Aamuyöstä oli Paavo tullut kotiin, riisunut oriinsa ja taluttanut sen
kujaan. Hänestä oli jo illalla tuntunut siltä häätalossa ollessaan
Syvärin toisella puolen, että häntä odotettiin kotona ja että hänen
täytyi lähteä yötä vasten taipaleelle. Kun hän varhain aamuyöstä ajoi
kotiinsa, näkyi tuli jo kaukaa pirtin ikkunasta, ja lakeinen hulmusi
reiän täydeltä savua kuutamoisessa yössä ylös ilmaan.
Melkein kaiken taipaleen oli hän antanut oriinsa astua ja istunut
omissa ajatuksissaan miettien menneitä asioita, muistellen matkojaan
ja kotiintulojaan kuutamoisina iltoina ja öinä ja ajelujaan Syvärin
järvellä. Tässä näin olivat nämä viitat olleet aina samoilla paikoilla
ja samalla lailla näkynyt saari pirtteineen ja huoneineen tummaa
taustaa vastaan, Rahasmäen havuista rinnettä. Se oli niinkuin satujen
maa ja maailma tämä Syväri kuutamoisena yönä, niinkuin se eläisi ja
puhuisi kulkijoilleen, kertoisi niille vanhoista asioista, jo kauan
sitten tapahtuneista, ja niinkuin lähtisi jokaisesta saaresta ja
niemestä liikkeelle joku salaperäinen, outo olento. Hän oli kuin
lumojen keskellä, kuin jossain toisessa maailmassa, niinkuin olisivat
kaikki niemet ja saaret ja pitkät lahdelmat uusia, joita ei ollut ennen
ollut, ja niinkuin olisi Kinahmi siellä jossain kaukana, penikulmien
päässä.
Ajatukset tulivat ja menivät aivan kuin valkoiset, ohkaiset
pilvenhattarat kuun ohitse. Ja hän antoi niiden tulla ja mennä. Hän
suoristi ruumistaan reslan perässä ja veti nahkaset rinnan yli suojaksi
tammikuun viimaa vastaan. Toisinaan painuivat silmät kiinni ja väsymys
vei puolihorrokseen, vaan heti taasen retkahti resla jossain käänteessä
tai lyöttöpaikassa ja valveutti.
Niin siinä sittenkin kävi, kuin hän oli joskus aina ennustanut, että
herrat panevat pilalle sen, minkä talonpojat ovat alkaneet. Siitä
hän oli viimeksi vielä puhunut Ylivieskassa joulun aikana papeille
Laguksen luona. Vaan ei hän olisi uskonut, että Hedberg, hiljainen
ja rauhallinen mies, tekisi eron ja alkaisi uutta joukkoa ja uutta
oppia rakentaa. Oli niin nöyrä ja avomielinen vielä täällä käydessään,
niinkuin siellä näissäkin. Ja siitä oli sielläkin puhuttu, että pitää
pysyä yhtenä joukkona maailmaa vastaan, että pitää valvoa ja olla
varpaillaan. Vaan olisiko se sittenkin kuunnellut sitä Ruotsin herraa?
Hän muisteli joulunaikaisia seuroja Nivalassa ja Ylivieskassa ja suuria
häitä Laguksen pappilassa, niissä oli pappeja kymmeniä ja kansaa
monista pitäjistä Savoa ja Suu-Pohjaa myöten. Miten siellä oli ollutkin
lämmintä ja elävää, aivan erityistä, niinkuin olisi jo oltu puolittain
taivaassa, niinkuin olisi vasta herätty ja saatu tuntea tuttava armo
yhtaikaa, samalla kertaa koko hääväki! Oli yhdessä polvistuttu Herran
eteen, pitkä Mari oli taasen puhunut kielillä, ja Lagus kulettanut
kansaa pitäjittäin kuulemassa. Ja hän koetti kuin väkisten pysyttää
ajatuksensa näissä häämuistoissa, palata niihin yhä uudestaan, kun muut
ikävät yrittivät vallata mielen — erimielet siellä etelässä — Hedbergin
ja muiden.
Siinä oli tienhaara saaren päässä, siitä lähti toinen tie Palonurmelle
ja Karjalaan, toinen Tahkomäkeen Kinahmia kohti. Ja hänestä tuntui niin
vaikealta ja raskaalta, miten lie tuntunut, että hän nousi ja kohoitti
väsynyttä ruumistaan ja alkoi tuijottaa tulta kohti taistellen vanhoja,
surullisia, synkkiä muistojaan vastaan.
Kun hän saapui kotipihaan, huomasi hän vieraan reen ulkona aisat kujaa
vasten pystyssä.
Niitä on taasen täällä. Herrojako lienevät vai talonpoikia? Herroja
varmaankin, koska Anna Loviisa jo on ylhäällä. Näkyy olevan kellokin
aisassa. Mitä lienevät suruttomia?
