Niitä tuli pitkin päivää ajaen pölyisinä, hikisinä, herroja, rouvia
ja neitejä, pappeja enimmän — nuoria pappeja — maistereita ja
ylioppilaita, tuli kaikenlaisilla ajopeleillä, mitä vain olivat saaneet
käytettävikseen, tuli Helsingistä asti ajaen yhtämittaa toisia, toisia
taasen kievarista, missä olivat vaihtaneet hevosia ja ajopelejä.
Oli sellaista jännitettyä ja juhlallista häätalossa Espoon Nygårdissa,
kuin on aina juhlain edellä, oli juoksua ja touhua ja viimeistä
viimestelyä sisällä salissa ja päärakennuksen puolella, samoin kuin
ulkonakin, missä rengit olivat pystyttämässä viimeisiä koivuja
pihamaalle lehtimajaksi ja piiat kantamassa viimeisiä rikkoja puutarhan
käytäviltä. Oli iloa ja aina uutta yllätystä, kun vanhat ystävät
tapasivat taasen toisensa, koulu- ja ylioppilastoverit ja sukulaiset
pitkiltä matkoilta, Pohjanmaalta ja Karjalasta saakka. Rouvat juoksivat
toistensa kaulaan ja jäivät seisomaan ja kävelemään kaulatusten
pitkäksi aikaa kiihkeästi puhellen ja kysellen, herrat painautuen
kamariin ja siellä nauraen ja poltellen pitkijä piippujaan, jotka
olivat vasta häiksi kaivetut ja puhdistetut.
"On aivan samanlaista täällä nyt kuin kolme vuotta sitten Helsingissä,
on aivan samanlainen ilmakin, yhtä lämmin ja helteinen", sanottiin
sisällä.
"Ja samat ystävät taasen koolla, sukulaiset ja langot ja
hengenheimolaiset. Meillä pitää olla meilläkin juhlamme ja ilomme,
niinkuin on maailmallakin, vaikka toisenhenkiset ja toisenmieliset",
jatkettiin samaan sävyyn.
Kuului kuppien kalinaa ja tyttöjen iloista naurua kyökin puolelta
avonaisesta ikkunasta ja kovaäänistä puhetta ja jalan käyntiä
eteisestä, mistä joukko herroja työntyi lakittomin päin ulos pihamaalle
pitkävartiset piiput käsissä.
Stenbäck ja Essen kävelivät levottomina edestakaisin pihamaalla
astellen vähäväliä lehtokujaa oikosen päähän, siellä seisten ja
tähystäen tietä pitkin.
"Niiden pitäisi jo olla täällä, jos ovat puolisten aikana Helsingistä
lähteneet ja hevosensa säännöllisesti kievareista saaneet", sanoi Essen.
Ja sitten palasivat he taasen takaisin tullakseen hetken päästä samaan
paikkaan samalla lailla tähystämään.
"Tuossa sinun piippusi, Malmberg!" sanoi Essen nauraen ja ojensi
suurikoppaisen, hopeahelaisen, pitkävartisen piipun Malmbergille. "Ota
se omaksi nimikoksesi!"
"Jolla on itsellään sellainen kauhea koppa", jatkoi Essen yhä nauraen,
"että kun lataa Lapuan kirkolla, niin palaa Alahärmään asti."
"Eipä kun Ylihärmän Liinamaahan", nauroi Malmberg mukana.
Yhä vain tuli uusia tulokkaita, joita juostiin vastaan ottamaan ja
tervehtimään pihamaalle ja jotka toivat uutta iloa entisen lisäksi.
Yhä vain tervehdittiin, käteltiin, käytiin sylin kiinni pölyisiin,
pitkämatkaisiin ystäviin, pyörähdettiin, kulettiin läpi puutarhan
käymäseltä ja kiireesti, istuttiin hetki siellä, toinen täällä, hyvästä
mielestä rauhattomina.
"Tämä Stormbackan isäntä tässä vain odottaa sitä omaa vierastaan eikä
saa ennen iloa kuin saapuu — saaneeko sittenkään", sanoi Essen ja löi
Stenbäckiä olalle.
"Ja me muut omaamme", lisäsi Malmberg.
"Niin — jaa ukkoa", kuului Essen sanovan kuin jostain havahtuen. "Vaan
kumma, missä ne viipyvät."
"Ukkoa", toisti Malmberg. "Mitä näistä juhlista ja häistä tulisi, jos
ei ukko olisi mukana? Ukkoon on jo niin totuttu, että tuntuu aivan
välttämättömältä."
"Vaan eikö olekin jo täällä se välttämätön rappusten edessä konttineen
— ukko itse, pitkätukkainen, hurstihousuinen!" sanoi Essen hätäisesti,
kun näki Paavon ajavan pihaan.
Kuului isoäänistä puhetta ja leikinlaskua pihalta, missä Paavo seisoi
konttineen ja vaihtoi Essenin kanssa kompasanoja. Herroja työntyi ulos
oven täydeltä tervehtimään ja kuuntelemaan ja ottamaan osaa yhteiseen
iloon.
"Niinkuin nuoret miehet — — Terve Paavo! Miten se on vielä vain pysty
ja suora ja sukkela!" kuului joukosta.
