Tuntui oudolta ja erityiseltä täällä kaikki Paavosta — kansa ja kansan
käytös ja kansan puheenparsi. Miehet pitkiä, solakoita, mustatukkaisia,
mustanverisiä kuin mustalaiset mitkä, naiset suuria, rotevia,
punakoita, pulskia. Muualla kaikkialla oli hän päätään pitempi, täällä
tavallinen, toisten mittainen. Ja talot sitten ja viljavainiot ja
kesannot ja pellot ja laajat lakeudet silmänkantamattomiin ja tiet
joka haaralle — miten ne kaikki vaikuttivatkaan häneen, Savon mieheen,
salojen ja vesien ja vaarojen eläjään, oudosti ja omituisesti!
Hän oli jo monta päivää ajanut Malmbergin kanssa pitkin pitäjää,
kulkenut uutena kummana suurissa taloissa teitten ja jokien varsilla,
puhunut, kuunnellut, ihastellut, ihmetellyt Herran töitä. Kaikki oli
niin nuorta ja notkeaa ja elävää ja voimakasta — nuori herännyt kansa,
veisuu ja laulu, puheet ja hengellinen elämä. Ja kaikki oli niin
reipasta ja rivakkaa ja valmista — se mitä tekivät ja mitä puhuivat ja
miten vieraitaan palvelivat. Puhuit lähdöstäsi, niin jo oli hevonen
valmiina, tarvitsit jotain, oli kaksi tarjoomassa, toivoit, halusit
mitä tahansa, sen heti toteuttivat. Hän ei ollut missään milloinkaan
nähnyt sellaista vieraanvaraisuutta eikä kokenut sitä palveluksen
henkeä eikä heränneen mielen rakkautta.
"Näet sen näistä, pelloista ja suurista kylistä peltojen keskellä,
näet, mitä on miehuus ja työ ja karskin kansan voima aikaansaanut",
sanoi Malmberg Paavolle, kun he monta päivää kulettuaan ja seuroja
pidettyään istuivat taasen Kauppilan kamarissa Lapuan isossa kylässä.
"Kehut niitä niinkuin Durchmankin talvella käräjäin aikana."
"Niitä täytyy — niiden tarmoa ja työtä täytyy ihailla, vaikka ne
ovatkin julmia ja raakoja, kun siksi rupeavat", jatkoi Malmberg. "Vaan
ritareita ne ovat raakuudessaankin. Tänä päivänä puukoittavat toisiaan
ja tappelevat, huomenna jo paraimpina ystävinä elävät."
Ja Malmberg kertoi kertomuksen toisensa perästä siitä, miten niiden on
veri kuumaa ja luonto tulista täällä, miten ovat "häjyt" lyöttäytyneet
yhteen ja ylläpitäneet pelkoa ja vavistusta pitkin pitäjiä, miten siitä
nöyrtyneet sanan edessä ja muuttuneet lakioiksi niinkuin lampaat,
miten ovat itkeneet täällä hänen kamarissaan, lähteneet parannukseen
ja uuteen elämään, ja miten on pahimmista puukkojunkkareista tullut
paraimpia ystäviä.
"Täällä pitää olla voima voimaa vastassa, miehuus miehuutta — käden,
jos kättä käytät, sanan, jos sanaa. Et tarvitse säästää sanojasi, kun
sanot ne aikanaan ja panet oikealle paikalle. Lapuan ja Kyrönmaan mies
seisoo aina totuuden edessä äänettömänä, itseään puolustamatta. Vaan
paraiten taivutat niitä rakkaudella ja säälillä ja hellyydellä. Jo
olen monesti muistanut Paavon opetusta Nivalan Isolla-Niemellä. Miten
ne taipuvat, sulavat, sillä hetkellä ja siinä paikassa särkyvät, missä
osaat niille Kristuksen rakkautta kirkastaa!"
"Niin — siinä se on salaisuus ja oikea voima, Kristuksen ja Paavalin
voima, suurempi ja väkevämpi kuin kuolema ja helvetti. Vaan sitä voimaa
et saa akatemiasta etkä oppineista kirjoista mistään", sanoi Paavo
ihastuneena.
"Kun vain voittaa itsensä, niin voittaa muitakin", jatkoi Malmberg.
"Sain sen heti ensimäisenä päivänä ensimäisessä rippikoulussani kokea."
Hän kävi täyttämässä visapiippunsa ja jatkoi taasen:
"Aamulla pirttiin astuttuani huomasin heti, mikä ilkeyden ja pahuuden
henki oli vallalla suuressa poikajoukossa. Tuskin olin saanut rukoukset
pidetyiksi, kun muudan suuri, roteva poika, villin näköinen, heitti
virsikirjalla vasten rintaani. Taistelin siinä muutamissa hetkissä
ankaran sisällisen taistelun ja sain kun sainkin Herran avulla voiton
vihastani. 'Ota ylös, se on pyhä kirja, se ei saa jäädä ihmisten
tallattavaksi!' sanoin toiselle pojalle, vieressäni istuvalle. Pysyin
kaiken päivää samana rauhallisena. Miten lie Herra antanut sinä päivänä
erityisiä voimia? Koetin olla hellä ja säälivä ja pyrkiä sisälle
nuorten sydämiin, vaikka vaikealta tuntui. Iltapäivällä käskin pojan
tulla kotiini, tänne Kauppilaan. Luuli varmaankin poikaparka saavansa
selkäsaunan tai tulevansa koulusta eroitettavaksi. Entinen uhma ja
karski, tulinen, villi katse oli palannut takaisin. Otin pöydältä uuden
testamentin, ojensin pojalle ja sanoin: 'Tässä on sinulle parempi
kirja, poikaparka, lue sitä!' Olisit ollut Paavo, näkemässä poikaa,
miten se heltyi ja suli, miten sen roteva ruumis vavahteli, ja synkkä
uhma katosi kuin pyyhkäistynä. Ja siitä on tullut ahkera seuramies.
