"Nämä ovat sinun laitumiasi. Saat itse täällä paimentaa ja hoitaa
heränneitäsi, joka olet likempänä kuin minä. Vaan sinä näyt jättäneen
veräjät auki ja aitaakin pitkältä panematta. Siitä ovat sitten siat
sisälle päässeet ja muualtakin löyhistä paikoista aitaa kärsällään
kohoittaneet, niin että nyt on sen näköistä joka paikassa, muralla
ja mustalla mullalla maa, vesat katkottu, juuret kaikki kaivettu,
poljettu, pahnottu, pitkin poikin syöty ja syödyt paikat saastutettu.
Miksi et sinä pitänyt silmällä sitä Lyytikäistä? Sinä vain sitä aina,
että oikenevat ne itsestään, itsestään herkeävät, ettei nyt niille
mikään auta, ennenkuin ovat itse huomanneet oman eksymyksensä. Kuka on
koskaan omaa eksymystään itse nähnyt, ennenkun Herra on tullut sitä
toisten valolla näyttämään? Vaan kun on kerran lähetty, niin mennään
perille. Saat jäädä Kiuruvedelle sinä aitaasi panemaan ja veräjiäsi
tukkimaan ja porsaitasi aituuksesta ajamaan. Minä menen Pyhäjärvelle
Ylivieskan pappia haastattamaan."
Oltiin menossa Kiuruvedelle, käveltiin poikki kannaksien ja niemien,
soudettiin, ajettiin hevosella. Paavo oli kaiken matkaa pahalla
tuulella ja tiuski Niskaselle taloissa ja taipaleilla.
"Tunsit miehen paremmin kuin minä, elätit aikansa Iisalmella sen
vilpillistä mieltä ja päästit sen sitten tänne Kiuruvedelle lasten
ja nuorukaisten pariin tuhojaan tekemään. Näitä on tällaisia asioita
korjattu ennenkin, vaan ei näin pahoja. Karjalassa ja Kainuussa
pysyivät vielä hengellisinä, vaan täällä ovat heittäytyneet lihansa
valtaan."
Niskanen koki puolustella, minkä osasi ja ymmärsi. Hän oli omasta
mielestään syytön. Oli käynyt tuontuostakin Kiuruvedellä, milloin
yksin, milloin serkkunsa Vilhelmi Niskasen kanssa. Oli puhuttu,
varoitettu, pyydetty, vaan kaikki oli ollut turhaa tähän asti.
Ne pitivät siellä jo salaseurojaan ja harjoittivat niissä omia
harjoituksiaan, joista kierteli kaikenlaisia kulkupuheita pitkin
pitäjiä.
"Oli se vielä vilpitön Iisalmella ollessaan, oli samanlainen kuin
muutkin heränneet. Mikä lie vienyt valon ja viisauden mieheltä,
ylpeyskö ja kunnianhimo vai lihanko veto ja muu luonnon väkevyys?"
sanoi Niskanen sävyisästi.
"Molemmat — hengellinen ylpeys ja haureus. Ne ovatkin likempänä
toisiaan kuin luulevatkaan ihmiset. Nouset ensin ylös, niin lankeet
sieltä alas, paiskaut pahimpaan liejuun, kaikkein likaisimpaan, ja viet
muita mennessäsi."
"Vaan miten ne saattavat ruveta rypemään sellaisissa synneissä,
jotka Herra on kerran herättänyt ja omalla, pyhällä kutsumuksellaan
kutsunut?" kysyi Niskanen.
He olivat istahtaneet ahon laitaan ja levähtivät siinä kivillä kahden
puolen Lapinsalon kylään menevää polkua.
"Siten, että niitä juotetaan ja päihdytetään, tunteellisilla ja
taitamattomilla puheilla kiihoitetaan. Se on täällä vanhaa vikaa, papin
alkuun panemaa aikanaan, sen Åkermanin, mikä se olikaan. Siitä on
sitten Lyytikäisen ollut hyvä lähteä ja siitä jatkaa sitä tietä hyvillä
lahjoillaan.
"Lahjoja sillä oli Iisalmella ollessaan, ja täällä kuuluvat lahjat yhä
paisuneen", sanoi Niskanen.
"Heräävää kansaa saat helposti tunteelliseksi", jatkoi Paavo. "Sitä
on sellaista kiusausta itsekullakin puhujalla, minulla niinkuin
muillakin. Vaan tunteet ovat vaarallisia. Saatana tulee ja sekoittaa
lihan mieltä ja aistin hurmausta tunteisiin. Siinä se on lankeemisen
siemen. Itkusi ja ilosi ja ihastuksesi Kristuksen rakkaudesta onkin
siinä tietämättäsi, huomaamattasi muuttunut luonnon rakkaudeksi. Kun
on mielesi liikutuksessa ja luontosi hengellisessä hekumassa, luulet
väkevä olevasi, vaan heikko olet Herran sotamieheksi."
"Ei se vielä Iisalmella ollessaan ollut viinan viljelijöitä. Täällä
se on senkin oppinut", sanoi Niskanen, kuin itseään puolustaen ja
omaa tietämättömyyttään siitä, mitä oli Kiuruvedellä viime aikoina
tapahtunut.
"Ne kuuluvat kaikki yhteen, ovat sukua toisilleen sellaiset synnit.
Kaikki ne ovat kotoisin samasta juuresta ja siemenestä", jatkoi Paavo.
"Kun alat yhtä harjoittaa, niin jo on toinen kimpussasi. Ne eivät tule
milloinkaan yksin sellaiset synnit, vaan joukoissa. Se on Lyytikäisen
tuomio jo valmis, vaan toisten raukkain, heränneiden, eksytettyjen,
vasta tekeillä. Se pitää saada tällä matkalla muuttumaan."
"Miten me sen muutamme? — Mitä sinä sille saat?" kysyi Niskanen
ihmetellen ja naurahtaen ja päätään nostaen.
"Emme me mitään — en minä etkä sinä — vaan jos tulee joukkoon se,
joka on meitä väkevämpi. Sitä pitäisi tänä iltana pyytää, ennenkun
seurapirttiin mennään. Siellä on monta vaivattua mukana, jotka yötä ja
päivää kantavat eksyneiden asiaa armoistuimelle."