"On paras ratsu, kun paraatiin pääsee, vaan kotona koukkuinen ja
käppyrä ja kitunen."
"Mitä Paavo! Paavo elää vielä viisikymmentä vuotta", kuului joukosta.
"Elää kuolemansa jälkeen", nauroi Paavo ja asteli sisään tervehtien
eteisessä rouvaa ja kumartaen kankeasti.
"Kuulkaa, Paavo! Näkyikö taipaleella ketään ruotsalaista herraa tänne
päin pyrkimässä?" kysyi Essen. "Vaan mistäpä Paavo ne tuntisi täällä,
minne menevät ja mistä tulevat", sanoi hän samassa kuin itselleen
selitykseksi.
"Näkyi. — Kievarista — tästä viimeisestä — oltiin lähdössä, niin
samalla tuli joku — mikä lie ollut suruton —, vaan minä kerkisin
edelle."
"Sitten se on pian täällä", sanoi Stenbäck ja lähti kävelemään oikosen
päähän.
"Täällä nämä vanhoja ystäviä", sanoi Paavo papeille, jotka istuivat
pitkin seiniä, "ja nämä uusia", lisäsi hän nuorille ylioppilaille,
jotka nyt vasta nousivat tervehtimään ja kumarsivat syvään Paavon
edessä.
"Sinä et, Essen, näykään tekevän kokonaista, oikeaa parannusta, koska
on partasi vieläkin ajamatta", leikitteli Paavo.
"Teen partaparannuksen vasta sitten, kun on muu parempi ja tärkeämpi
parannus valmiina", yhtyi Essen samaan leikkiin.
"Vaan tiedättekö, missä veli Essenin parrankasvu on alkunsa saanut?"
kysyi Malmberg.
Naurettiin vain ja odotettiin Malmbergin itsensä vastaavan.
"Tuomiorovasti Gadolinin eteisessä", sanoi Malmberg. "Kerro sinä,
Essen, itse!"
"Niin — se oli niin, että kun minä tällaisena mustana, parrakkaana
menin ilmoittautumaan vihkimistä vasten tuomiorovastille, niin sain
odottaa pitkät ajat eteisessä, istua ja kävellä väsyksiin asti. Kun
vihdoin pääsin sisälle, sanoi tuomiorovasti, joka on tunnettu pappien
parran vihaaja, kiivaana ja kärtyisenä: 'Maisterin parta näkyy
kasvaneen'. 'Niinpä todellakin', sanoin minä ja pyyhin tästä näin,
'näkyy todellakin kasvaneen — eteisessä'."
Syntyi sellainen naurunremakka kamarissa, että lasit ja kupit
hyppelivät pöydällä.
"Sinä, vanha koiranleuka, näyt olevan joka paikassa samanlainen", sanoi
Hedberg. "Et pelkää kaikkivaltiasta Gadoliniakaan."
"Etpä sinäkään", vastasi Essen. "Kuulut aina vain saarnaavan samalla
lailla, herättävän, häiritsevän, laittavan eriseuroja ja korkealle
konsistoorille uutta vaivaa antavan, vaikka olet vasta vankilasta
päässyt."
"Kuule Hedberg! Joko sinun kirjasi on painossa?" kysyi Paavo
Hedbergiltä.
"Sinne menossa", vastasi Hedberg. "Lähetän Paavolle heti, kun on
painettu."
"Vaan jospa ei painetakaan, jospa siinä on sitä samaa harhaoppia,
mitä on ollut meidän lehdessämmekin. Sitä on vainottu ja vangittu ja
pidätetty niinkuin pahantekijää", sanoi Essen.
"Niin saa jäädä painamatta. Se kai on sitten Herran tahto sellainen",
päätti Hedberg tyyneesti.
"Eivät ne uskalla enää, ei niillä ole enää entistä voimaa eikä
varmuutta, niiden niskasuoni katkaistiin Turun kokouksessa viime
kesänä", sanoi joku.
"Kerrassaan", lisäsi Frans Bergroth, päivänsankari ja sulhasmies.
"Teidän olisi pitänyt olla kaikkien näkemässä heränneiden pappien
joukkoa, komeaa joukkoa, nuoria, pystyjä, solakoita, rivi rivin
vieressä, vanha Wegelius, Maalahden veteraani, johtajana."
"Ja kuulemassa", lisättiin samalla innolla. "Kun Lagus puhui, olisi
kuulunut hyttysen lento akatemiasalissa, niin oli hiljaista ja
tarkkaavaa pappien joukko."
"Vaan yrittipä Tolpo kerran keskeyttää Lagusta", huomautettiin joukosta.
"Yritti, vaan laimeasti ja typerästi, ja masentui heti Laguksen tyynen,
vakavan ja vakuuttavan puheen alle.
"Oli siinä ivaakin Laguksen puheessa", sanoi Bergroth, "vaan niin
hyvää ja suolaista, sanoisinko pyhää ivaa, ettei sitä joka mies osaa
käyttää. Kun Tolpo keskeytti Laguksen puheen ja huusi: 'Herrat siis
tahtovat syyttää meitä kateudesta!' vastasi Lagus rauhallisesti: 'En
suinkaan tahdo uskoa, että niin alhainen tunne kuin kateus, vallitsee
kunnianarvoisessa säädyssä'."
