimielisinä, niin ei
jää päätäkään perkelelle."
"Sepä se — siinäpä se on", hoki Paavo. "Teitä pappeja saa aina pelätä.
Alatte itsellenne vielä joukkoja kerätä heränneestä kansasta ja
kateuden perkelettä palveilla. Hedberg vei etelän, joku teistä vie
tämän pohjan puolen, niin ei jää kuin Savo ja Karjala ja Kainuu vanhaan
oppiin."
"Vaan mepä pysymmekin yksimielisinä, niinkuin tähänkin asti", sanoi
Janne Stenbäck. "Sitä iloa ei sille anneta, minkä saisi uudestaan
heränneiden pappien riidasta. Teidän pitää, Paavo, kulkea niin kauan
kuin jalka vähänkin liikkuu."
"Panen apulaiseni, kun en itse jaksa — tämän Berghin — joutaa kesät
kulkea, kun on talvet koulua pitänyt" leikitteli Paavo.
"Niin — sinä siellä Kuopiossa, Julius — sen filosoofin kanssa. Siitä ei
ale vielä puhuttu mitään. Miten te oikein sovitte?" kysyi Malmberg.
"Hyvin me. — Miks emme me? — Toisinaan vähän törmäämme yhteen, vaan
olemme sitten taas sitä likisempiä", vastasi Bergh.
"Millainen se sitten oikein on, se Snellman, kun sen likemmin tuntee?"
kysyttiin uudelleen.
"On sellainen kuin oli sen 'Saimakin', jonka lakkauttivat — suora
Suomen mies, suurilahjainen, suuritietoinen — isänmaan ystävä oikea."
"Vaan taitaa olla pakana. Uskooko se mitään?"
"Niin — siihen nyt on vaikea vastata. Minä luulen, että se on likempänä
Jumalaa kuin moni meidän rikkaista rovasteistamme. Sen on vain sydän
niin syvällä, ettei sinne yllä ihmissilmä."
"Älä sinä Bergh! — Mitä sinä? — Pakana se on — filosoofi! Näin minä sen
Iisalmen pappilassa kerran", sanoi Paavo.
"Näit. — Kerran näit ja teit tuomiosi, Paavo, siinä paikassa. Vaan minä
olen miestä pitemmältä tutkinut."
Jo varhain hääpäivän aamuna oli Paavo liikkeellä. Ei ollut uni oikein
maistunut, niin oli sydän ollut täynnä tunteita ja mieli liikkunut.
Hän oli aikansa istunut ulkona puutarhassa, kävellyt ja kulkenut
ympäristössä, saanut vihdoin jonkun vieraista kumppanikseen ja alkanut
tälle kertoa vanhoista asioista, ensiherätyksen ajoista, Jyväskylän
matkastaan ja muusta. Ne olivat hänen lempiaineitaan ja niistä hän
puhui sitä useammin mitä vanhemmaksi tuli.
Aamiaiselta kohta alkoi vieraita saapua. Niitä tuli Isosta-Kyröstä ja
Alanurmosta päin hevoskuormittain, herroja ja talonpoikia. Kaikilla
niillä oli sama iloinen ilme kasvoissa, sama hyvä mieli ja hellä käden
puristus. Essen ja Durchman laskivat heti leikkiään, pyörivät Paavon
ympärillä, taputtivat, taluttivat vanhan ystävänsä sisälle.
"Vaan mitenkä — onko teillä passia?" kysyi Paavo uusilta ystäviltään.
"Miten meillä — taitamattomilla? Mistä meillä, jotka olemme väärässä —
lahkolaisilla, kerettiläisillä?" sanoi Durchman.
"Väärillä on vääräin passit", lisäsi Essen.
"Minulla on. — Tässä on", kehui Paavo ja näytteli pientä kirjaa, vasta
ilmestynyttä, jonkun Hedbergin ystävän Renqvistiä vastaan kirjoittamaa.
