Hän oli taas, niinkuin monesti ennenkin, jäänyt seisomaan pihalle ja
katsomaan, miten Paavo ajoi alas jäälle ja siitä viittatietä myöten
kirkkoa kohti. Vaan hän oli siihen jo tottunut ja tiesi ja ymmärsi,
että se oli pakko semmoinen, joka pani Paavon liikkeelle, että se oli
Herran asia ja heränneen kansan yhteinen vaatimus, joka kuletti ja piti
yhtämittaa liikkeellä. Sitä hän vain salaa murehti ja siitä usein puhui
sekä muille että Paavolle itselleen, miten kestää kauan vanhan miehen
terveys pitkillä matkoilla, talvipakkasissa, kuumissa seurapirteissä,
huonoissa suojissa saloilla kaukana ja teitten varsilla taipaleilla.
Ja hän koki aina muistuttaa Paavoa lähdön päässä ja varoittaa
varomattomuudesta ja vilustumisesta ja muusta kaikesta, mutta Paavo
nauroi vain ja löi leikiksi. "Aikansa kestää syntinen ruumis. Herra
siitä vastaa, jos on asia kerran Herran asia."
Vaan nyt oli matka pitempi kuin ennen milloinkaan, oli sellainen, joka
kesti kuukausmääriä. Ja päälle päätteeksi oli kylmien säiden aika,
tammikuun parasten pakkasten.
"Eivätkö ne olisi voineet sitä kokoustaan pitää muuna aikana,
keväämpänä sitten, kun päivät pitenevät ja ilmat lämpenevät?" kysyi
Anna Loviisa valitellen.
"En tiedä. Papeilla ovat kinkerinsä ja maistereilla muut lukunsa.
Tottapa ne ovat sen tietäneet. Sinne vain vaativat ja kirjoittavat joka
postissa, Bergh Nurmijärveltä ja ne maisterit sieltä Helsingistä",
selitteli Paavo.
"Kuolet vielä, Paavo, sillä matkalla, vilustut, palellut vielä ja saat
taudin sellaisen, joka tappaa. Helsinkiin asti tällaisessa ilmassa — —!"
"Vielä sen taaksekin. Kun olen kuollut, niin käy ilmoittamassa
rovastille. Sano sille, että nyt on kuollut se väärä profeetta, joka on
koko maata villinnyt!" keskeytti Paavo.
Hän kävi hetken päästä vakavaksi ja jatkoi:
"Rekeen kuolen tai seuratupaan tai tiepuoleen salolle, minne Herra
määrää, kun on kerran tällaista kulkemista tämä elämä. Ja tämän
pitää nyt tällaista olla, tästä en enää pääse toisenlaiseen, vaikka
pyrkisinkin. Herrat alkavat herätä Helsingissä ja niitä pitää päästä
katsomaan ja kuulemaan. Vaan valvoa pitää syntisen, pitää olla öljyä
lampussa, pitää päästä irti sielun siitä, mikä sitoo ja solmiaa tähän
maailmaan."
He olivat istuneet myöhään illalla ennen lähtöä pirtissä kotona
Aholansaarella, Paavo emäntineen ja Liisa ja Liisan mies ja molemmat
nuorimmat tyttäret, Eeva ja Riitta. Kolme vanhinta tytärtä oli jo
poissa kotoa, mikä missäkin, yksi Karjalassa saakka. Oli tuntunut
juhlallisemmalta ja vakavammalta sinä iltana kuin monena muuna. Paavo
oli puhunut kotiväelleen ja lukenut, ja tytöt olivat laulaneet. Oli
jäänyt joskus yhteinen harjoitus kotona pitämättä. Hän oli ollut usein
niin väsynyt matkoilta tultuaan, ettei ollut jaksanut kulkea kamarista
pirttiin, oli maannut vain pitkällään tai lukenut vanhaa raamattuaan
pöydän ääressä paitahihasillaan turkkiliivi yllä. Vaan iltasin aina
ennen matkoille menoa oli hän koonnut väkensä pirttiin, lukenut ja
puhunut. Ja silloin oli tuntunut niin turvalliselta ja rauhalliselta.
Niinkuin hän olisi muuttunut joksikin toiseksi, joksikin pyhemmäksi ja
suuremmaksi, vaan tullut samalla likisemmäksi.
Anna Loviisa seisoi pitkän aikaa pihalla aamuhämärässä, kunnes Paavo
oli häipynyt hevosineen etäisyyteen viittatielle.
Kulettiin, ajettiin, mentiin aina vain eteenpäin tammikuun pakkasessa,
yövyttiin viluisina ja istumisesta väsyneinä ja aamulla aikaisin taas
lähdettiin ratisevalla reslalla ja vanhalla pienellä mustalla, joka oli
monet matkat tehnyt ja monen talon tallissa yönsä viettänyt. Alkumatka
oli vielä tuttua, vaan sitten muuttui kaikki oudoksi, ihmiset, talot,
taipalet ja maisemat ympärillä ja koko näköpiiri taivaanrannalla.
