"Kaikki niille kelpaakin, kun tällainen vanha, hautaan kaatuva,
Sakoittaisivat teitä nuorempia ja kiusaisivat ja pidoissaan pitäisivät,
vaan antaisivat vanhan miehen olla rauhassa. Sitäkö lie Nilsiän
nimismies jälessä juossut ja kuulostellut ja pitkin pitäjää kysellyt?
Minä olen taas ollut matkoilla, ettei kun käymältä kotona — kulkenut
Karjalat, Kainuut — virkamatkoilla niinkuin piispat ainakin. Ja nyt
on tällainen edessä. Vaan mistä ne meitä syyttävät — siitä samastako,
mistä Karjalassakin kerran takavuosina?" kysyi Paavo hetken päästä
kuultuaan Malmbergilta, mitä oli tekeillä.
He olivat tavanneet toisensa Nivalan pappilassa, minne Malmberg oli
saapunut etelästä ennen Paavon tuloa ja mistä hän aikoi jonkun päivän
päästä jatkaa matkaansa Kalajoen käräjille. Paavo oli ollut omilla,
tavallisilla seuramatkoillaan, viipynyt viikon, pari Kiuruvedellä ja
Pyhäjärvellä ja saapunut tietämättään Nivalaan samaan aikaan kuin
Malmbergkin.
Oli ollut iloinen yllätys Paavolle Malmbergin tapaaminen, jota ei
ollut nähnyt pitkiin aikoihin, vaan josta oli kuullut ja jonka työtä
oli seurannut Savosta päin. Oli pitänyt oikein syliksi tarttua
sydänystävään. Vaan sitten oli hän kuullut tämän onnettoman sanoman
käräjistä ja vainoista, jonka herrat olivat nostaneet, ja raivosta,
jolla olivat ajaneet asiaansa pappeja ja sanankuulijoita vastaan —
suuresta vainosta, josta hänkin nyt oli pääsevä osalliseksi. Ja häneen
oli tämä sanoma koskenut niin, että hän istui pitkän ajan äänetönnä,
raskain mielin kannattaen käsillään polvien varassa vanhaa, kumaraa
ruumistaan.
"Siitä samasta ne vainoovat täällä, mistä ovat sielläkin yrittäneet,
vaan tämä on yhteinen rynnäkkö, suureksi suunniteltu, kaikella väellä
ja voimalla alettu ja ajettu. Ja siihen on tullut sitten lisää muitakin
syitä kuin se seurain pito. Täällä oli Nivalassa minulla aikanani
puulaatikko porstuassa, minne saivat seurakuntalaiset panna roponsa
pakanain valistamiseksi. Samanlaisia on ollut muillakin — Laguksella
ja Kalajoen apulaisilla", selitti Malmberg tyynesti ja rauhallisesti,
aivan kuin ei asia häntä koskisikaan.
"Ja sekö sitten oli niillä silmätikkuna — herroilla?"
"Se. Ei saa kerätä mitään eikä koota mitään ilman lupaa."
"Ettäkö pitää niiltä kysyä lupa senkin tekemiseen, mikä on hyvää ja
oikeaa — Herran käskyn täyttämiseen?"
"Niin — siltä tuntuu. Meillä ei ole tehty mitään pakanain
valistamiseksi ja auttamiseksi, mikä on kristityn kansan kallis,
välttämätön velvollisuus. Nyt on Herra antanut hyvyyttään pitkin
vuosia, herättänyt, virvoittanut, lahjoittanut uuden elämän ja toivon
heränneelle kansalle. Siitä ovat sydämet lämmenneet auttamiseen ja
pakanaraukkojen rakkauteen", puheli Malmberg.
"Vaan ne ovat tekosyitä nämä kaikki, seurat ja laatikot ja keräykset.
Toinen on syy syvempi herroilla ja herrain ystävillä — Kristusviha,
heille itselleenkin tuntematon. Ovat itse pimeydessä, niin vihaavat
valkeutta, valkeuden ja päivän lapsia", jatkoi hän edelleen.
"Niin — se on niin — sehän pitäisi tietää minun ja muiden, ottaa se
Herralta ristinä — oikeana ristinä, josta on puhuttu, vaan jota ei ole
vielä kärsivällisesti eikä kiitoksella kannettu. Ollaan heränneitä,
Herran miehiä, puhutaan, saarnataan, kuletetaan pitkin poikin
Suomennientä — minkä minäkin — pyhinä miehinä, oikeina uskovaisina,
ja sitten kun Herra antaa ristin osallisuutta ja sillä painaa oman
merkkinsä miehiin, saarnamiehiin, niin vastaan pannaan, riidellään
Herran kanssa, päivitellään, tuskitellaan, käräjöidään ja puoliaan
pidetään."
Malmberg myönnytteli ja nyökytteli päällään levollisen, rauhallisen
näköisenä.
"Minä muille puhun ja muita rohkaisen, vaan itse olen sitten yhtä arka,
kun sille paikalle tullaan", jatkoi Paavo.
Ajettiin yhdessä Ylivieskaan Laguksen luo, missä taasen alkoivat samat
puheet. Istuttiin iltamyöhään, luettiin, tutkittiin asiakirjoja,
haettiin pykäliä vanhoista lakikirjoista, vaan kaikki pykälät tuntuivat
olevan toistensa kanssa ristiriidassa. Yhdessä sanottiin niin, toisessa
näin, tämä vapautti, tuo toinen taas uhkasi ja tuomitsi. Mikä niistä
selvän otti kaikista kuninkaallisista kirjeistä ja plakaateista
ja julkaisuista ja osasi niitä sitten sovittaa oikeaan paikkaan?
Mitä enemmän niiden kanssa työtä tehtiin sitä sotkuisemmaksi ja
monimutkaisemmaksi tuntui asia käyvän. Yksinkertaisen, selvän asian
sotkivat vain pykälät ja plakaatit.
"Pankaa pois!" sanoi Paavo vihdoin. "Ottakaa toinen, parempi kirja ja
tutkikaa sitä, mitä siellä sanotaan!"
"Sanotaan, että enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä, ettei saa
niitä peljätä, jotka ruumiin tappavat eivätkä sielulle mitään voi.