"Tämä pitää lähettää Iisalmen rovastille", jatkoi Paavo.
"Miksi niin? — Minkätähden sille — Frosterukselle?" kysyi joku papeista.
"Siksi sille, että se puolustaa Renqvistiä ja sortaa heränneitä,
milloin vain tapaa Niskasen ja muita."
Ingman istuskeli yksin äänettömänä syrjässä tai käyskenteli ulkona
ottamatta osaa toisten iloon. Kuolema oli pari viikkoa sitten käynyt
Alahärmän pappilassa ja vienyt puolison hänen rinnaltaan. Ei ollut
maistanut uni eikä ruoka mikään. Väkisten oli pitänyt tulla häihin
ja väkisten näkyi pitävän niissä nyt olla. Hän puheli joskus aina
jonkun kanssa kahden kesken puutarhan puolella, Paavon ja Malmbergin,
istui kumarassa kuin jotain raskasta taakkaa kantaen ja pureskeli
heinänkortta.
"Käy niin säälikseni veli Ingman, että on oikein vaikea olla. Miksi
sen piti näin käydä — tähän aikaan?" sanoi Malmberg tultuaan sisälle
Ingmanin luota puutarhasta.
Papit tuijottivat surullisin, kysyvin katsein eteensä äänettöminä.
"Niin nuori — elämä vasta alussa — onnellinen elämä — ja yhtäkkiä on
kaikki siinä yhdellä iskulla mennyttä", jatkoi hän yksin, kun ei kukaan
sanonut mitään.
"Kysytään Paavolta, joka on näissä ollut ja näitä kokenut", sanoi joku
joukosta.
"Kuka on Herran työt tutkinut ja hänen salatut neuvonsa selittänyt?"
vastasi Paavo vakavana. "Jos on selvitäkseen, niin selviää jälestäpäin."
Ei oikein tietty eikä ymmärretty, mitä sanoa ja miten ilmaista
osanottoa Ingmanin suruun ja mitä puhua sellaista, joka ei olisi sitä
tavallista, kulunutta, jota oli jo monesti ennen puhuttu.
"Toiset kuolevat, toiset elävät. Toisten koti puretaan, toisten
rakennetaan. Se on sellaista tämä elämä", sanoi Malmberg kuin uhmaten
ja harppasi samassa pitkillä, keinuvilla askelilla pihalle vieraita
vastaan.
Vähitellen olivat vieraat kaikki saapuneet, täyttäneet huoneet,
sijoittuneet paikoilleen, herrat kamariin ja kuistiin pitkine
piippuineen, naiset saliin ja ruokasaliin ja vieraskamariin. Istuttiin
jäykkinä, totisina, kankeina, puhuttiin hiljaa, vieruskumppani jotain
vieruskumppanilleen sanoen kuin tahallaan katkaistakseen juhlallista
äänettömyyttä.
Nuoret papit istuivat Paavon ja Niskasen kanssa vinttikamarissa,
kyselivät ja kuuntelivat ja laskivat aina väliin leikkiä.
"Mitä te täällä —? Tulkaa alas! Puhutatte Paavon tyhjäksi, niin ettei
meille enää mitään", huusi Essen ja seisoi kumarana matalassa ovessa.
"Täällä me olemme omassa vapaudessamme. — Mitä me siellä niiden
seurassa, jotka eivät kuitenkaan meitä ymmärrä ja joilla ei ole meille
mitään sanomista? Näyttävät niin komeilta nämä lapualaiset", vastasi
Schwartzberg.
"Kuule Essen! Millaisia ne olivatkaan ne ukko Galenin teesit?" kysyi
Janne Stenbäck nauraen.
"Teille pitäisi kaikki kertoa. — Kuunnelkaa te Paavoa!" sanoi Essen
veitikkamaisesti ja kulki puolijuoksussa alas.
"Mitä? Mitkä teesit?" utelivat papit.