Loppuivat vähitellen vaarat ja selät ja viittatiet selkien halki ja
jatkoksistaan vääntyneet pirtit, harmaat ja tutunomaiset vaarojen
laella, ja ränstyneet mökit lumisine luukkuikkunoineen. Tasaista vain
tie loppumatkalla ja suuria kyliä matkan varrella, kivisiä kirkkoja
ja korkeita, komeita taloja, niinkuin linnoja, ja pitkiä kujateitä ja
lumisia tanhuvia loppumattomiin. He olivat niinkuin kummituksia täällä
etelässä rekineen ja resloineen ja kuluneine lammasnahkaturkkeineen,
körtteineen ja koirankoipikintaineen.
Ei oltu enää uskallettu pitkiin aikoihin puhua parannuksen asioista
taipalella taloissa käydessä eikä yöpaikoissa. Eivät ne olleet
ymmärtäneet mitään, kun oli joskus yritetty, silmillään mulkoilleet
ja suu auki seistä tollottaneet. Oli vain puhuttu viinanpoltosta,
markkinamatkoista ja kaupoista kaikenlaisista ja hevosista tai oltu
mistään puhumatta, istuttu erillään aikansa ja taas lähdetty.
"Mikä pitää pimeys olla valkeuden aikana täällä etelässä!" puhkesi
Paavo sanomaan kerrankin Niskaselle, kun he olivat lähteneet yöpaikasta
liikkeelle.
"Ei ole vielä aika, vaan tulossa on. Lähtevät ne maisterit liikkeelle,
jotka nyt kuuluvat Helsingissä seurojaan pitävän, niin alkaa valeta
täällä niinkuin muuallakin. Käy samoin kuin kävi Kalajoen varrella."
"Sinulla oli silloinkin parempi toivo kuin minulla. Minä olen sellainen
hetken lapsi, häilyväinen, tuulten vietävä, mikä milloinkin, puhun,
päätän, tuomitsen sen mukaan, miltä tuntuu", sanoi Paavo päivitellen,
kuin moittien itseään.
"Itse sanot. Sinä päätät asian aina liika pian. Saat sitten jälestäpäin
liestää ja peruuttaa ja ottaa takaisin. On aina parempi odottaa."
"Kun on luonto semmoinen, että pitäisi olla heti valmista kaikki ja
asiat hyvin ja kun ei sitten ole, niin —"
Paavo riuhtasi käsillään ja levitti äkkiä syliään merkiksi, miten on
äkkinäistä ja repivää ja riuhtovaa hänen luontonsa.
Oli niin hupaista, kun he saapuivat perille Berghin pappilaan
Nurmijärvelle, ettei oikein tiennyt, mitä sanoa ja mistä puhua ja mihin
istua.
"Täällä minä — tämmöinen tämä on minun pappilani — tästä on tämmöinen
näköala järvelle — vaikka pieniä ne ovat nämä järvet Syvärin rinnalla
ja Kallaveden", puheli Bergh siirtyen paikasta toiseen ja siirrellen
tuolia.
"Istutaan — poltetaan! Täällä on piippuja kaikenkokoisia hyllyllä. Istu
tänne, Niskanen!"
Ja Berghin mieli oli niin hyvä, että puhe tuntui lapsen
lepertelemiseltä.
"Kun saa tällaisia ystäviä Savosta saakka, niin ei oikein tiedä, mitä
tekisi ja mitä antaisi ja mitä puhuisi. Sanokaa itse! Olkaa täällä kuin
kotonanne!"
"Annat kuuman kylvyn tänä iltana. Ruumis on kuin piesty pitkästä
istumisesta. Ei ole aikoihin kylvetty, ei ole uskallettu matkalla eikä
pakkasessa. Vaan Savon mies ei saunatta elä, ja saunauskoahan tämä
onkin tämä meidän uskomme", leikitteli Paavo.
"Sitä saadaan ja muuta, mitä vain on talossa", sanoi Bergh nauraen ja
kyökkiin päin kulkien. —
Oli kylvetty, syöty illallinen ja istuttiin Berghin kamarissa kaiken
iltaa ja myöhään yöllä vielä. Bergh kertoi työstään ja työnsä
vaikeuksista, karusta maaperästä ja synkästä pimeydestä, jossa täällä
oli eletty.
"Rosvojen pesäpaikka tämä on ollut — Nurmijärven 'kraatarien', niinkuin
niitä täälläpäin sanotaan. Niistä siellä Kuopion vankilassa jotain
sait, vaan näistä et täällä mitään. Nyt ovat alkaneet vähitellen
tottua oikeihin tapoihin ja talttua. On aina joku joukosta tullut
herätykseenkin. Muut minun edelläni ovat jalkapuulla hallinneet, minä
hyvällä puheella ja sanalla. Se se sittenkin paraiten auttaa."
"Sanalla pitää hallita saarnamiehen", sanoi Paavo väliin.
"On siinä saanut koettaa yhtä ja toista keinoa. Tänä talvena olen
laittanut kouluja kyliin, pannut parempilukuisia huonompien opettajiksi
ja saanut vakavan kansan niihin suostumaan ja niihin lapsiaan panemaan.
Kokoovat sunnuntaisin lapsiväkeä ympärilleen ja opettavat lukemaan.