Istuu nyt joka pyhäilta Kauppilan pirtissä, oven suussa, jossain
näkymättömässä paikassa. Ei ole vielä päässyt tänne asti — papin
kamariin, vaan tulee se."
"Pakanain maassahan sinä täällä oletkin — mustien maanosassa oikein",
sanoi Paavo.
"Isossa Tartariassa. Tänne panivat meidät molemmat, Durchmanin ja
minut, karhuja kesyttämään ja susia kuoppaan ajamaan", nauroi Malmberg,
niin että hartiat hyppivät.
"Paraimpansa panivat, kun teidät. Teitä täällä rahvaan ruoskana
käyttävät, syntisen, jumalattoman, ja sen sitten tuomioittensa tuleen
heittävät."
"Tottapa ne ajattelevat, että tylsyvät siellä Durchmanin aseet ja
madaltuu Malmbergin kopea mieli, loppuu into ja kiihko ja lahkomieli,
kunhan aikansa rynnistävät ja näiden käsistä täällä puukkoja
kirvoittavat."
"Ja täällä alkoikin lahko levitä ja kerettiläisyys kulkea — väärä oppi
— pitkin pitäjiä, etelän ruismaita ja viljapeltoja — Lapuat, Kyrönmaat,
kaikki isot rikkaat. Mitä siitä mahtaa konsistori sanoa?"
"Jotain sanoo, kun joutuu. Jo täältä on Turkuun kirjoitettu — tuosta
talosta."
Ja Malmberg nyökäytti päällään ikkunan edessä isoon pappilaan päin,
joka vainion takaa pilkoitti puiden lomitse.
"Tämä seuratupa tässä niitä enimmän harmittaa. Tämän tekaisivat tähän
muutamassa viikossa. Oli somaa nähdä, miten talo nousi ja lastut
lensivät, kun Lapuan mies istui nurkalla ja iski. Väliin veisattiin,
väliin tehtiin työtä, veisuulla hirret seinälle vedettiin. Ja kun oli
valmis, pidettiin suuret seurat, suurimmat, mitä on täällä tähän asti
ollut."
"Älä sinä vain tule valvomattomaksi tämän menestyksen keskellä!"
sanoi Paavo. "Särkyy repeilemällä ja paukkumalla ehyt suruttomuus,
niin ei hyvää ennusta. Milloin on hyvää kesän tulo keväällä, niin
saat takatalvea odottaa, pakkasta, lunta, pohjatuulta pitkällistä.
Minä pelkään aina niitä herätyksiä, joissa on ääntä ja kohinaa ja
kosken pauhua ja keväistä tulvaa suurten hankein jäleltä. Kuluvat
ja kuluttavat kaikki niissä menoissa, ryöpyissä ja kuohuissa —
heikkenevät, väsähtävät, väljähtyvät ja viimein kuolevat — seisalleen
kuolevat — kuori jää, vaan ei vuoria. Niin on siellä käynyt. Vaan kun
kylmiltään alkavat, hiljaisessa valituksessa ja sielun ikävässä, ja
siinä omaa halpuuttaan ja huonouttaan joka päivä Herralle kantavat,
niin kestävät, pane minne tahansa, pohjan tai päivän puolelle. Älä
sinä vielä niiden töitä katsele äläkä kehu! Ne ovat sielun kiivaudessa
tehtyjä, ensimäisen armon makeudessa, eivät vielä uskossa eivätkä
kilvoituksessa."
"Jaa — niin — on se niinkin, vaan on toisinkin. Niillä on luonto täällä
toisenlainen, olo ja elämä ja työhomma kaikki. Pitää tapahtua ja
menestyä sen, mihin ruvetaan. Ryskätkööt, rynnistäkööt nyt, rakentakoot
seuratupia joka kylään ja pitäjääseen! Niiden pitää nyt saada tällä
tavalla riehua, kun ovat ennen toisella tapaa riehumassa olleet."
Ajettiin Kyröön Durchmanin luo, kulettiin poikki suurten, laajain
lakeuksien ja viljavainioiden, pistäyttiin välillä taloissa,
kaksikerroksisissa, veisattiin virsi, kaksi ja taas lähdettiin.
Tulivat naurussa suin vastaan isännät, pitkät, pulskat, ja lihavat
emännät, niinkuin olisivat jo kauan odottaneet ja taloansa sitä varten
edeltäpäin valmistaneet.
"Paavo täällä on pitkin matkaa pelännyt ja epäillyt", sanoi Malmberg,
kun olivat perille päässeet.
"Mitä pelännyt?" kysyi Durchman.
"Sitä pelännyt, ettei tämä hyvään lopu, tämä tällainen ryske, mitä
täällä nykyään on, että niitä on ruvennut liika paljon heräämään",
sanoi Malmberg nauraen.
"Vai niin — vai sellaista Paavo pelkää! Etteivätkö enää mahtuisi
taivaaseen, ettäkö kävisivät pieniksi ja ahtaiksi paikat taivaassa ja
maan päällä?" leikitteli Durchman.
"Ja helvetti kesken tyhjenisi. — Jää niitä sinne vielä", jatkoi
Malmberg yhä nauraen.
"Minä vain sitä, että jos ei Herra olekaan maanjäristyksessä. Paukkuu
liiaksi pakkanen talvella, niin on jo seuraavana päivänä selällään."
"Paavo on savolainen. Savolaiselta jää kesken ja karjalaiselta — karhi
pellolle talveksi, oja päähänsä viemättä, halmekin leikkaamatta hangen
alle. Täällä on toista — täällä on sellaista, että kun jotain alkavat
ja johonkin ryhtyvät, sen sitten pitävät ja päättävät ja perille
vievät", sanoi Durchman.
