Tuntui kevyeltä ja rauhalliselta ja hyvältä olo taasen monesta aikaa
kotona Aholansaaressa, tuntui lämpöiseltä ja kodikkaalta saunan jälkeen
lämpöisessä pirtissä, kun lakeinen oli suljettu, ja kevyet, ohkaiset,
harsomaiset savuhattarat liikkuivat hiljaa katonrajassa nousten ja
laskien ja muuttaen muotoaan, särkyen ja yhtyen taasen uusiksi ryhmiksi
ja muodostuen uusiksi kuvioiksi mustaa, kiiltävää kattoa vastaan.
Paavo istui omiin aatoksiinsa vaipuneena nauttien illan rauhasta
ja suuren muurin lämmöstä, joka aaltoillen kuin palkeista hiljaa
puhallettuna levisi avaraan pirttiin ja levitti suloaan sen pimeihin
soppiin. Miten hän oli sentään vanhentunut ja heikentynyt viime
vuosina! Kasvojen väri oli käynyt yhä harmaammaksi, hartiat kohouneet,
hiukset vaalenneet, katse ja ilmeet ja koko olemus saanut yhä
raukeamman ja surullisemman leiman. Matkoilla, ystäväin parissa ja
suurissa seuroissa oli hän aina nuoremman, terveemmän ja voimakkaamman
näköinen. Vaan täällä kotona, omassa vapaudessaan, keskellä salon
suurta rauhaa ja erämaan yksinäisyyttä, näytti vanha ruumis rauenneelta
ja kuluneelta, ja kiusaantunut sielu tuntui väsyneeltä, riisuuntuneelta
ja levolle laskeneelta.
Hän oli vasta palannut Kuopion markkinoilta, minne oli saatellut
Hedbergiä, etelän pappia, ja missä oli monta päivää pidetty suuria
seuroja. Oli ollut kansaa koolla kaikkialta, herännyttä kansaa,
Karjalaa ja Kainuuta myöten. Oli ollut pappeja, vanhempia ja
nuorempia, nuorempia enemmän, maistereita, ylioppilaita ja herrasväkeä
kaikenlaista mukana. Oli ollut tulta puheissa, innostusta mielissä,
voittoa, varmuutta Herran asiassa. Enemmän kuin ennen milloinkaan oli
ollut puheille pyrkijöitä, hätääntyneitä, huutavia, joita oli pitänyt
hoitaa, neuvoa, lohduttaa, opastaa oikealle tielle, yötä ja päivää
korjata.
Hän ajatteli sitä, miten koko maa oli nyt liekissä ja tulessa ja kohta
koko kansa liikkeellä. Vainot olivat vain kiihoittaneet ja lisänneet
tulta, vainomiehet vain koonneet kuivaa ja palavaa sammuviin rovioihin
ja kyteviin hiiloksiin. Hänestä oli kuin suloista unta kaikki entiset
matkat etelään, kaikki se, mitä hän oli siellä nähnyt ja kuullut
ja kokenut, nuoret papit ja maisterit ja ylioppilaat seuroineen ja
lauluineen ja puheineen. Ja nyt niitä oli alkanut liikkua täällä
kotona, Aholansaaressa, yhtenään, joka viikko. Toiset lähtivät ja
pääsivät Syvärin toiselle puolen, niin toiset jo tulivat. Ja kaikilla
niillä oli samanlaisia asioita — joku erityinen synti, joka oli
ruvennut painamaan ja pistämään, joku pimeä paikka, mihin olivat
pysähtyneet kutsutut sielut, mutta mistä eivät olleet omin neuvoin
eteenpäin päässeet, joku kiusaus kova, epäilys ja sielun sairaus. Vaan
oli niitä ollut niitäkin, jotka olivat tulleet kuulemaan ja katsomaan
uutta kummaa, ukkoa itseään, mistä se on ja mikä ja millainen.