Täällä on nyt jo kymmenen koulua tänä vuonna."
"Ovatko ne heränneitä vai suruttomia ne sinun koulumestarisi?" kysyi
Paavo. "Älä vain suruttomia pane Herran töihin!"
"Molempia niitä on. Minulla on aina ollut sellainen halu opettaa
ihmisiä ulkonaisestikin — taitoon ja tietoon ja hyviin tapoihin
kaikenlaisiin", sanoi Bergh.
"Tästä Niskasesta saat siinä asiassa toverin itsellesi. Tämä on lukenut
kaikki kirjat ja tämä niistä saarnaa pitkin pitäjiä, niin että mahtaa
parannus jäädä ja oikea Jumalan sana", laski Paavo taas leikkiään
Niskasen luvuista.
"Paavo kun ei paljon muuta lue kuin minkä raamattuaan. Vaan minä
olen sitä mieltä, että maallisen viisauden pitää kasvaa hengellisen
rinnalla", puolusti Niskanen itseään.
"Kun rinnalle pääsee, niin siitä edelle ajaa — kuomureellä", nauroi
Paavo.
"On täällä ollut raskaita, pimeitä aikoja, samanlaisia kuin
Pälkjärvellä ennen. Täällä tulee sellaiseksi, että alkaa kelvata
mikä jumalisuus hyvänsä, kunhan jotain on. Jo minä hyvänä pitäisin
Renqvistinkin opetuslapsia."
Bergh tarkkasi arastellen Paavoa.
"Älä — älä! Älä sekoita äläkä sotke, vaan pysy raamatun opissa! Sinun
pitää siinä kasvaa ja vahvistua eikä lapsen lailla horjua. Et saa juoda
joka ojasta", varoitti Paavo.
"Nyt on ollut näinä viime vuosina hupaisempaa elämä — nyt sitten
kun niitä maistereita ja ylioppilaita rupesi heräämään Helsingissä.
Siellä tulee käytyä kerta, pari kuussa. Toisinaan niitä ajaa sieltä
kuormittain tänne meille. Tulevat kyselemään niinkuin pienet lapset —
oikein tahtoi alussa naurattaa niiden tietämättömyys ja lapsellisuus."
Se huvitti Paavoa, niin että hän nauroi Berghin mukana, nousi ylös ja
käveli toiselle puolen kamaria.
"Sitä minä vain, että ei olisi pitänyt panna sitä kokousta Helsinkiin.
Ei siitä mitään tule — sovinnosta Renqvistin kanssa eikä Mikkelin
miesten. Pahenevat vain nuoret ja vasta-alkavat alkuunsa. Kylmiä
rautoja ei saa takomallakaan toisiinsa tarttumaan. Niitä pitää ahjoon
työntää ja moukarilla litistää. Sinä sitä sovintoa puuhaat ulkoapäin."
"Voi olla — voi näyttää siltä Paavosta, joka saa omien ystäväinsä
parissa aina itseään virkistää, vaan meistä on täällä hyvää kaikki se,
mikä on vakavaa", sanoi Bergh itseään puolustaen.
"Oikea oppi olla pitää. Sinä heilut täällä etelässä niinkuin Kajaanin
apteekkari siellä pohjassa. Sitten sinä vasta syntisiä hereille saat,
kun heilumasta lakkaat. Pitää olla pohja, joka kestää."
"Niin — on se niinkin. Tiedäthän sinä, Paavo, ja tunnet minun luontoni.
Minun on vaikea riidellä ja väitellä. Parempi on elää rauhassa ja
sovussa."
"On — kun on vain rauha oikeaa", sanoi Paavo.
He viipyivät useampia päiviä, pitivät seuroja pappilassa ja pitäjällä,
istuivat ja puhuivat Herran töistä, Bergh siitä, mitä on Helsingissä
nähnyt ja kuullut, Paavo siitä, mitä Pohjanmaalla, Savossa ja
Karjalassa ja Kainuun puolella.
Oli hupaista ja hilpeää matka yhdessä Helsinkiin. Naurettiin
sukkeluuksille, joilla Paavo höysteli omia puheitaan ja Berghin
kertomuksia nuorista ylioppilaista ja maistereista. Niitä olikin
kaikenlaisia liikkeellä ja niitä oli muodosteltu ja muokattu eri
piireissä erilaisiksi.
"Vai niin — vai panivat pulloja pöydälle ja kortit viereen ja siinä
sitten odottivat!" sanoi Paavo ja nauroi leveää nauruaan.
"Raamatun ja muut kirjansa työnsivät laatikkoon ja olivat hääräävinään
pullojen ja korttien kanssa", kertoi Bergh uudelleen saman asian.
"Ja sanoi: Täällähän onkin oikeita luteerilaisia eikä mitään
kerettiläisiä —?"
"Sanoi — poliisi, joka oli vahtiin pantu nähdessään herrat peli- ja
juomapöydän ääressä", selitteli Bergh.
"Jo osasivat konstinsa, jo saivat kerran pirun petetyksi — mahtoi
kerrankin hävetä omaa tyhmyyttään", nauroi Paavo.