"Vaan saisitte te pikkusen pidättää, etteivät vain kesken lähteneet
joukkoa jatka. Lohkeilee liian paljon suruton maailma, niin lohkeaa
väärästä paikasta. Tulee mukaan tuulessa ja myrskyssä niitä, jotka
hetken aikaa ihastelevat ja iloaan pitävät, vaan sitten palaavat
takaisin lihapatojen ääreen, kun alkaa korpitie ja risti ja vaivat, ja
vievät muita, vilpittömiä, mennessään."
"En tiedä, en ole osannut pelätä, vaan kyllä nyt liput lakeista
lähtevät ja korska ja komeus mielistä. Tämä on sellaista aikaa, että
heräävät, kun vain vähänkin kosket", jatkoi Durchman.
"Herran aikaa ja Herran asiaa, ja Herran asialla on kiire. Tehkööt
Kalajoella mitä tahansa, tuomitkoot, sakoittakoot! Nyt pitää liikkua
sen, jolla on jotain antamista nälkäiselle kansalle."
"Pitää", vakuutti Durchman, jota Malmbergin sanat olivat innostaneet.
"Se on nyt niin herkkää ja arkaa, että särkyy heti elävästä sanasta.
Istuin pihalla eräänä iltana ja ihmettelin, mitä ihmiset aidan viereen
kokoontuivat — pellon päähän. Tyttö siellä kynti ja lauloi jotain
karitsan häistä aatran perässä astuessaan, niin sitä menivät sinne:
kuulemaan ja jäivät sinne itkemään. Oikein mieli heltyi itsellänikin.
Piti mennä kamariin ja ruveta Herraa kiittämään."
"Niin — niin se on — sellaista se nyt on. Kuinka kauan sitä riittänee?
Sitä vain saa pelätä, että kesken loppuu", todisti Malmberg. "Äsken
kävi muudan mies kertomassa, miten särkyvät ihmiset, kun kuulevat
sanomakelloja soitettavan kuolleelle. Tiellä seisahtavat ja siinä
alkavat itkeä."
"Ja toinen, joka oli vasta herännyt. Oli veljensä kanssa pari kertaa
käynyt seuroissa, niin jo kolmannella iski Herran vasama tuntoon,
niin etteivät kestäneet. Saunassa ja riihessä olivat kulkeneet
rukoilemassa ja polvillaan olemassa. Toiset ovat hyppineet ja vannoneet
ja vakuuttaneet, etteivät ikinä hulluiksi tule. Vaan sitä on kovempi
ja ankarampi heräys sitten, ja tänne on pitänyt tulla väärän valan
tekijöinä."
Papit olivat niin innoissaan ja haltioissaan, etteivät pysyneet
paikoillaan, nousivat ja siirtyivät ja tulivat Paavon eteen seisomaan
ja siinä viittomaan ja käsillään hosumaan vakuudeksi ja puheensa
höystöksi.
"Nyt vain miehiä Herran työhön — viinimäkeen — kutsumaan kujilta ja
aidoilta ja teiden haaroista, herättämään, kokoomaan kansaa Herralle!"
sanoi Durchman innoissaan.
"Niitä on — niitä annetaan aikanaan. Svahn on Maalahdella, Achren
Vähässä-Kyrössä, Österblad Töysässä, Östring Uuskaarlepyyssä, Janne
Stenbäck Vöyrissä", luetteli Malmberg. "Niitä ilmestyy joka puolelle, —
nuoria pappeja tänä aikana, Herran miehiä. Ne siellä syrjillä, maan ja
meren puolella, me täällä keskellä."
"Ja toisia tehdään Helsingissä — akatemiassa", lisäsi Paavo, johon
tuntui tarttuvan vähitellen sama innostus. "Siksipä sillä on
perkeleelläkin hätänsä. Saa nähdä, saavatko päättymään näissä käräjissä
vai yhäkö jatkavat. Kiusaavat, niinkuin kissa hiirtä, irti päästävät,
lykkäävät ja taasen kiinni iskevät."
"Siihen on jo totuttu. Me olemme siihen jo niin tottuneet — Malmberg ja
minä — ettei sitä enää tule muistaneeksi eikä ajatelleeksi. Nämä täällä
ovat suurempia asioita kuin ne siellä Kalajassa", sanoi Durchman.
"Ja mitä useampia syyttävät", lisäsi Malmberg, "sitä heikommaksi käy
vaikutus ja sitä helpompi meille. Ovat vasta Östringiä sakoittaneet
Uuskaarlepyyssä seurain pidosta, vaan ei ole mies milläänkään, jatkaa
vain, kulkee, puhuu, pitää seuroja niinkuin ennenkin."
"Pappia ja sanankuulijoita — —. Vaan kovasti kuuluivat herrat
suuttuneen, kun akat veisasivat 'Siionin virsiä' käräjätuvasta
tultuaan. Kähisseet olivat kuin käärmeet ja melkein käsiksi käyneet",
nauroi Durchman.
"Sitä kiireempi meillä nyt, jos kerran kieltävät kokonaan seurain
pidon. Pitää liikkua yötä päivää niin kauan kuin Paavo on täällä. Sinä,
Paavo, saat nyt puhua. Me alamme sinulla nyt vasta oikein puhuttaa",
sanoi Malmberg ja löi Paavoa olalle.
"Ja panna autuuden asiat oikeaan järjestykseen — siihen samaan, missä
ne ovat Savossakin", lisäsi Durchman.
"Minä ne sotken ja panen pilalle. Papithan ne asian oikein puhuvat,
lain ensin, sitten evankeliumin. Peloittavat ja säikyttävät aikansa
helvetin tulella, niin lepyttävät ja rauhoittavat ja tasoittavat
ja laittavat kaikki hyväksi. Vaan kun ovat kaikki saaneet oikeaan
järjestykseen, kun on asia kaunis ja hyvä, niin ei siinä sitten enää
mitään tilaa parannukselle."