"On — ja niitä on ollut viime aikoina yhä enemmän. Vilhelmi täällä
vasta kävi, ja on käyty yhdessäkin", sanoi Niskanen hyvillään ja
äskeisestä nuhteesta toipuneena.
"Tällaistako mahtaa olla loppuun saakka tämä minun elämäni, yhtä sotaa
ja taistelua, milloin sisällä seurakunnassa viekkaita veljiä ja vääriä
henkiä, milloin ulkopuolella jumalatonta maailmaa vastaan?" sanoi Paavo
valittavalla äänellä ja vaikeasti nousten kiveltä, jolla oli istunut.
Hän astui kaiken matkaa äänetönnä edellä raukein, väsynein katsein ja
kumarassa kuin raskasta taakkaa kantaen. Niskanen ei tohtinut puhua
mitään, ei sanoa eikä kysyä mitään enää, vaan jättäytyi jälelle,
asteli hiljalleen omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Miten hänestä oli
tuntunut siltä, kuin Paavo olisi yhtäkkiä muuttunut siinä kivellä,
kuin olisi joku erityinen paino ja kuorma laskettu hänen päälleen ja
kannettavakseen, ja niinkuin hänen kasvonsa olisivat saaneet oudon,
kalpean, harmajan värin! Kun Pikkaraisen talo tuli näkyviin törmän
laidasta, huomasi hän Paavon poikkeavan syrjään tieltä pientä polku
myöten oikealle.
Oli taas sellaista vaivaa ja ahdistusta Paavon sielussa kuin oli ollut
jo monesti ennenkin. Hän istui kauan kivellä, nojasi konttiansa vastaan
siinä sielussaan valittaen ja melkein jo ääneensä vaikeroiden. Ne
olivat niinkuin hänen omia asioitaan näiden heränneiden asiat täällä,
huonot niinkuin hyvätkin, hänen omia syntejään kaikkein eksyvien ja
langenneiden synnit. Täällä hän oli kulkenut jo nuoruutensa päivinä,
täällä nähnyt Herran suuria töitä ja niistä yhdessä ystäväinsä kanssa
iloinnut. Niskanen oli aina tullut Nilsiään ja kertonut uusista
herätyksistä, siitä, minne Herra oli milloinkin päässyt ja millä
keinoin lukot aukaissut syntisten sydämiin. Ja nyt olivat tällaiset
tuhot tulleet — eksymykset, lankeemiset, häpeät, häväistykset,
perkeleen naurut ja pilkat. Nyt hän sen oikein ymmärsi, miten painoi
elämän Herraa ennen kaiken maailman rikokset ja synnit.
Ja hänen pitäisi nämä asiat korjata. Vaan miten hän nämä korjaa, joilla
on omissaan korjaamista? Pitääkö lyödä, julistaa julki jumalattomain
tuomio, pitääkö puhua niin, että pirtin seinät huojuu vai kohoittaako
vain altapäin ja nostaa syntistä, langennutta kansaa? Kun saisi voimaa,
kun jaksaisi kärsiä ja kantaa ja Kristuksen rakkaudella korjata, kun
saisi oikeaa valoa ja viisautta! Hänen pitää muistaa omaa itseään,
omia syntejään, muistaa, mistä Herra on kerran auttanut ja millaisella
kärsivällisyydellä pitkin matkaa korjannut.
Hän painui alas kiven kylkeen polvilleen, painoi päänsä kiveä vasten
siinä rukoillen ja avuksi huutaen Herraa, joka ennenkin oli kaikki
vaikeat asiat selvittänyt.
Kun hän oli noussut, näkyi pari miestä kulkevan aran ja pelokkaan
näköisinä ohi.
"Mitä te täällä teette?" kysyi hän miehiltä ja läksi samassa vastausta
odottamatta kartanoa kohti.
Kuului kauas pellon laitaan kaunis, vilkas veisuu pirtistä. Täällä
Kiuruvedellä oli veisuu parempaa kuin muualla, mutta nyt se tuntui niin
elävältä ja ottavalta ja särkevältä, että hän seisahti pari kertaa
tiellä ja jäi kuuntelemaan.
Mistä ne saivat tuon hengen ja voiman virsiinsä? Ei se ollut
kuolleiden, vaan eläväin veisuuta. Niinkuin siellä olisi vain
vilpittömiä parannuksentekijöitä ja nuoria heränneitä, vasta kihlansa
saaneita. Hänestä tuntui oudolta, melkein peloittavalta seurapirttiin
mennessä, sellaiselta, ettei ennen milloinkaan. Olivat juuri
aloittaneet uuden virren, kun hän aukaisi oven ja kuuli veisattavan:
"Tuomittu olen syntinen,
Mun hurskas Jeesukseni,
En uskonut sun päälles, en,
Vaikk' kuolit edestäni.
Hurskaaksi luulin itseni,
Nyt vasta muuttui mieleni
Kun syntini sain tuta.
Nyt olen suuress' surussa,
Kun huomaan olevani
Syntisten suurten luvussa,
Kaukana Herrastani.
Synneistä minut irroita,
Verelläs tuntoni priiskoita,
Armahda Herra Jeesus!"
