Seistiin keskikesän helteessä Töölööseen menevällä tiellä ja tien
vierillä suurissa joukoissa, ylioppilaat lippuineen ja laulajineen
uloimpana, marsalkat leveine nauhoineen kävellen arvokkaina,
herrat korkeine hattuineen, naiset uusine, hienoine pukuineen ja
päivänvarjoineen. Ei oltu milloinkaan vielä nähty sellaista väen
paljoutta Helsingissä eikä sellaista ilonpitoa, odotusta, ihastusta
kuin tänään juhlain aattona, jolloin suurta runoilijaa Frans Mikael
Franzénia, Suomen ja Ruotsin kuulua, odotettiin juhlaan saapuvaksi.
Nuoret pohjalaiset seisoivat etumaisina, laulajia lähinnä, katselivat
taakseen pitkin pitkää jonoa itsetietoisen näköisinä kuin olisi asia
ja odotus ja vastaanotto yksinomaan heidän ja muut kaikki joutilasta,
asiaankuulumatonta, uteliasta väkeä.
Mikä värien sekoitus naisten hatuissa ja päivänvarjoissa, mikä
puheensorina, hilpeä nauru ja nuorekas ilo, mikä kauneus, mikä
nuoruuden uhku ja verevyys!
Heinäkuun pehmeä, lämpöinen tuuli puhalteli lahdelta ja heikensi
keskipäivän hellettä, vaahterien ja tammien lehdet lepattivat
puistoissa ja tien vierillä, ja kaadetun, tuoreen heinän tuoksu
kantautui kaukaa maalta muistuttaen arkisesta päivästä ja kotoisesta
elämästä.
Pölähti tomupilvi jossain etäämpänä, kuului kavion kapsetta kovalla
tiellä, näkyivät vaunut lähenevän ja parivaljakot pitkin korkeaksi
kohonnutta, pölyistä tietä, Samassa hiljeni sorina ja puheenpito
joukossa, marsalkat juoksivat paikoilleen, lipputangot suorenivat, ja
rivit järjestyivät uudelleen pitkässä ylioppilasjonossa. Vaan heti
taasen näkyi jännitys lauenneen etupäässä, josta liike ja sohina aallon
tapaan kulki pitkin joukkoja jälkipäähän päin. Se olikin ollut joku
muu, vaan ei vielä odotettu suuri vieras, Pohjoismaiden runokuningas
— joku juhlaan tuleva kreivi tai vapaaherra Uudenmaan vanhoista,
suurista, taitekattoisista kartanoista.
"Kannattaako tämä kaikki? Mies jätti maansa ja kansansa, vei maineen ja
kunnian vieraaseen maahan. Ruotsalaiset siitä nyt ylpeilevät. Köyhän
ainoan karitsan ottivat", kuului joku puhuvan hiljaa kumppanilleen.
"Älä puhu — älä ainakaan niin, että kuulevat! Jätti se meillekin jotain
— nuoruutensa parhaimmat, hehkuvimmat, mehevimmät laulut, lapsuutensa
kodin ja synnyinmaansa maineen maineeksi. Tiedäthän, miten ahtaalta
on päästy tänne, miten kenraali oli ensin kauhistunut kuultuaan
ylioppilasten aikomuksen, mutta vihdoin taipunut", sanoi toveri.
Jatkui samaa odotusta tuntikausia, samaa iloa ja hilpeyttä, samaa
vakavuutta toisaalla, toisaalla naurua ja leikinlaskua. Istuttiin
väliin, hajaannuttiin ruohikolle, etsittiin kiviä ja kallionlohkareita
istuimiksi, käveltiin kaupunkiin päin ja palattiin taasen takaisin.
"Kuulkaa Paavo! Tulkaa tänne pohjalaisten puolelle! Täällä ne ovat
teidän ystävänne, vaikka olettekin savolainen. Ja sitäpaitsi — täältä
näette paremmin", sanoi Lauri Stenbäck Paavolle, joka istui jossain
edempänä syrjässä yksin, orpona, outona, ymmärtämättä niiden puhetta ja
tuntematta niiden jännitettyä odotusta.
Katseltiin pitkään, oudoksuen, hymähdettiin, kuiskattiin jotain toisten
korvaan, kun Paavo, pitkätukkainen, valkohapsinen, hurstihousuinen,
asteli etupäähän päin Lauri Stenbäckin kanssa.
Näkyi iloisia, ystävällisiä kasvoja pohjalaisten joukossa, kuului
tervehdyksiä, työntyi tuttavien käsiä toisten selän takaa.
"Paavo täällä! — Terve! Milloin Paavo? Meillä täällä on tällaista —
mitä lienee?"
"Täällä, tänne piti nuorten joukkoon, niin pysyy itsekin nuorena, vaan
ei olisi pitänyt tulla talonpojan herrain pitoihin."
"Tämä on koko maan juhlaa — yliopisto on koko kansan", sanoi joku
joukosta.