Ja Stenbäck kertoi, miten ukko Galenin, Alahärmän papin, oli pistänyt
päähän suorittaa pastoraali vanhoilla päivillään hakeakseen rovastin
paikkaa jossain, ja miten Essen oli laatinut teesit valmiiksi, ettei
muuta kuin lukea ja ladella vain herroille Turussa.
"Ja ukko luki", keskeytti joku Stenbäckin kertomuksen.
"Ukko luki teesinsä ulkoa ja vastasi kauniilla, klassillisella
latinalla herrojen syviin kysymyksiin aina saman vastauksen: 'Minä
kaukaa Pohjanmaalta, yksinkertanen maan pappi, jonka heikot ja
vajanaiset tiedot ovat jo aikoja unohtuneet, pyydän ja rukoilen, että
korkea-arvoiset konsistorin herrat armahtavat vanhaa miestä. Herroilla
oli ollut ilo sellainen, että olivat olleet vähällä nauraa itsensä
pitkän pöydän alle."
"Se kun ei malta — sen kun pitää olla joka paikassa sukkeluuksineen",
sanoi Schwartzberg yleisen ilon vallitessa.
Vaan samassa alettiin alhaalla vihkitoimitus. Eteisestä, ulkoa
pihamaalta, kaikista ovista työntyi äänetöntä, odottavaa väkeä
saliin, missä Malmberg jo seisoi vastapäätä morsiuspareja komeana,
juhlallisena, ryhdikkäänä, käskevänä. Jokainen sana tunkeutui läpi
sankan ihmisseinän kantautuen kauas pihalle, missä heränneiden taajat,
tummat joukot seurasivat äänetönnä toimituksen kulkua.
"Niinkuin vasaralla löisi — niinkuin iskisi jollain, upottaisi jotain
pehmeään seinään, niinkuin pudottaisi alas raskaan painon. Sitä täytyy
aina kuunnella, luki se tai puhui", kuului joku suruttomista herroista
sanovan kamarissa, kun toimitus oli päättynyt.
"Niin — ja sen ryhti ja katse ja kaikki liikkeet. Siinä on jotain —
mitä lie — vaan minä sitä aina pelkään, kun se likelle tulee", sanoi
toinen.
"Oletko huomannut, miten ne käyvät äänettömiksi, kun se tulee tänne
sisälle kamariin — melkein pakoilevat?" kysyi ensimäinen.
"Jaa — niin", kuului toinen myöntävän hiljaisella, ihmettelevällä
äänellä kuin lopettaakseen siihen.
Oli yhtä ääntä ja sohinaa ja puheenpitoa kaikissa huoneissa, käyntiä ja
kulkua ovissa ja eteisessä, tungosta ja tuuppimista ahtaissa suojissa.
Seistiin ryhmissä, keskusteltiin, pidettiin toisiaan kiinni olkapäistä
tai käveltiin pihalla avopäin ja pitkin lehtoista kujaa maantielle ja
maantieltä takaisin.
"Mitähän ne mahtavat tästä ajatella — muut — suruttomat?" kysyi joku
papeista Esseniltä, joka istahti väsyneesti penkille ulkona puutarhassa.
"En tiedä. Minusta nähden nämä olisivat saaneet olla pienemmät, vaan
kun se tahtoi", vastasi Essen.
"Täällä on ainakin viisikymmentä pappia. Mikä määrä lie muita?
Puolisentuhatta kumminkin."
"Jos ei sitäkään, niin on satoja — pitkin pitäjiä Kyrönmaata myöten."
"Antaa niiden kerran nähdä, mitä me olemme ja mitä me saamme aikaan
ja millainen on oikein tämän kansan mahti — tämän tumman ja totisen",
sanoi Durchman.
"Ja kun saa papitkin olla näin useammin yhdessä, niin ei pääse perkele
väliin", lisäsi Schwartzberg.
"Miltä teistä tuntunee, vaan minusta tuntuu siltä, että tämä
pappisjoukko on viime kerran koolla Paavon ympärillä", huomautti joku.