— — — — —
Hän painoi samassa oven kiinni ja kulki porstuan pohjakamariin. Siellä
liikkui jotain nurkassa ja sieltä kuului nyyhkytystä ja pidätettyä
itkua. Kun hän asetti takkiaan naulaan, huomasi hän nuoren tytön
nurkassa polvilleen vaipuneena. Vaan samassa hän jo kääntyi ja kulki
pirttiin pyrkien pöytää kohti ahdasta, kapeaa käytävää myöten keskellä
lattiaa. Hän pysähtyi pöydän päähän, kääntyi ja katseli hetken aikaa
pitkin penkkirivejä vakavan, surullisen, kärsineen näköisenä, kun
yhtäkkiä veisuu katkesi kesken ja muuttui samanlaiseksi itkuksi ja
nyyhkytykseksi kuin tytön kamarissa. Silloin suoristi hän vartalonsa,
ojensi kätensä eteenpäin ja alkoi:
"Täällä täytyy tänä iltana puhua sitä, mitä puhutetaan, mitä Herra
käskee. Minä olen tänne tullessani jo monta kertaa kuumentanut teille
helvetin valmiiksi, ettei muuta mitään kuin heittää sinne sielu ja
ruumis. Vaan Herran on ollut mieli toinen ja on vieläkin kuin syntisen
ja armottoman, on sellainen, että pitää lohduttaa ja suloisesti puhua
ja sitoa haavoja, joita on synti sieluunne iskenyt. Niin on Herra
käskenyt profeettansakin muinen lohduttamaan kansaansa, puhumaan
hellästi ja suloisesti Jeerusalemille ja julistamaan sille julki, että
on sotimisen aika päättynyt, että ovat pahat teot kaikki sovitetut
ja kansa, syntinen, ruoja kansa, saanut kaksinkertaisesti Herran
kädestä. Herra on teitä kaikkia herättänyt ja poikansa Kristuksen
tähden armahtanut ja uudelle tielle, elämän tielle, taluttanut ja uutta
viisautta, jota ei suruton maailma tunne, teille ja teidän lapsillenne
antanut. Ja vaikka te olette olleet täällä niskuri-kansa, joka on omaa
hekumaansa etsinyt ja siinä eksynyt eikä mielisuosin ristin tielle
taipunut, niin on vielä aikonut uudistaa liittonsa ja alkaa asiansa
alusta, unohtaa, anteeksi antaa syntinne, pois pestä verenviat ja
rikokset. Se on niin, että syntinen joutuu häpeemään omaa huonouttaan
ja ihmettelemään armoa, joka tällaiselle kuolleelle koiralle vielä
annetaan. Metsäteitä olette tekin kulkeneet ettekä Herran itsensä
viitoittamaa taivaanvaltakunnan valtatietä. Vaan sille olette nyt
taasen pääsemässä katumuksen ja oikean parannuksen kautta. Siitä
pitäisi tänä iltana kiittää Herraa, niinkuin siitäkin, ettei ole laumaa
vielä hajalle lyöty, vaan on päästy yhteen, toiset ehein nahoin, toiset
susien ja muiden petojen repiminä ja raatelemina."
Hän jatkoi vielä, lämpeni, tempautui mukaan koko olennollaan, paisutti
puhettaan loppuun asti. Miten hän olikaan kaunis seistessään siinä
mustaa, nokista seinää vasten hämärässä pirtissä, pitkät harmaat
hiukset olkapäille valuen!
Koko seuraväki oli painunut alas, lakoontunut kuin vilja, toiset
polvilleen permannolle ja soppeihin, toiset kumarruksiin käsiensä
varaan toisten selkämyksiä vasten. Ei kuulunut huutoa eikä parkua eikä
mielettömiä ääniä, niinkuin oli monesti ennen kuulunut, nyyhkytystä
vain, hiljaista itkun alkua ja loppua pitkin penkkejä. Paavo seisoi
vielä hetken paikallaan ääneti ja katseli kansaa. Vasta kun virsi oli
alettu, istui hän pöydän taakse penkille ja poistui kohta, kun oli
loppuun päästy.
"Nyt ette saa enää sen mielen alla hekumoida, minkä Herra on teille
uudestaan antanut. Pitää säilyttää särjetty sydän ja nöyrä, köyhä
henki, etteivät kantapäät kohoa", sanoi Paavo kamarissa isännälle ja
muille, jotka olivat jääneet jälelle.
Ei ollut kenelläkään mitään sanomista eikä puhumista eikä kysymistä
tällä kertaa, niinkuin oli aina ennen ollut. Kaikki istuivat totisina,
miettivinä paikoillaan pitkin seiniä äskeisen tunnelman vallassa.
"Sinun pitää, Lauri, jäädä tänne ja jatkaa siitä eteenpäin, mihin minä
lopetin. Tuki kaikki reijät ja veräjät ja nosta aita pystyyn, etteivät
pääse halmeeseen porsaat — omaan halmeeseesi ulkoapäin!"
"Vaan jos en osaa enkä ymmärrä — jos ei ole minulla niitä voimia
matkassani", sanoi Niskanen.
"Sinä? — kaikki kirjat lukenut, hyvät ja huonot. Pyörität taivaat
ja maat. Tämä Lauri kun väittää, että maa pyörii ja aurinko pysyy
paikallaan. Vaan siinä se on mennyt ohi oikean järjestyksen", puheli
Paavo nauraen.
"Mitä lie tehnyt siinä, mutta muussa on kulkenut omia teitään ja elänyt
omassa järjestyksessään", säesti Niskanen sekaan ja nauroi samaa naurua.
"Omassa elänyt, vaan siitä taasen havahtunut ja pyrkinyt Herraa kohti,
langennut ja taasen noussut. Niinhän sinäkin, Lauri, aina sanot, että
sinä lankesit, vaan et milloinkaan sitä, että nousit."
Se oli Niskaselle sanottu, vaan muille tarkoitettu.
Paavo oli jo menossa konttineen, kun hän kääntyi ja sanoi ovesta kiinni
pitäen:
"Pitää taas lähteä vaalia saarnaamaan. Se Ylivieskan pappi kuuluu
olevan tietomiehiä ja tarkkanenäisiä."
Pitkin kevättä ja kesää oli Paavo saanut kehoituksia Malmbergilta
tulla Pohjanmaalle Lagusta tapaamaan. "Se epäilee teitä savolaisia ja
sanoo aina, ettei niihin ole luottamista", kirjoitti Malmberg viime
kirjeessään. Nyt oli Lagus lähtenyt Pyhäjärvelle, ja heidän piti siellä
tavata toisensa, Laguksen kuulla ja tutkia Paavoa, Paavon Lagusta.
"Että päästäisiin sulamaan samaan henkeen, että saisi Savo ja Pohjanmaa
ojentaa toisilleen kättä tässä kaikkein kalleimmassa asiassa", niinkuin
oli ollut kirjeessä.
Paavo oli omasta puolestaankin jo kauan toivonut tapaavansa Lagusta,
Nivalan papin oppi-isää, Vieskan kuulua, hyvälahjaista, josta oli jo
kauan puhuttu Pyhäjärvellä ja Kiuruvedellä. Jos on siinä oikeaa henkeä
ja Herran työtä, käy niinkuin kävi Nivalan papinkin, perään juoksee,
yhteen juottuu henkeen ja mieleen ja ystävyyteen. — Hänestä se oli
sentään niin ihmeellistä, se Nivalan papin paluu ja yhdessä polvillaan
olo Niemen pirtissä toisena helluntaipäivänä, että hän jäi sitä taasen,
nyt niinkuin monesti ennenkin, pitkäksi ajaksi miettimään.