Sielunasia ja sielun pelastus pitää meille olla kaikkena kaikessa,
jonka rinnalla ei muu mitään maksa."
Malmberg sanoi sen vakavalla, varmalla äänellä jokaista sanaa erikseen
painostaen ja keskellä lattiaa seisten.
"Näitä pykäliä jos yhä tutkimme ja vanhoja homehtuneita plakaatteja,
niin vaivaamme itseämme, omaa sieluamme rääkkäämme luvattomalla
murheella. Meidän ei tarvitse eikä meillä ole lupakaan omaa oikeuttamme
etsiä, jos on kerran elävä Jumala, vanhurskas ja oikea, jonka asialla
on oltu vilpittömästä mielestä köyhien sielujen pelastukseksi", puhui
Malmberg yhä samalla painolla kuin havahtuen jostain erehdyksestä,
jossa oli oltu ja johon ei enää saatu eksyä.
"On se niinkin, vaan on toisinkin", puuttui Lagus puheeseen. "Minä olen
asiaa monelta puolen punninnut, vaivannut sieluani ja taasen heittänyt
kaikki Herran asiaksi ja Herran vastattavaksi. Se toinen puoli on tämä:
saavat meidät sakoitetuiksi ja viralta poispannuiksi ja tuomituiksi,
niin on kääntymättömäin ihmisten mielestä samalla koko usko ja oppi
ja liike tuomittu. Kun puolustamme itseämme, on samalla Herran asia
myöskin puolustettavana. Ja siinä on vielä yksi kohta, tarkka paikka,
joka Paavon ainakin pitäisi huomata, vanhan kristityn, nimittäin tämä;
myönnät kaikki, seisot uhmaten maailmaa vastaan, sanot: antaa tulla
vain, me olemme marttyyreja, Kristuksen asia on meidän. Minä luulen,
ystävät, että perkele pujahtaa peliin ja sekoittaa sorretun tyyneen
alistuvaisuuteen tekonöyryyttä ja uhmaan ylpeyttä. Ei — ollaan me
ihmisiä, syntisiä, erehtyviä, pidetään kiinni omasta oikeudesta niin
kauan kun se on Herran oikeutta myöskin, ja laki on sitä tukemassa." Se
tuntui niin oikealta ja vakuuttavalta, mitä Lagus oli puhunut, ettei
kukaan puhunut mitään pitkään aikaan.
"Siinä sitä ollaan. Sinä ajat meitä aina lakikirjoihin ja pykäliin ja
plakaatteihin", sanoi Malmberg nauraen.
"Niissä täytyy elää ja olla niin kauan, kun kuulutaan kirkkoon ja
yhteiskuntaan ja muuhun järjestettyyn, maalliseen elämään. Ne ovat
hyviä kaikki omalla paikallaan, kun on vain niillä oikea käyttäjä eikä
väärä, jumalaton, joka niitä käyttää Jumalan työn tukahuttamiseksi."
"Kuule, Hemming! Mitä sinä siellä aiot sanoa?" kysyi Malmberg yhtäkkiä
Laguksen apulaiselta.
"En mitään", vastasi Hemming. "Minä seison veli Laguksen selän takana,
kuuntelen, kumarran ja käyn sitten ulos, kun käsketään."
"Ja annat meidän muiden seisoa tulessa ja hoitaa asian", nauroi
Malmberg.
"Täällä on kirje Hedbergiltä", sanoi Lagus kurkoittaen pöydän yli.
"Sain sen joku päivä sitten. Se mies sotii etelässä, minkä me täällä
pohjassa. Muistathan Hedbergiä?"
"Muistan, muistan", vastasi Malmberg päätään nyökäyttäen. Ja Lagus
alkoi lukea Hedbergin pitkää kirjettä väliin pysähtyen ja katsahtaen
merkitsevästi Malmbergiin ja kääntäen tärkeimmät paikat Paavolle.
"Kaipaa, ikävöi, etsii varmuutta uskossaan ja asiassaan, niinkuin
silloinkin täällä käydessään. Niinkuin olisi vielä ulkona, oven takana,
eikä sisällä Herran talossa, vaikka on jo vanha parannuksentekijä",
sanoi Lagus pidellen kirjettä kädessään.
"Suuttuu huonoon ruokaan. Aina vain herkkuja mahamäärältä, piirakoita
ja pannurieskaa", kuului Paavo sanovan.
"Niinkuin sillä olisi ollut joku salainen epäilys silloinkin, viimeksi
tavattaessa. Niinkuin ei se olisikaan uskoa eikä siinä olisikaan
varmuutta, missä syntinen makaa joka päivä avuttomana Heran edessä.
Siihen se aina loppui sen puhe, että pitää olla rauhat ja riemut ja
vahva pohja jalkain alla", jatkoi Lagus.
"Sitä ne harjaantumattomat", sanoi Paavo kiireesti. "Herran tavaroille
vain suin päin, kaulaa myöten, sylikaupalla vain kaikkea hyvää joka
päivä. Vaan kun on lahjat saatu, niin ei antajasta enää mitään."
"Anna Paavon vastata kirjeeseen, niin saa kuulla, mikä ja millainen on
tie taivaaseen syntisellä!" kehoitti Malmberg.
"Aivan niin. Paavo saa sanoa — minä kirjoitan", sanoi Lagus ihastuneena.
"Vaan jos sotken ja panen pilalle, niinkuin ennenkin", nauroi Paavo.
"No, Paavo, alahan!" kuului Lagus kehoittavan istuen kynä kädessä
pöytää vasten kumartuneena.
"Kaikki vanhurskaiksi tehdyt sielut", alkoi Paavo harvakseen, silmät
kiinni puristettuina, "ovat totisen kääntymyksen kautta elämän tielle
tulleet. Vaan kun ovat joutuneet vanhurskauttamisen paikoille ja
ensimäisen kerran syntinsä anteeksi saaneet, niin siinä tulee tien
haara eteen. Toiset lähtevät silloin toista tietä, toiset toista.