Kulettiin kolmisin, pidettiin seuroja, puhutettiin Paavolla ja
puhuttiin itsekin. Oli kuin yhtä seuraa kaiken päivää aamusta iltaan,
ja yhtä samaa seuraväkeä kaikkialla, samoja itkeviä kasvoja ja samaa
hiljaista, hillittyä nyyhkytystä seuratuvissa. Oli samanlaista kuin
Karjalassa ennen paraimpina aikoina, täällä vain enemmän kansaa
parannukseen pyrkimässä, komeampaa ja rikkaampaa kansaa. Oli tulijoita
ja menijöitä, puheille pyrkijöitä ja neuvon etsijöitä.
Niinkuin nuorempana ennen, suurien herätysten aikana Savossa ja
Karjalassa, liikkui Paavo vikkelänä väkijoukossa, pujotteli penkkien
välitse, seisahteli, sanoi jotain, nauroi herttaista, hyväntuulista
nauruaan ja jätti taasen hoidettavansa pyrkien toisten luo, jotka
odottivat ja ikävöivät vaihtaakseen sanan, kaksi kuulun vieraansa
kanssa.
"Täällä nämä Lapuan tytöt kysyvät, mitä nyt pitää tehdä, kun on rakkaus
loppunut Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan. Tule tänne, Paavo, neuvomaan!"
huusi Malmberg kamarista tupaan.
"Vai on loppunut! Niiden pitää oppia paarmasta, joka kesällä lehmän
kylestä verta imee", kuului Paavon ääni tuvasta.
"Nuoriahan nämä vielä näkyvät olevan, vastasyntyneitä Jumalan lapsia",
jatkoi hän kamarin puolella. "Ovat silmänsä auki saaneet, niin näillä
jo suurten pyhäin rakkauttakin."
"Siitä me muutkin saamme", sanoi Durchman. "Rikkaiksi vain heti, pyhien
aarteita vain, aikaisiksi, täysiksi miehiksi, lasten, jotka ovat vasta
kävelemään opettelemassa! Mitä sitten kun on päästy Paavon ikään?"
"Paavon iässä ollaan yhtä köyhiä — köyhempiäkin vielä. Näillä toki on
pelkoa omista puutoksistaan, lapsen nälkää ja imeväisten ruokahalua,
vaan vanhalla konilla tällaisella, kuivettuneella — mitä tällä muuta
kuin puutoksien puutetta?"
Ja hän alkoi puhua sitten pitemmältä kamarissa ja kehittää
sielunhoidollista opetustaan yleiseksi, kaikille yhteisesti kuuluvaksi.
"Se on ja tulee aina olemaan tämän heränneen kansan elämä ja kulku
sellaista, että se on kestävintä köyhyydessä ja puutoksissa, että se
on vahvinta silloin, kun se valittaa. Siinä se on salaisuus — suuri
salaisuus pienellä paikalla. Sitä eivät isot ymmärrä, kiiltopyhät
kristityt, jotka kuomussa taivaaseen kulkevat, ettekä ymmärrä tekään
vielä, vaan minulla on kokemusta, vanhalla miehellä. Köyhä, valittava
kansa pitää Herrasta kiinni, puristaa lujasti, pitää ja puristaa, niin
ettei itsekään pitävänsä ymmärrä."
"Ja me sitä köyhyyttä ja puutosta pakenemme ja pahana pidämme,
valitamme ja vaikeroimme, ettei ole meillä mitään, että on tyhjä sielu,
että on kaikki mennyt ja kadonnut, jos on joskus jotain ollutkin",
huomautti Durchman.
"Niin pitääkin — sitä pitääkin paeta ja pahana pitää. Alat sitä hyvänä
pitää ja siihen jäädä, niin muuttuu köyhyytesi rikkaudeksi. Sen pitää
köyhyyden olla oikeaa köyhyyttä ja sillä pitää olla köyhyyden vaiva
mukana — pitää olla."
"Sitä minä vielä, ennenkun lähden, että köyhät kestävät kaikki
pahennukset ja riidat, joita saatana vielä sekaanne nostaa, vaan
rikkaat eivät kestä. Rikkaat ja hyvät pahenevat, loukkaantuvat ja
kaatuvat toisten vikoihin ja synteihin. Joka toisen synteihin kaatuu,
sitä et nosta enää etkä seisalleen saa."
Istuttiin puoleen yöhön pitkässä peräkamarissa, toiset tuoleilla,
lavitsoilla ja laudoilla, toiset lattialla, väliin veisattiin ja taas
puhuttiin. Mitä enemmän kuultiin sitä nälkäisemmiksi tultiin ja sitä
elävämmiksi kävivät Paavon puheet.
Malmberg ja Durchman istuivat lattialla toisten keskellä, niinkuin
olisivat tahtoneet alentua ja painua halvimpien joukkoon ja siellä
koota muiden kanssa muruja omaa köyhää, nälkäistä sieluaan varten.
Ja kun Durchman aloitti kauniilla, kaikuvalla äänellään virren, kävi
liikutus läpi huoneen, syvä liikutus ja elävä tunne siitä, että oltiin
kaikki yhtä, että oli tapahtunut sama, yhteinen armo kaikille, papeille
ja sanankuulijoille.
"Tällaista täällä on — elävää, palavaa, juhlanpitoa — häiden,
ilojuhlien, vaan tästä muuttuu taasen toisenlaiseksi. Miksi
muuttuneekaan Kalajoella?" sanoi Paavo, kun oltiin lähdössä ja
hyvästeltiin.
"Täällä on voimia saatu ja virkistystä, kun on Herran töitä katseltu
ja uutta armoa ihailtu", puheli hän kuin itsekseen työntäen kättään
hyvästiksi sinne tänne, kenelle ensin kerkesi.