Kun hän lauvantai-iltana saapui Pyhäjärvelle Pikkaraisen isännän
kanssa, olivat heränneet jo häntä odottamassa. Niillä oli oma pieni
seuratupansa kirkon vieressä. Ne olivat sen siihen rakentaneet
kirkkokortteerikseen ja seuratuvaksi ensimäisen palavuuden ja
innostuksen aikana.
"Kerran ovat köyhätkin olleet rikkaita", sanoi Paavo seuraväelle ennen
seurain alkamista ja katseli pitkin pirtin seiniä. "Mistä teillä ovat
nämä tavarat?"
"Niinkuin ne, joilla ei mitään ole, vaan joiden kuitenkin kaikki omat
ovat", kuului joku sanovan joukosta.
"On ollut tavaroita siitä lähtien, kun sinä, Paavo, täällä kävit Herran
tulta sytyttämässä", sanoi toinen.
"Ei yöllä tietty, mistä aamulla saadaan, vaan siitä se kohosi lyhyessä
ajassa. Tuli hirttä, sammalta, pärettä, miestä, naista työhön — joilla
oli, ne antoivat rahaa. Niin se on, että kun mies kerran herää, niin
heräävät hevosetkin", kuului yhä joukosta.
"Vähän meitä vielä on täällä sellaisia, jotka yhteisillä elämme.
Nivalassa niitä on suuret pirtit täynnä. Suuremman saavat siellä
laittaa seurapirtin", sanoi joku oven suussa istuja.
"Tuntui niin hyvältä Paavosta, että hän jäi ajattelemaan Nivalan
pappia ja heränneitä ja niiden suurta seurapirttiä kuulematta enää,
mitä miehet puhuivat harvakseen, totisina omista kokemuksistaan
pirttipuuhassa.
"Kaulaansa venyttivät suruttomat, kun ohi kulkivat, ja katolle
kurkistivat ihmeissään ja kiukuissaan ja kiroilivat."
"Tähän viereen ovat tanssinsa toimittaneet sunnuntai-illoin
ilkeydessään, että saisivat häiritä sananharjoitusta, kostaa ja kiusaa
tehdä."
"Niin pitääkin — niiden pitääkin potkia tutkainta vastaan — pikemmin
heräävät", sanoi Paavo ja havahtui omista ajatuksistaan.
Alettiin seurat vasta kun papit olivat tulleet, Lagus ja Lescelius.
Veisattiin virsi, toinen ja kolmaskin ja odotettiin pappeja puhumaan.
Vihdoin nousi Paavo ylös, kumarsi kohteliaasti Lagukseen päin ja istui
taasen paikoilleen. Hänen olennossaan tuntui olevan jotain hienoa ja
rauhallista ja vaatimatonta, jotain erityistä, joka herätti huomiota
ja miellytti. Kun oli vielä veisattu virsi, tuli Paavo pappien luo ja
pyysi pappeja puhumaan.
"Vieras puhukoon tänä iltana, me puhumme huomenna", sanoi Lagus
ystävällisesti ja nyökytti päätään.
"Paavo puhuu vain, kun ovat kerran odottaneet", säesti Lescelius,
Pyhäjärven pappi, tutunomaisesti.
"Niin — jos sen niin tahdotte", kuului Paavo sanovan ja pyrki penkkien
välitse paikalleen oven puoleen, missä oli istunut.
Veisattiin vielä Paavon oma virsi:
Sinuhun, Herra turvaudun,
Mua alta häpeän säästä.
Kallista korvas puoleen mun,
Pahasta auta, päästä.
Vanhurskauttas
Suo Pojassas'
Lupaamaas' tuta täällä.
Oot linnani,
Jossa turvani
Mä löydän myrskysäällä.
— — — — —
Syntyi vakavuutta, jännitystä ja hiljaista liikutusta seuraväessä
virren aikana nyt niinkuin tavallisesti.
Kuin yhtenä korvana istui Lagus pöydän takana ja kuunteli, mitä Paavo
puhui ja kuinka puhui. Se oli hänestä niin uutta ja tuoretta ja
likistä, niin selvää ja yksinkertaista, niin nöyrää ja vaatimatonta,
ettei hän ollut milloinkaan sellaista kuullut. Kuinka se selittikään
kaikki vaarapaikat ja osoitti haarat ja harhaukset elämän tiellä!
Kuinka se painoi syntisen alas tomuun ja tuhkaan pyhän ja vanhurskaan
Jumalan edessä, mutta kirkasti sille sinne armon ja syntein
anteeksisaamisen lahjan! Kuinka se haavoitti ja sitoi, laski alas ja
nosti ylös, repi kaatoi alta kaikki ihmiskannattimet ja tuet ja jätti
Herran itsensä kannattajaksi ja hänen vanhurskautensa suojaksi tuomiota
vastaan!
Tätäkö hän oli epäillyt ja tästä jo edeltäpäin aina Malmbergille pahaa
puhunut? Ja hän tunsi samassa, miten se kaikki, mitä hän oli itse
saarnannut ja puhunut, oli mitätöntä ja epäselvää ja hämärää tämän
rinnalla. Se oli sittenkin totta, mitä Malmberg oli sanonut. Herroja
he olivat olleet. He olivat pitäneet evankeliumia niin korkealla,
etteivät siihen syntiset ylettyneet. Tätä tällaista hänen sielunsa oli
aina janonnut, tätä hän oli aina kaivannut omista saarnoistaan, vaan ei
milloinkaan löytänyt eikä osannut muille antaa. Nyt hän ymmärsi, miksi
Malmberg siihen oli ihastunut ja Nivalan heränneet.
Koko pirtti räjähti veisaamaan kuin yhdestä suusta Paavon puheen
perästä. Niinkuin olisi huone liikkunut, niinkuin olisi itse kutakin
nostettu maasta, kohoitettu ylös jonnekin voimakkain käsin. Ja Lagus
ja Lescelius innostuivat veisaamaan mukana täysin rinnoin, väliin
katsahtaen toisiinsa ja sitten taas pyyhkien kyyneleitä pois poskelta.
Veisuun tauottua tuli Paavo uudelleen pappien luo ja uudisti pyyntönsä.