Vaan samassa oli Anna Loviisa jo pihalla ja kertoi kahdesta herrasta,
vanhemmasta ja nuoremmasta, jotka jo illalla aikaisin olivat tulleet.
"Sitä se tiesi. Minulla oli sellainen aavistus ja odotus kaiken iltaa,
niin piti lähteä läpi yön", sanoi Paavo ja riisui turkkiaan pirtissä.
"Eivät ne ole ennen käyneet, Eivät sano tunteneensa eivätkä nähneensä",
selitteli Anna Loviisa. "Vaan eivät ne näytä miltään heränneiltä,
sellaisilta, joilla olisi asiat painon alla."
"Vai eivät! Annetaan niille eksamia, tutkitaan, koetellaan, pannaan
pihtiin", nauroi Paavo.
Vasta myöhemmin tulivat vieraat pirttiin, toinen nuori, lyhyt,
hentonen, joka sanoi nimensä olevan Dahlberg, toinen pitempi, vanhempi,
joka nimitti itseään Birkstedtiksi. He olivat kaukaa etelästä ja heillä
oli sellainen asia, että piti saada selko opeista ja uskoista, mikä
oli Paavon ja mitä sanoo Paavo siitä Hedbergistä, joka nyt on ottanut
eronsa Pohjanmaan papeista ja opettaa uutta oppia.
"Vai sitä — vai piti lähteä tänne sellaisille asioille — tietä etsimään
ja tien viittoja! Vaan teillä taitaa jo olla valmiit passit lakkarissa,
ettei niihin enää mitään lisää."
"Ei meillä muuta mitään kuin Jumalan sana", sanoi Dahlberg ujona.
"Se pitää olla", jatkoi Paavo. "Vaan mitä te olette miehiänne — mikä
sinä?"
Ja Paavo tuli ja istui Dahlbergia vastapäätä tarkaten nuorta miestä
terävällä katseellaan.
"Minä aion papiksi, vaan minä olen vasta lukemassa — oikeastaan vasta
aloittamassa", vastasi Dahlberg hämillään.
"Selvä on tie miehellä, kun on vain oikea armonjärjestys, ja hyvä on
virka — koiran virka, vaan miehen reikä. Entä tämä tässä — tämä toinen?"
"Merimies —laivan kapteeni", vastasi Birkstedt reippaasti. "Vai se!
Vaan se onkin kumma taito osata oikeaan satamaan suurelta ulapalta, kun
on sumuista ja pimeää. Tässä Syvärillä eksyvät oudot ja taitamattomat
monesti, jotka ovat tänne tulossa, kun ei näy tulta saaresta eikä satu
olemaan oikeaa opasta."
Vieraat kertoivat matkoistaan ja kulustaan, miten he olivat jo uupua
ja paleltua taipaleelle ja miten täällä oli kokonaan toisenlaista kuin
etelässä, miten luonto suurenmoista, vaarat korkeita ja järvet suuria,
miten oli kaikki erilaista ja outoa, talot ja niiden asujamet, kieli ja
puheenparsi.
"Mitä te tänne? Teillä siellä on oma profeettanne, se Hedberg, joka sen
kirjan kirjoitti", kysyi Paavo ja keskeytti vierastensa kertomuksen.
"On se —- ja on muukin parempi perustus — raamattu itse — Jumalan oma
sana", sanoi Dahlberg.
"Se kuuluu sielläpäin ruvenneen porttia väljentämään ja tietä
levittämään, niin että pääsee vaunuilla ajamaan. Meillä täällä on vielä
portti ahdas taivaan tielle ja tie kaita, joka elämään vie. Vaan miten
te olette sen asian alkaneet, sinä ja tämä kapteeni tässä?"
Dahlberg kertoi herätyksestään ja taistelustaan, miten hän oli
koettanut olla hurskas ja pyhä ja harjoittaa harjoituksiaan puhtaalla
ja vilpittömällä mielellä, vaan miten siitä taasen langennut ja
vaipunut omaan kurjuuteensa. Paavo nyökäytti silloin tällöin päätään
hyväksyen, niinkuin kuulisi tuttuja asioita ja kokemuksia, joita oli
itsekin kokenut.
"Entä nyt? Mitenkä nyt on?" kysyi hän yhtäkkiä.
"On siten, että olen rohennut uskoa Jumalan sanan perustuksella
itselläni olevan syntein anteeksisaamisen", vastasi Dahlberg.
"Vai niin! Vaan siitä tulee summakauppaa sellaista, joka ei kelpaa
pukillekaan."
Kuului naurua pankon puolelta jostain, hiljaista tirskunaa, josta Paavo
kiivastui niin, että ajoi ulos väkensä muut paitsi Anna Loviisan.
"Olisitko sinä autuas, jos tässä kuolisit — tänä päivänä?" kysyi hän
heti samassa Birkstedtiltä.