"Vaivaa pitää olla ja ristiä — muutoin hukkuu tähän hekumaan syntinen",
lisäsi hän sitten hiljaisella, surullisella äänellä, ja hänen pitkä
vartalonsa näytti kuin kokoonpainuneelta.
"Tulkaa, Paavo, pian takaisin!" kuului väkijoukosta.
"Tulen, jos pääsen. Herrat tukkivat tien Kalajassa ja panevat puomin
eteen, niin en pääse."
"Se aukaistaan — sen täytyy aueta", kuului monesta suusta.
"Kuulitko, Paavo, mitä ne sanoivat — 'täytyy aueta'?" huomautti
Malmberg.
"Kuulin, kuulin. Nämä sen aukaisisivat, jos se olisi ihmisvoimin
aukaistavissa — nämä pohjalaiset."
Kun he seuraavana päivänä lähtivät, oli heillä taas sama käräjämatka
edessä, kuinka mones lienee ollutkaan, samat ikävyydet ja
harmit, ja sama vääristely ja valheen tulva vastassa, pimeys ja
tietämättömyys. Heidän piti taasen kuulla, miten heidän paraimpia,
puhtaimpia tarkoituksiaan väänneltiin ja käänneltiin, miten heidän
kalleinta työtään, jota he nuoruutensa voimalla olivat tehneet,
koetettiin vääränä ja vahingollisena tukahuttaa ja miten heidän
pyhimpiä tunteitaan loukattiin. Ja sitten piti heidän taasen olla
näkemässä, miten heidän entiset sanankuulijansa, joita he olivat
Herran kutsumuksella kutsuneet, nyt olivat antautuneet herrain
välikappaleiksi, raukkoina, sokeina, tietämättöminä siitä, mikä on
valoa, mikä pimeää.
"Syyttömän kärsimykset ovat sittenkin suurempia kuin syyllisen", sanoi
Durchman, kun taasen puhuttiin tästä samasta asiasta.
"Niin ovat, vaan ne ovat Herran kärsimyksiä ja niitä pitää ruumiissaan
kristityn kantaa", sanoi Paavo.
"Ja niillä täyttää se, mitä Kristuksen kärsimyksistä vielä puuttuu",
lisäsi Malmberg.
"Miten lie muiden, vaan minä tunnen itseni aina heikoksi ja araksi
täällä Kalajoella. Näytän rohkeammalta, tekeydyn tahallani toiseksi,
varmemmaksi kuin mitä olen. Minua se harmittaa ja suututtaa sitten
jälestäpäin."
"Sellaisia me olemme, veli hyvä, joka asiassa ja joka paikassa", sanoi
Malmberg Durchmanille. "Näytämme päältäpäin paremmilta, puhumme,
saarnaamme kauniisti, innostumme, kiivailemme syntiä ja maailmaa
vastaan, ja sisällä sielussa onkin kaikkea moskaa, ilkeyttä, maailmaa,
syntiä, jos minkälaista."
"Pyhimpien asioiden keskellä saatan olla kaikkein likaisin ja
saastaisin ja heikoin siellä, missä pitäisi olla väkevin ja rohkein.
Täällä taasen pannaan tämä huono kristillisyys koetukselle ja sitten
saan hävetä itseäni, kantaa ulkokullatun tuomiota aamusta iltaan. Voi —
voi ihmisparkaa — pappiparkaa!"
"Vaan jospa käännettäisiin nurin papit, pantaisiin päällyspuoli
sisälle ja sisäpuoli päälle", sanoi Paavo nauraen.
"Tulisi kirkkopahennus — ajaisivat kangilla alas saarnatuolilta", yhtyi
Durchman samaan leikkiin.
"On siinä tottakin. Teillä on papeilla paha vika sellainen, että
kulette aina kappa hartioilla, hurskauden ja pyhyyden kappa ja
tietämisen ja osaamisen ja oikeassa olemisen. Milloin teitä saa
talonpoika nähdä ja kuulla omista vioistanne ja synneistänne puhumassa
ja itkemässä?"
"En tiedä — ei suinkaan ennen kuin helvetissä. Siki on nukuttu, omia
vikoja varottu, salattu ja poveen peitetty", vastasi Durchman.
Siellä olivat jo toiset Roosin luona, vanhan ystävän — Lagukset,
Hemmingit, Laurinit — avosylin vastaan ottamassa ja odottamassa. Syntyi
iloa ja naurunrähäkkää, kun etelän ystävät tulivat. Tartuttiin kiinni
toisiinsa, pudisteltiin, painiskeltiin, vedettiin, työnnettiin.
"Ja Paavo mukana — Sieltä etelästä? — Lapualta?"
"Piispa pappeinensa."
"Vaan täällä otetaan hiippa piispalta ja liperit papeilta — tällä
matkalla."
"Ottakoot — kunhan tämän jättävät ottamatta!" nauroi Paavo ja asetteli
konttiansa oven taakse eteiseen.
"Mitä nyt sanotaan, Lagus, — vai sanotaanko enää mitään?" kysyi
Durchman totisena.
"Kysy Laurinilta!" vastasi Lagus hymyillen.
"Ei — ei — Laguksella on suun vuoro huomenna. Annetaan Laguksen
puhua. Me muut niitä vain ärsytämme, vaan tämä tyyni ja totinen ja
yksivakainen Ylivieskan pappi pehmittää, lauhduttaa, nöyryyttää,
vakuuttaa", puheli Laurin ja pyörähteli lattialla.
"Ei puhu, vaan lukee tästä näin", sanoi Lagus ja vetäisi povestaan
paperin. "Tätä täällä on yhdessä tänä päivänä tutkittu."
"Onko siellä se Durchmanin huivijuttu?" kysyi Malmberg nauraen.
"Ja se, ettei syntinen enää nelikymmenvuotiaana voi autuaaksi tulla?"
yhtyi Durchman huomauttamaan.