"Pitäisi olla, vaan ei ole. Paavo täällä on yksin kansaa edustamassa,
me muut olemme herroja. Katsopa tuonne pitkin tietä, mitä näkyy,
näkyykö kansaa ja kuuntele, kuuluuko kansan kieltä! Silkkihattuja
näkyy, päivänvarjoja, nauhoja, hetuloita näkyy, muukalaista, vierasta
kieltä kuuluu. Ei, hyvä veli — ei tästä kansa mitään tiedä eikä
välitä eikä ymmärrä välittääkään", puuttui joku toinen heränneistä
ylioppilaista puheeseen.
Vaan samassa nousi taasen pölypilvi tieltä edempää, välähti vaunujen
kiiltävät metallikappaleet auringossa ja kuului kumea kavion kapse,
niinkuin oli jo monesti ennenkin kuulunut.
"Nyt tulee", kuului useampia ääniä etupäästä.
Lippumiehet kiiruhtivat paikoilleen heiluttaen lippujaan merkiksi
jälkijoukoille, laulajat ryhmittyivät johtajansa ympärille, syntyi
tungosta, hälinää, tuuppimista, vaan sitten oli taasen hiljaista ja
rauhallista. Kuului laulua, ensin hiljempaa, sitten kovempaa, liehui
lakkeja ja nenäliinoja, paljastui päitä suuressa ihmismeressä.
"Kuka se on tämä?" kysyi Paavo Stenbäckiltä, kun näki hienon herran
viitta hartioilla kohoutuvan jollekin korokkeelle ja siitä alkavan
puhua vaunuihin päin kääntyneenä.
"Cygnaeus — tohtori Cygnaeus, Suomen paras puhuja", vastasi Stenbäck
hätäisesti, jouduttaen kuuntelemaan.
"Vai paras!" sanoi Paavo arkana kuin anteeksi pyytäen, että oli
häirinnyt.
Oli aivan hiljaista ja äänetöntä kaiken aikaa, minkä Cygnaeus puhui,
oli sellaista, ettei kuulunut muuta kuin kaukaista ääntä kaupungista
niinkuin kosken kohinaa jostain etäisyydestä. Vaan kun vanha
runoilija kohousihe vaunuissaan ja alkoi väräjävällä äänellä vastata
tervehdykseen, kulki aaltoileva liike jälkipäästä etupäähän.
Miten se olikaan rasittuneen, ränsistyneen näköinen, ikälopun, eläneen
ja mailleen menneen! Ääni oli kulunut ja kaiuton, kasvot harmajat,
katse riutunut, ryhti rauennut, vartalo köyristynyt, ja koko olento
käynyt pieneksi ja mitättömäksi.
Laulettiin uudelleen, huudettiin, hurrattiin, liehutettiin lakkeja ja
nenäliinoja ja päivänvarjoja. Vaunut vierivät verkalleen kaupunkia
kohti läpi kansajoukon, joka halkesi kahtia ja teki tervehtien tietä
suurelle vieraalle.
Paavo ja heränneet herrat olivat jääneet omaan joukkoonsa ja astelivat
vakavina niinkuin olisivat omista seuroistaan palaamassa.
"Mitähän olisi Paavo niistä puheista sanonut, jos olisi niitä
ymmärtänyt?" kysyi joku muilta yhtä paljon kuin Paavoltakin.
"Mitä ne puhuivat — se suuri, komea mies ensin, ja piispa sitten?"
kysyi Paavo.
"Puhuivat kaikesta, mikä on kaunista, runoista ja lauluista ja suurista
aatteista, liitelivät likellä taivasta, melkein jo sen portilla",
selitteli Stenbäck.
"Vai siellä asti — vai uskalsivat sinne tämmöisessä paikassa! Niistäkö
runoista, joita Kajaanin tohtori on kirjoittanut ja ulosantanut?" kysyi
Paavo taasen.
Stenbäck ei oikein tahtonut tietää, miten sen selittäisi, niin että
Paavo sen ymmärtäisi.
"Yleensä siitä, mikä hivelee vanhaa ihmistä, tämän elämän hienoimmista
nautinnoista, siitä, mitä ihmiset pitävät suurena ja ylevänä ja
korkeana — kunniasta ja maineesta ja maan loistosta — miten sen oikein
sanoisin."
"Tämä Stenbäck on itsekin niistä ennen puhunut ja kirjoittanut, vaan
lukenut ne sitten raiskaksi Kristuksen tähden", huomautti joku.
"Ennen — minulle oli ennen runous ja taide kaikki kaikessa — jumalana,
jota yötä ja päivää palvelin — vaan sitten koitti kirkkaus ylhäältä,
Jumalan pyhyys ja totuus, ja kaikki muu meni mitättömäksi."
"Kaadat puun korvessa, aholla, missä tahansa märässä paikassa, niin
vesoo juuresta", sanoi Paavo.
"Voi, hyvät ystävät — niin se on — sellaista se on. Nousi taasen
luonto, ja syttyi vanha rakkaus vanhaan jumalaan. Te ette tiedä, mikä
on taistelu sillä, jonka vanhaa ihmistä on näissä tuuditettu", sanoi
Stenbäck.
"Minusta on tuntunut kaiken päivää siltä, että ei olisi pitänyt
ensinkään tulla tällaisille juhlille. Täällä on vaikea pysyä Herraa
likellä sen, jolla on herännyt omatunto. Silmän koreaa, suun makeaa,
korvan kaunista kaikkialla", sanoi Lauri Achren, nuori pappi
Pohjanmaalta.