"Missä te puhutte, Paavo, siellä on minun sopimatonta jatkaa ja
esiintyä. Minä olen teitä epäillyt. — Se on ollut suuri synti. —
Antakaa se anteeksi!"
Ja Lagus tarttui Paavon käteen, puristi sitä pitkään ja katsoi
nöyrästi, alistuvasti Paavoa silmiin.
Jäi vielä muutamia heränneitä pirttiin Paavon ja pappien kanssa, kun
seurat olivat loppuneet.
"Meitä oli kaksikin kotoa lähtiessä, vaan Niskanen jäi Kiuruvedelle —
vanha ystävä, joka on aina ennen ollut mukana", puheli Paavo istuen
paitahihasillaan ja avojaloin penkillä pöydän vieressä.
"Sitä minäkin, että missä Niskanen, että on kuin joku olisi poissa",
sanoi Lescelius hyväntahtoisella äänellä.
"Ovat alkaneet hyppiä aidan yli Kiuruvedellä vanhat heränneet,
toiset törkeihin synteihin, toiset väärään hengellisyyteen ja
humukristillisyyteen, niin jätin Niskasen sinne aidan panoon, oikein
pisto-aidan. Ne ovat Niskasen maita sielläpäin." Papit naurahtivat
ja katsoivat merkitsevästi toisiinsa. "Miten Nivalan pappi jaksaa —
kävitkö tullessasi?" kysyi Paavo ja kääntyi Lagukseen päin.
"Mikäpäs miehen jaksaessa. Saarnaa, puhuu, kulkee pitäjällä, herättää
Herran voimalla ja hengellä nukkuvia. Sillä on nuori rouvansa mukana
joka paikassa. Sekin on nyt samassa mielessä", vastasi Lagus.
"Vai niin — vai on jo herännyt sekin! Näkyi olleen niitä Ruoveden
komeita. Vaan siinä se sodan nosti, ennenkuin sai sulkansa nykityksi."
"On se muuttunut, niin ettei enää tuntisi. Ovat pitäneet rippikoulua
Pirttiperässä yhdessä — rouva tavauttaa huonompia. Illoin kuuluu aina
kantavan haarakynttilän pirtin pöydälle ja siellä yhdessä veisaavan
lasten kanssa. Malmberg tulee toisinaan mukaan lukemaan ja puhumaan."
"Ja niitä herää siellä —?" kysyi Paavo.
"Herää — nuoria varsinkin herää laumottain. Ei siellä enää kestä
tavalliset varustukset. Pitää olla oikein erityistä unijuomaa sillä,
joka jaksaa Nivalassa nukkua. Minä sitä olen oikein ihmetellyt, mistä
se nyt on sen voiman saanut", vastasi Lagus.
Paavo naurahti itsekseen ja katsoi ympärilleen kuin jotain etsien.
"Kansasta se on se voima. Minkä kansalle antaa, sen saa kansalta
takaisin — suurempana saa ja runsaampana. Vaan kansaa pitää käydä
likelle, pitää tulla alas oman herruutensa kukkulalta ja mennä sinne
sekaan sakeimpaan suruttomuuteen ja siellä alkaa säälivällä ja
särkevällä äänellä puhua Kristuksen rakkaudesta."
"Niin kai se on", myönnytteli Lagus, "niin ettei lammas, eksynyt ja
metsistynyt, hae paimenta, vaan paimenen pitää lähteä lampaan jälille."
"Ja kantaa sitä, kun se on väsynyt", jatkoi Lescelius kuin jotain
sanoakseen eikä vain siinä istuakseen.
"Ja siitä ilonsa löytää, kun on itsensä uuvuttanut ja rokkinsa toisen
ravasta ryöttänyt", lisäsi Paavo lopuksi.
Puhuttiin vielä, palattiin takaisin siihen, mikä oli kullekin kipeintä
ja likisintä, Lagus kyseli yhtä ja toista, selitti itse väliin ja
ilmoitti oman ymmärryksensä ja käsityksensä. Oli jo pimeä, kun papit
läksivät.
"En tätä iltaa milloinkaan unohda", sanoi Lagus hyvästellessään ja piti
pitkään Paavon kättä omassaan. "Minulle valmistatte, Paavo, suuren ilon
silloin, kun tulette Ylivieskaan."
"Vaan minne Paavo huomenna?" kysyi Lescelius mennessään, "Käyn
Niemellä, Isolla-Niemellä, Nivalan yläpäässä. — Käyn katsomassa, joko
se Niemen ukko on oppinut rouheita piippuun antamaan", vastasi Paavo.
"Niin — sitä. Oppia siihenkin pitää, että osaa toiselle antaa", kuului
Lesceliuksen ääni pihalta portaan päästä.
Paavo jäi seurapirttiin yöksi toisten, heränneiden, pitkämatkaisten
kanssa. Vaan ei sinä yönä paljon nukuttu. Aina oli joku jotain
kysymässä, joku vaivattu, jolla oli vaikeita asioita, kotimurheita ja
kiusauksia, joku vaimo, jota oli miehensä lyönyt, joku tytär, jonka
isä oli aikonut ajaa pois kotoa. Oli itkua ja valitusta väliin, väliin
taas iloa ja ihastusta siitä, ettei oltukaan enää helvetin tiellä, että
oli saatu taasen kuorma kaadetuksi ja sielun pimeä valaistuksi, että
oli Paavo täällä, Herran mies, joka aukoi lukot ja selvitti kaikki
sekaannukset.
Kun muut jo nukkuivat, valvoi Paavo vielä ja mietti sitä, mitä oli
tapahtunut.
Näkyy olevan sellaista, että minkä Herra toisaalla ottaa, sen toisaalla
taasen antaa. Tämä on ollut juhlamatkaa tähän asti, yhtä voittoa ja
menestystä. Epäuskossa läksin, vaan saan hävetä omaa itseäni ja pahan
sydämeni juonia. Pitkin matkaa on Herra taasen puhkaissut umpia,
tasoittanut teitä ja antanut uusia ystäviä, minkä tämänkin Ylivieskan
papin. Mitä täällä vielä tapahtuukaan, kun ovat työssä tällaiset papit?
Hänen ajatuksensa harppasivat kauas eteenpäin. Kerran on kansa täällä
herännyttä kansaa — Herran kansaa. Hän saa sen ajan vielä nähdä,
ennenkuin kuolee. Papit ovat vielä mukana, istuvat samoilla penkeillä
sanankuulijainsa kanssa, samoissa seuroissa, samanlaisina syntisinä.