"Minä? — Ei minulla ole mitään tuntuvaa todistusta siitä asiasta, vaan
minä riipun sanassa — Jumalan sanassa", vastasi Birkstedt.
"Siinä kaikki väärät lahkolaiset riippuvat ja krossaavat sanan päälle.
Sinulla pitää siitä olla sisällinen todistus, ja kun ei ole, niin
ikävöidä ja odottaa, kunnes valo koittaa sieluusi."
"Jos kuolisin ennen", sanoi Birkstedt.
"Eikö Herra elämääsi tiedä ja kuolemaasi. Sinun on asiasi aina
kilvoitella. Herra antaa valonsa ja rauhansa aikanaan."
"Niin että jos syökseekin helvettiin, niin tulkoon mukana, jos ei
kerran anna valoaan", huomautti Dahlberg.
"Niin — niin — tulkoon ja olkoon, vaan valo tulee — Herra tuo valon",
lisäsi Paavo.
"Pitääkö niitä olla aina näitä tuntemisia — niitä etsiä ja perästä
ajaa?" kysyi Birkstedt.
"Ei", vastasi Paavo. "Vaan Hengen todistus olla pitää ja Herran
armokatse, vaikka vain vähäinen vilaus. Minä saan usein pitkältä
pimeässä vaeltaa, sumussa ja myrskyssä kuin tiettömiä taipaleita
kulkien vierailla vesillä, odottaa ja ikävöidä, vaan en hätäillä.
"Tästä oli meillä Julius Berghin kanssa pitkälti puhetta Tampereella",
alkoi Dahlberg. "Minulla oli silloin sellainen aika, että minä vain
iloitsin enkä välittänyt muusta mistään mitään, kuin omasta onnestani.
Mutta Bergh ahdisti minua ja pakoitti ikävöimään ja odottamaan. Vaan
miten se, joka on Jumalan armosta juopuneena?"
"Kuule Berghiä, kirjaimesta, filosoofia! Ei muistanut sitä, miten
oli apostolien itsensä helluntaina, että oli yhtä iloa ja onnea ja
autuutta."
"Ei", jatkoi Dahlberg, "vaan väitti, että tämä tällainen usko tekee
suruttomaksi. Johon minä, että kyllä piru pitää sielustani murhetta ja
estää suruttomuudesta."
"Niinkuin nimismies, muudan jumalaton, täällä entiselle heränneelle,
joka oli langennut ja maailmaan mennyt, vaan sitten alkanut
epätoivoissaan hokea helvettiin menoansa: Älä sure, kyllä piru sinusta
puolen pitää."
Paavo naurahti ja nousi kävelemään, vaan palasi samassa takaisin
Dahlbergin luo.
"Sinä olet lapsi", sanoi hän. "Sinua Herra kantaa nyt sylissään ja
päätäsi silittää. Vaan minulla, vanhalla miehellä, on joka päivä
raskas tilinteko edessä. Tätä en saa paeta, vaan tässä painua aina
kaikkinäkevän armahtajan eteen lapsellisella mielellä."
Ja Paavo alkoi sitten selittää, mikä ja millainen on elämän tie ja
millainen kulku sen, joka on vanhurskauden saanut ja Herran kihloja
kantamaan päässyt ja missä ja millä tavoin eroavat toisistaan
petolliset ja väärät kristityt.
— — — "Niillä otetaan sitten lasten leipä, kaikki tuntemiset ja
armon hekumat. Siinä alkavat petolliset harjoittaa pyhyyttä suurella
kiivaudella, vaan oikeat huutavat Herraa avukseen eivätkä uskalla
yksin askeltakaan eteenpäin elämän tiellä. Siinä on tarkka paikka,
tien haara, jossa perkele vaanii vanhurskautettuja sieluja. Kun näet
itseltäsi kaiken kadonneen, elämän ja uskon voimat ja halut ja palavat
pyrkimykset, älä hätäile, vaan asetu kaikkinäkevän eteen sielun
hiljaisessa, etsivässä odotuksessa! Siihen tuo Herra uudestaan valoa ja
Pyhän Hengen todistuksen. Tämä on talonpojan järjestys ja tätä samaa
kestää kuolemaan saakka," Oltiin hetken aikaa ääneti, istuttiin ja
tuijotettiin lieteen, jonne Anna Loviisa oli vetänyt uunista hehkuvan
hiiloksen.
"Tämä pitää olla", jatkoi Paavo, "tämä sisällinen todistus ulkonaisen
mukana, sanan lupauksien ja muiden. Kuopiossa kerran markkinoilla
ollessani kysyin muutamalta suonenjokelaiselta passia, niinkuin teiltä
nyt, niin se vetosi Jumalan sanaan samoin, vaikkei ollut Jumalan
hengestä ollenkaan osallinen. Vaan tyhmistyi mies ja tukki suunsa, kun
minä sille karjasin, että kaikki tekopyhät suruttomat huutavat raamatun
todistajakseen, vaan väärässä mielessä, ulkona oikeaa järjestystä."