"Sen on elämän retki pian lopussa."
"Niinpä pannaankin Paavo puhumaan papeille", sanoi Durchman ja pyöri
vikkelänä käytävällä. "Otetaan ukko veisuulla vastaan — pappein
veisuulla — kun tulee Kauppilasta."
Kauppilasta oli jo kauan kuulunut veisuuta, jota papit olivat silloin
tällöin pysähtyneet kuuntelemaan tuijottaen vakavina vainion yli
Isoon-Kylään päin. Kun Paavo vihdoin Niskasen kanssa palasi takaisin
häätaloon, vyöryi häntä vastaan väkevä veisuu kuin kosken pauhu. Bergh
näkyi puhuvan jotain Paavolle kamarin ovella ja kulkevan sitten nopein
askelin pöydän taakse salin perälle, Paavo perässä laahaavin askelin.
Oli veisattu useampia virsiä yhä kasvavalla innolla ja voimalla.
Ne oli kaikki Durchman aloittanut ja parastaan pannen johtanut
loppuunsa. Paavo istui yhä samassa asennossa miettien jotain, jotain
ajatuksissaan etsien ja silmänsä kiinni puristaen. Sitten taivutti hän
päänsä taaksepäin ja aloitti oman, tutun virtensä.
Kun virsi oli loppunut, syntyi pitempi väliaika, odotus kasvoi
jännitykseksi, ja kaikkein katseet olivat kääntyneet Paavoon päin. Oli
niin juhlallista, niin hiljaista salissa, eteisessä ja kamareissa,
ettei yksikään uskaltanut liikahtaa, ei siirtää jalkaansa eikä korjata
asentoansa. Durchmankin, joka äsken vielä vilkuili veisatessaan,
tuijotti samaan paikkaan.
"Luuletteko olevanne oikeita Herran pappeja?" kysyi Paavo aluksi,
pysähtyi siihen hetkeksi ja lähti siitä sitten jatkamaan.
"Se on herännyt ihminen arka ja vauhko kuin metsistynyt lammas. Se
kulkee, harhailee, etsii tietä, pelkää ja pakenee omaa varjoaankin.
Se yrittää yhä uudelleen pappinsa puheille, vaan vihollinen estää
ja palauttaa taipaleelta takaisin entiseen korpeen ja pimeyteen
siellä revittäväksi ja raadeltavaksi. Niin sen on raukan synnin sumut
soentaneet ja kuoleman pelko näännyttänyt, ettei läpipääsöä, ei toivoa
mitään, ei tietoa eikä taitoa, minne mennä, kunne kulkea. Papin kamarin
kynnys on korkea, ei siitä pääse yli vaivainen syntinen, jonka ovat
jalat kuin halpaantuneet ja poikkilyödyt. Ja jos pääsee, jos saa
vapisevalla kädellään avanneeksi oven siitä sisälle mennäkseen, niin
tulee suruton pappi suurena herrana vastaan ja hönkäisee raukalle:
'Mitä sinulla on asiaa?' Eihän sillä mitään — mitä sillä, jolle on
saatana tiellä vakuuttanut: 'Huonot ovat asiasi papille puhuttavaksi,
rumat syntisi, parempi kuin palaat takaisin.' Siinä se sanattomana ja
neuvottomana odottaa tuomiotaan pappinsa edessä, jolle on kappansa
kantanut, kun jo samassa kuulee karjaistavan: 'Tule tulevana pyhänä
kirkkoon kuulemaan!' Niin ei tee Kristus, ylimmäinen pappi ja paimen,
vaan juoksee aran ja vauhkon jälessä, pikottelee kuin paimen lammasta,
kesyttelee ja palasta tarjoo. Ja kun se tapaa syntisen suohon
vajonneena, syntiensä suohon ja rikostensa rämeikköön, niin ei se
lyö, ei hosu, ei käske eikä komenna, vaan alle käy ja nostaa uupuneen
olalleen kotiin kantaakseen. Vasta siinähän se papin rokki ryvettyy."