Hän läksi kirkosta päästyä ajamaan ja saapui samana iltana vielä
Isolle-Niemelle.
"Kuule Matti!" huusi Paavo pihalta portaille, missä isäntä näkyi
seisovan ja levollisena katselevan vierasten tuloa. "Tule tänne,
taluta hevonen talliin, pane eteen parasta, mitä on pellosta saatu!
Sinä et ennen rouheita piippuun antanut vieraillesi, jotka kulkivat
hengellisissä asioissa. Vaan nyt on toista. Nyt on herännyt tämä
talo. Nyt pidetään seuroja ja harjoitetaan sanaa ja eletään pappien
ystävyydessä. Mikä teillä, pohjalaisilla, on paha tapa semmoinen —
seistä jurrottaa seinän vieressä ja katsella, pääseekö vieras veräjästä
taloon? Vai mitä sinä, Matti, siitä ajattelet? — Käännynkö tästä?"
Ja Paavo tapaili suitsiperiä kyytimiehen kädestä, kun Matti juoksi ja
joudutti vastaanottamaan ja hevosta riisumaan.
"Sitä pitää sitäkin parannusta saarnata, niinkuin muutakin. Tulisit
sinne Savoon kerran. Siellä on meillä aina kaikkea valmiina vierasta
varten: kukot, piirakat ja pannurieskat ja uunipaistit rasvaiset,
tuohiset tupakkaa täynnä ja kylpy joka ilta, lämmin, hyvä kylpy
hyvillä, uusilla vastoilla ja hyvää puhetta ja palvelusta pitkin
päivää", leikitteli Paavo pihalla ja käveli kepein askelin isännän
perässä.
"Keritään tässä vielä — älä hätäile! — vastahan sinä pihaan ajoit ja
sinulla pitäisi jo saunakin olla — sunnuntaipäivänä —", kuului Matti
sanovan yhteen leikkiin.
Olivat tuttuja jo kaikki talossa, niin että Paavo uskalsi leikkiään
laskea. Oli oltu ystäviä siitä saakka, kun yhdessä valvottiin
helluntaiyö ja yhdessä polvistuttiin rukoukseen papin kanssa silloin.
"Täällä vain heräävät syntiset", sanoi Paavo ja istui väsyneesti
tuolille peräkamarissa.
"Heräävät. Nyt ne vasta heräävätkin. Ovat joukoissa heränneet viime
aikoina — talottain. Vaan ahkera on niillä herättäjäkin. Saat itse
kuulla kohta, kun tulee tänne. Eivät osaa sitä muut sinulle sillä
lailla kertoa."
"Vaan mitä maailma siitä sanoo? Antaako herätä ja jättää vanhat
laitumensa vanhojen synnintekijäin vai vastaanko panee?" kysyi Paavo.
"Vastaan — vastaan panee, vaan minkä paremmallensa mahtaa. Ei muuta kun
katso päältä ja kuuntele ja kiukuttele omassa suruttomuutesi rauhassa."
"Ja se kulkee aina vain pitkin pitäjää?" uteli Paavo yhä.
"Pitkin ja poikin rouvansa kanssa, suuri koppa kirjoja kärryin perässä.
Tässä niitä on niitä uusia kirjoja, joita on siltä ostettu."
Isäntä latoi pärekopasta pöydälle ison pinkan kirjoja. Siinä oli
Arndtin "Totinen kristillisyys", "Huutavan ääni", "Salattu elämä",
"Ystävällinen varoitus", "Parannuksen neuvo".
"Näitä on täällä pian joka talossa — suruttomatkin ovat ruvenneet
ostamaan", jatkoi isäntä puhettaan.
"Vai ruvenneet — vai ostavat — vai kulkee rouvineen!" hoki Paavo
hyvillään ja ihmeissään.
"Minkä näköistä lie tämä pitäjä vuoden, parin päästä, jos tätä menoa
jatkuu", kuului joku talon nuorista miehistä sanovan, "Semmoista, että
ovat loppuneet tappelut ja tanssit ja juomingit suurina juhlapäivinä ja
kaikki muutkin synnin harjoitukset", vastasi isäntä.
"Ja alkaneet uudet harjoitukset entisten sijasta — korttipelin ja
muiden", säesti joku.
"Ei se koko pitäjä herää — pitää olla maailmaakin mukana. Kuka
vainoaisi ja pilkkaisi ja pahaa puhuisi vanhurskaista ihmisistä? Rauhan
saisivat heränneet, niin nukkuisivat uudelleen", sanoi Paavo.
"Siltä vain näyttää, että heräävät kaikki. Synti ja jumalattomuus on
kuin siivilleen lyötyä. Tuossa naapurissakin on ruvettu veisaamaan ja
laulamaan pitkin päivää", puheli isäntä vakuuttavasti.
"Se on vain se vaara siinä, missä ne sillä tavalla heräävät —
joukottain, talottain, että hyppivät takaisin maailman puolelle,
kun ovat hyvät tuntemiset loppuneet. Eivät ne kaikki tielle tule
eivätkä ahtaasta portista sisälle, jotka nyt hätäilevät ja seuroissa
juoksevat", sanoi Paavo.
"Vaan se on semmoinen pappi, joka ei päästä, joka pitää kiinni, etsii,
puhuttelee ja uudestaan kesyttää niitä, jotka ovat arkiintuneet.
Mitenkä teki tässä likellä muutamassa talossa? Talon poika, nuori mies,
heräsi keväällä, vaan jättäysi syksyllä joukosta pois eikä tullut
enää seuroihin. Sinne olisi poikarukka jäänyt omassa avuttomuudessaan
kuolemaa tekemään, jos ei olisi ollut oikeaa pappia ja paimenta, joka
tuli auttamaan", puheli isäntä.
"Kertokaapa se, miten se auttoi!" kehoitti joku pojista innoissaan
isäänsä.