"Ja Maalahden ukko itse, tohtori ja ritari, nuorten joukossa paraana,
kilpi toisessa kädessä, toisessa keihäs", huomautti Essen.
"Niin ettemme me ole enää mitään nurkkakuntaa eivätkä meidän miehet
mitään lahkolaissaarnaajia, joita sopii ja saa kohdella miten hyvänsä",
sanottiin pappisjoukosta.
"Samassa ajoi hevonen pihalle, ja Stenbäck astui vikkelästi alas
rattailta kapsäkki kädessä.
"Siinä se nyt on", sanottiin kamarissa.
"Joko tuli?" kysyi Essen hätäisenä ja juoksi ulos.
Syntyi liikettä kamarissa, jännittynyttä odotusta ja uteliaisuutta.
Kuului kuiskeita ja varpailla hiipimistä salin puolelta ja eteisestä.
Hetken perästä näkyi pitkä, solakka herra astuvan ylös rappusia ja
kulkevan kumarrellen eteenpäin, puhellen, selitellen jotain perässään
tuleville Stenbäckille ja Essenille laulavalla äänellä.
"Täällä niitä on — tällaisia ne ovat", sanoi Stenbäck katkonaisesti
esittäen vieraalleen pappeja, jotka seisoivat totisina ja jäykkinä
tuoliensa edessä.
"Nimeltään tuttuja", sanoi Rosenius hymyillen ja kumartaen Malmbergille.
"Ja tässä Paavo, kaikkein isä ja kaikkein ilo", jatkoi Stenbäck
esittelyään Paavon kohdalla.
Rosenius puristi pitkään ja hymyillen Paavon kättä ja sanoi jotain
kohteliasta Paavolle, jonka Stenbäck kuitenkin unohti tulkita.
Tuntui kankealta ja oudolta alussa. Essen ja Stenbäck sanoivat väliin
jotain siihen, mitä Rosenius kertoi matkastaan, mutta muut istuivat
äänettöminä, katselivat ja kuuntelivat. Jotkut herroista hiipivät ulos
pihalle ja puutarhaan, tullen taas hetken päästä takaisin, sytyttäen
piippunsa ja puhellen puoliääneen vieruskumppanilleen.
Miten tuntuikaan heti alussa ikävältä ja oudolta tämä uusi vieras,
ruotsinmaalainen herra! Sen oli olo ja olento kokonaan toisenlaista
kuin toisten, puhe omituista, laulavaa, käytös hienoa, melkein
teeskenneltyä.
"On omituista, miten voi pettyä oudon, tuntemattoman suhteen.
Kuvittelee sen joksikin, jonkinnäköiseksi, ja sitten se onkin aivan
toisenlainen", sanoi Ingman pihamaalla.
"Millaiseksi sinä sitten olit kuvitellut tämän?" kysyi joku papeista
Ingmanilta.
"Talonpoikaiseksi, yksinkertaiseksi, joksikin tanakaksi, sellaiseksi
persoonalliseksi ilmestykseksi Ruotsin herätyksestä", vastasi Ingman.
"Jospa tämä onkin. Jospa tämä on niiden mallin mukainen, niinkuin Paavo
on meidän", sanottiin joukosta.
Kuului tuolien kolinaa sisältä kamarista, ja näkyi herroja astuvan
hiljaa, juhlallisina toistensa selissä kiinni saliin, missä vihkiminen
oli alkanut. Keskellä salia seisoivat parit juhlallisina, nuori pastori
Bergroth ja Hilda Fabritius, Essenin tytärpuoli sekä Säämingin lukkari
Pietari Wenell ja Aleksandra Arppe, Essenin käly. Oli juhlallista,
vakavaa, totista, niinkuin aina, messuttiin, veisattiin yhdessä ja
rukoiltiin päät painuneina.
Paavo jäi sisälle saliin ja istuutui nuorten, vastavihittyjen viereen,
kun toimitus oli loppunut ja vieraat olivat hajaantuneet huoneisiin.
"Sanokaa, Paavo, näille jotain eväiksi ja muistoksi, että osaavat elää
oikeina aviopuolisoina!" kehoitti Essen puoleksi leikillä.
"Sanon sitä, että älkää vain yhtaikaa suuttuko, kun suututte, ettei
riitaa synny!" leikitteli Paavo nuorille, jotka näyttivät onnellisina
nauttivan siitä, mitä oli tapahtunut.
"Teillä on taival alussa, minulla lopussa", lisäsi hän samassa
vakavana. "Alussa tai lopussa, kun on Herra mukana. Se on niin, että
tässä säädyssä tulee sydän koetelluksi ja kristillisyys tutkituksi,
mitä on ja mitä kestää. Luulee jotain olevansa, kun ei ole perhehuolia
eikä elatuksen murheita, vaan tässä otetaan luulot pois."
Ja hän kertoi omasta elämästään, miten hän oli joutunut ennen syntiä
tekemään ja hänen vaimovainajansa puutoksien käsissä ja suuren
lapsilauman keskellä, miten piti valvoa ja sotia kaikkia salaisia
vihollisia vastaan, joista ei ennen hyvinä päivinä tiennyt mitään.