"On luullakseni se, mikä on asiallista ja mitä tarvitaan", vastasi
Lagus. "Pitää muistaa, mitä ollaan ja miten esiinnytään — nyt ainakin
— että ollaan pappeja ja kristityitä ja että on esiintymisemme aina
arvokasta, sanoivat ja puhuivat vastustajat mitä tahansa."
"Entä Paavo? — Mitä Paavo aikoo sanoa?" kysyi joku joukosta.
"Mitä tyhmä talonpoika sanoo —? Seisoo peloissaan ja hämmästyksissään
herrain edessä, änkyttää siinä jotain, jolle herrat sitten hymähtävät."
"On siellä paperi Paavonkin puolesta", sanoi Laurin.
"Laurinin paperi. Niemen Matin kanssa sitä on tämän aamua mies
kyhännyt, niin luulisi jo jotain syntyneen."
"Kuule, Laurin! — Muistitko hillitä aatamiasi?" kysyi Durchman.
"Mitä lienen tehnyt", vastasi Laurin nauraen. "Talonpojathan ne lopulta
herrain töistä vastata saavat. Jos on siinä suolaa ja pippuria, niin on
tarpeen tuomarille kohmeloonsa."
"Ainakin pidät meitä muita hyvällä tuulella", sanoi Malmberg ja
taputteli Laurinia.
Oltiin taasen käräjätuvassa, seistiin juhlallisina ja totisina,
kaksi eri maailmaa vastakkain, kaksi eri henkeä ja mieltä. Lämmin
elokuun ilma virtasi sisään ovesta ja ikkunanpuoliskosta ja toi
tullessaan paistin käryä pihan takaa pienemmästä rakennuksesta,
missä käräjäherroilla oli kortteerinsa. Luettiin pitkää pöytäkirjaa,
kuunneltiin joskus jotain paikkaa ja unohduttiin taasen omiin aatoksiin
tai katseltiin toisia, Bergiä ja Sandmania, jotka seisoivat kamarin
ovella ja kuiskivat toisilleen, Lohtajan rovastia, joka joskus vain
näyttäytyi kamarin ovella, lautamiehiä, jotka tyyninä, rauhallisina,
oman arvonsa tuntevina istuivat paikoillaan päätään kääntämättä.
"Onko asiallisilla kellään mitään muistuttamista pöytäkirjaa vastaan?"
kysyi tuomari ja käytti kynäänsä mustepullossa. "Jollei ole, saavat
todistajat astua sisälle ja tehdä valansa."
Tulivat ja tekivät valansa maanmittari Garvoli ja Silvius, Alavieskan
pappi, suuri, roteva mies, kuulu väkevyydestään, ja Antti Holmström ja
Heikki Shwartzberg, nuoria heränneitä pappeja molemmat.
"Mitä maanmittari Garvoli tietää tästä asiasta? — Mitä olette nähnyt ja
kuullut!" kysyi tuomari.
"Niiden seurojen vahingollisuudesta ja muustakin", huomautti Bergh
auttaakseen todistajaa alkuun.
"Minä sitä nähnyt, että näiden kokoukset ja meno on synnyttänyt riitoja
perheissä, niin että nyt on mies vaimoansa vastaan ja vaimo miestään.
Täällä oli ennen hiljaista ja rauhallista kylissä, vaan nyt on toista,
kun nämä ovat ruvenneet tuomitsemaan ja papit helvetillä ihmisiä
peloittamaan."
"Entä muuta mitä? — Onko jotain pappeja vastaan?" kysyi tuomari
hätäillen, kiirehtien.
"Tämä pastori Lagus on hyvä ja antelias ihminen, vaan sitä minä vain,
että tämä seurustelee niiden kanssa, jotka ovat eronneet muista ja
tuhlaa niille omaisuuttaan", puhui todistaja.
"Jaa — niin" — kuului tuomari mutisevan tyytymättömänä.
"Pastori Silvius! Mitä on pastorilla —?" kysyi tuomari.
"Minä en omasta kokemuksestani tiedä mitään niistä niiden seuroista,
kun en ole niissä käynyt, vaikka ovat kutsuneet, koskapa ne kerran ovat
laittomia. — Eikä niillä ole mitään tukea raamatussakaan, missä Herra
itse opettaa olevansa siellä, kussa kaksi ja kolme ovat kokoontuneina,
ja käskee mennä yksinäiseen paikkaan, omaan kammioonsa, sulkea ovensa
ja siellä rukoilla ja Jumalaa palvella. Nämä kun ovat nyt ruvenneet
suuria seuroja pitämään, niin on kansa jäänyt pois kirkosta."
"Pyytäisin, että kihlakunnanoikeus ottaisi tämän pastori Silviuksen
antaman todistuksen erityiseen huomioonsa", huomautti Berg.
"Pastori Holmström! Pyydän teitä todistamaan, minkä tiedätte", kehoitti
tuomari edelleen.
Syntyi pientä liikettä pitkin seinänvierustaa, kun Holmström, pieni,
mustanverinen mies, astui esille.
"Tahdon saada sanotuksi ensin sen, että se Jumalan työ, joka näillä
mailla ja muuallakin isänmaassamme on alkanut, on tuonut siunausta
mukanaan eikä kirousta minnekään. Kansa on raitistunut, sen vanhat,
huonot tavat ovat muuttuneet uusiksi ja paremmiksi. Kun on milloin
eripuraisuutta syntynyt kylissä ja kodeissa, niin se on syntynyt
totuuden omasta vaikutuksesta valheeseen, sillä totuus on suolaa, joka
kirpelee. — Surullista kyllä, on jumalattomuus aivan viime aikoina
taasen nostanut päätään niiden huhujen johdosta, että jumalanpelko
nyt on kielletty, ja sitähän tämäkin oikeusjuttu tukee ja todistaa.