Ja Paavo hymähti kuin väkinäisesti sille, mitä oli suonenjokiselle
sanonut.
"Vaan miten te luomisen selitätte ja lankeemisen?" kysyi hän taasen
yhtäkkiä.
"Ihminen luotiin Jumalan kuvaksi, vaan lankesi ja kadotti kuvansa",
vastasi Birkstedt.
"Tarvitaan parempi, selkeämpi tieto", jatkoi Paavo. "Kun ihminen oli
langennut, lymysi hän puiden sekaan paratiisissa, pakeni ja piilotteli
välttääkseen Jumalaa ja Jumalan tuomioita. Vaan sinne olisi jäänyt ja
sinne hukkunut, jollei katuvana ja alastomana astunut kaikkinäkevän
eteen."
"Pitääkö siinä aina olla se katumus ja parannus ja kilvoitus vai eikö
saa vastaanottaa Herralta armoa, joka taritaan ja annetaan ilmaiseksi?
Minä vain en omalta sydämeltäni rupea lupaa odottamaan, ei se sitä
kumminkaan anna", sanoi Birkstedt. Paavo katsoi kuin ihmeissään
vierastaan kauan aikaa, niinkuin olisi ollut outoa ja sopimatonta, mitä
se sanoi ja niinkuin ei olisi oikein tiennyt, mitä siihen sellaiseen
piti vastata.
"Pitää", sanoi hän hetken päästä. "Ei saa rosvoin teillä kulkea eikä
summakauppaa tehdä siinä asiassa. Sen pitää kaiken kulkea Herran käsien
kautta, mitä hänen tavaroistaan annetaan. Ulkokullatut, suruttomat
käyvät itse ottamassa kaapista, vaan siitä tulee omaa hyvää, luuloa ja
ajatusta ja aivouskoa, houretta semmoista."
Hän puhui vielä ja selitti, mikä on ero sillä, mitä itse otetaan ja
mitä Herra antaa, ja asteli sitten ulos väsynein askelin.
He olivat kuin kukistettuja, nuijittuja ja nujerrettuja siihen
paikkaan. Kaikki se varmuus, mikä heillä oli äsken vielä ollut
oman oppinsa ja käsityksensä puolesta, oli mennyt menojaan, kokoon
lysähtänyt kuin korttikasa koko rakennus perustuksiaan myöten. Se
tuntui heistä niin varmalta ja vakuuttavalta, mitä Paavo puhui, vanha
mies, monissa koeteltu, Savon suuri profeetta. Ja kun he menivät
kamariinsa, porstuan pohjaan, heittäytyivät he makuusijoilleen
valitellen ja vaikeroiden.
Näinkö tämän piti käydä, tämän matkan, ja tähän päättyä kaiken —
epäilykseen ja toivottomaan tilaan ja uuteen helvetin pelkoon? He
olivat jo olleet autuaita ja onnellisia, niin ettei muuta kuin iloita
ja riemuita. Heillä oli jo ollut kaikki Herran tavarat käsillä, armo
ja anteeksiantaminen ja rauha. Ja heistä oli tuntunut niin selvältä ja
yksinkertaiselta se, mitä Hedberg oli heille puhunut ja selittänyt.
"Olisi suruton ja huoleton, niinkuin ovat monet muut nuoret ylioppilaat
ja teoloogit, niin olisi vapaa näistäkin vaivoista", sanoi Dahlberg
maaten selällään.
"Sitä minäkin — melkein sitä samaa", lisäsi Birkstedt. "Ajattelemme
liian paljon näitä asioita. Ja mitä me tänne — tähän erämaahan —
tämän vaarin luo? Jos on kerran ollut Kristus, Jumalan poika, joka on
kuollut ja kuolemallaan maksanut velkamme, niin se on maksettu, ja
meillä ei siitä enää mitään huolta. Minä vähät vaarin selityksistä
ja kaivelemisista. Minä pidän tästä kiinni — tästä yksinkertaisesta
asiasta ja totuudesta, vaikka kaikki perkeleet pauhaisivat sisällä ja
ulkona."
He makasivat kauan selällään kädet pään alla, puhelivat, rakensivat
uudelleen hajalle mennyttä rakennustaan, kokosivat pirstoja ja
puukappaleita, palauttivat mieleensä sitä, mitä oli Hedberg sanonut ja
mitä he itse ennen tunteneet ja uskoneet. Kuului tuontuostakin oven
käyntiä ja askeleen ääniä avarasta eteisestä ja raskasta astuntaa
toiseen kamariin, siihen heidän viereiseensä.