"Ne kun nykyään ovat kerettiläisiä siellä kaikki, jotka vähänkin
ahkerammin kirkossa käyvät, mitä sitten nuoret, heränneet maisterit,
jotka lukevat ja veisaavat."
"Ja oikeita luteerilaisia ne, jotka juovat ja korttia pelaavat,
niinkuin on herrain tapa maalla ja kaupungeissa", lisäsi Niskanen.
Mitä likemmä tultiin kaupunkia sitä hiljaisemmiksi kävivät vieraat.
Bergh vain yksin jutteli, väliin "viittoen kädellään ja osoitellen
jotain merkillistä. Vaan sisällä kaupungissa tunsivat Paavo ja
Niskanen itsensä yhtäkkiä kuin toisenlaisiksi, pieniksi ja vieraiksi
ja oudoiksi. Heidän vaatteensakin, turkkinsa" karvakenkänsä ja
koirannahkalakkinsa erosivat kokonaan muiden pukimista, noiden
kaikkien, jotka näkyivät kiirehtien kuin juoksujalassa kulkevan kahden
puolen katua.
"Tässä on kamreerin talo — tässä ne asuvat", sanoi Bergh ja ajoi
kamreeri Holmbergin portista sisään pihalle.
Stenbäck ja Essen hyökkäsivät samassa ovesta ulos ja tulivat
puolijuoksussa tervehtimään Berghiä ja pitkämatkaisia, outoja, uusia
ystäviään.
"Täällä ne nyt ovat molemmat, joista on puhuttu ja joita on odotettu.
Tämä tässä on Paavo ja tämä lyhempi Niskanen", esitteli Bergh
vieraitaan nuorille ystävilleen.
"On kuultu, vaikkei ole nähty", sanoi Stenbäck ja toivotti vieraitaan
tervetulleiksi.
Sisältä huoneista kuului puhetta, ja sakea tupakansavuilma tuoksahti
vastaan, kun Stenbäck ja Essen vieraineen astuivat sisään. Toiset
näkyivät seisovan keskellä lattiaa pitkävartiset piiput käsissä ja
juttelevan isolla äänellä, toiset istuvan yhdessä ryhmässä ja lukevan
jotain. Ovensuussa istui joukko sarkapukuisia talonpoikia, vanhahkoja
miehiä, pitkäpartaisia, oudoksuvan ja ujon näköisinä.
Syntyi äänettömyyttä, ensin toisessa, sitten toisessa huoneessa heti,
kun Paavo, Bergh ja Niskanen olivat astuneet sisään. Tervehdittiin,
käteltiin, nuoret herrat kumarsivat syvään Paavolle, katselivat,
tarkastelivat ja alkoivat jossain edempänä puhella hiljaa, kuiskien
toisilleen. Toiset tulivat tuttuina vastaan, naurussa suin, Niilo
Bergh, Suonenjoen pappi, ja jotkut muut. Vaan vähitellen oltiin taasen
keskellä samaa, äskeistä sohinaa ja puheen pitoa.
"Alkakoot nämä — puhukoot nämä ensin oman ymmärryksensä! Miksei se
tullut itse — Renqvist — näiden päämies?" kuului Paavo sanovan hetken
päästä kuuluvasti ja osoittavan oven suuhun, missä pitkäpartaiset
miehet istuivat jäykkinä kuin kuvapatsaat.
"Niin — sanokaa te ensin oma ajatuksenne, Mikkelin miehet! Parasta lie
alkaa alusta, ensimäisestä parannuksesta, niin kuullaan, missä tulee
tienhaara", kehoitti Nurmijärven Bergh lempeästi.
Salomon Häkkänen, mäntyharjulainen, alkoi saarnaavalla,
surunvoittoisella äänellä tehdä selkoa armonjärjestyksestä.
Istuttiin, kuunneltiin, katseltiin väliin Paavoa, väliin Nurmijärven
Berghiä, väliin taasen Häkkästä, keski-ikäistä punakkaa miestä, joka
arkana, värähtelevällä äänellä koki selittää, miten oli ymmärtänyt
ensimäisen parannuksen ja vanhurskauttamisen.
"Ei kelpaa oman jumalisuuden oppi täällä — ei sillä sielu elä", sanoi
Paavo ja keskeytti Häkkäsen puheen. "Pitää olla toisen tekemät passit
elämän tiellä, Herran itsensä antamat omassa asiassaan. Se on tasaista
ja kaunista kaikki tämä, mitä tämä on puhunut ja tämän oppi-isä itse,
vaan väärää on ja väärään vie."
Ja Paavo alkoi itse selittää Herran työtä, miten se alkaa syntisessä ja
jatkuu, miten ei ole voimaa kenelläkään rukoilla oikeaa rukousta, jos
ei Herralta saada rukouksen henkeä, eikä syntiä vastaan sotia, jos ei
joka päivä oman voimattomuuden tunnon alla elämän Herraa lähestytä.