"Auttoi sillä lailla", jatkoi isäntä, "että ajoi muutamana päivänä
taloon ja teki asiaa jotain, mitä lie tehnyt. Poika siitä pakoilemaan,
kun näki papin taloon ajavan, vaan pappi huutamaan, että tule Mikko
hevoselle heiniä antamaan. Ja kussa poika vain talliin heiniä hakemaan,
silloin pappi kaksin käsin tallin oven pielistä kiinni pitämään ja
tietä sulkemaan. Ja siinä riitti sitten puhetta, ei ankaraa lain
pauhinaa eikä vihan eikä tuomion tulta, vaan rakkauden ja säälin ja
kehoituksen helliä sanoja."
"Kuule — kuule!" hoki Paavo. "Vai läksi väsyneen jälkeen ja olalleen
nosti."
"Läksi ja nosti ja kotiin kantoi. Se on se nuori mies nyt elävimpiä
joukossa. Vaan ei se ole ainoa sen töiksi, niitä on muita samanlaisia."
Puhuttiin vielä Malmbergista ja heränneistä ja herätyksistä ja uudesta
elämästä, jota nyt oli alettu Nivalan pitäjässä elää. Kullakin oli
kertomuksensa ja tapahtumansa, joka oli omasta mielestä muita parempi.
Pirtin ovi oli ollut käynnissä pitkin iltaa. Oli tullut seuraväkeä
likempää ja edempää, joukoissa ja yksitellen, ja asettunut penkeille
hämärtyvässä pirtissä, Tuontuostakin pistäytyi vanha isäntä pihalle,
katseli tielle päin, kuulosti ääniä ja palasi taas Paavon luo kamariin.
"Niitä on jo niin paljon, etteivät enää pirttiin mahdu, ja uusia aina
tulee — heränneitä ja suruttomia", sanoi isäntä ja katseli kamarin
ovelta väkijoukkoon.
Vaan samassa näkyi kansa halkeavan oven suussa ja halkeamaa myöten
astuvan pitkä, komea herrasmies voimakkain askelin kamaria kohti.
"Tervetuloa, Paavo! Tässä talossa kerran erottiin ja tässä taasen
yhteen yhytään", sanoi Malmberg syvällä, kumajavalla rinta-äänellään ja
asetteli palttoota kamarin naulaan.
"Minun on elämäni ollut vuosikymmeniä yhtä yhtymistä ja eroamista.
Liperissä kerran erottiin Renqvistin kanssa eikä ole sen perästä
yhytty. Vaan oli se erilaista silloin täällä."
He puristivat pitkään toistensa kättä, Malmberg taputellen Paavoa
hartioille.
"Kerran yhytään eikä koskaan erota, kaikki Herran ystävät Savossa ja
Pohjanmaalla", jatkoi Paavo vakavana.
"Niin — niitä on nyt täällä suuret tuvat täynnä ja uusia ilmestyy.
Minkä verran lie sitten siellä? Pääsevätkö kaikki perille?"
"Jotka loppuun asti vahvoina pysyvät. Tien päässä tippuu toisia,
tiellä, matkan varrella, toisia, toisia toisessa päässä, viime portille
tullessa. Monta on kutsuttu, harvat valitut. Moni on, joka pyrkii, vaan
ei pääse."
Se oli niin vakavaa, mitä Paavo sanoi, että kaikki kävivät aran ja
pelokkaan näköisiksi.
"Sanokaa, Paavo, noille tuolla tämä sama, minkä tässä nyt meille!"
kehoitti Malmberg ja nousi tuolilta pirttiin mennäkseen.
"Pappi ensin", esteli Paavo.
"Paavo ensin. Paavo on parempi kuin papit", sanoi Malmberg hellästi ja
piti Paavoa olkapäistä kiinni.
Kiisteltiin hetken, leikiteltiin, työnnettiin toisiaan pirttiin päin ja
mentiin vihdoin sisälle, Malmberg Paavoa käsivarresta taluttaen.
"Kun on tällaista vasta heräävää kansaa koolla, niin on eri voima
puhua", sanoi Paavo seurain perästä, kun oli taasen tultu kamariin
hikisinä ja kuumina.
"Niin on ollut minunkin", yhtyi Malmberg puheeseen. "Sanat aina
valmiina paikallaan, hakematta, siihen tuotuina, valmiiksi pantuina,
niin ettei muuta kuin suusi avaat."
"Ja veisuu jo toisenlaista täälläkin päin. Vaan Kiuruvedellä se on
kaikkein parasta. Tunnet taivaassa olevasi, kun seuratuvassa istut",
sanoi Paavo.
"Niillä on nyt sellainen veisuuinto, että kirjat pitää olla työmaalla
mukana. Tässä naapurissakin veisaavat nuoret aamusta iltaan", selitteli
isäntä.
"Työmaalla, pellolla, metsissä, joka paikassa nyt pitää kirja olla
mukana", lisäsi joku nuorista miehistä innostuneena.
"Kaikki kuin valjaat päällä yötä päivää, puhujat, kuulijat, vanhat,
nuoret", sanoi Malmberg kävellen edestakaisin kamarin lattialla.
"Pankaa täältä joku veisuun oppiin Kiuruvedelle — joku, jolla ovat ne
lahjat!" kehoitti Paavo.
"Ojan Liisa sinne joutaa ja sieltä pian kantamuksensa niitä tuo —
uusia virsiä ja lauluja — Savon säveliä", oli isäntä heti valmiina
ehdoittamaan.
"Ja körtin mallin — tämmöisen. Te olette täällä vielä liian
hekumallisia", sanoi Paavo puoleksi leikillään.
Kaikki istuivat äänettöminä, väkinäisesti naurahtaen ja toisiinsa
katsahtaen.
"Liekö täällä se Reisjärven mies, joka kävi illalla Pirttiperässä?"
kysyi Malmberg kuin itseltään ja katseli kamarin ovelta pirttiin, mistä
väki näkyi vähitellen poistuvan.
"Niitä on siellä ollut taas tänä iltana joka paikasta, Haapajärveltä,
Reisjärveltä, Sievistä, Nivalasta", selitti isäntä.