He olivat nukahtaneet kumpikin, vaan heräsivät siihen, että kuulivat
kaunista, voimakasta veisuuta pirtistä. Kun he astuivat pirttiin, näkyi
sinne kerääntyneen joukkoon naisia, tummia, synkän, kärsineen näköisiä,
jotka istuivat pankon puolella ja veisasivat. Pihaluukun vieressä istui
muutamia miehiä kädet ristissä rinnan yli, vakavia, hartaita kuin
toisessa maailmassa olevia, joita ei näyttänyt ollenkaan liikuttaneen
vierasten sisään tulo.
"Tämä on laivan kapteeni tämä — meren kulkija — ja tämä pieni mies
tässä papin alku", esitteli Paavo vieraitaan uusille tulokkaille.
"Papin —", kertasi Dahlberg, "vaan sanokaa, miten on saarnattava, että
oikein saarnaa!"
"Siten, että julistaa jumalattomille Jumalan tuomion. Jos nöyrtyvät,
niin tekevät parannuksen ja lähtevät ristintielle, vaan jolleivät, niin
paatuvat ja pimittyvät. Vaan heränneille neuvo tie Kristuksen luo! Sano
niille, että pitää pysyä Herran edessä ja siinä ikävöidä armokatsetta
ja odottaa Hengen todistusta ja panttia!"
"Entä niille, jotka lankeevat ja joilta on armokatse kadonnut?" kysyi
Dahlberg.
"Sitä niille, että etsivällä uskolla odottavat Herran aikaa, jolloin
saavat oikean ilon ja tunnon rauhan, niinkuin Paavalikin kirjoittaa
roomalaisten kahdeksannessa luvussa ja muualla."
"Vaan jos uupuu herännyt ja tulee haluttomaksi eikä jaksa enää ikävöidä
eikä odottaa."
"Niin on vain aina kilvoiteltava. — Kilvoittelematta ei mitään saada,
ei valoa eikä viisautta. Jaksat väsyneenäkin huoata ja hiljaisella,
salatulla ikävällä kaivata. Herran tavarat ovat kaikki Herran takana
kilvoituksen panttina, ja sitä Herra vaatii jokaiselta järjelliseltä ja
vapaalta luodulta."
"Vaan minä aionkin uskoa aina, vastoin omaatuntoa ja omia
tuntemisiani", sanoi Birkstedt kuin uhmaten.
"Älä, älä! Älä väkisten omilla voimillasi! Uskon ja omantunnon pitää
olla yhtäpitäviä. Pyydä Herralta voimia uskomaan! Vaan näistä teille
puhuu Fresenius, miten pitää murheellisia lohduttaa ja sielunsairaita
parantaa. Se jakaa murheelliset yhdeksään luokkaan."
"Kaluaa Kristuksen luita", sanoi Dahlberg ja nauroi ivallisesti.
"Uskon — uskon, vaikka mitä sanotte ja vaikka olisi koko maailma
vastaan!" sanoi Birkstedt ja huitoi käsillään kuin torjuakseen pois
luotaan sitä, mitä Paavo oli sanonut tai aikoi vasta sanoa.
"Uskot, vaan mitä uskot ja miten uskot, kun omilla voimillasi uskot.
Taidatte olla kumpikin siinä tilassa, josta kuuluu: 'Ette kaipaa, että
joku teitä neuvoo, vaan Herra itse opettaa'."
Kun he taasen istuivat kahden kamarissa puolisen jälkeen, Dahlberg ja
Birkstedt, oli heillä pientä kinaa ja erimielisyyttä keskenään siitä,
mitä Paavo oli sanonut ja tarkoittanut.
"Niin se, on — sillä on siinä oikein, ettei saa ryöstää eikä omin
lupinsa ottaa mitään Jumalan sanasta — sillä on sittenkin oikein",
sanoi Birkstedt miettivänä.
"Minusta on aivan tarpeetonta ruveta uusia oppeja opettamaan tämän
tähden", jatkoi hän hetken päästä.
He olivat taasen siinä, missä aamullakin, siinä, että heille oli tullut
erehdys, että Paavo oli sittenkin oikeassa, ja he alkoivat jo miettiä,
miten voisivat palauttaa ystävänsä etelässä Paavon jälille.
"Vaan ne ovat jo siitä iloinneet, mitä ovat nyt Hedbergin suusta
kuulleet ja siihen kiintyneet, niin ettei tämä vanha enää mitään. Olisi
pitänyt ukon olla etelässä aikanaan tai Hedbergin itsensä täällä",
sanoi Birkstedt.
"Miltä sinusta on oikeastaan tuntunut tänä päivänä täällä? kysyi
Dahlberg ystävältään.
"En osaa sanoa. Se niiden surullinen laulu painaa aivan maan alle
ihmisen, ja ukon puhe lyö jalat poikki." Ja Birkstedt heittelihe
makuusijallaan tuskaantuneena. "Synkkää ja raskasta täällä vain on. Ei
kai täällä ole milloinkaan oikeaa iloa. Ja tämä on samanlaista, synkkää
täällä ympärillä tämä luontokin", jatkoi hän samassa.