Petolliset kristityt lähtevät elämän vanhurskauden tielle. Kun on
lasten leipä loppunut ja ensimäiset kihlauksen päivät päättyneet,
niin ne omistavat uskon itselleen väärällä tavalla ja siinä väärin
ymmärtävät pyhän raamatun, joka puhuu siitä, miten on syntisen uskosta
eläminen. Nämä ovat sitten heidän tuntomerkkinsä: harjoittavat
kiivaasti jumalisuutta niinkuin kihlauksen päivinäkin, vaan ilman
Kristusta, ilman kilvoitusta ja Kristuksen sisällistä tuntemista, ja
tekevät itsellensä Kristuksen jälellä olevista armon liikutuksista.
Vaan oikeat kristityt eivät lähde tietämätöntä tietä kulkemaan. Kun
on niiltä lasten leipä pois otettu; niin ne kaipaavat, murehtivat
ja ikävöivät: missä olet johdattajani — eivätkä uskalla askeltakaan
pyhityksen tietä kulkea, ennenkun Herra katsoo armossa heidän
puoleensa. Tulkoon sitten suurempi tai pienempi tunto heidän osakseen
Herran katseesta, niin he ovat tyytyväisiä ja alistuvat Herran pyhän
tahdon alle pitäen itseään mahdottomina kaitaa tietä kulkemaan.
Eivät ne siinä ole epäuskoisia silloinkaan, kun Herra viipyy, vaan
kärsivällisinä odottavat, kunnes taasen armahtajansa löytävät.
Vanhurskaaksi tekemisessä tulevat toiset läksyt syntiselle. Kaikki armo
pannaan siinä kilvoituksen alla saatavaksi, ei ansaittavaksi mitään,
vaan vapaan, järjellisen ihmisen velvollisuudeksi, jos hän muutoin
tahtoo uskossa kasvaa eikä tietämättömän perässä juosta."
"Se on niinkuin Paavo sen sanoo ja niinkuin on koetettu itsekin sanoa
ja opettaa", sanoi Malmberg nousten kävelemään.
"Niinkuin olisi naula upotettu joka sanaan", lisäsi Lagus päätään
kääntämättä ja omasta puolestaan viedä jatkaen kirjettä.
Tultiin päivää ennen käräjäin alkua Kalajoelle neuvottelemaan
yhteisestä asiasta ja puolustuksesta. Durchman oli jo tervahovissa
Roosin luona, kun Paavo ja papit saapuivat.
"Tämä piti taasen tehdä — tämmöinen matka keskellä pahinta pakkasta",
sanoi Malmberg tervehtiessään Roosia, vanhaa ystävää — ensiherätyksen
ystävää Kalajoen ajoilta.
"Tämä piti. Hyvä, että piti. Teitä ei täällä muutoin näkisikään."
"Vaan Paavo ei olisi tullut, ellen minä olisi haastanut tulemaan —
vaikka eihän se mahtanut aivan virallisesti tapahtua. Ukko kun ei
tiennyt mitään koko asiasta."
"Parempi on tulla papin haasteella kuin lautamiesten ja vallesmannien",
nauroi Paavo.
"Laurin jää tulematta tällä kertaa — on lähettänyt valtakirjansa tänne
minulle Torniosta", ilmoitti Roos. Malmbergia tuntui harmittavan
Laurinin poisjääminen, "Laurinin täällä olla pitäisi", sanoi hän
päivitellen ja kävellen edestakaisin lattialla. "Me muut olemme
tuppisuita. Se mies raskii jotain sanoa ja tarttua aina väliin
lujin käsin ahdistajiinsa, niin etteivät saa nahkaa ilmaiseksi
parkittavakseen."
"Siinä taisi olla kiivautta liiaksikin. Ärsytti suotta", sanoi Lagus.
"Niin — vaan se tuntui niin hyvältä syntisestä, pahasta, ilkeästä
sydämestä. Saakoot vain samalla mitalla, millä itsekin mittaavat!"
"Ei, hyvä veli, — ei meidän sovi käyttää lihan käsivartta aseenamme.
Parasta on pysyä tyynenä kristityn ja Kristuksen opetuslapsen
kaikkialla. Ja sitten on vielä muistettava elämän Herran omia sanoja:
'Kun he teitä vetävät tuomioistuimen eteen, niin älkää huolehtiko
siitä, mitä teidän sanoman pitää, sillä pyhä henki puhuu teidän
puolestanne'."
"Kyllä minulta ainakin tahtoi tyyneys loppua ja palasiksi pirstoutua
kaunis kristillisyyteni silloin, kun ne valehtelivat ja vääristelivät
sanojani, se Karjalan Lauri ja muut", puhui Durchman. "Lienen sanonut
joskus jotain Lohtajan rovastista — eikähän se mikään salaisuus
olekaan, että ukko Elfving kiroilee — samoin kuin Alavieskan
vaalipapeistakin. Nehän olivat toiset suruttomia, Österblad yksin
herännyt mies, ja totta kai sen tohtii sanoa, mikä on oikeaa ja totta.
Vaan mitä lienen sanonut ja puhunut, sen olen puhunut yksityisesti."
"Se se enimmän harmittaakin, että ne vetävät esille juoruja,
kulkupuheita, asiaan kuulumattomia, jotka ovat ulkopuolella syytöstä,
ja niitä varten sitten kokoovat todistajia kaiken karvaisia, renkejä
talleista, juomareita krouveista, lukutaidottomia, ruunankummeja —
arvostelemaan omia opettajiaan", jatkoi Malmberg kiihkeänä.
"Jätetään nämä — näistä saadaan puhua huomenna aivan liian paljon
— puhutaan paremmista asioista! Puhukaa, kertokaa te, Malmberg ja
Durchman, mitä te siellä etelässä teette! Herääkö siellä ketään vai
kuorsataanko puukkojunkkarien maassa vanhaa vuosisatojen unta?"
keskeytti Lagus puhelun päivänkysymyksestä.
"Herää — niitä herää nyt joka paikassa. Nyt on sellainen aika, ettei
auta mikään — niiden täytyy herätä. Palaavat kirkosta, niin ääneensä
itkevät. Kiroilevat ja vannovat ja tasajalkaa hyppivät kiukuissaan
aikansa, niin jo tulevat muutaman päivän päästä Kauppilan seuratupaan
ja istuvat sanan alla lakioina kuin lampaat. Durchman kytkee pahimpia
puukkojunkkaria Ylihärmässä, minä Lapuan häjyjä, minkä jaksan."