"Hyökkäävät sieltä, mistä et osaa odottaakaan, kärsimättömyys yhdeltä
puolen, vikova, syyttelevä mieli toiselta, ahneus ja tavaran rakkaus
kolmannelta. Saat pyöriä, pälyä ja vilkua joka taholle ja etsiä
itsellesi uutta suojaa. Se on sellaista sotaa, jossa tapetaan jos
voitetaankin."
Oli vakavaa ja hiljaista seurain perästä, joissa Malmberg ja Paavo
olivat puhuneet, Malmberg ruotsiksi. Herrat istuivat kamarissa
poltellen, jotkut keskustellen pihamaalla Paavon puheesta ja sitten
taas pysähtyen kuulemaan hiljaista, kaunista, surunvoittoista laulua
naisten puolelta salista.
"Mistä lie sillä merkillinen taito ja tapa sellainen, että alkaa
alhaalta, pieneltä paikalta, kuin tikusta asiaa tehden, paisuttaa
siitä sitten vähitellen ja kasvattaa puhettaan, niin ettei muuta kuin
kuuntele henkeäsi pidätellen loppuun saakka?" kuului joku papeista
sanovan pihalla.
"Mistä lie?" vastasi toinen. "Meillä on alku aina juhlallista. Kohoamme
kuin kotkat ylös korkeuksiin, vaan samassa jo painumme siipirikkoina
maata kohti. Meidän pitäisi ottaa ukosta oppia."
Sisällä kamarissa oli alkanut keskustelu parannuksen ja uskon asiasta,
ensin sivumennen Malmbergin ja Paavon kesken, siitä vähitellen viriten
ja leviten yleiseksi, jännittyneeksi. Kuului ruotsalaisen vieraan
laulava puhe läpi avatun ikkunan ja Malmbergin syvä, selvä ääni, jossa
jokainen kerake erottautui voimakkaana. Nuoret papit pyrkivät sisälle
pihalta ja puutarhan puolelta, kulkivat kuin varpaillaan hiipien läpi
eteisen ja asettuivat arkoina toisten taakse.
"Herrain ruokaa se on — ei sillä talonpoika elä", kuului Paavo sanovan,
kun Malmberg oli kääntänyt Roseniuksen sanat suomeksi.
Malmberg hymähti Paavon sanoista, niin että koko ruumis nytkähti, ja
toisten kaikkein suu meni nauruun.
"On herkkua sellaista — makeaa — joutilaan syötävää, ettei sillä
suomalainen elä omissa kovissa töissään", jatkoi Paavo.
"Mitä Paavo siitä sen herätyksestä?" kysyi Ingman.
"Minä sitä, että siinä on Herra ollut työssä, niinkuin kaikessa
oikeassa herätyksessä, vaan siinä on vieras sitten kyllästynyt ja
ottanut asian omiin käsiinsä."
Paavo otti puhuessaan piipun Malmbergin kädestä, kaivoi perät kopasta
kouraansa ja työnsi ne poskeensa maiskutellen, lipoen kieltään,
siirrellen ja asetellen oikeaan paikkaan.
"Tämä kuulostaa hyvältä ja kauniilta ja tällä on oikean opin
näkö", jatkoi hän hetken perästä. "Tässä ovat rauhat ja ilot ja
anteeksisaamiset kaikki oikealla paikalla — kaikkea määrän päästä —
vaan tässä on nämä itse asetettu, otettu ja pantu, ja raamatunlauseilla
pystöön pönkitetty kaunis kristillisyys."
"Minusta tuntuu myöskin siltä, että siitä on todellakin tullut hyvää ja
kaunista kädenkäänteessä, niinkuin olisi aikansa syntinen Herran kanssa
painia lyönyt, siinä allekynsin joutunut, mutta sieltä sitten päälle
kiepsahtanut ja painanut Herran itsensä tantereeseen", sanoi Malmberg.
"Ja siihen sitonut — köyttänyt käsistä ja jaloista kaikilla raamatun
lupauksilla, mitä muisti ja mitä käsiinsä sai", lisättiin joukosta.
Puhuttiin yhteen ääneen, noustiin tuoleilta, seistiin toistensa edessä,
selitettiin, korjattiin, parannettiin toistensa puheita ja pysähdyttiin
taasen kuulemaan, mitä sanoi Rosenius ja mitä Paavo.
"Sanokaa sille, että jos siihen joudutaan ja sellaisiksi tullaan, ettei
synnin vaivaa enää mitään eikä pelkoa eikä epäilystä, niin on parempi
tehdä syntiä, hankkia itsellensä sellainen kuorma, että täytyy painua
uudestaan alas armahtajansa edessä!" sanoi Paavo.
Hän täytti lasinsa, hämmensi sokeria sekaan ja ryyppäsi sitten pitkän
ryypyn.
"Vai niin — vai kauhistui sitä, jos joku lankeaa alaspäin, vaan jos
ylöspäin, omaan hyvyyteensä ja pyhyyteensä, niin ei siitä mitään!"
jatkoi Paavo kuultuaan, mitä Rosenius oli sanonut.