"Ja sinäkin, Lauri, nouset pian parnassolle ja laskeut sieltä laakeri
päässä. Minusta se on pakanallista", sanoi Ingman ja käveli Stenbäckin
rinnalle.
— — "Korkealle vuorelle, josta näkyy maailman koreus ja kunnia", jatkoi
Stenbäck itse. "Rukoilkaa te, veljet, silloin ettei uskoni puuttuisi."
"Tällaista tämä on, Paavo, pitkin viikkoa ja tätäkin hullumpaa vielä.
Taisin tehdä tyhmästi, kun pyysin tulemaan", puheli Stenbäck Paavolle
ja jättäysi Paavon viereen kävelemään.
"Ovat nähtyjä nämäkin. Pitää kerran nähdä kaikki herrain metkut
talonpojankin", sanoi Paavo nauraen.
Oli yhtä humua monta päivää, yhtä menoa ja juhlamieltä kaikkialla.
Kulettiin kirkossa ja seurahuoneella, kuunneltiin aamupäivisin
oppineita, latinalaisia puheita ja katseltiin komeita tohtori- ja
maisterivihkiäisiä puolivalmiissa Nikolain kirkossa, joka oli juhlaa
varten kukkasilla ja köynnöksillä koristettu. Oli suuria päivällisiä,
itsensä kreivi Rehbinderin pitämiä, joihin oli kutsuttu ulkomaalaisia
edustajia, kirjailijoita, taiteilijoita, kunniavieraita. Oli suuria
tanssiaisia, jumaluusopillisen vihkijäispäivän iltana Helsingin
kaupungin pitämiä, joissa viini virtasi ja nuoruus piti ilojaan, Oli
sitä, mitä ei ollut koskaan ennen ollut eikä tullut pitkään aikaan
olemaan, komeaa, juhlallista, ylhäistä ja suurta riemua.
He olivat saapuneet viimeisenä juhlapäivänä jo aikaisin Nikolain
kirkkoon, Paavo ja papit ja nuoret heränneet ylioppilaat. Suuri
osa juhlivaa väkeä oli jo paikoillaan istumassa odottava ilme
kasvoilla, ja uusia tuli ovien täydeltä kulkien hiljaa ja seuraten
ohjaavien marsalkkojen viittauksia. Kuorin eteen, parnasson puolelle
kulki komeita herroja ja naisia, tähtirintaisia, kultakauluksisia,
silkkinauhaisia ja harsopukuisia, lehterille ilmaantui soittajia
ja laulajia, valkorintaisia herroja, soittimet ja nuottipaperit
käsissä. Kahden puolen parnassoa istui nuoria valkopukuisia naisia
puoliympyrässä kullakin laakeriseppele kädessään. Siinä istuivat
edessä juhlallisina, vakavina, päät kultakauluksien kohottamina, maan
suuret ja komeat, kenraalit, kreivit, Venäjänmaan mainiot tiedemiehet,
Ruotsin edustajat, kansan parhaat, valitut, valiot. Soitettiin torvin
ja jouhisoittimin, laulettiin kuoroin ja solistein kaunis kantaatti, ja
sisään astuivat vihittävät, tohtorit ja riemumaisterit ja maistereiksi
vihittävät vormuineen ja miekkoineen, itsekukin asettuen omalle
paikalleen.
Kävi liikutuksen väre läpi suuren, avaran kirkon, kun kaksi vanhaa
riemumaisteria, Franzén, piispa, ja Gadolin, tuomiorovasti, astuivat
rinnan sisään vanhoina, vapisevina, harmaina, pieniksi ukoiksi
painuneina.
"Tuossa se on — tuo, jolla on kultainen risti rinnalla, Franzén,
runoilija, Ruotsin piispa", kuiskasi joku ylioppilaista Paavolle
perällä kirkkoa. "Ja tuolla istuu Lönnrot, Kajaanin tohtori, Kalevalan
kokooja, ja tuolla pilarin vieressä tuo korkeaotsainen on Runeberg,
Suomen tuleva suuruus."
"Entä nuo punahattuiset ensi penkeillä?" kysyi Paavo.
"Eilen vihittyjä tohtoreita — lakimiehiä — oikeusoppineita", vastasi
ylioppilas.
"Niinkuin olisivat helvetistä tulleet ja vasta oven perässään kiinni
painaneet", sanoi Paavo hymähtäen.
Kuului vanhan herran puhetta puhujan paikalta, hiljaista, epäselvää.
Hetken perästä nousivat Franzén ja Gadolin seisalleen, ja nuori, kaunis
neiti, yleinen seppeleensitojatar, painoi laakeriseppeleen vanhusten
harmaille, harvenneille hapsille. Samalla alkoi musiikki soida
lehterillä, ja koko kirkko kohosi istuimiltaan.
"Jääkö niille siellä mitään — haudan toisella puolen — niille, jotka
täällä eläessään ovat kaikkensa saaneet?" kysyi joku heränneistä
ylioppilaista kumppaniltaan.
"En tiedä. Riittäneekö hyvää kahden puolen? Sanottiin kerran rikkaalle
miehelle: Muista, että sinä sait tässä elämässä hyväsi. Sen vain
tiedän, että elämän Herra kantoi pilkkapukua ja piikkikruunua. Lieneekö
hänen seuraajainsa tie toinen tänä aikana?"