"Minkä itse teet, uskot, rukoilet, taistelet, luet ja veisaat, se on
omaa työtäsi ja siitä kasvaa kiiltoa ja kaunista ulkomuotoa, vaan ei
Herra tunne sitä. Herra tuntee vain oman työnsä. Tämä pitää jokaisen
heränneen oppia ymmärtämään — tämä mikä on omaa työtä ja itsensä
pettämistä, mikä Herran. Harjaantunut mieli löytää tässä rajan, vaan
harjaantumaton ja puoliherännyt eksyy."
"Se on oikea oppi — tämä Paavon — raamatun oppi", sanoi Niilo Bergh,
Suonenjoen pappi, innostuneesti.
"Antaa sen puhua vielä!" kehoitti Essen. "Mitä se puhumisesta paranee,
kun on kerran hengessä ja mielessä ero? Jo on kuultu, mikä on oikea,
raamatullinen oppi ja Herran oma tarkoitus", sanoi Julius Bergh, nuori,
vilkas maisteri, ja käveli kiivaasti lattialla.
Häkkänen aloitti taasen yhtä ujona ja arkana kuultuaan Essenin
kehoituksen, puhui synnin voittamisesta, siitä, miten tulee kristityn
Kristuksen veren voimalla kukistaa hallitsevat syntinsä ja päästä
niiden vallasta vapaaksi.
"Pitää — pitää. Se on luettu ja tiedetään", keskeytti Paavo hetken
aikaa kuunneltuaan. "Pitää voittaa, pitää päästä irti, pitää olla
herrana halujensa keskellä kristityn, vaan ei siihen kerralla päästä,
ei päästä päivässä eikä kahdessakaan. Monesti loukkaat ja lankeet ja
saat vaivatulla tunnolla pyrkiä armahtajasi pariin. Siitä kasvat ja
miehistyt vähitellen sisällisen ihmisen puolesta, kun jaksat asiasi
Herralle kantaa. Tämä luulee sillä tultavan väkeväksi, että ollaan
polvillaan aamut ja illat."
"Niin on oma kohtani — niinkuin Paavo on kuvannut ja niin on ollut
opetuslasten ja pyhien kaikkien. Elän ja kuolen siinä opissa", sanoi
Niilo Bergh yhä kiivaammin.
Häkkänen yritti vielä kerran, vaan silloin alkoivat kaikki panna
vastaan, Paavo ensimäisenä ja nuoremmat Berghin veljekset. Syntyi ääntä
ja hälinää, noustiin ylös, liikuttiin, seistiin toisiaan vastapäätä
kädet toistensa olalla ja puhuttiin kiihkeästi aivan kuin olisi
keskenään väitelty.
"Siinä se on ero pienellä paikalla."
"Siinä — vaan sitä eivät sokeat näe."
"Eivät näe näkevätkään, jollei näytetä."
"Tuli niin selväksi raja ihmistyön ja Herran työn välillä, kun ukko sen
selitti, ettei luulisi enää sotkeutuvan."
"Se on tämä, mikä tässä asiassa on muistettava — tämä että —"
Ja nuoret miehet olivat innostuneita, niinkuin olisivat saaneet jonkun
uuden asian ajettavakseen, josta sitten puhuttiin ja neuvoteltiin,
tai löytäneet uuden, suuren totuuden, jota ihastellen ja ilomielin
toisilleen kerrattiin.
Mikkeliläisten poistuttua alkoivat mielet vähitellen rauhoittua ja
tyyntyä. Veisattiin ja luettiin, Paavo ja Nurmijärven Bergh puhuivat.
Miten ne veisasivatkaan voimakkaasti, täysin rinnoin, kirkkain,
täyteläisin äänin, toiset säestäen toisia! Ja samoja virsiä, joita
Savon ja Karjalan savupirteissä heränneet veisasivat ja samoilla,
surunvoittoisilla sävelillä.
Paavoon se vaikutti niin, että hän puhui yhä uudestaan virsien lomassa
siitä armosta, jota Herra oli nyt osoittamassa kansalle, kun oli
herättänyt herroja, akatemian ylioppilaita, joista sitten tekee oikeita
pappeja ja paimenia kansalle.
Ei muistettu kotiin lähteä sinä iltana, istuttiin, sytytettiin
piiput, keräännyttiin Paavon ympärille, kuunneltiin, puhuttiin omista
kokemuksista, miten oli herätty ja mistä oli asia milläkin saanut
alkunsa.
"Tätä jos jatkuu, heräävät kaikki ennen vuoden loppua yliopistossa",
sanoi Julius Bergh.
"Ainakin kaikki pohjalaiset", lisäsi Essen ja katsoi Berghiä
veitikkamaisesti.
"Sitten ei enää tarvita Snellmanin sääntöjä pohjalaisia varten",
sanottiin joukosta.
"Eikä Nervanderin sensooreja", lisäsi joku toinen.
Kuului naurua toisesta huoneesta, missä Niskanen kertoi kaskuja
Paavosta nuorille ylioppilaille.
"Mitä te täällä?" kysyi Essen, vilkas, iloinen, seisten kynnyksellä.
"Niskanen kertoo, miten Paavo opetti jumalista miestä, joka
hurskaudessaan oli heittänyt maallisen työnsä", kuului joki sanovan.
"No miten?"