Mitä hän saakaan vielä nähdä, jos elää? Vaan hänen aikansa on
lyhyt, hän pääsee lepoon, Herran kansan suureen lepoon. Rinnassa on
aina sellainen vaiva ja kipu, varsinkin pitkien matkojen perästä,
yövalvomisien ja muiden rasitusten. Ja pian hän joutaakin jo. Herralla
on aseensa kaikkialla, heränneet pappinsa ja harjoitetut miehensä
kansaa varten, heräävää ja herännyttä kansaa. Ennen piti olla yksin
matkassa, Niskanen paraana kumppanina Savossa ja Härkönen Karjalassa,
vaan ei pappeja ennenkuin Brofeldt ja Bergh, ei ketään, joka olisi
auttanut ja ottanut heränneen kansan asian omakseen, niinkuin sen nyt
ottavat nuoret papit ja maisterit nuoruuden innolla ja palavuudella.
Vaan toivoisi hän sentään vielä elävänsä joitakin vuosia ja näkevänsä,
miten käy, miten se leviää vielä etelässä ja pohjoisessa ja mitä
niistä nuorista maistereista ja ylioppilaista tulee. Niitä hän aina
ajatteli ja niiden kanssa hengessään kanssakäymistä piti. Ne olivat
niin lapsellisia ja nöyriä, niin palavia ja innokkaita, niin sulavia ja
taipuvia. Mikä vain pienikin asia painoi mieltä, se piti sanoa ja siitä
kirjoittaa, niinkuin lapset isälleen, yksinkertaisesti, lapsellisesti.
Anna Loviisa liikkui pirtin perällä ja laittoi illallista, etsi, löysi,
kantoi pöydälle kupit ja puulautaset ja suola-astian, päre toisessa
kädessä savuten, kulki kuin varpaillaan, hiljaa, arastellen, asetti
varovasti pöydälle kuppinsa ja panoksensa, ettei vain häiritsisi Paavoa.
"Jään kotiin pitemmäksi aikaa, niin uuvutan sinut ja muut työn alle",
sanoi Paavo vihdoin havahtuen omista aatoksistaan. "Tämä on tämä ilta
ensimäinen rauhallinen. Muut ovat kaikki olleet yhtä liikettä ja
vierasten kulkua, tuloa ja menoa."
"Pitää jaksaa muiden, minkä sinunkin. Sinulla siinä ovat suurimmat
jaksamiset", tarttui Anna Loviisa puheeseen.
"Tulisivat aikanaan — toisivat ennen. Tulevat ja tuovat niitä sairaina,
rääkättyinä ja kidutettuina, mielipuolina melkein. Niitä täällä sitten
saunottaa ja kuppauttaa ja niistä pahat veret pois laskea. — Ne kohta
pitävät minua minä hyvänsä."
"Puoskarina ja parantajana", lisäsi Anna Loviisa.
"Sinäkin. Sieviläiset toivat kerran Kalajassa mielipuolen vaimon
parannettavaksi."
Ja Paavo nauroi itsekseen ja kertoi, mitä oli sanonut sieviläisille ja
miten niistä erilleen päässyt.
"Kantavat syntejä tunnollaan vuosimääriä ja siitä heräävät, niin alkaa
helvetin lieska lyödä ympäri korvia. Niitä pitää sitten saunalla
parantaa, kuumalla löylyllä — pitkämatkaisia — hoitaa, hyvittää mieli
hyväksi, millä vain, miten vain."
"Tuovat jo kaikenlaisia, rujoja, rampoja, sulkutautisia — väärässä
mielessä", sanoi Anna Loviisa.
"Se on sellaista pimeä ja tietämätön kansa, että kun minne tiensä
tekee, siellä kaikki asiansa toimittaa, hengellisensä niinkuin
maallisensakin. Pitää tehdä niille sama, minkä tein Pyhäjärven akalle,
joka tuli oppia kysymään", sanoi Paavo ja alkoi uudestaan nauraa.