"Eihän Paavo nyt sitä tarkoittanut, että kristityn pitää heittäytyä
synteihin, joista jo on kerran Kristuksen avulla päässyt vapaaksi,
vaan sitä, että parempi on elää maailman suruttomana kuin kiiltopyhänä
kristittynä, omain luuloinsa varassa. Vai miten, Paavo?" kysyi Stenbäck.
"Siten, että siitä on parempi nousta, missä näkee selvästi loukanneensa
ja ryvettäneensä itsensä kuin väärästä jumalisuudesta."
"Minä sitä", yhtyi Ingman puheeseen, "että tämä sopinee ruotsalaisille
tämmöinen imelä, herrasteleva kristillisyys. Meidän suomalaisten elämä
on lakkaamatonta taistelua ulkonaisiakin puutoksia vastaan, hallaa ja
nälkää ja muuta, ja niin on sisällisestikin. Voi, hyvät veljet, minun
on henkeni huutanut taasen kaiken päivää ja iltaa oman kurjuuteni ja
luontoni alla. Veli Malmberg puhui äsken niin elävästi ja Paavo, vaan
täällä tämä paha sydän on aina vastuksena."
Ja Ingman painoi kädellään sydäntään vastaan. "Eikö liene lopuksikin
niin, että niistä Herra antaa paraan todistuksen, jotka itsensä
tuomitsevat ja oman tuomionsa alta huutavat hengessään Herralle:
Armahda kurjaa!" kuului pappisjoukosta.
"On kyllä", sanoi Paavo, "vaan ei pidä orjuuttaa eikä raskauttaa
itseään eikä mistään kurjuuden opista itselleen lohdutusta etsiä.
Kun tunnet oman kurjuutesi, asetu hiljaa kaikkinäkevän eteen, seiso
siinä alastomana, aseetonna, ilman puolen pitoa ja omaa oikeutta ja
odota! Siinä sinä silloin olet uskovainen, Kananean vaimo, joka katsoo
Herraan. Älä mene ryykäämällä äläkä röyhkeänä omia tekemiäsi tikapuita
myöten niinkuin Ruotsin herrat kuuluvat tekevän. Ottamalla ei saada
oikeaa rauhaa eikä Hengen todistusta Herralta, vaan odottamalla. Ja se
pitää saada, pitää olla passi kädessä heränneellä ihmisellä."
"Niin — vaan jos ei tule, jos saan siinä seisoa iät kaiket, viikot,
kuukaudet, vuodet eikä tule", sanoi Hedberg kuin kysyen ja lisää
selitystä etsien ja odottaen.
"Herra siitä vastaa — se on Herran asia, eikä omasi. Sinä et saa
epäillä etkä etsiä tuntematonta, kuollutta Jumalaa", sanoi Paavo ja
maistoi lasistaan.
Malmberg ja Hedberg olivat lähteneet Roseniuksen kanssa ulos ja
kävelivät puutarhassa kädet selän takana keskustellen, väliin pysähtyen
ja seisten pitkät ajat samalla paikalla. Kun he taasen palasivat
takaisin sisälle, näytti Rosenius iloiselta, hymyili ympärilleen ja
kumarteli kulkeissaan läpi pappisjoukon. "Saiko käännetyksi?" kysyttiin
joukosta leikillisesti. "Meitä? Ei hyvät veljet", vastasi Malmberg. "Me
olemme jo monessa tulessa olleet, Hedberg ja minä, toinen linnassa,
toinen virkaheittona, emme me joka tuulesta heilu. Vaan ei sen kanssa
nyt aina huoli riidellä ja väitellä. Jospa otetaan se, mikä on hyvää ja
oikeaa ja muu kaikki jätetään."
"Kun on henki väärä, on kaikki väärää, oikeakin muuttuu vääräksi",
sanoi Paavo.
"Se on meillä omaa tämä, mitä on saatu — kansan kautta annettua,
vaivain ja kärsimysten alla kypsytettyä, suomalaista, sarkaista,
sitkeää", puuttui Ingman puheeseen. "Sitä ei vaihdeta ulkomaiden
helyihin eikä koristuksiin, vakka mieli tekisikin. Paavo — tämä meille
toi oikean suomalaisen kristillisyyden korvesta ja erämaiden kätköistä."
"Kontissaan kantoi ensin Nivalan Pirttiperään", leikitteli Malmberg ja
taputteli Paavoa olalle.
"Vaan sepä ei siellä tahtonut ottaa itääkseen", sanoi Paavo. "Miten se?
Minä olin suuri herra", jatkoi Malmberg. "Luulin itse tien tietäväni ja
osaavani muita oikein opettaa. Pää pystyssä vain komensin talonpoikia
taivaanvaltakuntaan ja suututtelin sitten, kun eivät totelleet eivätkä
lähteneet."
"Sinulla oli silloin vielä paha tapa sellainen saarnata ja puhua ja
kuvata kristitty kauniiksi, maalata, öljytä, kiilloittaa, pyyhkiä,
niin ettei siihen jäänyt rikkaa mitään eikä valmistamatonta paikkaa —
niinkuin näkyy tämä Ruotsin herrakin tekevän."