"Paavo oli ollut kerran kyntämässä, niin oli mies tullut puhumaan
sielunsa asioista. Paavo vain kyntänyt, hoputtanut hevostaan, väliin
vastaillen miehen kysymyksiin ja taas hoputtaen. Miesrukan oli siinä
vieressä pitänyt harpata hiki hatussa väsyksiin saakka."
Ja sitten kuului taas naurua kamarista Niskasen ympäriltä.
"Paavosta puhuvat ja Paavolle nauravat", sanoi Essen.
"Paavosta ne nyt puhuvat joka paikassa, Paavoa nostavat ja kohoittavat
korkealle, taivaaseen asti, vaan pian sieltä taasen helvettiin
heittävät. Toiset nostavat, toiset laskevat", jatkoi Paavo.
"Vanha kristitty kestää kumpaakin — nostamista ja laskemista",
huomautti Nurmijärven Bergh.
"Laskemista paremmin kuin nostamista. Mikä luulee olevansa rakuuna, kun
on täällä hetken aikaa herroja — Helsingin herroja — haastattanut."
Lauri Stenbäck näytti muita vakavammalta ja jäi vähäväliä istumaan
yksikseen ja miettimään. Niinkuin olisi väkisten nauranut, kun nauroi,
ja niinkuin kärsisi salaa toisten ilosta ja vapaasta seurustelusta.
"Kuule, Lauri! Sinä kannat aina sitä suruasi yhtä raskaana", sanoi
Julius Bergh ja löi Stenbäckiä olkapäälle.
"Minkäpä sille. Sitä ei panna pois niinkuin takkia päältä. Minulle
antoi Herra Östringin ystäväksi, joka oli kaikkia aarteita kallein,
ottaakseen sen sitten pois ja sillä murheella valmistaakseen ja
kypsyttääkseen iäisyyttä varten. Kaunis on tämä maa, kun ollaan nuoria,
mutta kaunein, ihanin on Jumalan puhdistettu, kirkastettu maa kerran
ylhäällä oleva. Minusta tuntuu siltä, että Herra on minua syventänyt
näiden vuosien kärsimyksillä."
"Sen huomaa kirjoituksistasi. Mitä mahtaa Runeberg vastata — vai
jättääkö sinulle viime sanan?"
"Ei jätä. Siinä riidassa on kaksi eri maailmaa vastakkain: tämä maailma
häikäisevän kaunis, runoilijan kaunistama, vaan synnin pilaama, ja
toinen, Jumalan maailma, kirkastettu, Pyhä, jonne ei saa tulla mitään
saastaista. Tämä maailma täällä on väkevämpi ja mahtavampi — sillä
pitää olla viimeinen sana."
"Vaan ei ole vielä kuulunut mitään."
"Ei ole kerinnyt."
Siihen oli kerääntynyt toisiakin Stenbäckin ja Julius Berghin
ympärille, ja pian oli käynnissä puhelu "Vanhan puutarhurin kirjeistä",
jotka Runeberg oli pari kuukautta sitten julkaissut ja joihin Stenbäck
oli vastikään lähettänyt vastauksensa.
"Miten lie, vaan minusta tuntuu siltä, että te olisitte saane kumpikin
korjata kirjoitustanne hiukan", sanoi Essen. "Sinä Lauri, olet
sittenkin liian ankara ja Runeberg liian maailmallinen — miten sen
oikein sanoisin."
"Kuulkaa, Kalle Esseniä!" kuului joukosta. "Ei muista mies enää
Maalahden häitä."
"Jotain ennättää jo viidessä vuodessa unhoittaa", vastasi Essen.
"Minulle tämä asia on joko — tahi, ja minä luulen olevani siinä
Paavalin kanssa samaa mieltä. 'Minä olen maailmalle mahdoton ja maailma
minulle', kuuluu jossain hänen sanansa. Runoilijan kuvaama maailma on
vaarallinen. Siellä on synnin ja saastan yli vedetty kaunis väri —
ruusunhohteinen."
"Niin — ja Laurilla on oikeus — Lauri on uhrannut kalleimpansa —
kanteleensa, maailman kunnian ja ylistyksen, runoilijan oman nautinnon
omista tuotteistaan, tulevaisuuden ihailun ja muun kaiken sellaisen",
sanoi Julius Bergh.
"Herra vaatii paljon. Herralle ei kelpaa jaettu sydän eikä puolinainen
mikään. Emme me saa juottaa yhteen sitä, mikä ei yhteen kuulu. Runous
on luonnollisen ihmisen tuote, ei uuden, uudestasyntyneen. Minä olisin
kerran hukkunut, ellen särkenyt kantelettani. Kun on ratkaiseva
hetki käsissä, silloin on uhrattava kaikki. Herra piti huolta siitä,
että jaksoin silloin sen, mitä ei ihmisvoimilla jakseta — otti pois
Östringin, parhaan ystävän."
"Herran asia ja työ täytyy tulla puolustetuksi, ahdistakoon sitä kuka
hyvänsä ja missä tahansa", kiivaili Julius Bergh.
"Kysytäänpä Paavolta, millaisen sen pitää olla rajan jumalanvaltakunnan
ja maailman välillä", sanoi joku nuoremmista.