"Piispa ja tuomiorovasti keskellä maailman kunniaa ja kiitosta —!"
kuului yhä ylioppilasten puolelta Paavon vierestä.
"Nyt on nuorten maisterien vuoro, Laurin ja muiden", sanoi Achren, kun
maisterien seppelöiminen alkoi.
Arkana, ujona ja mitättömän näköisenä astui Stenbäck parnassolle ja
otti siinä seppeleensä yleiseltä sitojattarelta, kun ei omaa ollut.
Oli kuin olisi hakenut silmillään ystäviään jostain, katsellut sinne
tänne, eri puolille kirkkoa. Hän näytti kalpealta, hajamieliseltä,
surulliselta, avuttomalta seisoessaan yksin parnassolla ja siitä
poistuessaan. Ja hän katosi samassa toisten taakse, Painui
näkymättömiin, niinkuin olisi paennut omaa onneaan ja iloaan ja
maallista autuuttaan.
"Niinkuin hiilten päällä — niinkuin unissaan liikkuisi", kuiskattiin
taasen.
"Niinkuin ottaisi sen Herralta, mikä annetaan, eikä ihmisiltä — Herran
kiitokseksi eikä omakseen."
Kun juhlallisuus oli päättynyt, lähtivät seppelöidyt ajamaan seppele
päässä pitkin katuja sitojattariensa kanssa. Vaan Stenbäck asteli
jalkasin seppele kädessä, tuli hymyillen Paavon ja ystäväinsä luo,
jotka olivat odottamassa ulkopuolella.
"Laskin tämän Kristuksen jalkain juureen, tämän kuihtuvan, katoovan
seppeleen, niinkuin sen maineenkin ja maailman kunnian", sanoi Stenbäck
toisille.
"Miltä siellä tuntui?" kysyi joku.
"Ei miltään. En ajatellut itseäni enkä ympäristöäni enkä katsellut
korkeita herroja enkä paljon kuunnellut sitäkään, mitä vihkijä puhui,
ajattelin Herraani ja Vapahtajaani, hänen orjantappuraseppelettään
ja teitä kaikkia ja herännyttä kansaa kaukana Pohjanmaalla. Mihin
rukouksella itsensä valmistaa, siinä on rauha ja turva. Töölöön tiellä
silloin huumasi runoilijan kunnia ja maine, kun olin aseeton oman
valvomattomuuteni tähden." Oli taas samaa hupaista yhdessäolo kuin oli
ollut ennenkin. Istuttiin iltaa Stenbäckin luona, syötiin, juotiin
juhlan kunniaksi, veisattiin, luettiin, puhuttiin.
"Ei ole niillä siellä sitä iloa, mitä on meillä täällä", puheli
Stenbäck. "Niiden on ilo synnin iloa, viinin huumaamaa, sitä, mitä
maailma antaa, vaan se otetaan pois, ja sielu jää ontoksi, tyhjäksi,
köyhäksi. Meidän on ilomme Herran antamaa. Se ei läiky yli reunojen,
vaan palaa hiljaisella tulella Herran ystäväin sieluissa. Voi,
veljet, mikä on armo annettu meille, jotka olemme kutsutut pimeydestä
valkeuteen. Minusta tuntuu niin ihanalta tämä päivä, kun näen teidät
kaikki täällä ja kun saadaan taasen yhdessä Herraa lähestyä — me nuoret
— ja kun Paavo on mukana!"
"Niinkuin murheelliset ja kuitenkin aina iloiset", sanoi joku joukosta.
"Miten te, Paavo, sen paikan selitätte? Miten voi olla murheellinen ja
iloinen samalla kertaa?"
"Täällä minä teidän vaivoinanne, vanha mies nuorten, tupakkasuu
talonpoika Helsingin herrain. Syötätte, juotatte, ylimpänä ystävänänne
pidätte, pöydän päähän istutatte. Jo saan hävetä hyvyyttänne ja omaa
halpuuttani. Vaan kun on teillä Herran mieli, niin hoidatte, vaalitte,
unohdatte talonpojan taitamattomuuden, vertana pidätte ja vieressä
istutatte. Siinä on surua ja iloa."
"Se onkin Herran mieli, joka yhdistää sivistyneet ja kansan, herrat ja
talonpojat, samaksi kansaksi — toisia nostaa, toisia laskee", sanoi
Ingman.
"Tämä herännäisyys — tämä kaataa kaikki samaan tuleen, yhdistää, tekee
veljiksi herrat ja talonpojat", lisäsi joku.
"Kaukana vielä ollaan kansasta", jatkoi Ingman. "Latinaa ja ruotsia,
ruotsia ja latinaa, vaan ei suomen sanaa koko juhlilla, ei kukaan
Kalevalan kaunista kieltä, ei suurista eikä pienistä herroista. Mitähän
mahtoi Lönnrot ajatella, kansanmies, Kalevalan mies?"
"Näkyi seisovan ujona, vaatimattomana Castrénin takana — ystävänsä."
"Ei tunne heränneitä, ei ymmärrä Herran työtä", sanottiin joukosta.