Pastori Malmbergin saarnoja ja opetuksia olen lukemattomia kertoja
kuullut, vaan en ole koskaan niissä huomannut mitään luteerilaisesta
uskontunnustuksesta poikkeavaa. Saan vielä lopuksi maanmittari Garvolin
todistuksen johdosta huomauttaa, että pastori Lagus on aina ollut
antelias ja ystävällinen jokaista kohtaan, kuulukoonpa kukin mihin
joukkoon tahansa."
Rovasti Elfving tuli tuvan puolelle ja kumarsi puheenvuoroa pyytääkseen.
"Olkaa hyvä! — rovasti on hyvä!" sanoi tuomari ystävällisesti.
"Pidän itseni velvoitettuna huomauttamaan, että pastori Lagus saanee
vapaasti hallita omaisuuttaan, että minä sekä yksityisesti että kuulon
kautta tiedän hänen olevan auttavaisen ja anteliaan."
Teki niin hyvää rovasti Elfvingin esiintyminen ja Laguksen
puolustaminen, että heränneet kaikki katselivat toisiaan hymyillen
hyvästä mielestä.
"Annan sille kaikki entiset anteeksi", kuiskasi Laurin Durchmanille.
"Täällä on pastori Schwartzberg vielä. Olkaa hyvä!" kuului tuomarin
kehoitus pöydän takaa.
"Minulla ei ole siihen juuri paljon lisättävää, mitä pastori Holmström
jo on todistanut. Tahdon vain sanoa sen, ettei heränneen kansan
vaatetus ole mikään eriseuraisuuden merkki, vaan todistus kristityn
kansan yksinkertaisuudesta jokapäiväisessä elämässään. On oikein, että
kansa pysyy kansana, suomalaisena, sarkaisena kansana, jolla ovat omat
isiltä perityt tapansa niin pukuunsa kuin muuhunkin nähden."
"Tahtooko yleinen syyttäjä jatkaa vielä todisteitaan?" kysyi tuomari
Bergiltä.
"En. Pyydän tehdä loppuvaatimukseni. Mielestäni on enemmän kuin
tarpeeksi käynyt selville tämän jutun aikana, että syytetyt
papit ja talonpojat ovat tehneet itsensä vikapäiksi erinäisiin
rikoksiin. Tammikuun 12 p:nä 1726 päivätyn, kuninkaallisen kirjeen
nojalla vaadin minä 200 taalerin sakkoa pappismiehille Lagukselle,
Malmbergille, Durchmanille, Laurinille ja Hemmingille, jotka
pappeina ovat kaksinkertaisesti syyllisiä, sekä että he korkean
konsistoorin harkinnan mukaan ovat estettävät joksikin aikaa virkansa
toimittamisesta. Koska sitäpaitse Malmberg, Durchman ja Laurin ovat
syypäitä eksyttäviin lausuntoihin uskonnon opinkappaleista, on heihin
sovellutettava Rikoskaaren 3 luvun 1 pykälä, joka kuuluu tällä tavalla:
'Jos joku luopuu oikeasta evankelisesta opista ja antautuu väärään,
eikä anna itseään ojentaa, on hän valtakunnasta karkoitettava älköönkä
nauttiko perintöä eikä kansalaisoikeuksia Ruotsin valtakunnassa
ellei saa kuninkaan armoa ja palaja'. Samaa sakkoa vaadin myöskin
talolliselle Paavo Ruotsalaiselle Nilsiän pitäjästä, koska hän on
toimittanut papillisia tehtäviä kokouksissa, sekä tervahovin hoitajalle
Roosille ja kaikille niille talonpojille, joiden kodeissa on seuroja
pidetty. Tämän lisäksi vaadin minä sakkoa sapatin rikkomisesta
niille, jotka sunnuntaipäivinä ovat seuroissa kulkeneet, sekä pastori
Laurinille rangaistusta sopimattomista ja loukkaavista, suullisista ja
kirjallisista lausunnoista."
"Onko syytetyillä papeilla taikka talonpojilla vielä mitään —?"
"Pyydän jättää kaikkein syytettyjen pappien puolesta kirjallisen
loppulausunnon", sanoi Lagus ja käveli papereineen pöydän luo.
"Teillä myöskin?" huomautti tuomari kysyvästi ja ojensi kätensä yli
pöydän nähdessään Niemen Matin kääntelevän paperia kädessään.
Alkoi taasen lukeminen, sama, pitkällinen, kyllästyttävä, hengetön
lukeminen, jossa sanat ja lauseet soluivat kuperkeikkaa toistensa
yli ja hukkuivat hätäilevän ja kiirehtivän oikeuden puheenjohtajan
supatukseen.
"Saisi se nämä paperit paremmin lukea, muista ei väliä", kuiskasi
Laurin taasen Durchmanille.
"Lukekoon miten tahtoo, kunhan loppuun pääsee", sanoi Durchman.
"Näetkö, miten Paavo on väsynyt pitkällisestä seisomisesta?"
"Minun pitää pyytää sille istumalupaa", sanoi Laurin hätäisenä.
"Se jo loppuu", kuiskasi Durchman kiireesti päätään kääntämättä.
— — — "Kuten toivomme, on hyvin luvallinen kihlakunnanoikeus nyt
selvään huomaava syyttäjämme kavaluuden ja meidän syyttömyytemme ja
toivomme sen vuoksi pääsevämme vapaiksi kaikesta edesvastuusta. Vaan
jos kuitenkin niin kävisi, että meidät syyttömästi tuomittaisiin, niin
tahdomme lohdutuksenamme muistaa Luteeruksen virttä
"Se sana seisoo vahvana,
He ei voi sitä kestää:
Kun kanssamme on Jumala,
Ken meiltä voiton estää.
He vaikka ottavat
Hengen ja tavarat,
Jää meille kuitenkin
Jumalan valtakunta."
"Asialliset saavat astua ulos ja muut kaikki", kuului tuomari sanovan.
"Päätös jutussa julistetaan vasta ensi maanantaina klo 12 päivällä."