"Mitä sille?" kysyi Anna Loviisa.
"Minä perät piipusta poskeeni akan nenän edessä: 'Tämä — tällainen se
on minun oppini — ei minulla muullaista oppia'."
Vaan samassa hän jo muuttui vakavaksi ja palasi siihen, mistä oli
puhuttu.
"Käy niitä niin sääliksi, että tekisi mitä hyvänsä, kun vain voisi
auttaa. Jumalattoman, pimeän kansan keskellä tapahtuu mitä tahansa
tällaisina aikoina. Toiset tulevat mielipuoliksi, toiset sortuvat
surmilleen, kun eivät saa aikanaan apua. Ottavat raukat Herran
kutsumuksen Herran tuomiona vastaan, tuijottavat suuriin synteihinsä
yötä ja päivää ja lähtevät niistä yhä uudestaan saatanalle tiliä
tekemään. Vaan siltä et silloin armoa saa, vaikka olet muulloin
saanut. Nousee tiesi pystyyn, pimenee edessä ja takana, tulee
tuomioistuin vastaan, kun pyrit armoistuimelle. Minä sen tiedän omasta
kokemuksestani, miten siinä käy. Käy niinkin, että kurkoittavat
kuusen oksaan. Sellaisia ne ovat olleet, joita on täällä näinä
aikoina kulkenut." Anna Loviisa oli jäänyt istumaan kädet helmassa ja
kuuntelemaan vesissä silmin, mitä Paavo puhui.
"Kun on sielu kuukausimääriä sairastanut ja kuormiaan kantanut", jatkoi
Paavo, "niin uupuvat kaikki ajatukset niiden alle eivätkä sieltä omin
voimin ylös pääse. Pitää toisten auttaa, vetää, kiskoa, panna leikkiä
ja totta liikkeelle, keksiä jotain koukkua ja etsiä kapulaa, jonka
panee kangen alle. Luulevat minua ensin miksi pakanaksi hyvänsä, kun
tänne tulevat. Siinä sai kaikkensa koettaa senkin Kiuruveden miehen
kanssa."
"Kun ei vain niitä herroja enää — — Minä olen sellaisessa tuskassa, kun
niitä tulee — talonpoika — taitamaton. Mitä niille ruuaksi?" vaikeroi
Anna Loviisa.
"Siikaa, mujetta, matikkaa, pannurieskaa, piirakkaa", nauroi Paavo.
"Niiltä on Herra ottanut pois herruuden — papeilta ja maistereilta
tänä aikana — on riisunut alastomiksi, niin ettei ole jääny muuta kuin
talonpoika jälelle — tyhmä talonpoika. Jo minä ne tunnen — heränneet
herrat. Yhtä nöyriä ne ovat kuin talonpojatkin, nöyrempiä vielä, Herran
käsissä tulevat kaikki yhdenlaisiksi."
Ja hän jäi taasen muistelemaan matkojansa ja nuoria ystäviänsä
Helsingissä, maistereita ja ylioppilaita, Hedbergiä, joka oli vasta
lähtenyt Aholansaaresta, ja kaikkia heränneitä pappeja, joita oli
viimeksi tavannut Kuopion markkinoilla.
Hän oli näkevinään ne edessään, kuulevinaan niiden puhetta ja laulua,
istuvinaan keskellä kamarin lattiaa, ympärillään nuoria, innostuneita
miehiä Herran asiasta hetkuvina, kyselevinä ja kuuntelevina.
Hän oli niitä opettavinaan ja selittävinään niille Herran työn
tuntomerkkejä ja Herran tien salaisuuksia. Ja sitten oli hän ajavinaan
loppumattomia taipaleita, tapaavinaan uusia ja vanhoja ystäviä, nuoria
vastaheränneitä pappeja Pohjanmaalla, puhuvinaan suurissa seuroissa,
joissa olivat ensi penkit pappeja täynnä ja kamarin puolet herroja.