Paavo ryyppäsi jälleen ja laski lasinsa raskaasti pöytään. "Se on
armon työ sellaista", jatkoi Paavo, "ettet sinä sen alla puhtaaksi
pääse omissa etkä muiden silmissä. Lankeat, nouset, lankeat
uudelleen, haavoitat ja säret itseäsi ja hävität kaikki ensimäisen
vanhurskauttamisen tavarat. Älä kaunista äläkä korista itseäsi omaan
vikaasi äläkä tee omasta tiedostasi itsellesi uskoa ja hyvää mieltä!
Herralta pitää kaikki saada joka päivä, uusi armokatse, uusi voima ja
uusi, hiljainen, salattu rauha sieluun."
Papit istuivat kahareisin tuoleilla toistensa selän takana, kuuntelivat
Roseniusta, nousivat ylös innoissaan ja keskustelun kiivaudessa puhuen
yhteen ääneen ja taasen istuen entisille paikoilleen hiljentyneinä ja
rauhaantuneina. Käännettiin Paavolle tärkein siitä, mitä vieras herra
sanoi, johon Paavo tokaisi jotain nauraen itse ja naurattaen muita
sukkeluuksillaan.
"Sinä, Stenbäck, istut siellä synkän ja surullisen näköisenä — tule
joukkoon!" huusi Malmberg läpi ikkunan pihalle, missä Stenbäck istui ja
puheli muutamien ylioppilasten kanssa.
"Täällä on parempi — täällä puhutaan omista asioista, ei opeista eikä
uskoista", vastasi Stenbäck. "Te teette syntiä siellä riidallanne,
josta ei sitten muuta kuin paha mieli. Minulla sitä on jo kyllältä."
"Ei tämä meille sovi — ei tästä mitään tule", puheli Malmberg hiljaa ja
asteli Stenbäckin luo. — "Ukko toi Savosta meille oman ja kotoisen."
"Sen salatun, jota ei maailma tunne", jatkoi Stenbäck. "Se on ukon
oppi sellaista, että se tekee puutteenalaiseksi, tämä taasen ottaa
pois kaikki puutokset. Siinä se on ero. Vaan ukon puutteenalaisena on
turvallisempaa elämä kuin tämän puutteettomana ja valmiina. Minä läksin
pois — minusta sen oli kaikki niin varmaa, ja sillä oli sellainen
oikeus Jumalan edessä, niinkuin Jumala tekisi väärin, jos ei aina
pitäisi oveansa auki ja oven edessä kumartelisi tälle uskonsankarille."
"Niin — siitä näkyy tulleen ihmeellinen taikakalu siitä uskosta — sillä
näkyy saavan mitä vain. Ei tarvita rukoustakaan enää", jatkoi Malmberg.
"Usko uskona", sanoi Stenbäck, "vaan usko on Herran tekemä,
kilvoitteleva, salattu voima syntisen sielussa. Minä tässä olen kaiken
iltaa katunut, että tulin sen kutsuneeksi. Sitä ei kirjeestä osannut
eroittaa eikä päättää."
He istuivat kauan kahden pihamaalla lehtimajan penkillä, puhelivat
hiljaa ja jäivät taasen kuuntelemaan kiihtynyttä keskustelua kamarista,
mistä ukon ääni eroittautui ylinnä selvästi ja kuuluvasti.
"Ukko on taasen elementissään. Ei mahda jäädä ukosta paraita käsityksiä
vieraalle", sanoi Stenbäck.
"Ei mahda", myönsi Malmberg. "Ukkoa pitää kuulla ja nähdä ja ymmärtää,
ennenkun löytää kullan kuoren alta. Toisinaan vakava, syvä, puhe
sellainen, että tunkeutuu luihin ja ytimiin, toisinaan vallaton,
leikkisä, varomaton. Niinkuin Savon vuoret ja vaarat, jotka muuttavat
muotoaan, milloin synkkinä seisten ja syvämietteisinä, milloin
hymyilevinä, kirkkaina, lehtoisina, leppoisina. Minä sitä ihmeekseni
kuuntelin ja katselin ensi kertaa Nivalan Pirttiperässä, suutuin ja
lepyin ja taasen suutuin, kunnes salat aukenivat, ja Herra kirkasti
ukossa oman aseensa."
"Ja minä Helsingissä. Vasta riemujuhlasta palatessani opein ukon oikein
tuntemaan", lisäsi Stenbäck..
Pidettiin seuroja pitkin seuraavaa päivää, veisattiin, puhuttiin,
istuttiin väliin ryhmissä sisällä kamarissa ja pihalla lehtimajassa ja
puutarhan puolella, käveltiin, kuleskeltiin pienissä joukoissa pitkin
oikosta. Papit näkyivät karttavan riitoja ja erimieliä ja jättävän
ruotsalaisen vieraan rauhaan, joskus vain kuin sivumennen käyden
puhuttelemassa ja taasen tullen takaisin omaan joukkoonsa. Paavolla
oli seuransa nuorten pappien ja ylioppilasten parissa, jotka istuivat
tarkkaavina ympärillä, kuuntelivat ja kyselivät. Kuului naurua ja näkyi
iloisia kasvoja, kun Essen milloin pistäytyi joukkoon ja lasketteli
sukkeluuksiaan. "Se on se, joka on pääasia, että ollaan yksimielisiä,
että on rintama ehyt maailmaa vastaan", sanoi Malmberg, kun oli
taasen tullut puhe illallisesta kamppailusta ruotsalaisen vieraan
kanssa. "Riita ja eripuraisuus on kuoleman merkki. Sitä tietä yrittää
vihollinen yhä uudestaan Herran työtä tärvelläkseen."