"Se on toisenlainen Suu-Pohjan mies kuin nämä täällä — rehellinen
synnissä ja kaikessa pahassa ja sitten taas yhtä rehellinen
hyvässäkin", puuttui Durchman puheeseen. "Sen ovat puukonhaavat aina
edessä eivätkä milloinkaan takana. Tekee, mitä tekee, peittelemättä,
lyö, puukoittaa ja jättää siihen sidottavaksi juoksematta ja
pakenematta. Pitää olla miehen mies kaikessa, vastata omista teoistaan
itse, ja kantaa kahleensa miehen mielellä. Kun se sellainen sitten
herää, ja Herra voittaa sen puolelleen, niin se on heti molemmilla
jaloillaan elämän tiellä, ei kuuhaile eikä katsele oikealle eikä
vasemmalle. Ja saat panna sen koetuksiin ja kiusauksiin mihin tahansa,
niin kestää, pitää mielensä ja paikkansa heilahtamatta."
"Näistä kun on molemmista jo ennättänyt tulla sellaisia eteläisiä,
etteivät muut enää mitään niiden mielestä kuin ne siellä. Niiden ovat
kaikki pahat teotkin hyviä töitä näiden mielestä", nauroi Paavo. "Jo
minä niiden eteläisten ylistystä olen kuullut."
"Jaa — jaa — niin — niin. — Siinä on perää. — Sellaisia ne olivat
vöyriläisetkin ennen, suoria ja rehellisiä kaikessa. Nämä täällä
vahtivat nurkan takana ja lyövät takaa päin", jatkoi Lagus, jota oli
huvittanut etelä-pohjalaisten ylistäminen.
"Sieltä vain eivät sellaisia todistajia saisi vallesmannit pappeja
vastaan, kuin ovat täältä saaneet", vakuutti Durchman.
Iltapäivällä alkoi kansaa virrata tervahoviin, körttipukuista,
koirannahkalakkista. Ennen pitkää oli pirtti täynnä väkeä, syytettyjä
talonpoikia Nivalaa myöten ja niiden ystäviä. Ajoivat rauhallisina,
käänsivät, asettelivat hevosiaan, tervehtivät toisiaan vakavina,
äänettöminä, niinkuin olisivat tulleet omaan juhlaansa ainakin ja
niinkuin niille olisi tämä ilta seuroineen ja puheineen ollut pääasia.
"Ovat tulleet oikein joukolla — olisi vain pitänyt olla suurempi pirtti
tänä iltana", sanoi Roos, talon isäntä, ja tarkkasi ikkunasta pihalle.
"Käy käskemässä tuomari mukaan ja Lohtajan rovasti — pannaan puhumaan —
ja viskaali ja nimismies!" kehoitti Durchman leikillään isäntää.
"Nimismies tulee pian käskemättäkin. Kuuluu uhanneen hajoittaa
kokouksen, jos uskalletaan vielä, niinkuin viimeksi uskallettiin",
vastasi Roos.
"Olisi tainnut olla parempi jättää nämä seurat sentään pitämättä",
sanoi Lagus vakavana.
"Ei mitenkään — ei vaikka Siperiaan vievät. Vainon aikana tarvitsee
kansa kehoitusta, ja kun on Paavokin täällä", kiivaili Roos.
"Niin — ja jos tulee ja hajoittaa kokouksen, niin on sekin nähty — saa
sekin teko jäädä historiaan — kristillisen kirkon historiaan", lisäsi
Durchman ivallisesti.
"Siihen pitää sittenkin päästä, että tekee aina sen, minkä tietää
tunnossaan oikeaksi. Meidän täytyy tänä iltana näiden seurojen ja
sananharjoituksen kautta panna vastalause vääriä pykäliä ja plakaatteja
vastaan. Olkoon tämä nyt vastalauseena! Veisatkoot nyt niin, että
kuuluu yli Kalajan kirkonkylän tuomariin ja pappilaan asti."
Ja Malmberg käveli ja seisahteli ja pyörähteli lattialla.
Kuului voimakasta veisuuta pihan yli pirtistä, jonka ovi näkyi
avautuvan ja taas sulkeutuvan uusista menijöistä. Niinkuin olisivat
kuulleet Malmbergin puheen ja kehoituksen tai olleet itse samaa mieltä
ja samasta mielestä veisanneet. Niinkuin kokoaisivat yhteisesti
voimia ja rohkeutta ja kärsivällisyyttä huomista päivää varten ja
puristaisivat mielestään kaiken pelon virsiinsä.
Silloin ajoi joku pihalle. Aisakello kilahti vielä jonkun kerran,
hevonen heitteli höyryissään kaulaansa, ja reestä vierähti eteisen
eteen herrasmies paperikäärö kädessä.
"Se on Sandman — se on nyt täällä — nimismies — siinä, missä siitä
vasta puhuttiin", sanoi Roos hätäisenä ja kiiruhti vastaanottamaan
eteiseen.
"Tulin virka-asioissa", kuului nimismies puhuvan vapisevin äänin
eteisessä. "Te ette saa pitää kokouksianne täällä käräjäin aikana eikä
muulloinkaan. Tahdon ilmoittaa esivallan nimessä, että on lainvastaista
tämä tällainen — että kansan pitää poistua ja hajota. Ja on sitäpaitsi
röyhkeää tehdä sitä — harjoittaa sitä, mistä on huomenna syytteessä."
Sanoi ja poistui ja ajoi täyttä karkua kylälle päin turkkeihinsa
uponneena, paperikäärö samalla lailla kädessä.
"Teki kuin tekikin, mitä aikoi. — En olisi uskonut, että teki, että
uskalsi", sanoi Roos hämillään palattuaan kamariin.
"Teki — vaan pitääkö sitä totella? — Kumpaa pitää totella, Jumalaako
vai vallesmannia? Mennä nyt käskemään kansaa pois pirtistä Jumalan
sanan ympäriltä!" kiivaili Durchman.