Hän havahtui siihen, että rasahti resla pirtin nurkkaan ja kuului
kohinaa pihalta, kuin olisi yhtäkkiä alkanut tuulla ja myrskytä.
"Nyt niitä taas tuodaan", sanoi Anna Loviisa hätääntyneenä ja hypähti
seisalleen.
Paavo käveli ulos pirtistä, seisoi ja katseli pihalle ja etsi pimeästä
jotain, jonka eroittaisi tulijaksi.
"Hyvää iltaa!", kuului kumea, sointuva ääni ystävällisesti, arasti,
tutunomaisesta.
Hän tunsi sen. Se oli Malmbergin ääni, erilainen, kun kaikkein muiden.
"Mitä mustalaisia te olette, jotka yöllä kulette ja ihmisiä
peljätätte?" kysyi hän samassa.
"Virkaheittoja pappeja", vastasi Durchman ja kiirehti tervehtimään.
"Vielä hullumpia kuin mustalaiset", leikitteli Paavo ja tervehti
pimeässä. "Täällä teitä kaksi kuormallista — täällä Lagus ja Lauri
toisessa — pitänee antaa yösija", hoki hän edelleen mielihyvästä
vikkelänä pyörien pihalla ja jakaen käskyjään kyytimiehille.
"Tulee ja lähtee — lähtee ja tulee — sellaista tämän talon meno ja
elämä nykyään on", jatkoi Paavo pirtissä. "Vaan ei tällaisia vieraita
joka päivä saada. Anna Loviisa tässä jo murehti, mitä herroille
ruuaksi, jos herroja tulee, vaan minä sille sitä, ettei tänne herroja
tule, että ne ovat talonpoikia nykyään sellaiset herrat, jotka tänne
tulevat."
Anna Loviisa hääri hätäillen puolipimeässä pirtissä, lakaisi nosteli,
siirteli kuppeja ja ruuan jäännöksiä pöydältä ja vaatteita saunan
jäliltä.
"Täällä on kaikki hyvää — täällä on sellaista, jota ei kotona olekaan
— lämmintä — tällaista kodikasta, suomalaista ja savolaista. Annatte
olkia lattialle muuttavaksi ja suolakalaa särpimeksi, niin ei vaihdeta
Helsingin herkkuihin", puheli Durchman ja käveli pitkin pirtin lattiaa.
"Ja Paavo itse parasta", säesti Malmberg, "On tämä sentään kaunista,
juhlallista seutua tämä Nilsiä", alkoi Lagus. "Minä olen kaiken
iltapäivää ihaillut ja ihmetellyt Kinahmin vuorta, miten se on
siirtyvinään ja muuttuvinaan milloin oikealle, milloin vasemmalle
puolen, milloin selän taakse. Toisinaan se on ollut sininen ja tumma,
toisinaan taas valkonen ja kirkas. Vaan sen juhlallisuudessa on
jotain kaameaa ja peloittavaa, jotain, jota ei osaa sanoa, mutta joka
vaikuttaa omituisesti. Luulisi olevan runollista ja miettivää kansan,
joka sen juurella asuu."
"Surutonta on — kuollutta on — kylmää on kahden puolen Kinahmia", sanoi
Paavo.
"Huomenna, päivän tultua näette, miten se on mitätön ja matala ja
loiva", huomautti Niskanen. "Minä sitä myöskin ihailin aina edempää
ja sitten ihmettelin, minne se katosi, kun juurelle pääsin — tänne
saarelle."
"Siinä kuva meistä itsestämme. Pitävät meitä minä hyvänsä — suurina
pyhinä, uskonsankareina, joilla on taivaan avaimet kädessä. Tänne
tuovat jo sairaitaankin parannettaviksi. Vaan kun likelle pääsevät
ja tuntemaan oppivat, niin eivät miehet enää mitään — syntisiä,
vianalaisia, heikkoja ja horjuvia vain — niinkuin ollaankin", puheli
Paavo.