"Tämä on suuri liike, tässä pitää olla aina varpaillaan meidän
pappein", sanoi Stenbäck.
"Voi, veljet, miten monesti perkele kysyy ja kysyttää papeilta tänä
aikana: Kuka teistä suurin on?" jatkoi taasen Malmberg.
"Annetaan tämän Paavon olla yhä vielä suurimman, tämän Savon miehen,
erämaan profeetan, niin pääsemme me papit siitä riidasta", sanoi Essen
ja löi Paavoa olalle.
"Joka on tähänkin asti hiippaa kantanut — kahden hiippakunnan hiippaa",
nauroi Paavo.
"Kunnialla kantanut!" lisäsi Stenbäck.
"Ja häpeät maailmalta saanut, sakot, juomarin nimen, väärän
villihengen", jatkoi Paavo. "Vaan nämä olivat kaimankin osana kerran
ja muut lisäksi, kahleet, vankilat, haavat ja arvet ruumiissa ja
sotamerkit kaikenlaiset."
"Tämän pitää olla väärää maailman silmissä", puuttui Malmberg taasen
puheeseen. "Meidän pitää olla häväistyjä, muutoin ei meissä olisikaan
Kristuksen osallisuutta, joka itse oli häväisty ja pilkattu."
"Pysytään Paavon ympärillä ja Paavon opissa, sanovat mitä hyvänsä ja
tuli muualta millaista tahansa, kaunista ja oikeaa ja kiiltävää",
kuului joukosta.
"Ja pidetään se, mikä on omaa, minkä on herännyt kansa itsellensä
omistanut ja omakseen tuntenut", sanoi Ingman. "Sen pitää olla
tällaista, kun sen on Herra tällaiseksi tehnyt — hurstista, sarkaista,
karkeaa, niinkuin on tämä Paavokin. Annetaan ruotsalaisten pitää
silkkinsä ja samettinsa."
"Vaan väsymätön se on. Missä ja milloin vain pääsee paikalle ja huomaa,
että ollaan kaksin tai kolmisin, niin alkaa aina uudestaan samalla
nuotilla. Minua jo kyllästyttää koko siirappi."
"Ja minua", jatkoi Stenbäck, kun Essen oli lopettanut. "Missä kauheassa
tilassa luuleekaan meidän olevan? — jossain syvässä, synkässä
erhetyksessä ja villityksessä, josta koettaa nostaa ja auttaa."
"Niinkuin meillä olisi eri raamattu tai niinkuin me emme olisikaan
raamattuamme lukeneet — Paavoa vain kuunnelleet ja Paavon opetuksesta
itsellemme raamatun tehneet. Se on merkillistä se", sanoi Stenbäck
kiivastuneena.
"Menkää te sinne — pitäkää te sen kanssa seuraa, Hedberg ja Malmberg,
jotka olette enimmän seurustelleet ja kuunnelleet!" kehoitti Stenbäck.
"Talonväki — isäntäväki toki — sinä Lauri, joka sen Ruotsista tuotit ja
toimitit!" sanoi Malmberg nauraen.
Hiljennyttiin ja hajaannuttiin taasen. Jossain puutarhan puolella
alettiin veisata kauniilla, vahvalla äänellä. Paavo näkyi istuvan
syrjässä parin rouvan kanssa, joilla olivat nenäliinat kummallakin
kädessä ja jotka tuontuostakin näkyivät pyyhkivän silmiään ja
katselevan alas omaan helmaansa. Paavon pää nyökkäsi vakuuttavasti ja
pitkät hiukset heilahtivat silmille. Kuului puhuvan niin hellästi ja
sydämellisesti, niinkuin olisi äänikin muuttunut kokonaan toiseksi.
"Antakaa niiden olla sellaisina kuin ne ovat — syntienne synteinä,
epäuskonne epäuskona, pimeytenne pimeytenä! Älkää itse korjatko ja
parantako asioitanne! Pitää muistaa, mikä on tavara syntisellä, että
on ilkeys ja pahuus joka päivä julkisena vihollisena — mikä Herralla,
että on vanhurskaus ja suoja, anteeksiantamus ja muu hyvyys. Kuka
itse pyrkii oman pahuutensa alta vapaaksi, se saa ikänsä tehdä orjan
töitä, korjausta ja paikkausta, vaan kuka tyytyy syntisenä joka päivä
armoistuinta lähestymään ja siinä vikaansa sairastamaan, niin se saa
lääkkeen lääkäriltä, rauhan ja ilon, jota ei maailma tunne. Pysykää
tällä yksinkertaisella tiellä! Monet väsyvät ja kyllästyvät, kun eivät
siitä siihen pääse, eivät pyhemmiksi eivätkä paremmiksi. Siitä kasvaa
sitten suruttomuus tai väärä jumalisuus ja uudet opit. Syntinen ottaa
asian omiin käsiinsä ja hoitaa sen itse", kuului Paavo puhuvan rouville.