"Paavo, sanokaa te, mitä nyt tehdään, mikä tässä on oikeaa, mikä
väärää!" kehoitti Malmberg.
"Lagus sanokoon!" vastasi Paavo,
"Paavo sanoo vain!" kuului Laguksen hiljainen, surullinen ääni.
"Kielsivät aikanaan seurain pidon Savossa, niin toteltiin, pysyttiin
alallaan ja odotettiin parempia aikoja. Karjalassa tottelivat samalla
lailla eikä siitä ole sielläpäin vahinkoa tullut. Vaan tehkää, minkä
itse paraiten hyväksi näette!"
"Minä olen samaa mieltä kuin Paavokin. Minä pelkään, että jos me nyt
vastustamme ja jatkamme, niin muuttuu kuuliaisuus Herraa kohtaan
röyhkeydeksi esivallan edessä, jolla on miekkansa väkevämmältä. Ja on
sekin, että pitää opetella nöyrtymään ihmisten edessä, niin osaa sitten
olla nöyrä Herran edessä."
"Saat sinä mennä pirttiin ilmoittamaan kansalle vallesmannin käskyn",
sanoi Durchman katkerana Lagukselle.
"Menen kyllä", vastasi Lagus ja käveli kiivaasti pirttiin päin.
"Vaan puhukin ensin Jumalan sanaa!" huusi Roos perään porstuasta.
Hetken perästä alkoi seuraväkeä solua ulos oven täydeltä. Ei kuulunut
mitään syytöksiä eikä uhkauksia joukosta eikä isoäänistä puhetta. Ei
näkynyt mitään kiihkoa kenenkään kasvoissa eikä riuhtovaa uhmailua
liikkeissä. Ne kävelivät, astelivat hiljalleen hevostensa luo,
sytyttelivät piippujaan pihamaalla, tarinoivat muista asioista,
tunnustelivat ilmaa yöksi ja huomiseksi päiväksi. Oli kuin olisivat
saaneet työnsä suoritettua ja tekonsa tehtyä sisällä pirtissä ilman
pappien apua, niinkuin seurat olisivat jo pidetyt ja rukouksella
päätetyt.
"Näettekö tuota kansaa, miten se on rauhallista, aivan kuin ei asia
sitä liikuttaisi ollenkaan?" kysyi Malmberg toisilta silmäillen ulos
ikkunasta.
"Siksi se kestää. Sillä se voittaa ja puolensa pitää. Meidän on siitä
oppiminen", sanoi Lagus, jonka mieli tuntui liikutetulta. "Ajattelin
pirttiin astuessani, kun kuulin niiden väkevää veisuuta, että noiden
virsien kaiku kantau läpi aikojen."
Käräjäpäivän aamuna näkyi kansaa liikkeellä teillä ja kujilla ja
pihamailla. Sitä kuohui käräjätalon ympärillä mustanaan, heränneitä ja
suruttomia, enimmän heränneitä, jotka seisoskelivat totisina omissa
ryhmissään, aran näköisinä ja puoliääneen puhellen. Joku herrasmies
kulki pihan poikki, milloin pyrkien sisälle käräjätaloon, milloin
talosta poispäin, ivallinen, säälivä hymy huulilla.
"Siellä ovat nyt molemmat körtit", kuului jostain joukosta taampana
pilkallisella äänellä.
"Kerettiläisten tuomiopäivä tuntuu olevan likempänä kuin muiden", sanoi
toinen.
"Niiden on pääprofeettakin täällä Savosta asti. Kuuluvat sitä
palvelevan ja jumalanansa kumartavan. Vaan huonosti oli käynyt eilen
illalla palvelemisen tervahovilla. Oli täytynyt kesken lopettaa —
vallesmanni oli pannut pakon semmoisen, että oli täytynyt", tiesi joku
kertoa.
"Eivät ne olleet vielä alkuunkaan päässeet, kun oli Vieskan pappi
tullut ovelle ja siitä käskenyt kansaa hajoamaan. Täällä ovatkin
körttipapit hallintoaan pitäneet, vaan nyt on vallesmannein vuoro",
täydensi taasen joku kolmas toisten tietoja.
Herroja ajoi pihalle useampia hevoskuormia kenossa selin,
turkinkaulukset pystyssä, tuomari itse ja Erik Berg, maaviskaali,
ensimäisessä, nimismies Sandman ja käräjäkirjuri toisessa ja Lohtajan
rovasti yksin kolmannessa reessä. Syntyi hälinää ja puheen sohinaa ja
liikettä pihalla, mentiin hevosten ja kuskien luo ja tarkasteltiin
rekiä, valjaita ja karhunnahkoja. Heränneet seisoivat edempänä
samoissa, koskemattomissa joukoissaan äänettöminä, kääntyivät joskus
jotain katsomaan ja sytyttelivät piippujaan kontettuneilla käsillään.
Vaan samassa tulivat verkalleen astuen Paavo ja papit ja Roos,
tervahovin hoitaja, nousivat törmää ylös ja kulkivat suoraan sakeinta
joukkoa kohti. Kävi kuhaus läpi vakavan joukon ja lyhytaikainen
aaltoileminen päiden päällä, ja kuului kirpeitä narahduksia jalkain
liikkeistä lumella. Sitten oli taasen hiljaista ja odottavaa kuin
kirkossa ennen saarnan alkua.
"Minne menemmekin, on Herra mukana ja miten käynee, on Herran tahto
tapahtumassa", lausui Lagus sointuvalla, kauniilla äänellään, niin että
kaikki kuulivat, joille se oli tarkoitettukin.
Niinkuin olisi sanonut sen omille lapsilleen, niinkuin olisi niitä
ollut saattelemassa pitkälle matkalle, jolta, tiesi milloin, palaavat.
"Asialliset sisään!" kuului käräjätalon rappusilta jonkun ääni,
soinnuton, käheä, virallinen.
Alettiin kulkea ovea kohti, astua hiljalleen eteenpäin kuin
hautajaissaatossa, Paavo ja papit edellä, työnnyttiin ovesta sisään,
hajaannuttiin, siirryttiin oviseinälle, asetuttiin asentoihin,
hiljennyttiin ja seisottiin jännittyneinä koirannahkalakit leukaa
vastassa.