"Niinkuin ilmakin olisi aivan toisenlaista hengittää ja metsä
katsella", lisäsi Dahlberg, "Ukko on viisas ja kokenut, vaan minusta
tuntuu siltä, että se pidättää aina syntistä eikä päästä Kristuksen
luo."
"Olkoon oikeaa tai väärää, ei tässä opissa jaksa kukaan elää. Mikä
kidutuksen ja synkkyyden oppi se on Kristuksen evankeliumi, jonka
pitäisi tuoda rauhaa ja iloa?" sanoi Birkstedt.
Hän nousi reippaasti, heittäytymällä, ensin istumaan, sitten seisomaan
niinkuin olisi saanut jostain kiinni, keksinyt jotain puolustusta
itselleen ja puistanut päältään kaiken raskaan ja synkän.
"Kun sen tietäisikin ja pääsisi siitä varmuuteen", jatkoi hän, käveli
ja pyöri ahtaalla lattialla. "Kun sen saisi taasen varmaksi, niinkuin
se oli lähteissä ja niinkuin sen pitäisi aina olla."
"Minunkin on täällä sellaista kuin olisin virtaan pudonnut, jossa
ponnistelen ja josta yritän päästä maalle, tartun johonkin, vaan sitten
taas irtaannun virran vietäväksi", sanoi Dahlberg.
"Pitää odottaa — pitää ikävöidä — pitää asettua kaikkinäkevän eteen
— pitää siinä sairastaa ja kerjätä — ei milloinkaan itse ottaa eikä
suoraan mennä pyhimpään, vaikka tie on auki, vaikka se on Kristuksen
verellä aukaistu", puheli Birkstedt itsekseen matkien samalla Paavoa.
"Niin — niin on kyllä raamatussakin. Siellä puhutaan isoomisesta ja
janoomisesta, anomisesta ja etsimisestä", huomautti Dahlberg.
"Ja löytämisestä myöskin. Pitää kerrankin päästä kuivalle maalle, pois
hukkumisen vaarasta ja helvetin pelosta, jota tämä vaari täällä on
levittänyt."
"Saunaan, herrat!" huusi Paavo kamarin ovelta. "Kylvetään pois kaikki
riidat ja erimielet!"
Ja hän näkyi astelevan vasta kainalossa ikkunan alitse leveänä,
kumarahartiaisena.
"Mene sinä!" sanoi Birkstedt. "Minä en enää uskalla sitä likellekään.
Vie kaiken rauhan sielusta. Minusta se on oikea raatelija."
Dahlberg nauroi riisuen päältään takkia ja irroittaen kaulusta
kaulastaan.
"Savossa pitää saunata", sanoi hän mennessään ja juoksi turkit
hartioilla Paavon perään.
He istuivat saunan lauteilla kahden kuumassa löylyssä, Paavo
rauhallisena kylpien, Dahlberg kyyristyneenä alas kuumien löylyaaltojen
edessä, joita Anna Loviisa loihti alhaalta tulemaan.
"Tämä täällä on parasta salolla — tämä on parasta maallisista
nautinnoista syntisellä", puheli Paavo. "Tulevat tänne pitkiltä
matkoilta puolisairaina saamaan neuvoja, niin minä ne ensin lauteille
räytymään ja pehmiämään, että pääsevät paksut veret liikkeelle."
"Jaa — niin — taitaa niin olla", myönnytteli Dahlberg.
"Sanovat saunauskoksi", nauroi Paavo. "Sillä on monta nimeä Herran
työllä täälläpäin, niinkuin on sielläkin. Vaan sano sinä, mitä se
Hedberg oikein sillä uudella opillaan aikoo, jolla on ruvennut
sokaisemaan ihmisiä, heränneitä ja suruttomia!"
"Aikoo ruveta sitä levittämään ja sillä Kristusta kirkastamaan, sitä
ristiinnaulittua, ihmisille autuudeksi", vastasi Dahlberg varmasti.
"Kuuluvat sen siellä kokouksessaan oikein hypyllä ja tanssilla
vahvistaneen", jatkoi Paavo.
"Sitä on liioiteltu sitäkin asiaa, niinkuin muutakin", puolusti
Dahlberg. "Ja taitamattomia on aina joukossa."
"Vaan pane mieleesi, nuori mies, ettei sen alttarilla tuli syty, joka
on heränneestä kansasta luopunut — Herran kansasta! Kiiltoa ja kaunista
näköä sillä on, iloa ja riemua, vaan ei elämää eikä voimaa. Maailmaan
sortuvat oppeineen ja uskoineen, jotka lähtevät ristin ja murheen alta
karkuun."
Dahlberg ei puhunut mitään, kylpi vain, vastoi itseään laiskasti
kuunnellessaan.