"Ja virkaheittoja päälle päätteeksi", jatkoi Durchman.
"Jotka ovat kappaansa tuomitut kainalossaan kantamaan", lisäsi Malmberg
nauraen.
Ei tahtonut uni tulla sinä iltana silmään eikä yönäkään vielä. Kun yksi
oli lopettanut, silloin oli jo toisella jotain valmiina, Durchmanilla
ainakin, jos ei muilla. Istuttiin oljilla, noustiin väliin seisomaan
ja siinä kertomaan jotain, joka oli tärkeää ja siinä paikassa ja sillä
hetkellä kerrottavaa. Tuntui siltä kuin olisi pitänyt puhua kaikki
yhteen mittaan, omat asiat ja toisten. Paavo heitti jo herrat omaan
oloonsa, vaan palasi vielä takaisin.
"Minä sitä vielä, että minun pitää huomen aamulla kinkerille, niin
joutavat papit nukkua yönsä edestä. Meikäläisen ei sovi jäädä pois —
siitä tulee kiire kysymys ja tiukka tilinteko, jos jää", sanoi Paavo
ovessa seisten. "Vaan iltapäivällä mennään matikan pyyntiin", lisäsi
hän mennessään.
"Paavo menee vain, lukee ja vastaa ja tekee niille siellä selväksi
elämän tien papeille ja maallikoille!" huusi Durchman makuultaan.
Iltapäivällä palasi Paavo kinkeriltä, kulki puoli juoksussa pirttiin,
liikkui kuin nuoret ja heitti jo kaukaa kintaansa uunin kupeelle.
"Pitivätkö pöydän alla?" kysyi Durchman nauraen.
"Eivät toki ilenneet vanhaa miestä, vaikka mieli olisi tehnytkin",
vastasi Paavo.
"Vaan lahkolaisuudesta puhuivat, siitä villityksestä, joka nyt armaassa
isänmaassamme liikkuu ja häiriöitä Herran seurakunnassa matkaan
saattaa. — Varoitettiinko?"
Ja Durchman nauroi ja leikitteli vieressä, kun Paavo riisui turkkiaan.
"Se on se tavallinen teksti, vaan siihen on jo totuttu — ovat tottuneet
heränneet ja heräämättömät. Mikä se on kumma luulo suruttomilla
papeilla sellainen, että sillä jotain aikaan saa — nykimisellä ja
näykkimisellä? Eivät ne täällä osaa enää rippisaarnaansa pitää oikeasta
tekstistä", sanoi Paavo vakavana.
"Me niitä kirkkoon saarnaamme ja niille kirkkohalut annamme ja niiden
pitää sitten siellä istua suruttomien pappien parjattavina. Se on niin,
että siitä saattaa — — —."
"Kuule, Durchman! Minä luulen, että on paras, että niillä on se teksti
— siitä ne sittenkin paraiten saarnata osaavat — muusta ei mistään
mitään — ei kerrassaan mitään", keskeytti Malmberg ystävänsä.
"Nyt kalalle — kaikki papit!" sanoi Paavo ja haki kirveen käteensä.
"Tuossa, Lauri, on tuo vasu — ota se — saat kantaa kalavasun kotiin.'"
Käytiin kalalla, kulettiin pitkin ja poikin salmea ja koettiin
pyydyksiä. Joissakin oli saalista, vaan toiset olivat aivan tyhjiä,
vesiperiä. Salmen suussa näkyi Paavo viittilöivän vaaralle päin, toiset
seisovan juhlallisina.
"Tuolla notkossa", kuului Paavo sanovan, "tuolla, missä alenee ja metsä
harvenee ja vaara viertää loivasti salmelle päin. Sitä ei tänne sovi
oikein näkymään."
"Miten siinä on sellaista surullista — kaameaa, jotain julmaa", sanoi
Lagus.