"Pyrkii samaan, mihinkä mekin — että kansa nousisi ja kansan kieli
pääsisi kunniaan ja arvoon, että kansan mieli, puhdas, alkuperäinen
Suomen kansan mieli, pääsisi kaikkein sivistyneiden mieleksi. Vaan
Lönnrotin tie on toinen, meidän toinen. Lönnrotin tie kulkee Kalevalan
kautta, meidän tiemme raamatun."
"Ne yhtyvät vielä", sanoi Ingman varmalla, päättävällä äänellä.
"Vaan eikö olekin tämä ihmeellistä? Meillä professoreja,
jumaluusoppineita, piispoja, tohtoreita, ja täällä me istumme Paavon
ympärillä, sarkatakkisen, hurstihousuisen, ja opettelemme Herran
tien salaisuuksia. Jos olisi meidän ollut valta, niin tästä olisimme
tohtorin tehneet", sanoi Essen ja taputti Paavoa hartioille.
"Tästä — Paavosta — tämän päähän panneet tohtorin hatun", lisättiin
joukosta.
"Kun ette vain punaista —", nauroi Paavo muiden mukana. "Kansa on
antanut sen, mitä ei yliopisto eivätkä oppineet kyenneet antamaan.
Jumalan järjestys näkyy olevan toinen kuin ihmisten — ottaa alhaalta
aseensa, Daavidin paimenesta, profeetan aatran kuresta, kastajan
korvesta, ilmoittaa pienille salaisuutensa, vaan kätkee sen viisailta
ja toimellisilta", puheli Julius Bergh.
"Ei olisi älytty eikä osattu etsiä kansan rikkauksia eikä sen hengen
aarteita, ellei Herra olisi herättänyt meitä täällä ja armotyöllään
tehnyt tietä kansan luo. Ilman sitä olisimme samanlaisia herroja
kuin ovat olleet kaikki professorit ja tohtorit ja maisterit ja
riemumaisterit."
"Ja kun on tässä yhdessä ja tärkeimmässä päästy kansaa tuntemaan",
jatkoi Ingman yhä, "niin on muussakin samalla. Herra on avannut silmät
näkemään, mitä on kansa, tämä köyhä kansa, sisimmässään, mitä sen
sitkeys ja voima ja kärsivällisyys ja hengen jalous. Kun olisi vain
Lönnrot herännyt, niin olisi oikein meidän miehiämme."
"Ingmanilla on nyt raamattu ja Kalevala rinnakkain pöydällä", sanoi
Essen. "Kuule, Antero! Kumpaa sinä enemmän nykyään luet, raamattuako
vai Kalevalaa?"
"Luen molempia joka päivä. Raamatusta opettelen Herraa tuntemaan ja
Herran teitä, Kalevalasta Suomen kansaa, omaa kansaani."
"Pohjanmaalla sitä opit tuntemaan kumpaakin — hurskasta ja
jumalatonta", huomautti joku nuorista papeista.
"Sinne menenkin, kun olen papiksi päässyt — jonnekin, jossa on
herännyttä, Herran koulussa käynyttä ja Herran tiellä kokenutta kansaa.
Siellä kuuntelen sen surunvoittoisia säveliä, tutkin sen syvää sielun
elämää ja taistelen yhdessä sen taistelua syntiä ja pahuutta vastaan,
hallaa ja puutosta. Veljet — tehdään taas tänään uusi lupaus, uusi
yhteinen päätös, että me tahdomme elää kansan hyväksi kansan keskellä,
yhdessä kärsiä, tulla yhdeksi hengeltä ja mieleltä!"
"Heränneen kansan —", huomautettiin joukosta. "Kaiken. Heräämättömiä
herätämme, kadonneita etsimme, eksyneitä kannamme kotiin —
jumalanvaltakuntaan. Nostamme sen Jumalan voimalla ja väellä synnin
kuopasta, puhdistamme, kirkastamme sen helmet ja hengen aarteet. Se
vielä virittää kanteleensa Herran kunniaksi, niinkuin ennen muinoin
omain jumalainsa ja sankareinsa."
"Voi, hyvä veli, kunpa sielut vain pelastuisivat ja vapaiksi
pääsisivät. Se muu saa meiltä jäädä, sanoi Achren.
"Ei saa — sen pitää tulla perässä — kansan asian ja kielen ja
suomalaisen sivistyksen. Emme me saa niitä eroittaa, mitkä kuuluvat
yhteen. Israelin suuret miehet olivat Jumalan miehiä ja kansan miehiä,
joille kansan sivistys ja kehitys, oman kansan ja maan olot olivat
pyhiä ja kalliita."
"Sinä olet oikeassa, Antero", sanoi Essen Ingmanin puheesta
innostuneena. "Eivät nämä ole Suomen kansan juhlia eikä riemujuhlia.
Näitä sopii pitää Ruotsissa, missä tahansa muualla, vaan ei täällä."
"Olisi oikein pitänyt tehdä se sama niille siellä Seurahuoneen suurissa
tanssiaisissa, minkä sinä, Kalle, kerran Maalahden häissä — sanoa
totuus ja sanoa se selvällä suomen kielellä", kiivaili Julius Bergh.