"Minne menet ja missä kulet, kule köyhyyden tunnossa!" jatkoi Paavo
hiljaisella äänellä istuen kumarassa kylvyn perästä penkillä. "Ja
pappihan sinusta piti tullakin", sanoi hän kuin havahtuen. "Kun et vain
omistasi puhuisi, omista rikkauksistasi, joita itsellesi kasaat ja
kartutat. Papin pitää olla köyhän, niin rikastuttaa muita Kristuksen
salatulla tuntemisella."
Hän puhui isällisestä, lempeästi, niinkuin opastaisi omaa lastaan
jonnekin pitkälle ja tuntemattomalle matkalle. Sitten istui hän kauan
ääneti väsyneen, rauenneen näköisenä, pää riipuksissa ja pitkät, märät
hiukset silmille valuneina.
"Kylvettiinkö päältä ja alta?" kysyi Birkstedt, kun Dahlberg oli
palannut sisälle kamariin hikisenä ja punaisena.
"Olisit tullut", sanoi Dahlberg. "Ukko siellä antoi hyviä neuvoja. Vaan
köyhä pitää olla, kitunen ja vaivainen ja Hedbergiä pitää paeta. Aina
sama nuotti, sama ikävöiminen ja odotus.
"Ja epävarmuus", lisäsi Birkstedt. "Minä olen täällä kaiken aikaa
karkoittanut perkeleitä kimpustani. Jollet olisi kylpenyt, lähtisimme
tänä iltana."
"Älä toki! Ukko pitää meitä hyvänä. Täällä ruuat parhaat, uunipaistit
ja muut, kahvit, saunat. Olisit nähnyt ja nauttinut, miten Fatima pesi
ja palveli ja löylytti — eukko itse."
"Sitä hullumpaa. Riitelisi edes, suuttuisi, ajaisi ulos pakkaseen.
Puhuu meille niinkuin omalle joukolleen ja parhaimpina ystävinä hoitaa.
Pysyn täällä kamarissa kaiken iltaa ja täältä lähden. Mene sinä vaarin
luo!"
He istuivat kauan kahden, lukivat Uutta Testamenttia, hakivat sieltä
raamatunlauseita itselleen aseiksi Paavoa vastaan, roomalaiskirjeestä,
galaattalaiskirjeestä, selittivät niitä toisilleen ja asettivat
niitä Paavon puheita vastaan. Ja heistä tuntui siltä kuin selvenisi
heille asia taasen uudessa, entisessä valossa, niinkuin kerran
siellä kotipuolessa, kun Hedberg sen selitti, ja niinkuin he nyt
olisivat pääsemässä pahasta painajaisesta, tästä synkästä, raskaasta,
epävarmasta orjanopista ja palkkalaisen palveluksesta.
"Voi toki sentään, mikä onni ja riemu, että saa tämän kaiken heti näin
suoraan omistaa itselleen, ilman odottamista ja ikävöimistä, tämän,
mitä on tässäkin kirjoitettu!" sanoi Birkstedt ja luki ääneensä.
"Ja saa sen ottaa tästä, sanasta, omin lupinsa, kun tarvitsee, eikä
mistään ilmasta odottaa kuin jotain ilmestystä. Siinä se onkin", lisäsi
Dahlberg.
"Kysyn lupaa itseltäni, sydämeltäni, järjeltäni, saanko iloita
onnestani ja näitä lupauksia itseeni sovittaa, niin ei anna. Mistä minä
Jumalan luvat muualta? Tässä ne ovat luvat ja lupaukset ja lohdutukset
meitä varten, meidän otettaviksemme."
Ja heistä oli nyt niin selvää ja oikeaa se heidän oppinsa ja
käsityksensä, vahvaa ja vakavaa heidän olonsa, ettei sitä kuka tahansa
saanut enää järkytetyksi.
Illalla vielä pistäytyi Paavo vierastensa luona, istui hetken aikaa
ja puheli omista matkoistaan, kyseli ja kuunteli rauhallisena. He
koettivat karttaa kaikkea hengellistä puhetta, Birkstedt kertoen
pitkistä matkoistaan merillä ja Dahlberg jostain muusta maallisesta.
Kun Paavo oli mennyt, kuului taasen surunvoittoista veisuuta pirtistä.
"Kaunista se on, vaan ei se meille sovi, meillä pitää olla toisenlaista
laulu, iloista ja reipasta, marssia jotain", sanoi Birkstedt ja
kuunteli. "Tuo tekee surulliseksi ja synkäksi."
"Sopii niille, jotka syntejään ruikuttavat, vaan ei niille, jotka
ne ovat anteeksi saaneet", jatkoi Birkstedt ja pujahti peiton alle
kätkeytyen sinne kuin suojellakseen itseään kamariin tunkeutuvalta
veisuulta.
"Voi, hyvä veli, kun oltaisiin jo kotona, omilla mailla omine
uskoinemme", lisäsi Dahlberg ja heittäytyi makuusijalleen.