"Paavo! — Tulkaa te sanomaan meille, millaisen pitää rajan olla
jumalanvaltakunnan ja maailman välillä. Tämä Stenbäck siitä on vasta
ollut väittelyssä — on kirjoittanut ruotsalaisiin lehtiin", sanoi Essen
ja siirtyi Paavon viereen.
"Niskanen sen tietää, joka on Kiuruvedellä rajoja käynyt ja muualla,
missä ovat entiset umpeen menneet", sanoi Paavo nauraen.
"Kumpi vain. Sanokaa, selittäkää molemmat!" kehoitettiin oikealta ja
vasemmalta.
"Herrain on maailma toisenlainen kuin meidän talonpoikain. Meidän
maailmastamme on huokea päästä sen, joka pyrkii, vaan teidän on
maailmanne parempi ja kauniimpi ja kiiltävämpi ja makeampi. Pistät
körtin päällesi siellä salolla, niin jo olet rajan toisella puolen. —
Vaan pitää siinä olla vuorikin — särjetty sydän ja nöyrä henki", puheli
Paavo puoleksi leikillä.
"Entä meidän — missä meidän — mitä meidän pitää tehdä?" kuului taasen
joukosta.
"Teidän sitä, että alatte omaa korkeuttanne ja koreuttanne Herralle
valittaa ja ihmisviisauttanne tyhmyytenä pitää. Muut ne rajan tekevät
ja eron ottavat siitä, joka sielunsa pelastusta etsii, kun vain
todella etsii. Käyt, kulet Herran mielen mukaisessa murheessa, istut,
puhut, pidät kanssakäymistä missä tahansa, niin kauas karkkoontuvat.
Maailmalla on tarkka nenä. Sitä minä, ettei teidän sitä rajaa ole
tarvis aukomassa olla, muut sen aukovat ja aidan panevat."
"Niin — niin — se syntyy itsestään ja näkyy muille selvemmin kuin
meille itsellemme", sanoi Julius Bergh.
Ja nuoret miehet alkoivat kehittää uutta ajatusta, jonka olivat
löytäneet Paavon puheesta, sitä, että se onkin maailma, suruton
maailma, joka pitää rajasta huolen, kun on vain kristitty vilpitön ja
vaeltaa Herran kanssa kaikkialla. Mitä itse tekee, on omaa työtä, ja
sielu rupeaa sitten elämään oman työn orjuudessa.
"Jo se on täällä nähty ja koeteltu, mikä muuallakin, että kun Herra
milloin tekee tuntemisestaan osalliseksi syntisiä, niin hylkää maailma
ne itsestään omaan joukkoonsa ja niille selkänsä kääntää."
"Ja vainon nostaa ja paraansa liikkeelle panee — pappinsa ja
rovastinsa", tokaisi Paavo.
"Ja poliisinsa. — Meitä täällä vahtivat ja vartioivat kuin pahimpia
pahantekijöitä — tyrmällä uhkaavat ja Siperialla. Täällä on jo saatu
käydä monesti selittämässä suurille herroille ja muille pienemmille",
puheli Julius Bergh katkerana.
"Ei uskallettu yhteen aikaan enää veisatakaan ollenkaan. Pelkäsivät,
että muurit hajoovat västinkiä myöten", sanoi joku.
"Sen pitää niin olla, niiden pitää teitä vihata, vainota ja vartioida
ja teistä pahaa puhua. Maailman pitää olla maailmaa täällä niinkuin
sielläkin. Minne me ristittä ja kärsimyksittä —? Suin päin takaisin
maailmaan. Risti siinä on rajana — maailman ja Jumalan ystäväin
välillä. Jos on maailman ystävyys viha Jumalaa vastaan, niin on sen
viha Jumalan ystävyyttä. Miettikää sitä silloin, kun vaino päällenne
lankeaa!" puheli Paavo.
Oli äänetöntä ja hiljaista, niin ettei hiiskausta kuulunut eikä jalan
siirtoa, milloin Paavo puhui. Nuoret herrat kuuntelivat kurotetuin
kauloin, suu, silmät ihmetyksissä ja samassa asennossa, johon jäivät,
kun Paavo oli alkanut.
"Mikä siinä on sen puheessa sellainen vaikutus, että sitä pitää korvana
kuunnella?" kysyi Reinhold Hedberg, nuori pohjalainen, toisilta.
"Mikä lie? Harjaantuminen Herran töissä ja teissä, henki ja elämä."
"Ja kieli — Savon sattuvat sanat — oikea, puhdas suomen kieli", sanoi
Antero Ingman. "Kuulette, miten se puhuu, miten sillä ovat sanat
valmiina, kuvaukset, vertaukset, ja missä tuntuu sana puuttuvan, siinä
tekee itse uuden ja hyvän tekee.
"Minä sitä tässä kaiken iltaa, että eiköhän Anterolla ole tänä iltana
yhtä paljon kielen opettelemista kuin mielenkin", nauroi Essen.