"Mitähän siitä olisi seurannut?" kysyttiin joukosta.
"Jos olisi menty miehissä, ruvettu jossain välissä miesvoimalla
veisaamaan ja pantu Paavo puhumaan —", jatkoi Bergh ja nauroi.
"Niin ja puhuttu itsekin, sanottu, että tämä on jumalatonta menoa, että
tämä on rikosta Jumalaa ja omaa kansaa kohtaan, että tämä on hyppimistä
ja tanssimista kansan haudalla."
"Siitä vasta olisi elämä syntynyt, skandaali ja pahennus sellainen,
ettei ennen milloinkaan tässä maassa. Olisivat rautoihin panneet joka
miehen ja linnaan vieneet ja hulluina pitäneet."
"Niin — vaan jotain vain pitäisi tehdä, jollain tavalla häiritä komeaa,
kopeaa maailmaa sen menoissa."
"Kerran hajoitin niiden tanssin ja häähypyn, vaan en enää toista
kertaa", sanoi Essen hymyillen.
"Me täällä turhia — mennään kuulemaan, mitä Paavo toisille täällä
toisessa kamarissa —", kehoitti Julius Bergh keskeyttäen Ingmanin ja
nuorten intoihin.
"Mitä täällä — mistä täällä puhutaan — syntisten asioista Jumalan
edessä — itsekurikin omista?" kysyi hän samassa Stenbäckiltä ja
Paavolta ja muilta, jotka istuivat Paavon ympärillä toisessa huoneessa.
"Paavo täällä sanoo papeille sitä, ettei suruttomia saa aina helvettiin
saarnata, vaan pitää jättää joskus helvetin partaallekin", vastasi joku
nuorista papeista.
"Näillä täällä on tulta ja tulikiveä ja pyhää kiivautta kaikkea Sodoman
menoa vastaan, niinkuin näitäkin juhlia ja näiden tanssiaisia", jatkoi
Paavo. "Eivät armoa kenellekään — suin päin vain pahimpaan paikkaan
kaikki pimeydessä ja tietämättömyydessä elävät syntiset — pää poikki
vain."
"Melkein niinkuin mekin", nauroi Bergh. "Ei se kaikki ole Herran
mieltä, mikä on kiivautta ja kiihkoa. Herran mieli on toisenlainen,
sellainen, joka odottaa oven takana, itkee kadonneen, eksyneen tilaa,
kolkuttaa hiljaa, pyrkii, pyytää sisälle päästä, nöyränä, ujona,
arkana. Kun pääsee, iloitsee ja ilolla työnsä alkaa syntisen sielussa,
vaan kun ei pääse, jää samalle paikalle odottamaan otollista aikaa,
omaa aikaansa, jolloin maailman äänet ovat vaienneet syntisen sielussa.
Herralla on oma aikansa. Pitää olla mieltä, pitkää mieltä ja malttia
ja kärsivällisyyttä ja taitoa heränneellä papilla Herran työssä, ettei
pahenna siinä, missä pitäisi parantaa."
"Vaan kyllä minusta silloin tuntui siltä Maalahdella Betty Wegeliuksen
häissä, että nyt pitää todistaa Herrasta ja puhua totuus — maa poltti
jalkain alla — sielu paloi — oli pakko sellainen — sisällinen", jatkoi
siihen Essen.
"Kun sen aina saisi selville ja tietäisi, mikä on luontoa, mikä armoa,
milloin on oma kunnia kysymyksessä, milloin Herran", sanottiin joukosta.
"Niitä pitää kesyttää ja suostuttaa ja niiden perässä pala kädessä
juosta. Ette te ketään väkisten maailmasta — rymäkällä ja rynnäköllä ja
tulikiven katkulla — ei siitä Herran työtä — muuta vain — kapinaa ja
kiukkua, itsenne omaa tekemää ristiä ja kärsimystä", puheli Paavo.
Oli jo aamu käsissä, heinäkuun ihana aamu, kun he erosivat. Oli
veisattu virsi lopuksi ja pyydetty Paavo puhumaan erojaisiksi. Oli
sitten vielä viimeksi polvistuttu ja rukoiltu Herralta valoa, viisautta
ja voimaa. Ja sitten oli tuntunut siltä, että oli saatu sitä, mitä oli
pyydetty, että asia oli taasen uusi ja suuri ja ihana, jonka puolesta
kannatti taistella ja työtä tehdä.
He kulkivat kiireesti, puolijuoksussa kotiinsa ja kortteereihinsa,
Ingman ja Bergh ja papit ja heränneet ylioppilaat, työntyivät toisiaan
likelle käytävällä ja puhuivat yhtaikaa innostuneina kuin olisi jotain
erityistä ja erinomaista tapahtunut. Kuului kovaa ajoa alhaalta
rannasta päin, ja näkyi horjuvia, humalaisia herroja ajavan ylös
senaatin torille.
"Palaavat omista juhlistaan — omaa jumalaansa palvelemasta."
"Vasta pilvissä liitelivät, suurten aatteiden korkeuksissa, nyt jo
maassa matelevat", sanoi Ingman ivallisesti.
"Ja seppeleensä saastuttavat."
