Oli kuin uutta elämä Aholansaaressa taas, uutta ja outoa. Paavo oli
saanut uuden emännän itselleen sen entisen tilalle, joka oli suurimman
osan elämäänsä ollut katkera ja kiukkuinen, vieras hänelle itselleen
ja hänen matkoilleen, vaan viime vuosina sitten muuttunut ja kuollut
vanhurskaan kuolemalla.
Anna Loviisa, uusi emäntä, oli kokonaan toinen luonteeltaan, hiljainen,
alistuvainen ja mukaantuva, aina valmis palvelemaan Paavoa ja ystäviä,
aina valmis auttamaan Paavoa matkoille ja lämpimällä, iloisella
mielellä vastaanottamaan ja kotona hoitamaan. Oli palvellut aikanaan
Kalliolahdessa ja muualla heränneissä, ollut ahkera sananviljelijä,
vilpitön parannuksentekijä ja hyvä veisaaja. Oli ollut aina palvelevana
henkenä heränneiden pidoissa, häissä ja hautajaisissa, oppinut
taloutta ja käsitöitä, ollut kaikkein ystävien suosikki ja kaikkialla
tervetullut. Kaikki oli Aholansaarella kuin muuttunutta, kaikkialle
ilmestynyt järjestystä ja uuden emännän huolenpitoa, siisteyttä,
puhtautta, tarkkuutta, taitavuutta. Se oli miellyttänyt ja huvittanut
Paavoa, vaan sitten oli hän ruvennut vainuamaan siinä ahneutta ja
maailman rakkautta.
"Loppuu kesken köyhyys, ensin maallinen, sitten hengellinen. Rikkaat
tulevat työläästi taivaanvaltakuntaan. Rikkaus, tämän maailman tavara
ja mammonan valtaan ovat Nilsiän heränneiltä hengen ottaneet, niin
ettei enää seurojakaan saada pidetyksi missään. Saat hyvin kaikki
kulkemaan ja menestymään, liinasi, loukutuksesi, kankaasi, karjasi,
niin on tie pian tukossa tähän taloon. Meiltä on Herra ennen salannut
tavaransa köyhyyden taakse, pettuleivällä parannusta teettänyt ja
survolla rukoilemaan opettanut."
Se oli ollut sellaista Paavon puhe, milloin oli nähnyt emäntänsä
kiireissään. Joskus kun Anna Loviisa päivät pääksytysten kutoi ja istui
kangaspuillaan, toimitti Paavo keskellä päivää seurat kotiinsa tai haki
väkensä veisaamaan. Vaan se oli ollut muistutusta ja varoitusta enemmän
kuin moitetta. Hän oli siitä sittenkin hyvillään, että Anna Loviisa oli
ahkera ja toimellinen ja että kaikki oli ruvennut menestymään.
Tytöt olivat yksi toisensa perästä karkkoontuneet kotoa, Sohvi
viimeksi. He olivat olleet saattamassa Sohvia suurella joukolla
Karjalaan, kulkeneet vanhat, vaikeat matkat taasen monista ajoista,
salot selkähevosilla Pielisen rannalle, selät suurilla venheillä,
pitkin tietä joukkoaan kasvattaen. Samat, vanhat ystävät olivat olleet
koolla Lieksassa ja Nurmeksessa, Härköset, Piiroset, Timoset, Tolvaset,
ketä ne kaikki lienevätkään olleet. Pyykkö vain oli kuollut, vanha lain
mies. Miten lie miehen käynyt — liekö päässyt perille?
Karjalassa paloi kaikkialla, kaikilla vaaroilla ja kaikkien niemien
nenissä herätyksen tuli. Sitä oli Paavo pitänyt pahana, että
johtomiehiä ja seuranpitäjiä oli ilmestynyt joka kylään, ettei ollut
oikeaa järjestystä missään, ei siinä, mitä oli puhuttu ja mitä
veisattu. Kaikki olivat tukkineet tavaroitaan esille, puhuneet,
parpattaneet, ilman aikojaan vain kuin puhuakseen ja omaansa
näytelläkseen. Se oli niiden vanhaa vikaa, joka näkyi pysyvän aina yhtä
parantumattomana.