Pöydän takana perällä istui tuomari, nuori mies, viiksiään väännellen,
ja pöydän päässä pöhöttynyt, unisen näköinen kirjuri, joka käänteli
papereitaan, mulkoili silmiään ja katseli vihaisesti ovelle päin, mistä
aina vain näkyi tulevan uusia körttejä ja uusia koirannahkalakkeja
sisään. Vaan kamarin ovella seisoivat Erik Berg, maaviskaali, ja
nimismies Niilo Sandman, paperikäärö kummallakin kädessä, ja tuolilla
niiden takana istui Lohtajan rovasti Elfving, korkean konsistoorin
asiamies.
Oli vihdoin hiljaista sisällä käräjätuvassa, juhlallista, jännitettyä.
Papit seisoivat vasemmalla, kamarin puolella, kansan edessä,
Malmberg kuin upseeri suorana, Lagus hartaan, lempeän näköisenä kuin
aikoisi ruveta seurapuhetta pitämään, Paavo siinä vieressä pitkänä,
kumarahartiaisena, harmaat hapset valuen olkapäille, ja Jaakko Hemming
Laguksen takana, nuori, ujo apulainen.
"Ovatko asialliset kaikki paikalla?" kuului tuomari kysyvän hetken
päästä.
Kun ei kuulunut mitään vastausta, uudisti hän hetken päästä
kysymyksensä sitä täydentäen:
"Ovatko syytteen alaiset papit saapuvilla?"
"Pastori Laurin on estetty saapumasta paikalle, vaan tässä on
valtakirja, jonka hän on minulle lähettänyt", sanoi Roos ja asetti
paperin pöydälle tuomarin eteen.
"Entä Paavo Ruotsalainen, talollinen Nilsiän pitäjästä — onko hän
paikalla?"
Paavo kumarsi kankeasti merkiksi läsnäolostaan ja sanoi jotain
puoliääneen.
"Näkyy olevan", huomautti nimismies, kun tuomari jäi hetkeksi katsomaan
Paavoa ja väkijoukkoa.
"Täällä on papinkirja", lisäsi nimismies samassa ja ojensi tuomarille.
Kirjoitettiin, järjestettiin papereita pöydällä, merkittiin
pöytäkirjaan, haettiin taasen jotain paperia, joka tuntui olevan
kateissa, puhuttiin kuiskuttamalla ruotsiksi ja alettiin uudelleen
siirrellä papereita ja asiakirjoja. Sitten alkoi tuomari lukea viime
istunnon pöytäkirjaa, väliin silmäillen pappeja, milloin olivat pappeja
koskevat kohdat luettavina, ja lukien selvemmin ja harvemmin, mutta
muulloin supattamalla ja kiirehtien.
"Mitä on yleisellä syyttäjällä asiassa esiintuotavana?" kysyi tuomari
Bergiltä, kun lukeminen oli loppunut, ja heittäytyi puoleksi pitkälleen
selkänojaa vastaan.
Syntyi jännitystä, ja kaikkein katseet kääntyivät kamarin ovelle, missä
Berg näkyi hätäisenä haeskelevan papereitaan.
"Paitsi sitä, että pyydän uudistaa kaiken sen, mitä jo aikaisemmin
olen asiassa esiintuonut syytettyjä pappeja vastaan lainvastaisten
hartauskokousten pitämisestä ja laittomasta, vahingollisesta varojen
keräämisestä erinäisiä tarkoituksia varten sekä syytteeseen pantuja
talonpoikia vastaan laittomiin hartauskokouksiin osaaottamisesta,
saan minä tässä istunnossa saman, tammikuun 12 p:nä 1726 päivätyn,
kuninkaallisen plakaatin sekä toukokuun 2 p:nä 1756 päivätyn,
kuninkaallisen kirjeen nojalla vaatia edesvastuuta talolliselle Paavo
Ruotsalaiselle Nilsiän pitäjästä Kuopion lääniä, koska mainittu
Ruotsalainen on useita eri kertoja ja eri paikoissa ottanut osaa näihin
lainvastaisiin kokouksiin, niissä lukenut ja laulanut, vieläpä niitä
joskus johtanut ja niissä puheita pitänyt. Pidätän muutoin istunnon
aikana ja asian käsittelyn ohella itselleni oikeuden erinäisten
muistutusten ja huomautuksien tekemiseen sekä tämän syytöksen
seikkaperäiseen täydentämiseen."
"Mitä kokouksia yleinen syyttäjä tarkoittaa? Tahtooko yleinen syyttäjä
ilmoittaa paikasta ja ajasta, missä ja milloin syytetty Ruotsalainen on
ollut mukana johtamassa ja puhumassa?" kysyi tuomari.
"Eri paikoissa ja eri pitäjissä eri aikoina, vaan viimeksi Niemellä
Nivalan yläpäässä, Matti Niemen talossa — joulun pyhinä. Itse tietänee
ja todistajain lausunnoista selvinnee tarkemmin päivän määrä", vastasi
Berg.
"Mitä on talollisella Ruotsalaisella tähän sanottavana?" kysyi tuomari,
ja hänen äänensä muuttui töykeäksi, kopean viralliseksi.
"On sitä, että siellä on oltu Niemellä, niinkuin muuallakin — on luettu
ja laulettu ja puhuttu. Tämä isäntä on jakanut maallisia hyvyyksiään
minulle, niin on minun pitänyt antaa hengellisiä", vastasi Paavo
suoristaen kumaraa, rauennutta vartaloaan.
"Pyytäisin, että syytetyltä kysytään, onko hän näitä kokouksia varten
ollut täälläpäin kulkemassa vai muutoinko vain niitä on pidetty muitten
asiain ohella", sanoi Berg.
"Näitä kokouksia vartenko talollinen Ruotsalainen on ollut liikkeellä
täälläpäin — Niemellä Nivalassa ja muualla?" kysyi tuomari.