"Ne muistot sen tekevät", huomautti Malmberg.
"Ei — vaan koko tässä vuorijonossa pitkin pituuttaan ja maisemassa
yleensä", korjasi Lagus. "Minusta tämä koko seutu on synkkää, vaikkei
siitä tietäisikään eikä sitä muistaisikaan, mitä on Tahkomäessä
tapahtunut."
"Ne jäljet eivät milloinkaan katoa. Muu unohtuu ja jää, käräjänkäynnit
ja sakot, omat ja muiden tekemät synnit ja rikokset, vaan tämä on aina
vaivana — kuolemaan asti."
Paavo seisoi siinä sumennein katsein, kumarana, painuneena, toisten
keskellä, niinkuin olisi asia eilen tapahtunut ja niinkuin hänen olisi
siitä yhtä vaikea puhua nyt kuin silloinkin.
"Yritettiin päästä paremmille päiville, niin tuli se. Minun on ollut
elämäni sellaista, että Herra on siinä aina ollut toisella kädellä
painamassa, toisella nostamassa. Kun on toisella nostanut ylös, niin on
sitten taas painanut toisella sitä alemma. Ei tasaista milloinkaan, ei
milloinkaan tavallista, leutoa. Sain uusia ystäviä Kalajassa ja meren
puolella, pappeja ja talonpoikia, niin sakot siitä hyvästä profeetalle,
vainot ja vihamiehet kahta hullummat. Pitäisi jo oppia pelkäämään
parempia päiviä, kunniaa ja suosiota ja omain ystäväinkin palvelusta."
"Taitaa olla kaikkein heränneiden tie sellaista — samanlaista kuin
Paavonkin on — kun se on kerran Herran tietä, ristin tietä", sanoi
Lagus.
He astuivat kotiin päin pitkin salmen suuta, pysähtyivät taasen ja
katselivat Syvärille päin.
"Tuolta painanteesta menee tie talvella, siitä on aina ajettu, siitä
se on noussut ylemmä, ja siinä lie murhamies ollut väijymässä", kuului
Paavo selittelevän.
Oltiin pitkän aikaa äänetönnä, seistiin, katseltiin liikahtamatta,
käännyttiin hiljaa ja alettiin astua saarta kohti vaivalloisesti kuin
raskasta taakkaa kantaen.
"Opetuslapsetkin olivat kalassa, kun Herra oli heiltä pois otettu",
puheli Paavo sisällä pirtissä. "Olivat yksinäisiä, orpoja, hakivat
toisiansa, kulkivat sitten yksissä, niinkuin tekin nyt, murehtivat,
puhuivat entisistä toiveistaan, jotka sitten sammuivat. Olivat silloin
samanlaisia virkaheittoja kuin tekin, kalastelivat, soutelivat
järvellä, laskivat pyydyksiä joutessaan. Vaan sitten ilmestyi Herra
rannalle, kun oli aamu valjennut, ja alkoi puhutella murheellisia
ystäviään. Teille käy vielä samoin. Teiltä on vielä suurin saalis
saamatta. Vaan teille ja minulle on tarpeellista, että Herra katoaa ja
kasvonsa salaa. Minne tällä ylpeällä luonnolla, jos saisi syntinen aina
Herran kasvojen paisteessa lämmitellä? Ette te Herran työmiehiä mitään,
jos ei teillä ristiä ja vaivaa ja vastusta eikä teille enää anneta eikä
uskota muuta makeampaa, ellette ilolla ja mielisuosin aikananne ristiä
kanna."
Tuskin oli Paavo lopettanut, kun Durchman alkoi veisata, niin että
pirtti kajahti. Toiset yhtyivät virteen, Malmberg syvällä, kumealla
äänellään säestäen, Anna Loviisa seisten pankon puolella ja vesissä
silmin veisaten mukana. Illan hämärä hiipi sisään ikkunaluukuista, pian
erottautui vain epäselviä, tummia olentoja toistensa vierestä rahilta
ja pöydän päästä, ja suuri nokinen, musta muuri kuunteli kummissaan
pappien veisuuta puolipimeässä pirtissä.