Herrat olivat taas nostaneet vainon heränneitä vastaan Karjalassa ja
kulettaneet niitä käräjiin luvattomasta seurain pidosta. Herrain se
oli syy. Herrat olivat kaikkialla heränneiden pahimpia vainomiehiä,
joille talonpojat olivat sitten apuansa antaneet. Vaan mitenkäs kävi
Juuan Halosen, jumalattoman miehen? Läksi Nurmeksesta viskaalille
vieraitamiehiä hakemaan, niin jäi sille tielle, jäihin jäi kehnossa
kevätkelissä eikä ole sieltä sen perästä todistajiaan tuonut. Siitä
siellä oli puhuttu joka talossa, tuskin muusta mistään, siitä oli
Paavokin puhunut kaikkialla Karjalasta palattuaan.
Tokko lopettavat, tokko aukeavat silmät näkemään kenen puolella on
Herra, tokko tietävät vieläkään sitä, että heränneet ovat Herran
silmäterä, ettei niihin saa koskea eikä niitä käräjillä kiusata? Vaan
eivät ne sitä siihen jätä, mihin Halonen sen jätti. Siitä ne tointuvat
vielä ja nostavat vainon semmoisen, joka ulottuu idästä länteen niin
pitkältä kuin heränneitä riittää. Kuka ei herää tässä tulessa, mikä nyt
palaa, sen täytyy paatua ja soentua.
Paavo oli usein raskaalla, synkällä mielellä kotonaan, varsinkin
matkoilta palattuaan. Ei jaksanut paljon puhua, luki vain ja pysytteli
kamarissaan. Vaan Anna Loviisa koki silloin olla sitä puheliaampi ja
iloisempi niinkuin tahtoisi tartuttaa tuultaan Paavoonkin ja omalla
ilollaan keventää Paavon mieltä — puheli, hyräili laulujaan pirtissä
hääriessään ja kävi tuontuostakin kamarissa Paavolle asiaa tehden.
"Kuule, Anna Loviisa!" sanoi Paavo eräänä päivänä taasen, kun emäntä
tuli kamariin, "sano sinä, mikä minun oikein on! Minulla on sellainen
vaiva ja rauhattomuus sielussa. On niinkuin odottaisin jotain
onnettomuutta tulevaksi. Liekö jäänyt siitä Juhanan murhasta veriin vai
muutoinko vain on omien asioitteni tähden?"
"Minä? — Miten minä, joka en omista asioistanikaan selvää saa — miten
minä sinun asioihisi mitään?" sanoi Anna Loviisa hämillään, kysyvästi.
"Se on siinä sekin — se käräjöiminen ja heränneiden kiusaaminen.
Kuuluivat yltyneen Karjalassa sen syksyllisen käyntini jälkeen ja
siitä lähtein ruvenneen yksissä tuumin vainon tekoon. Kun eivät vielä
veritöihin ryhtyisi, jumalattomat. En tiedä, Herra sen tietää, vaan
minusta tuntuu siltä, että vielä se on tämäkin tukka verissään."
"Vaan jospa heittävät nyt, kun on Jumalan tuomio niille siellä Juuassa
julkiluettu", sanoi Anna Loviisa ja hänen äänessään oli rohkaiseva sävy.
"Ja on sekin, että on yhden miehen hartioille kaikki pantu. Saat pelätä
itseäsi, valvoa omia ja muiden asioita, heränneiden kaikkien Karjalassa
ja Savossa. Nyt pitäisi taasen lähteä Kajaaniin."
Anna Loviisa seisoi ja myönnytteli ja koki sanoa jotain, mitä vain
ennätti, osanotoksi ja sääliksi.
"Ne pitävät minua profeettana", jatkoi Paavo, "oikeana Jumalan miehenä,
jolla on tavaroita joka markkinoilla, uskoa, henkeä, voimaa ja uutta
viisautta. Eivät ne tiedä, miten ovat asiat ahtaalla ja miten on
kuollutta ja köyhää profeetan sielussa, että on taas sisällinen elämä,
usko ja parannuksenteko sellaista kuin tikkua kiskoisi lattian raosta.
Lähteä ja mennä sitten tällaisen ja olla muille opettajana!"