"Jos on mieli Jumalan totuutta oikein julistaa, niin että kansa
sen ymmärtää, ja siihen julistukseen panna sisällystä ja mehua,
niin pitää oppia oikeaa suomen kieltä. — Kyllä pappien saarnat ovat
kauheita kuulla sen, jolla on jotain vaatimuksia muotoon ja kieleen
nähden. Huonoja ruotsinvoittoisia käännöksiä Hagbergista ja muista —
sekasotkua, joka ei kelpaa kerrassaan mihinkään. Savoon meidän pitää
mennä kesäksi joka miehen, ennenkuin saarnaamaan rupeemme. Vahinko,
ettei ole Niklas Keckman täällä ukkoa kuulemassa."
Puhuttiin Laguksesta ja Malmbergista toisessa huoneessa, missä Paavo
istui suuren ryhmän keskellä. Essen kertoi olostaan Ylivieskan
pappilassa höystellen, maustaen puhettaan tapansa mukaan ja viittoen
käsillään. Kuului yksityisiä hymähdyksiä ja naurun pätkiä, väliin
taasen yhteistä, hillittyä ilonpitoa.
"Se pitää kaikki tulla koetelluksi ja kaikesta selvä otetuksi.
Et uskonut Lagusta, ennenkuin itse pääsit kokemaan. Ei saakaan
summakaupassa uskoa", kuului Paavo sanovan.
Essen oli kertonut siitä, miten hänelle oli ollut käsittämätöntä
puhe ihmisen perinpohjaisesta turmeluksesta. Ainakin yhden päivän
voi ihminen elää hurskaasti ja ajatella alinomaa Jumalaa. Ja hän oli
vetäytynyt Ylivieskan pappilan vinttikamariin, lukenut, rukoillut ja
säestänyt viulullaan hengellisiä lauluja. Vaan ei ollut viipynyt kauan,
ennenkuin paha oli tarttunut jouseen ja laulut olivat muuttuneet muuksi
musiikiksi jollei aivan renkutuksiksi.
"Ei ole käynyt paremmin senkään perästä — huonomminkin on käynyt —
minulle ainakin, joka olen tällainen hulivili. Itsestään on kullakin
suuri vastus. Tänä iltanakin taas — aivan tuin olisi päästetty
vallaton varsa vapaaksi. Minulle käy aina niin, että kun ihastun
ja iloitsen jostain hyvästä, Herran työstä, heränneiden ystäväin
läsnäolosta ja yhteisestä armosta, jota on saatu, niin siihen sekaantuu
poikamaista vallattomuutta, niinkuin on nytkin taasen tehnyt", puheli
Essen.
Ja sitten syntyi siitä vakava keskustelu, miten on pilalla syntisen
sydän, miten siihenkin, mikä on kaikkein pyhintä ja kalleinta,
sekaantuu saastaa ja pahaa ja miten Herran tavarat likaantuvat syntisen
kosketuksista. Sydämet aukenivat vuorotellen, mielet sulivat, tultiin
yhä likisemmiksi toisilleen. Paavo itse puhui enimmän, hoiti, sitoi ja
korjasi, ojensi, opetti, näytti vaarat, poisti verhot ja peitteet ja
sielun hämärät hellästi niinkuin isä joukkonsa keskellä.
"Veisatkaapa se virsi 'O Jesu elämän Herra!'" kuului Paavo sanovan
hetken päästä, kun keskustelu tuntui väsähtäneen.
Toisessa huoneessa alkoi joku virren kauniilla, vahvalla äänellä, johon
muut yhtyivät veisaten ulkomuistista. Kun virsi oli loppunut, laskeutui
Paavo polvilleen tuolinsa viereen, ja äänettöminä, vakavina seurasivat
muut mukana. Kuului tuolien kolinaa ja hiljaista, rauhallista
asettumista, mutta sitten syntyi syvä äänettömyys.
Paavo kiitti ja rukoili kauan, kiitti siitä, että Herra oli alkanut
armotyönsä akatemiassa ja näiden nuorten miesten kautta aikoi levittää
tuntemistaan ja salattua viisauttaan ja valoaan syntisen kansan
keskelle, rukoili sitä, että Herra armossaan varjelisi näitä ja
ylläpitäisi elävää uskoa ristin alla. Se oli kaikki niin yksinkertaista
ja välitöntä, niinkuin puhuisi jollekin ystävälleen jokapäiväisistä
asioista, se, mitä Paavo rukoili. Jotkut näkyivät pyyhkivän
liikutuksesta kostuneita silmiään, toiset painuvan alemma kuin pyrkien
likemmä Herraa.
"Viekää terveisiä Savoon! — Sanokaa siellä heränneille, että me olemme
yhtä heidän kanssaan!" sanoi Essen, kun vieraat hyvästelivät ja tekivät
lähtöään.
"Että me tahdomme oppia kansaa tuntemaan ja tulla yhdeksi kansan
kanssa, saada kansalta sitä, mitä sillä on antaa ja antaa taasen, mitä
meillä on itsellämme", lisäsi joku.
"Yhteisiä ilot ja surut Herrassa", jatkettiin yhä.
"Ja yksi, yhteinen kieli, niinkuin on yhteinen mielikin", kuului Ingman
täydentävän toisten terveisiä.
"Viedään — sanotaan — kannetaan kontillinen kotia näitä herkkuja. —"