Sitten oli taasen hiljaista, niin ettei kuulunut muuta kuin rattaiden
kaukainen ramina, häipyvä, sammuva, epäselvä humina, ja kengän
kalskahdus katukiveä vastaan.
He lähtivät kolmisin Pohjanmaalle, Paavo, Stenbäck ja Essen, kulkivat
yhtä mittaa, toisinaan läpi öitä kuin vainottuina ja takaa-ajettuina.
Mitä pitemmälle pääsivät, sitä kovempaa kulkivat, Stenbäck oli
aina levoton, hoputti hevosta, kiirehti, hätäili majataloissa ja
yöpaikoissa, niin että tuskin sai Paavo, vanha mies, milloinkaan levätä
tarpeekseen.
"Mihin sinulla sellainen hätä?" kysyi Paavo, kun oli taasen lähdetty
jostain majapaikasta ja Stenbäck hätäillyt.
"Sanon sen sitten, kun on perille päästy", vastasi Stenbäck.
Vaan sanoi hän sen jo ennenkin. Hänellä oli sellainen vaiva; ja pakotus
povessa, sellainen levottomuus ja kipu, että täytyi sanoa.
"Ei ole mitään puhdasta täällä maan päällä", alkoi hän eräänä päivänä,
kun he ajoivat pitkin kaunista harjua ja katselivat kaukaisia vesiä
vaarojen välissä, "Ei ole puhdasta tämä luontokaan. Siinäkin on jotain
aistillista, syntistä hurmaa. Herra yksin on puhdas ja Herran maa,
vanhurskauden ja kirkastuksen maa!"
Paavo istui äänetönnä ajatuksissaan, väsynyt, raukea ilme kasvoissa.
"Minulla oli ystävä ennen, vaan Herra otti sen pois", jatkoi Stenbäck,
"Se oli niin jalo ja hyvä — liian hyvä tänne jäämään saatanan
kiusattavaksi. Ystävyys on sentään puhtain side sielujen välillä."
"Heränneiden sielujen, joilla on sama tie ja toivo ja taivas", lisäsi
Paavo. "Nämä matkat jäisivät muutoin tekemättä."
"Kuulkaa, Paavo!" sanoi Stenbäck kuin väkisten, pakoittamalla. "Minun
täytyy se tällä matkalla sanoa teille, mitä en ole muille kellekään
sanonut. Syntinen, maallinen rakkaus on ahdistanut sieluani yötä ja
päivää ja häirinnyt lepoani ja rauhaani Jumalassa, On ollut mieli jo
ennen puhua, vaan en ole jaksanut."
"Siitäkö se on tämä hoppu?" kysyi Paavo nauraen,
"Siitä — siitä ja muustakin. Ne menivät jo Pohjanmaalle, Essenin
morsian ja se toinen — neiti Arppe — sen sisar. Meidän pitää ne
saavuttaa vielä jossain — Ylivieskassa ainakin. Essenillä on sama kiire
kuin minullakin."
Ja Stenbäckistä tuntui niin hyvältä ja keveältä, kun oli päässyt alkuun
ja saanut salaisuutensa ilmaistuksi Paavolle.
"Pitää aina olla jotain sotaa sielussa", sanoi Paavo kuin sanoakseen ja
mukana ollakseen.
"Vaan tämä on sellaista, jossa joudun tappiolle. Maailman kunnian
voitin Herran voimalla, vaan tässä saan taistella yksin."
"Jossain yksinkin, niin oppii oman itsensä tuntemaan", huomautti Paavo.
"Ystävyys on jaloa, puhdasta, suurta, Jumalasta kotoisin olevaa, pyhää,
sellaista, joka nostaa ja kohoittaa. Vaan rakkaus, maallinen rakkaus,
vie rauhan sielusta, oikean ilon ja levon. Siinä on sitä, mitä on
tällaisessa kesäisessä, kauniissa luonnossa — huumaa ja hurmaa. Se
tunkeutuu kaikkialle, pyhimpiin, hartaimpiin harjoituksiin ja hetkiin,
rukouskammioon, sielun hiljaisiin mietiskelyihin ja kanssakäymiseen
Herran kanssa, koskettaa, likaa, häiritsee salattua elämää, joka on
Jumalasta. En tiedä, kärsiikö muiden sielu siitä niinkuin minun."
"Sinä pyrit pyhäksi ja puhtaaksi, vaan älä sentään synnittömäksi",
huomautti Paavo.
"Niin — se on niin, että minulla on oikeastaan aina ollut sellainen
puhtauden ja vanhurskauden jano, vaan se on nyt sitten kirkastunut
ja tullut yhä polttavammaksi sen perästä, kun Herra kutsui tielleen
ja antoi valonsa koittaa sieluun. Mikä korkea, ihana päämäärä onkaan
sentään kristityllä — täydellistyä, kirkastua, tulla Kristuksen
kaltaiseksi! Minusta tuntui siltä kuin olisin jo ollut puhtaampi ja
parempi ja likempänä Herraa ja hänen kirkkauttaan, vaan sitten tuli
tämä ja pirstoi kaiken, hajoitti, repi kappaleiksi koko sisällisen
elämäni."
"Sen piti tulla — piti särkeä oman rakennuksesi perustuksiaan myöten.