"Jospa jäisit kotiin — jospa Heikki menisi Niskasen kanssa — jospa ne
menisivätkin kahden. Pannaan sana Kalliolahteen, ettet sinä tulekaan",
puheli Anna Loviisa, kun oli huomaavinaan, että Paavo oli vastahakoinen
lähtemään.
"Ei panna, ei käy laatuun, minun sinne pitää sittenkin. Siellä ovat
monenlaiset tuulet puhaltamassa. Kohta on samanlaista kuin Karjalassa
kerran rytäkkökesänä — kaatuvat, hyppivät, hourailevat horroksissaan
ja mitä tekevätkään. Ja on siellä sitä Renqvistin hapatustakin jo
siemeneksi."
"Sitäkinkö taas!" pisti Anna Loviisa väliin, niinkuin olisi hänkin
siitä jo kyllänsä saanut.
"Täältä joutaa omasta pitäjästä tähän aikaan minne hyvänsä.
Sutinen suuttui hengen köyhyyteen, kun oli oppinut rikkaudessa ja
yltäkylläisyydessä elämään, ja muiden köyhempäin on käynyt samoin,
Heikki yksin on enää jälellä vanhoista heränneistä Nilsiässä. Pysyy
lämpimänä Heikkikin, kun kulkee tulen ääressä."
"Niin — on oltu, on oltu valvomattomia, on nukuttu uudestaan, on
painuttu takaisin samaan, entiseen suruttomuuteen, josta herättiin.
Sinne minäkin uupuisin, jollet sinä, Paavo puhuisi ja kulettaisi
vieraitasi, niitä pitkämatkaisia, Niskasia ja Karjalan miehiä ja muita."
"Vaan ne jäävät kotiinsa nekin nyt, kun niitä sakoitetaan. Eivät
uskalla enää. Lukisivat raamattuaan heränneet täällä, niinkuin
muuallakin, niin ei olisi tarvis olla niille keppinä ja kainalosauvana.
Raamatusta minun pitää saada, mitä saan ja mitä olen joskus muillekin
antanut."
Kun Anna Loviisa oli mennyt pirttiin, jäi Paavo yksikseen ja jatkoi
lukuaan siitä, mihin sen oli jättänyt. Hänestä tuntui niin vaikealta
olo ja elämä taasen, tyhjältä, pimeältä, ahtaalta, ettei hän jaksanut
koota ajatuksiaan siihen, mitä luki. Ja hän luki pitkät kappaleet
ajatukset muissa asioissa askaroiden, niin että piti sitten palata
takaisin ja lukea uudelleen.
On aina sellainen tilinteko täällä kotona niistä matkoista, siitä,
mitä niille on puhunut ja mitä millekin sanonut. On niinkuin täällä
kuritettaisiin kaikista vioista ja erehdyksistä ja synneistä, joita
on matkoilla tehnyt. Sellainen luonto sitten vielä, joka ei pysy
aisoissaan, vaan riuhtoo ja yrittää ja särkee valjaansa, vaikka panisit
uudet joka päivä päälle.
On monesti ollut sellaistakin, ettei ole tuntenut eikä osannut
eroittaa, onko enää mies herännyt ja Herran armosta osallinen, vai onko
jo kaikki menettänyt, sen ensimäisen armon ja kutsun ja kihlat, ja
tullut tylsäksi ja tunnottomaksi — ei sitä, onko vielä Herran tiellä
vai omaansako kulkee. Luontonsa näkee joka päivä, mutta armoansa ei.
Ja kun ne ovat viallisia ja eksyviä heränneet kaikki, joiden asioita
on ruvennut hoitamaan, niin kaatuvat toisinaan niiden kaikkien synnit
päälle niin raskaana taakkana, että hengen salpaa. "Siinä on sinun
laumasi", sanoo saatana ja osoittaa sormellaan joka haaralle. "Siinä
ne ovat pyhät ja hurskaat", sanovat suruttomat ja muuttumattomat ja
vetävät viallisia ja vaivaisia kaiken maailman tuomittaviksi.
Hänen täytyy sittenkin lähteä, vaikka on vasta kotiin tullut ja vaikka
tuntuu taas niin raukealta ja väsyneeltä sielussa. Mikkonen, se
ristijärveläinen, jota on ennen varoitettu, vie väärään, väärän hengen
valtaan heräävää kansaa, eikä ole siihen apteekkariinkaan luottamista.