Hän jatkoi yhä puhettaan, lämpeni, sai sanoihinsa uutta tulta ja
terästä. Pää nyökähti jokaisesta tärkeästä sanasta ja ruumis liikahti.
Hän tunsi taasen pitkän ajan perästä innostusta, tunsi, miten sisässä
paloi ja sielu hehkui. Ja kun hän istui siinä vastapäätä suurta
pappislaumaa, tunsi hän samassa uhmaa sielussaan, jonkinlaista
kapinamieltä, niinkuin oltaisiin sittenkin kahtena eri joukkona,
herrain ja talonpoikain.
Istuttiin kauan äänetönnä seurain perästä, mietittiin, sulatettiin
sanaa, Paavo painautuneena alas omiin ajatuksiinsa, papit puristaen
kaksin käsin pitkiä virsikirjojaan. Vihdoin aloitti joku joukosta
virren. Se oli katumusvirsiä, haikeaa, särkyneen sydämen valitusta,
hätääntyneen, sulaan pudonneen huutoa. Se koski Paavoon ja leikkasi
hänen sydäntään kuin rauta. Hänen silmänsä näkyivät vetistyvän ja
kurttuiset kasvolihaksensa vavahtavan. Hän muisti samassa, että tämä
hänen matkansa oli viimeinen, että hän viime kerran tapasi ystäviään
täällä ja hän alkoi uudestaan puhua. Hän puhui ensin itsestään, omasta
huonosta parannuksenteostaan ja omista synneistään. Hän oli ollut
ylpeä, itsepäinen, nöyrtymätön, jota Herran oli täytynyt kurittaa
enemmän kuin muita. Hän oli ollut monesti taitamaton, oli lyönyt
siellä, missä olisi pitänyt säästää ja säästänyt siellä, missä olisi
pitänyt lyödä. Ja sitten hän puhui kaikista muista, joiden asiat olivat
yhtä ahtaalla, joiden tie ollut samoin tukossa ja armo salattuna.
Samassa muuttui hänen äänensä helläksi, sääliväksi, särkeväksi.
Miten hän nostikaan ja kohotti heränneitä, kaikkia vaivatulta ja
velanalaisia, valaisi ja kirkasti sielun pimeitä Kristuksen armon
kirkkaudella ja valolla!
Kun Paavo oli lopettanut, seistiin vielä pienissä ryhmissä, työnnyttiin
likelle toinen toistaan, puhuttiin yhteisestä ilosta ja onnesta.
He olivat siinä kuin yhtä perhettä, kuin veljiä ja sisaria kaikki,
papit ja talonpojat. Oli niin hyvä olla, tuntui niin turvalliselta ja
kevyeltä, että piti tarttua sylin kiinni omiin ystäviinsä.
Aamiaiselta, aamuseurain päätyttyä, viimeisenä hääpäivänä, kuului
Durchman lukevan jotain papeille kamarissa. Hän oli yhdessä Ingmanin
kanssa suomentanut Luteeruksen "Kirkkopostillaa" ja sitä piti ystäväin
nyt kuulla. Se oli ollut heidän lempityötään, he olivat siitä yhdessä
iloinneet ja siihen panneet parhaimpansa pitkinä talvi-iltoina.
Saliin, kamareihin ja kauas pihamaalle; kuului sekavaa puhetta, leikkiä
ja totta, väliin hiljaista, väliin kiihtynyttä ja kovaa.
"Teillä on ollut kaikenlaisia kummallisia sanoja. Mistä te niitä olette
saaneet?" sanoi Janne Stenbäck ja keskeytti taasen lukemisen. "Minusta
ne eivät ensinkään sovi tällaiseen — Jumalan sanaan."