"Näitä — vaan näitä on pidetty yhdessä pappein kanssa, jotka ovat
kansalle paimeniksi pantu — laumaa ruokkimaan eikä vain keritsemään ja
kappoja kantamaan. Malmbergin kanssa, Lapuan papin, on oltu vanhoja
tuttavia, niin on ollut yhteisiä asioita, joita ei sitten voi vieraille
ihmisille kertoa eikä selvittää."
"Entä — mitä on syytetyillä pappismiehillä Jonas Laguksella, Frans
Oskar Durchmanilla, Niilo Kustaa Malmbergilla, Lauri Herman Laurinilla
ja Jaakko Hemmingillä sanottavana?" kysyi tuomari.
"Pyytäisin päämieheni puolesta jättää tämän kirjallisen selityksen
korkea-arvoisalle kihlakunnanoikeudelle", sanoi Roos ja käveli
papereineen pöydän luo.
"Jassoo — jaa — niin — hän ei olekaan itse täällä — tämä kai olisi
luettava", puheli tuomari ja alkoi mumisten lukea asiakirjaa. — — —
"Yhtä järjetöntä ja vastoin voimassa olevia asetuksia kuin on
se, että yksityisen kodin isäntä 200 taalerin sakon uhalla olisi
kielletty kutsumasta luoksensa ystäviä juomaan kupin kahvia eli
teetä sekä kuulemaan hyväksytyn uskonnollisen kirjailijan selityksiä
seuraavan sunnuntain tekstiin tai että muutamat ystävät saman sakon
uhalla olisivat kielletyt valmistautumasta pyhän ehtoollisen oikeaa
nauttimista varten viettämällä yhteistä hartaushetkeä ja yhdessä
veisaamalla samaan aikaan kuin suuret ihmisjoukot ilman mitään
muistutusta pitävät omia seurojaan ja kokouksiaan Venuksen ja Bakkuksen
kunniaksi ravintoloissa ja yksityisten kodeissa laulaen ja laseja
tyhjentäen — yhtä paljon järkeä vailla on syyttäjän hanke oikeuteen
haastaa seurakunnissa toimivia pappeja vastaamaan luvattomista
kokouksista hartausharjoituksien yhteydessä ja koettaa heihin
sovelluttaa rangaistusmääräyksiä, jotka selvästi tarkoittavat muiden
henkilöiden estämistä opettajantoimeen sekaantumasta."
Tuomari oli toisinaan punastunut ja purrut huuliaan asiakirjaa
lukiessaan, ja Berg tuijottanut äkäisenä Roosiin ja pappeihin.
"Onko muilla syytetyistä herroista jotain sanomista?" kysyttiin
kuivasti, kylmän virallisesti, puoleksi halveksivasti.
"Niinkuin edellisten istuntojen pöytäkirjoista selviää, on maaviskaali
Berg syyttänyt minua väärästä opista tahtomatta todistaa syytöksensä
todenperäisyyttä. Pyydän, että syyttäjä tällä kertaa hankkii
todisteet, joita luulee itsellään olevan. Muutoin yhdyn minä omasta
puolestani siihen lausuntoon, jonka pastori Laurin on jättänyt
kihlakunnanoikeudelle", sanoi Malmberg.
"Minä pyydän myöskin yhtyä pastori Laurinin lausuntoon", huomautti
Lagus.
"Samoin minä", kuului Durchmanin kaunis, sointuva ääni.
"Ja minä", lisäsi Hemming Laguksen selän takaa.
"Sen johdosta, mitä pastori Malmberg on täällä esiintuonut", alkoi
Berg, "saan minä puolestani ilmoittaa, että pastori on pitänyt
luvattomia kokouksia hartauden harjoittamista varten ja niissä
saarnaamisella ja lukemisella koettanut houkutella ihmisiä väärään
ja nurjaan käsitykseen oikeasta evankelisesta opista sekä muihin
eksyttäviin luuloihin uskonnosta, ja pidätän minä itselleni jutun
lopussa oikeuden saada tässä suhteessa esiin tuoda kanteet, joihin
tutkimus on antanut aihetta. Samalla pyydän näyttää toteen, että
pastori Durchman on ottanut vastaan — pakanain valistamiseksi, niinkuin
herrat ovat suvainneet ilmoittaa — holhouksen alaisen, alaikäisen tytön
tavaroita, silkkihuiveja ja muita, ja anoa, että nämä tavarat aikanaan
takavarikoidaan. Lisäksi on minulla tilaisuus toteennäyttää, miten
perheissä pitkin Kalajoen vartta on syntynyt tämän kiihkoisan opin
aikana eripuraisuuksia ja riitoja."
"Kutsutaan sisälle todistajat!" kuului tuomarin ääni. Sisälle alkoi
virrata väkeä kaikenlaista, nuorta ja vanhaa. Tulivat tuuppien,
töyttien toisiaan ja toivat uutta, raikasta ilmaa tullessaan kuumaksi
käyneeseen käräjätupaan.
"Tänne näin — likemmä pöytää — kaksi sormea kirjan päälle — pankaa
kaksi sormea!" hoki tuomari.
Kuului ensin joukko nimejä eri äänillä lausuttuina, korvia vihlovaa
yhteisääntä, mistä joskus eroittautui tuomarin ylönkatseellinen ääni
hänen valankaavaa lukiessaan.
Toinen toisensa perästä astui esille todistamaan, mitä tiesi ja mitä
arveli uudesta uskosta ja opista, poistuen taasen hikisenä, punaisena
porstuaan.
"Lukkari E. Rivander Sievistä — mitä te tähän asiaan tiedätte?" kysyi
tuomari viimeksi tulleelta taas saman kysymyksen samalla, väsyneellä
äänenpainolla.
"Minä en muuta", alkoi Rivander, "kuin sitä, että ne juoksevat
vieraissa kirkoissa ja kehuvat tätä Ruotsalaista ja niitä omia
pappejaan, jotka ovat heidän mielestään oikeita hengellisiä pappeja,
kun muut ovat muka kuolleita pölkkyjä."
"Ehkä todistaja tietää jotain siitä niiden perhe-elämästä, miten ovat
riitaantuneet keskenään miehet ja vaimot."
"Siitä myöskin", jatkoi Rivander todistustaan kuin tilauksesta.