"Se on vanhoja leikkikumppaneita lapsuuden ajoilta", alkoi Malmberg
uudelleen. "Isäpuoleni oli aikanaan pappina Reisjärvellä. Siinä
oli pappilan vieressä vanha mylly, minne kylän lapset kokoontuivat
leikkimään. Kerran nousin myllyn tuuttiin ja aloin saarnata ja pauhata
pojille niiden pahuudesta ja vallattomuudesta, vaikka itse taisin
olla pahin pukari joukossa. Tämä silloin, tämä sama mies, jota tässä
katselin löytääkseni, tuli ja veti papin alas saarnatuolista, niin että
veri juoksi nenästä noronaan. Muistin sen illalla heti, kun mies tuli
Pirttiperään ja alkoi kertoa herätyksestään. Kuului saarnani koskeneen
niin kovasti jonain pyhänä täällä Nivalan kirkossa, ettei unta silmiin
viikkokausiin. Minä miehelle, että mikset vetänyt alas saarnatuolista,
niinkuin silloinkin sieltä myllyntuutista Reisjärvellä. Puhuttiin
pitkin iltaa vanhoista asioista, lapsuuden muistoista. Nyt on mies
siellä, missä minäkin — tiellä taivaaseen, pakomatkalla Paapelista,
Oltiin taas sellaisia ystäviä, että oikein piti syliksi ottaa erotessa."
Paavo hymähti hiljaa, ja toiset pyyhkivät vesiä salaa silmistään,
"Ei mahda miehellä enää olla sitä mieltä, että sieltä alas kiskoisi —
saarnatuolista. Taitaisi istua ja kuunnella viikkokaupalla", arveli
isäntä.
"On niitä sellaisiakin, jotka sen tekisivät, jos uskaltaisivat",
huomautti joku.
"Pitää ollakin", tokasi Paavo väliin.
"Herrat ainakin. Herroilla on viha semmoinen, että elävältä söisivät,
kun saisivat", sanoi Malmberg.
"Vaan mistä ne herrat teitä vihaavat, joka ette niille ole mitään
tehnyt?" kysyi isäntä.
"Kun en niiden kanssa korttia pelaa enkä totia juo, niinkuin ovat ennen
papit tehneet, enkä pitoja enkä kalaasia pidä enkä tanssikemuja",
selitti Malmberg kuin kiivastuen.
"Herrat kun ovat pahimpia, ensimäisiä kaikessa jumalattomassa menossa,
niin kovimmin suuttuvat sille, joka on tullut jumalattomuutta
kukistamaan. Herroja ne olivat nekin, jotka elämän Herran tappoivat."
"Se on niin — se on oikein, mitä Paavo sanoo", kuului joukosta.
"Entäpä heräävät herratkin vähitellen. On sitä nähty jo ennenkin.
Kuopiossa niitä on sellaisia ja Kajaanissa, jotka talonpoikain kanssa
istuvat samalla seurapenkillä. Siinä on aina tutkain mukana ja piikki
sisäänpäin pistämässä, missä on vihaa ja vainoa", jatkoi Paavo.
"Herää pappeja ainakin — nuoria pappeja — Lagus niitä herättelee
Herran voimalla. Se on semmoinen mies, etteivät sen käsissä kestä muut
paremmin kuin minäkään. Kalajoen rovastin uudet apulaiset ovat jo aivan
pilalla, Laguksen ja Malmbergin villitsemiä. Durchman, vanha pelimanni,
kuuluu särkeneen viulunsa ja iloinen, sukkela Laurin, muuttuneen
niin, ettei leikkisanaakaan enää kärsi. Ja Hemming, Laguksen oma
apulainen, huojuu siellä Vieskan pappilan vinttikamarissa juurillaan.
Mahtaa se rovasteja harmittaa ja suututtaa. Pian kai tästä saadaan
piispankäräjät."
Malmberg seisoi keskellä lattiaa ja puheli innoissaan ja pyörähteli.
"Ja Sievin pappi myöskin — Heikki Schwartzberg ja Antti Holmström.
Niitä on jo oikealla ja vasemmalla", jatkoi hän hyvillä mielin. "Mitä
tästä tuleekaan vielä?"
"Maailman loppu — jumalattoman maailman, ja taivaan alku täällä maan
päällä", sanoi Paavo.
"Kuulkaa, Paavo! Mitä se Lagus siellä sanoi teille — Pyhäjärvellä?
Toimitettiin Paavoa tapaamaan vartavasten", kysyi Malmberg yhtäkkiä
kuin jostain havahtuneena.
"Sanoi sitä, mitä pitikin. Siitä tulee ystävä samanlainen kuin
sinustakin on tullut, ja vähemmällä vaivalla. Sinä potkeit ja
päristelit, vaan Vieskan pappi tuli rentonaan.
"Minä olen kaiken aikaa elänyt toivon ja pelon välillä. Se kun aina
epäili savolaisia, teitä ja Niskasta, ja on kovin tarkka opista. Nyt on
sitten kaikki voitettu, kun on Lagus voitettu."
"Ei vielä kaikkia. Se Kalajoen rovasti on vielä voittamatta, joka niitä
apulaisiaan kiusaa", sanoi Paavo.
"Ja tämä Haapajärven pappi tässä vieressä", lisäsi isäntä. "Vaan sen
rouva on toista mieltä ja rouvan sisar, se Laura-neiti. Kokoovat
heränneitä kotiinsa, kun milloin uskaltavat ja milloin pappi itse on
pitäjällä", huomautti joku pojista.
"Jääkööt vanhat rovastit kaikki jyväaittainsa vartijoiksi — niitä ei
enää Herrakaan hereille saa, jotka ovat kerran ahneudella sydämensä
sokaisseet! Eikä niitä tarvitakaan. Nuorista Herra nyt alkaa, nuorista
papeista ja ylioppilaista, joita kuuluu Vieskassa kulkevan, nuorista
miehistä ja naisista, näistä tällaisista —."
Ja Malmberg löi kädellään talon nuorinta poikaa olkapäälle ovensuussa.
"Näitä — näitä se nyt viertää ja näistä roihun sytyttää, joka vielä
näkyy pitkille matkoille", lisäsi Paavo.
Kun Paavo ja Malmberg myöhään illalla erosivat toisistaan, tunsi
kumpikin suurta iloa sielussaan. Niinkuin heidän elämäänsä valaisisi
uusi, kirkkaampi, voimakkaampi valo kuin ennen.
"Minä vanha mies nuorrun näiden ihmeiden keskellä", sanoi Paavo.
"Paavon pitääkin — Paavon pitää elää vielä viisikymmentä vuotta. Nyt
vasta Paavoa tarvitaan."
Ja he tarttuivat sylin toisiinsa, pitelivät kiinni toisistaan, niinkuin
eivät olisi tahtoneet milloinkaan erota.