"Tuulen tupru! — 'tulla tupsahtaa' — sellainen sopii johonkin
'Kultalaan' ja 'Kanavaan', vaan ei saarnakirjaan. — Menettää kerrassaan
arvonsa ja makunsa koko kirja", lisättiin joukosta siihen, mitä
Stenbäck oli sanonut.
Durchman tulistui ja pisti paperit taskuunsa;
"Se on niin, että te ette näy sitä ymmärtävän ettekä osaavan oikeata
suomenkieltä", sanoi hän ja istui rennon näköisenä kahareisin tuolilla.
"Teillä pitää olla sitä vanhaa, onnetonta, ruotsinvoittoista — sjeelu —
meeli — händäns —"
"Niin — vaan ei tämä ole mitään Savon suomea, vaikka te tunnutte sitä
jäljittelevän ja matkivan, sinä ja Ingman. Kuulkaa Paavoa, miten Paavo
puhuu! Ja sitäpaitsi eivät ne arkivaatteet pyhävaatteiksi sovi", sanoi
Stenbäck.
"Tämä tuntuu olevan aivan samanlaista kuin se sinun toinen kirjasikin —
koruja ja helyjä täynnä", huomautti Schwartzberg.
"Vaan sinä et osaa suomea", sanoi Durchman kiivaasti Schwartzbergille.
"Hamasta äitini kohdusta", vastasi Schwartzberg yhtä kiivaasti. "Minä
olen ollut selvä suomalainen ja olen vieläkin, vaan sinä olet puolisko."
"Joka on Luteerusta lukenut, tietää, miten Luteeruksen kieli on
täynnä sukkeluutta ja sanaleikkiä vakavissa ja pyhissä asioissakin",
virkkoi Ingman vakavana. "Meidän on täytynyt sinne ottaa sanoja, jotka
vastaavat parhaiten alkukieltä. Ne tuntuvat vielä oudoilta, vaan niihin
tottuu korva."
"Pitää tottua", jatkoi Durchman. "Emme me iankaikkisesti saa kirjoittaa
samaa Agricolan suomea."
"Kun ette vain eksyttäisi ja usuttaisi maailmaa turhanpäiten niskaamme.
Huutaa pian, että körttipapit muuttavat ja vääntävät kohta koko
raamatun oman mielensä mukaan."
"Ei huuda, ellette te vain ala taitamattomuudessanne huutaa", sanoi
Durchman ja käveli kiivaasti ulos.
Väiteltiin vielä pienissä joukoissa, mies miestä vastaan, siirryttiin
toisiin huoneisiin ja rauhaannuttiin taas entiseen oloon. "Kuule
Schwartzberg!" sanoi Malmberg sivumennen ja veti Schwartzbergia
käsipuolesta syrjään. "Sinun pitää sopia Durchmanin kanssa. Durchman on
uskonut kaikkia akkain juoruja teidän pohjalaisten erimielistä. Sano,
selitä sille, ennenkuin eroatte!"
Schwartzberg kuului jotain sanovan vastaukseksi, vaan samassa kuhahti
koko suuri pihamaa täyteen kansaa Kauppilasta päin saatellen Paavoa,
joka teki lähtöään. Seistiin avopäin, hyvästeltiin, puristettiin kättä,
sanottiin jotain hellää, lämmintä ja veisattiin virsi vielä lopuksi.
"Missä pullo?" kuului Paavo kysyvän kumppaniltaan rattailla. "Pidä se
tallessa! Minun on juomarin nimi kumminkin kannettava loppuun saakka."
Hän ryyppäsi pullostaan, piti kauan aikaa pohjaa ylöspäin ja antoi sen
sitten kumppaninsa korjattavaksi.
"Paavo! — Kuulkaa!" sanoi Essen samassa. "Yksi ryyppy terveydeksi,
toinen iloksi, vaan kolmas on pirun pojan."
Naurettiin ymmärtävästi, hymyiltiin, kuiskutettiin käsiä ja katseltiin
pitkin lehtokujaa, kunnes hevonen oli kääntynyt valtatielle.