Kun aamuseurat olivat pidetyt, alkoivat vieraat tehdä lähtöään ajaen
yksitellen ja joukoissa portista ulos oikoselle ja kadoten mutkan
taakse toisten seistessä ja katsellessa.
"Soita sinä, Säämingin lukkari, se sotamarssi!" sanoi Paavo Wenellille
seisten kontti kädessä salin ovella.
Hän oli siinä niin avuttoman näköinen, niin väsyneen, vanhan ja kumaran
kuin kotona jokapäiväisissä oloissa ja pitkiltä matkoilta palattuaan,
niin vakavan ja totisen kuin ei olisi koskaan leikkiä laskenut eikä
iloaan pitänyt. Vaan hän reipastui samassa, nuortui ja norjistui. Hänen
päänsä kohosi ja hänen silmänsä kävivät vilkkaiksi niinkuin olisi
niissä joku outo tuli palamassa.
"Ihmisen, heränneen ihmisen, elämä on sotaa ja kilvoitusta loppuun
saakka, niinkuin siitä on sanottu", alkoi hän, kun Wenell oli
lopettanut. "Menet minne tahansa, niin löydät vihollisen väijymästä,
milloin rumana kuvatuksena, milloin kauniina ja houkuttelevana,
milloin vanhana tuttuna, jonka jo taampaa tunnet, milloin uutena ja
outona, jota saat kotvan tarkata ja tähystää. Ennenkun huomaatkaan,
on se haavoittanut sieluasi, iskenyt takaapäin oman varomattomuutesi
tähden, ja niin joutuu syntinen sairastamaan haavojaan. Siinä on paha
epäuskoinen sydän samassa liitossa, portteja purkamassa ja veräjiä
viholliselle aukomassa, syntisen omia varustuksia vähentämässä ja
Herran työtä turhaksi tekemässä. Kovaa ja raskasta on synnin sota
syntiselle, vaan kovempaa vielä epäuskon ja epäilyksen, kun tie on
pystössä, niin ettei enää pääse eteenpäin, ja valot sammuksissa, niin
ettei näe, vaan haparoi pimeässä kuin seiniä myöten kulkien, ja aseet
ovat kaikki pois otettu, niin ettei turvaa minnekään — helvetti vain
edessä. Vaan siinä on oltava, siinä seistävä kuumimmassa paikassa,
tulisten nuolien keskellä, ja odotettava auttajaa ja sotasankaria,
Kristusta itseään — päin seistävä pelkäämättä ja sielun hiljaisella
ikävällä odotettava, ei huutaen eikä hätäillen eikä neuvotonna juosten."
Oli juhlallista ja vakavaa kauan aikaa vielä, kun Paavo jo oli mennyt
Wenellin ja muiden kanssa. Veisattiin virsi toisensa perästä, sanottiin
ja puhuttiin jotain hiljaa toisilleen välissä ja poistuttiin mikä
minnekin, niinkuin olisi kukin halunnut paeta omaan yksinäisyyteensä.
"Kuule, ystävä! Me olemme nyt täällä kahden, kun kaikki muut ovat
menneet", sanoi Rosenius Stenbäckille, joka oli väsyneen näköisenä
heittäytynyt sohvalle. "Sano sinä, millainen sinun asiasi oikeastaan
on! Pidätkö todella itseäsi Jumalan lapsena?"
Stenbäck katsoi pitkään, oudoksuen, kysyvänä vieraaseensa. "En. Tiedän,
että olen tuomittu syntinen", vastasi hän kärsimättömästi.
"Tuomittu? Miten niin?" kysyi Rosenius. "Siten, että jos nyt kuolisin —
tässä — tänä päivänä — olisi kadotus edessä."
"Ja sinä sanot sen noin vain, niinkuin ei mitään. Minä olen aina tullut
työhön kykenemättömäksi, milloin ovat asiani tuntuneet onnettomilta.
Kuule! Oletko sinä koskaan ollut uskovainen?" kysyi Rosenius uudelleen.
"Aina silloin tällöin — miten Herra on antanut voimia", vastasi
Stenbäck.
"Ja milloin viimeksi?"
"Eilen — Herran kanssa kahden kesken ollessani", vastasi Stenbäck
taasen, niinkuin olisi vastaus ollut jo ennakolta valmiina.
"Miksi et enää — nyt tällä hetkellä?"
"Siksi, että puhun sinun kanssasi enkä Herran."
Stenbäck nousi ylös ja käveli väsyneen, kyllästyneen näköisenä
kamarissa, järjestäen kirjoja kaapissa, liikkuen ja nostellen jotain
pöydältä, aivan kuin tahtoisi lopettaa koko keskustelun.
"Ja sitten vielä — tämä ukkoko se nyt on teidän kaikkien opettajanne ja
isänne?" kysyi Rosenius kuin päätteeksi.
"Tämä", kuului Stenbäckin lyhyt, varma vastaus. "Tämä on ollut ja tulee
vastakin olemaan."
Sitten oli taasen äänetöntä ja hiljaista sisällä kamarissa, kunnes
hetken päästä alettiin puhua muista asioista. Mutta kaukaa puutarhan
periltä jostain kuului surunvoittoinen sävel tulkiten jääneiden ikävää
ja kaihoa ja heränneiden sielujen salattua riemua.