"On sellainen hälinä ja sota nyt kylissä ja pitäjissä, ettei ennen
milloinkaan, toiset kun ovat vanhan kirkon ja Luteeruksen oppia, toiset
tätä uutta, jossa pitää olla uudet vaatteet ja uudet laulut ja uudet
opettajat ja papit."
"Pyydän huomauttaa lukkari Rivanderin todistuksen johdosta, että
tällaista sotaa on aina ollut ja aina tulee olemaan siellä, minne
elävä kristillisyys pääsee tunkeutumaan. Tässä merkityksessä juuri
sanoo Kristus tulleensa miekkaa tuomaan maan päälle eikä rauhaa.
Jumalan armo ei anna syntisen elää entiseen jumalattomaan tapaan, vaan
syntisen täytyy ruveta varomaan syntitilaisuuksia. Tästä suuttuvat
ne, joihin sana ei ole päässyt koskemaan, ja luulevat heränneiden
heitä halveksivan, vaikka tätä halveksumista ei ole muualla kuin
kääntymättömien omissa luuloissa ja mielikuvituksissa", puolusti
Malmberg itseään ja muita.
Väitettiin vielä ja syytettiin ja puolustettiin ja selitettiin,
takerruttiin vähäpätöisiin juttuihin, juorupuheisiin, joita oli ollut
liikkeellä, ja etsittiin heikkoja kohtia toistensa puheissa.
"Onko konsistoorin asiamiehellä tällä kertaa mitään sanottavaa?" kysyi
tuomari kohteliaasti rovasti Elfvingiltä, joka oli kaiken aikaa istunut
kamarin puolella oven kohdalla.
"Ei muuta mitään kuin sitä, mitä olen jo edellisten istuntojen aikana
lausunut. Pyydän sen uudistaa ja jättää asian muuten korkea-arvoisan
kihlakunnanoikeuden ratkaistavaksi", sanoi Elfving seisten käräjätuvan
puolella kynnystä.
Kun Paavo kuuli, että yleinen syyttäjä pyysi lykkäystä lisätodistuksien
hankkimista varten, tuli hän levottoman näköiseksi.
"Minä, vanha mies", sanoi hän ja kumarsi tuomariin päin, "saanen muiden
kautta toimittaa asiani, jos sen toimittamista ja tutkimista vielä
tarvitaan. Minulla on pitkä matka —"
"Tämä on rikosasia — tässä eivät asiamiehet kelpaa", keskeytti Berg
töykeästi ja vetäytyi samassa kamariin.
"Aina vain yhtä ja samaa — samaa näytelmää ja kometiiaa
iankaikkisesti", puheli Durchman harmissaan, kun tultiin käräjätuvasta.
"Lykkäystä ja lisätodistuksia — venytystä ja viivytystä ja kiusantekoa
— uusia juoruja kyliltä ja kujilta. Milloin tämä sitten loppuu?"
"Annetaan niiden vastedes vangita. Paavo! — Kuule! — pääset ruunun
kyydillä, jos tahdot — tulevalla kerralla", leikitteli Malmberg ja
taputti Paavoa olkapäille.
"Tässä onkin jo vankipuku valmiina, ettei muuta kuin vanteet päälle
— mustat viivat selkään ja raudat jalkoihin", sanoi Paavo nauraen ja
aukoi takkiaan, lyhyttä körttiröijyä.
Istuttiin Roosin luona illalla, muisteltiin, mitä oli kuultu ja
todistettu ja sanottu käräjätuvassa, mitä Berg, maaviskaali, ja
Rivander, Sievin lukkari ja muut.
"Olivat rauhallisempia nyt kuin ennen — Elfving ainakin", sanoi
Durchman.
"Olivat — kun ei ollut Laurinia täällä niitä ärsyttämässä", huomautti
Lagus.
"Minulta vain tahtoi rauha ja kärsivällisyys kesken loppua", puuttui
Malmberg puheeseen. "Mies syyttää väärästä opista — uudistaa
syytöksensä röyhkeästi eikä aiokaan toteennäyttää.
"Ja oikeus sitten — —. Täällä on pitkin aikaa — käräjäaikaa — nyt ja
ennen saatu nähdä pelkkää puolueellisuutta."
"Se on vain hyvä, että lykkäävät ja jatkavat ja venyttävät. Teitä
täällä Kalajoella ei enää muuten näkisikään — vanhoja ystäviä. Kunhan
saavat edes nähdä entisiä opettajiaan, jos ei kuulla. — Tässä ovat
lasit — täyttäkää — pankaa sekaan!" puheli Roos ja pyöri pöydän edessä,
mille palvelija juuri oli asettanut tarjottimen laseineen ja kannuineen.
"Ja unhoittakaa kaikki ikävät ja mieliharmit ja katkeruudet! Kun on
kahtia kerran kansa — toiset Herran puolella, toiset Herraa vastassa,
niin näissä pitää oltaman ja näitä kärsittämän", jatkoi Durchman.
"Vaan jospa jätetäänkin koskematta ja kajoomatta sinun kannuusi ja
laseihisi tänä iltana."
"Mitä sinä, Lagus — millä tekopyhyydellä sinä aijot sydäntäsi
vahvistaa?" sanoi Paavo lasiansa sekoittaen.
"Sydän vahvistuu armolla, ei ruualla eikä juomalla. Eikö niin, Paavo?"
sanoi Lagus vakavana.
"Minun täytyy — minulla on raihnainen ruumis ja pitkä pitäjä — Savosta
Karjalaan, Karjalasta Kainuuseen, Kainuusta tänne Kalajaan."
"Vielä tästä sivukin — Lapualle asti", jatkoi Malmberg.
"Ja Härmään", lisäsi Durchman.
"Niin — kun on kahden hiippakunnan piispa, vaan pahanaan näkyvät
piispaansa pitävän", sanoi Paavo.
"Hyvänä pitävät, jotka tarvitsevat — tavaransa avaavat, silmän päästään
kaivavat."
"Ja heräävät vielä nekin, jotka pahana pitävät. Meitä on nyt vähän,
vaan meidän on tulevaisuus, meidän — vainottujen."