Kiitä Herraa siitä, että särki ja hajoitti ja likasi sielusi ja painoi
sinut tomuun alas! Pääsit pyhyydessäsi pitemmälle, niin olisit siihen
hukkunut — hyvyyteesi ja puhtauteesi."
"Vaan eikö tämä ole taantumista ja tappiota tämmöinen tila — sairastaa
saastaansa, syntiänsä — tuntea, että on liannut itsensä jollain,
häiriytynyt, langennut, päästänyt maallisen, syntisen rakkauden sen
pyhän ja puhtaan paikalle, jonka äsken omisti sielu?" kysyi Stenbäck.
"Älä neuvo Herraa! Herran tiellä mennään aina eteenpäin, vaikka meistä
syntisistä näyttää siltä kuin taannuttaisiin. Kuka tätä syntistä
sydäntä, ruojaa, rinnassaan kantaisi, jos sen sieltä pois saisi.
Vaan kun et saa ja kun ei Herra ota, niin jätä se uskossa Herran
hoidettavaksi ja puhdistettavaksi. Sen pitää maallisen rakkaudenkin
tulla ja olla ja tehtävänsä tehdä, niinkuin muunkin menon ja elämän
järjestyksen. Sen on senkin jo Herra edeltäpäin nähnyt."
"Miten se vain tuntuu sellaiselta liialta ja luvattomalta tämä
tällainen, niinkuin olisi rikoksen tehnyt, jonkin pahan teon, ja
niinkuin orjailisi sielu Herraa, ystäväänsä, joka sen on kuolemasta
pelastanut. Pitäisi olla rauha ja nyt onkin rauhattomuus ja vaiva
tiellä. Vaan liekö niin, että olen etsinyt omaa pyhyyttäni ja pyrkinyt
sinne, minne ei milloinkaan syntinen pääse täällä."
"Sinne — nuoruuden innolla ja ensimäisen rakkauden voimalla. Vihaat
syntiä, taistelet sitä vastaan, niinkuin pitääkin, vaan kun et siitä
sittenkään erillesi pääse, niin tulet rauhattomaksi ja menetät oikean
vapautesi. Tässä pitää kulkea toista tietä kokonaan — köyhän ja nöyrän
syntisen tietä. Pidä tie joka päivä auki armoistuimelle ja sano
Herralle: 'Minä taasen tässä tällaisena, tuomittuna, kadotettuna, sinä
siinä syntisen auttajana ja armahtajana. En tarvitse sinua pyhyyteni
tähden, vaan pahuuteni ja ilkeyteni'. Opettele tämä yksinkertainen
läksy joka päivä yhä uudelleen!"
"Vaan jos ei tule sittenkään rauha, ja jos on aina vain syytteenä tämä
asia, niinkuin muukin", jatkoi Stenbäck.
"Niin kanna vaivasi!" sanoi Paavo vakavasti. "Vaivaa ja vastusta on
elämän tien matkamiehellä alusta loppuun. Minkä Herra antaa ja ottaa
ja tekee, pidä se Herran tekona. Se on tämä meidän uskomme aina
aikamiesten uskoa, niin että pitää kantaa kuormansa ja syödä karvaat
ruuat niinkuin makeatkin."
Ja Paavo alkoi puhua omasta tilastaan, omista synneistään ja
kiusauksistaan, omasta kuormastaan, joka on joka päivä kannettavana,
omista lankeemuksistaan, joita eivät muut näe, vaan itse näkee.
"Minä en ole joutanut herrain päiviä pitkältä pitämään enkä pitoruokia
syömään — survoa ja pettua on ollut kotona, kun olen kotiin tullut,
ja sitä on täytynyt sieltä evääksi ottaa, kun olen lähtenyt. Teillä
herroilla pitää olla rauhat ja ilot ja elämiset monenlaiset eikä syntiä
muuta kuin siteeksi ja silmään pantavaksi. Ja kun ette kaikkia hyväänne
saa — puhtauttanne ja pyhyyttänne — niin tulette kärsimättömiksi ja
epäuskoisiksi."
Siinä oli opetusta ja nuhdetta samalla kertaa ja lohdutusta myöskin
Stenbäckin levottomalle mielelle.
Hän oli sittenkin Herran käsissä, yhtä likellä Herraa kuin ennenkin.
Mitä oli kokenut ja tuntenut ja mikä oli vaivannut häntä yötä ja
päivää, rakkaus, unelmat, suunnitelmat, pelko ja epäilys, kun ei ollut
vielä tietoa siitä, mitä se toinen ajatteli, kaikki oli kuin vain
kasvatukseksi, koetukseksi ja kilvoitukseksi.
"Kuule! — Onko teidän asianne jo selvä?" kysyi Paavo hetken päästä.
"Ei ole — ei ole puhuttu mitään", vastasi Stenbäck kuin unesta heräten.
Sitten istuttiin taasen äänetönnä pitkät ajat, oltiin omissa
aatoksissa, odotettiin uutta nousua vaaralle ja laskua laaksoon,
katseltiin siintäviä vesiä sivuilla ja kaukana edessäpäin, nuokuttiin,
torkuttiin pitkällä taipaleella, kunnes taasen havahduttiin ja alettiin
keskustelu jostain uudesta paikasta uusilla voimilla.