Se on sellainen ystävä, joka hoitaa heränneitä ja pitää hyvänä, vaan
suosii sitä hapatustakin, sitä Liperin papin jumalisuutta ja polvillaan
oloa.
Ja hän läksi taasen, niinkuin oli monesti ennenkin lähtenyt, otti
Kalliolahden Heikin kanssaan, ajoi Iisalmelle ja sieltä sitten Niskanen
kolmantena Kajaaniin.
Niskanen oli aina ollut kumppanina. Ei olisi matka ollut ilman Niskasta
sitä, mitä oli Niskasen kanssa, ei samaa, varmaa, ryhdikästä, reipasta
kulku ystävissä. Ei olisi Paavokaan ollut sama, iloinen, leikkisä,
rohkea. Niskanen oli tukemassa ja vahvistamassa Paavoa, niinkuin
Barnabas Paavalia, niinkuin Melankton Lutheria. Yhdessä suunniteltiin
matkat ja neuvoteltiin yhteisistä asioista, tutkittiin, ratkottiin
riitoja ja erimieliä. Yhdessä puhuttiin parannuksen asioista pitkillä
taipaleilla, syvennyttiin siihen salattuun elämään, jota kumpikin eli,
keksittiin, kaivettiin esille uusia aarteita ja ajatuksia uuden elämän
salaisuuksista.
Heitä oli jo odotettu Kajaanissa. Apteekin pirtti pihan puolella
oli ollut kaiken päivää täynnä kansaa. Sitä oli tullut Paltamosta,
Ristijärveltä, Sotkamosta ja Suomussalmelta saakka. Pitkin päivää oli
veisattu, ja Paavo oli jo pari kolme kertaa puhunut yhä kasvavalla
voimalla ja lämmöllä, kun hänen viime kertaa puhuessaan jotkut
vaimoista alkoivat huutaa, jotkut toiset taasen kaatua lattialle
horroksissaan raskaasti hengittäen. Silloin nousi Paavo äkkiä ylös
pöydän takana ja huusi vartaloaan oikaisten:
"Se on saatanan henki, joka täällä on taas Herran töitä häiritsemässä
ja heränneen kansan seuramenoa sekasortoon saattamassa. Ei saa huutaa
eikä meluta. Te olette täälläpäin kuunnelleet ulkokullattujen oppeja
ja luulette siinä ylimmän autuuden olevan, missä huudetaan ja meteliä
pidetään ja maassa maataan. Vaan se onkin valheen hengen petos, sen
saman hengen, joka kerran riivasi Karjalassa herännyttä kansaa ja joka
aina yrittää Herran työtä alkuunsa tuhota. Tehkää parannus ja lakatkaa
huutamasta ja hoilaamasta, niin pääsette vielä vapaaksi ulkokullattujen
tuomiosta!"
Tuli hiljaista pirtissä ja porstuassa, ja lattialla makaavat nousivat
ylös yksi toisensa perästä.
"Se on Mikkosen työtä", puheli Paavo tultuaan toiselle puolelle —
apteekin puolelle. "Missä se on? Se pitää saada kerran vielä käsille.
Tämä on sellainen henki, joka polttaa ja kalvaa kaiken Herran työn ja
nöyryyden ja köyhyyden hengen, hävittää, nuolee niinkuin liekki."
"Tietääkö ja tunteeko Paavo sen sitten varmasti, mikä on Herran
hengestä, mikä saatanan?" kysyi Malmgren, apteekkari.
"Tiedän ja tunnen", vastasi Paavo varmana, rohkeasti ja seisoi
apteekkarin edessä.
"Vaan entä se Kaisa Kajaanus siellä Nilsiässä? Eikö siinä ole sama
henki kuin näissäkin?" kysyi apteekkari.
"Ei ole. Ei ole Kaisalla. Kaisa tietää ajan ja oikean järjestyksen.
Kaisa ei häiritse ketään, ei huuda eikä melua pidä. Kaisalla, on
Herran henki, sen oikean kielilläpuhujan, josta Paavali kirjoittaa
korinttilaisille epistolassaan. Kuule, Lauri! Mitä se siitä siellä
kirjoittaakaan? Sinä sen muistat."