"Mikä se on sellainen outo tunne, jota saa toisinaan tuntea — niinkuin
olisi Herra paljon likempänä joskus, niinkuin olisi niin varmaa ja
selvää edessäpäin, että vaikka kuolema tulisi, niin ei säpsähtäisi",
sanoi Durchman, kun virsi oli loppunut.
"Ja se, että valtaa sielun äkkiä ikävä ja kaiho päästä lepoon — Herran
kansan sunnuntailepoon — että on kuin olisi niin elävää ja kiihkeää
toivo, ettei malttaisi enää odottaa", lisäsi Lagus.
"Vaan ajatelkaapa sitä, että me olemme täällä kaukana Savon saloilla
virasta heitettyinä ja hylättyinä, kelvottomina kirkon palvelukseen —
me, jotka olisimme silmän päästämme kaivaneet syntisten herättämiseksi
ja pelastamiseksi!" puuttui Malmberg puheeseen.
"Minulla vain ei ole mitään katkeruutta enää, ei ainakaan tänä iltana",
sanoi Lagus. "Tämäkin matka olisi jäänyt tekemättä ja tämä ilta täällä
viettämättä ilman niiden tuomiota."
"Ei minullakaan — minä vain muuten. Minusta tämä tuntuu niin
omituiselta, aivan kuin oltaisi jossain kaukana, jonne eivät uletu
jumalattomain tuomiot eivätkä maailman pahat puheet — jossain rauhan
maassa. Toisella puolen Syväri suojana, toisella korkea Kinahmi, ja
sisällä täällä suuri hiljaisuus ja Herran läsnäolon tuntu. Tuntee
sydämensä puhdistuneen ja parantuneen, tämän pahan, ilkeän sydämen,
jonka kanssa saa joka päivä painia lyödä."
"Mikä ihana toivo kristityllä, mikä päätä huimaava päämäärä, mikä
korkea kutsumus — olla, elää Herran kanssa iäisesti, jättää tänne
vaivansa ja sydämensä vapistus, kaikki, mikä nyt painaa riippinä ja
mitä ei täällä saa jätetyksi eikä pois pannuksi!" sanoi Lagus.
He puhuivat hiljaa, puoliääneen, melkein kuiskimalla pimenevässä
pirtissä nauttien suuren hiljaisuuden ja rauhan tuntua, ikäänkuin
peläten, että kaikki tämä pian katoo käsistä, että tästä pitää pian
taasen taisteluun ja sotaan.
Illalla vielä myöhään, kun muut jo olivat makaamassa, istuivat Paavo ja
Malmberg pirtissä.
"Se on se kiusaus minulla suurempi kuin muilla", sanoi Malmberg. "Näen
kirkot aina täynnä kansaa ja eteisetkin, niin ahdistaa ja vaivaa kunnia
ja kopeus sellainen, että pitäisi olla muita parempi, että pitäisi aina
saarnata elävästi ja voimallisesti ja hyvästi, ja sitten saarnaankin
omiksi kunnioikseni enkä Herran. Sanokaa Paavo, miten siitä pääsisi!"
"Ei mitenkään — ei milloinkaan — et pääse eikä ole tarvekaan päästä.
Vaan sotaa pitää olla ja taistelua kiusausta vastaan. Sota ilmoittaa
oikean kristityn ja Herran papin. Sinä olet päässyt Siinain hengestä
vapaaksi, niin seuraavat ja kulkevat kuuntelemassa. Heränneillä
papeilla on paha vika sellainen, että pieksävät, paahtavat palavissa
päin, aina vain herättävät ja huutavat hukassa oleville eivätkä osaa
ruokkia nälkäisiä ja hoitaa vianalaisia Herran rakkaudella."