Aamulla he lähtivät. Paavo oli panettanut oman oriinsa valjaisiin ja
istui itse kyytimieheksi.
"Paavolla tämmöinen komea ori", sanoi Dahlberg, kun oli jäälle päästy.
"Tämmöinen — piispalla toki, kun on papeillakin", nauroi Paavo. "Tämä
on Valkealan herralta itseltään, Mitä lie parempaa rotua. Julius
Berghin teki tätä mieli, niin minä sanoin sille, että maisterit ja
papit pysykööt pyhässä raamatussa, vaan minä olen talonpoika ja minulla
on oikeus ostaa hevonen ja härkä."
Ja hän kiinnitti ohjaksia päästäen mustan valtoineen juoksemaan
suoralla, sileällä viittatiellä.
"On tämä sellainen, etten ole vielä saanut tällä syntiä tekemättä
ajaneeksi", sanoi Paavo, kun hevonen oli hiljentänyt ja jättäytynyt
pieneen juoksuun. "Syksyllä kerran piti pyörtää Syväriltä kotiin
sunnuntaiaamuna. Minä ajamaan pienellä reellä sileää jäätä myöten ja
musta siinä kauniisti juoksemaan, niin jo oli samassa vanha mies
laidan yli näin", ja hän kumartui sivulle ja kurkotti sieltä hevostaan
tähystäen. "Minä kotiin takaisin — mitä tällainen kirkossa, jolla on
oma epäjumalansa kirkkotiellä?"
"Sehän on kauheaa", sanoi Birkstedt ymmärtämättä, mitä Paavo oli
tarkoittanut.
"Niinkö se, Paavo, sitten on, etten saa milloinkaan uskoa — odottaa
vain ja ikävöidä?" kysyi Dahlberg hetken perästä.
"Saat — saat — vaan jos et taida uskoa, niin älä vaadi itseltäsi
mitään, vaan valita asiasi Herralle!"
"Ei sitä perkele salli", jatkoi Dahlberg, "että syntinen uskoo syntien
anteeksisaamisen — sanoo hullutuksia uskovan."
"Älä itseltäsi vaadi, mitä ei sinulla itselläsi ole — uskoa ja
rakkautta ja muuta hyvää, äläkä ryöstämällä tule Herran tavaroille! Jos
vaadit, niin kuuluu sinulle: Ei yksikään liha tule lain töiden kautta
autuaaksi. Asetu kaikkinäkevän eteen epäuskoisena ja valita Herralle:
Sinä, rakas Herra, näet sota-aseeni poisotetuksi, vaan minä jätän
asiani sinun haltuusi, joka näet ja tiedät kaiken, mikä on minulle
tarpeellista!"
Puhuttiin yhä samasta asiasta, myönnettiin, soviteltiin, kierreltiin,
kunnes taasen joku uusi käänne keskustelussa kiihoitti nuoria miehiä
uuteen intoon. Kun he saapuivat majataloon, juoksi Birkstedt sisälle,
vaan Dahlberg jäi pihalle Paavon luo.
"Minä lähden nyt", sanoi Paavo ja käänsi hevostaan, "vaan muista sinä,
ettet ryöstä uskoa etkä ulkona laillista järjestystä liiku! Kuinka sinä
kaupungin kahvia joisit, jollet ole ensin kaupunkiin tullut?"
"Älkää vielä, Paavo! Tulkaa sisälle!" sanoi Dahlberg. "Mitä Paavo
sanoikaan äsken ulkona. Panen sen tähän paperille, ettei unohdu",
jatkoi hän sisällä.
"Vaan se pitää sinun oikein kirjoittaa eikä väärin. Vääntävät sanojani
ja puheitani väärän mielensä jälkeen ja niillä sitten ilvettänsä
pitävät", varoitti Paavo.
"Oikein. Niinkuin Paavo sanoo ja puhuu", vakuutti Dahlberg.
"Niin pian kuin sieluni tulee vieroitetuksi siitä elämästä, joka on
Jumalasta", alkoi Paavo, "niin en enää uskalla lähestyä häntä entisen
vanhurskauteni nimessä, vaan tulen tuhlaajapojan uskolla mielisuosin,
kantaen Herran vihaa siihen asti, kun Herra asiani toimittaa. Kun oma
hitauteni ja kylmyyteni tuottaa murhetta, niin en enää syöksy vihan
enkä tuomion alle, vaan muistan lunastajani elävän Jumalan oikealla
kädellä."
"Vaan kun tietänette nämä asiat paremmin, niin mitäpä minun
neuvoistani", sanoi hän yhtäkkiä keskeyttäen sanelemisensa ja heittäen
hyvästit vierailleen.
Ja hetken päästä näkyi vain musta, pieni pilkku kaukaa Syväriltä, kun
Paavo ajoi kotiinsa suoraa, pitkää viittatietä.