Ulkona pihamaalla seisoi suuri joukko kansaa odottamassa, minkä tuomion
oikeus oli langettava. Näkyi vakavia, kysyviä kasvoja, huolestuneita
ja totisia, jos toisenlaisiakin, pilkallisia, ivallisia, kun Paavo
ja papit ja syytetyt talonpojat astuivat ulos. Kuului pilkkapuhetta
perempää ja ivallista, ilkeää naurunrähäkkää nuorten puolelta, vanhan
lutin vierestä oikealta.
"Körttiläiset ovat kinkereillään", sanottiin jossain likellä.
"Ovat monta kertaa vuodessa."
"Vaan nyt taitavat loppua kinkerit ja seuranpidot ja uusi usko."
"Älä toivo! Minä olen kulkenut niiden seuroissa syömässä. Pitävät
hyvänä, syöttävät, juottavat, hoitavat, kun niissä kulet."
"Ja elonsa ja elämänsä sillä menolla lopettavat."
Heränneet seisoivat ja juttelivat hiljaa omalla puolellaan,
rauhallisina, niinkuin ennenkin, liikkuivat arastellen, kuulostivat,
mitä sanoivat Paavo ja Lagus ja mitä muut papit, jotka kuuluivat
puhelevan puoliääneen suuressa miesjoukossa. Joku joskus naurahti
hiljaa, hymähti jollekin Paavon tai Laurinin sukkeluudelle.
Silloin alkoi kuulua veisuuta likeltä, vapisevaa, vahvaa miesääntä,
joka vastasi kaikuna suletussa pihassa ja johon vähitellen yhtyivät
heränneet kaikki, papit ja talonpojat, Durchman säestäen kauniilla,
kantavalla äänellään. Samalla hajosivat ryhmät, lakit tempautuivat
päistä, ja suuri, avara pihamaa täyttyi seuraveisuusta, niin valtavasta
ja voimakkaasta, ettei oltu sellaista ennen kuultu. Herroja ilmaantui
ikkunaan ja ovelle, Lohtajan rovasti ja joitakin muita, kuunnellen
vakavina, hajamielisinä, hämmästynein elein. Vaan kun virsi oli
loppunut, näkyi Paavo painuvan polvilleen porrasta vastaan ja muut
seuraavan mukana, heränneet kaikki, ja suuri osa suruttomia taampana.
Paavon harmaa, pitkä tukka näkyi yli päiden ja hänen tuttu, hellä, vaan
vahva äänensä kaikui illan hämärissä, kun hän rukoili:
"Kaikkivaltias, vanhurskas Jumala, Sinä kaikkien niiden isä,
jotka täällä maan päällä Sinun lapsinasi vaeltavat! Me kiitämme
Sinua rististä ja vaivasta, joka on päällemme langennut, kaikesta
kärsimisestä, jota täällä, tällä paikalla ja muualla on osaksemme sinun
ja sinun poikasi nimen tähden tullut. Anna meille kärsivällisyyttä
ristin ja vaivan alla, nöyryyttä ja voimaa kantaaksemme sitä kuolemaan
asti! Anna anteeksi kaikille, jotka meitä vihaavat ja vainoovat ja
auta niitä kääntymykseen ja uuteen elämään! Vanhurskas Jumala, anna
tulesi palaa ja levitä ja tuntemisesi lisääntyä! Lainaa myöskin
voimaa kaikille herätetyille, köyhille palvelijoillesi rohkeudeksi ja
totuutesi todistamiseksi — amen!"
Kun oli noustu ylös, jäivät herrat vielä hymyssä suin ovelle, siitä
katselemaan kansaa, joka hiljaa ja hitaasti kuin hautajaissaatossa
näkyi kulkevan läpi kujan lutin alta tielle ja hajaantuvan ryhmiksi.
"Nyt saa tulla, mitä tulee, sakot ja linnat ja viraltapanot", sanoi
Durchman rohkaistuneena.
"Minusta myöskin tuntuu siltä, ettei nyt mikään järkytä mieltä eikä
säikytä sydäntä", jatkoi Laurin.
"Niin — se on aina niin, että Herran nimi on vahva linna. Vanhurskas
pakenee sinne ja tulee varjelluksi", lisäsi Lagus tyyneesti,
vakuuttavasti.
"Tämän piti tapahtua — ei saanut jäädä tapahtumatta. Saavat samalla
mielellä ottaa vastaan tuomionsa talonpojat kuin mekin sen otamme",
puhui Laurin yhä samasta asiasta.
Ja heidän oli kaikkien niin hyvä olla, niin turvallinen ja vapaa ja
väljä, etteivät tietäneet, miten sitä olisivat oikein toisilleen
tulkinneet. Myöhään vielä kuului veisuuta Roosista ja näkyi tulia
ikkunasta.
Kun he maanantaina palasivat käräjäpaikalta, oli asia päättynyt.
"Konsistoorio saa alkaa nyt siitä, mihin herrat täällä lopettivat",
sanoi Durchman. "Talonpoikia minä säälin."
"Niitä minäkin. Ne ovat ainakin syyttömiä. Me niitä olemme
koonneet ja kokoontumaan käskeneet. Olisivat meitä sakoittaneet ja
sanankuulijoitamme säästäneet — köyhiä eläjiä, joiden nyt täytyy
linnaan lähteä", valitteli Malmberg ja käveli edestakaisin kamarin
lattialla.
"Meidän pitää itse kantaa ristimme ja rangaistuksemme emmekä saa panna
sitä pappien kannettavaksi. Herran asia on yhteinen, niin ollaan
yhdessä ristin alla — papit ja sanankuulijat."
"Samaa minä, mitä Paavo", sanoi Lagus. "Yhteinen risti täällä —
yhteinen kirkkaus sitten siellä, missä elämä on iäistä seurainpitoa ja
Herran ystäväin yhdessäoloa."