"Niin — kun osaisi, kun olisi itsellä oikeaa rakkautta, sitä, joka
laupeuden tekee", sanoi Malmberg.
"Sitä pitää olla. Pitää olla toivoa niistä, joille saarnaa ja puhuu ja
joita elämän tielle hoitaa. Menetät toivosi, niin on voimasi ja mahtisi
samalla mennyttä. Papit saarnaavat toivottomina, niinkuin ei niistä
mitään tulisi, joille saarnaavat ja joille ovat opettajiksi pantu."
"Heränneetkinkö?" kysyi Malmberg.
"Heränneetkin. Näkevät vikoja ja lankeemuksia lampaissaan, niin alkavat
valita paraita joukosta ja niiden kanssa seuraa pitää. Huonot jäävät
hoitamatta, auttamatta ja korjaamatta. Siitä syntyy eri seuroja ja
katkeruutta, kapinaa ja pikku riitaa. Siinain hengellä herätetään, vaan
ei elätetä."
Malmberg vain kuunteli ja istui kumarruksissa käsiensä varassa niinkuin
olisi jotain painona ja vaivana.
"Se on sellaista tämän heränneen kansan hoitaminen, että et saa
pahentaa etkä pakoon lähteä etkä parempana itseäsi pitää, vaikka joudut
joka päivä niiden vikoja näkemään ja niistä kuulumisia kuulemaan.
Tämä on suuri kansa, jossa on kaikenlaista jäsentä, kunniallista
niinkuin häpeällistäkin. Vaan älä valikoi — älä etsi itsellesi hyviä ja
kelvollisia, vaikka kuinka mielesi tekee! Hoida huonoja, kanna, vaali,
pane peitteitä ja kaunistuksia eteen!"
"Vaan miten jaksaa — miten niiden kanssa, jotka uudestaan lankeavat ja
likaavat itsensä ja häpäisevät kansaa — Herran kansaa?" kysyi Malmberg
taasen.
"Sitä minäkin olen kysynyt monesti itseltäni — sitä, että mikä pani
kärsimään tätä syntistä, eksyväistä, niskuria kansaa ja sitä hoitamaan?
Miksi en lähtenyt jonnekin, jättänyt siihen koko joukkoa, ottanut
mukaani muutamia vain, Niskasen — tämän tästä — ja Kalliolahden Heikin
ja joitakuita muita? Kuule! Sano sinä, mistä on minulla ollut siihen
voimaa ja kärsivällisyyttä?"
"Herralta tietysti", vastasi Malmberg.
"Herralta — vaan sano, miten on antanut ja millä lailla?" kysyi Paavo
uudestaan.
"Ei siten", jatkoi Paavo, "että on tehnyt suureksi pyhäksi ja nostanut
ylös, vaan siten, että on painanut alas omiin synteihin, että on
sinne armahtanut, minne ei olisi luullut enää armon ulottuvan, ja
sieltä sitten kiskonut kuin kuollutta koiraa muille puhumaan ja
muita opettamaan — että on kärsinyt tällaista konnaa, koko maailman
ilkimystä, jonka ajaisivat Syväriin, jos läpi näkisivät."
Hän naurahti omituisesti, oman itsensä halveksimiseksi ja oman elämänsä
ihmeeksi — että on ollut suurin syntisistä, että on ollut sellainen,
joka on aina sopinut veljeksi heränneistä huonoimmalle.
Kun he aamulla lähtivät, kohosi Kinahmi taasen sivulla ja edessä, miten
milloinkin, korkeana, juhlallisena aamutaivasta vasten. Paavo saatteli
vieraitaan jäälle ja jäätäkin vielä pitkältä seisten kannaksilla ja
jättäytyen sitten viittatielle seisomaan ja katsomaan ystäviään, jotka
hiljaista juoksua ajaen painautuivat Syväriä myöten kirkolle.