"Sitä, ettei Jumala ole epäjärjestyksen, vaan järjestyksen ja rauhan
Jumala", vastasi Niskanen, niinkuin olisi sen jo edeltäpäin ajatellut
valmiiksi.
"Mikkosta on kielletty puhumasta", jatkoi Paavo, "vaan se kun on
käynyt Pietarissa samoin kuin mekin, niin on sillä matkallaan päätään
kasvattanut. Sinun, apteekkari, pitää sitä kieltää seuroja pitämästä ja
heränneitä eksyttämästä."
"Entä tätä Janssonia — tätä Pekkaa?" kysyi Malmberg nauraen ja löi
leikillisesti olalle pientä miestä, joka istui ujona oven suussa.
"Tällä on lupa. Tällä on toinen henki, vaan tämä Pekka onkin käynyt
toista koulua kuin Mikkonen. Puhu sinä Pekka Paltamon syntisille siitä
viisaudesta, jonka Herralta sait ja neuvo oikeaan parannukseen ja
kääntymykseen! Mutta muista pysyä itse syrjässä!"
"Kuulkaapa, mitä Pekka on kirjoittanut kirjansa kanteen!" sanoi
Niskanen ja käänteli käsissään Janssonin laulukirjaa. "En minä epäile,
vaikka maailma minua soimaa. Kristuksen ansioon minä turvaan. Hän vielä
vahvistakoon minua", kuului Niskanen lukevan.
"Se on oikein. Pidä siitä kiinni niin kauan kuin peukalosi liikkuu!"
lisäsi Paavo. "Maailman pitää pauhata ja soimata ja käräjiään käydä,
muutoin ei se maailmaa olisikaan."
"Niin — niin kai se on", sanoi taasen Malmgren. "Siihen sitä pitäisi
tarttua, vaan ei näy tottuvan. Suomensin toissa päivänä teitä
odotellessani ja teille lukeakseni tämän tässä. Se on Helsingin
ruotsalaisesta lehdestä. Sen on joku täältäpäin lähettänyt — joku
tuttu. Luenko? — Haluttaako kuulla?"
Malmgren oli ottanut pöydältä muutamia paperiliuskoja ja järjesteli ja
käänteli niitä käsissään.
"Lue!" kuului molempien suista samalla kertaa, Paavon ja Niskasen.
"Tämän nimenä on 'Lahkolaisuudesta Kajaanin tienoilla'", alkoi
apteekkari ja ryhtyi lukemaan:
"'Nämä heränneet kieltävät kaiken maallisen ilon, eivät kärsi tanssia,
soitantoa, leikkiä eikä laulua, paitsi hengellistä, jossa kaikessa
mieli hakee virkistystä, ettei se huolista masentuisi. Heränneen tuntee
jo ulkomuodolta. Silmissä on outo loiste, joka eroaa terveen katseesta,
nenä tulee ikäänkuin terävämmäksi, posket kutistuvat, puhe menettää
voimansa ja kaikki on lakastuneen näköistä. Aina kun näen sellaisen
henkilön, tulen murheelliseksi ajatellessani niitä monia harhateitä,
joille ihmiset saattavat eksyä'."
"Vai harhateitä — vai eksyä — vai nenäkin terävämmäksi!" hoki Paavo ja
häntä nauratti niin, että toisiinkin tarttui sama nauru.
"Se kirjoittaa sitten kielillä puhumisesta ja puhujista, joita sanoo
palavalla päreellä tutkineensa", jatkoi apteekkari ja luki edelleen:
"'En voi kieltää, että tavallinen poikkeus sielun toiminnasta sen
terveessä tilassa on syynä heränneiden tunnottomaan tilaan joutumiseen,
heidän näkyihinsä ja ennustuksiinsa, miksi sitä sitten sanoisinkaan.
Muutamat väärin käsitetyt raamatunpaikat, esim. 1 Kor. 14, ovat
epäilemättä ensin johdattaneet monen ajattelemaan tämmöistä tilaa, ja
nämä ovat sitten ottaneet toteuttaakseen aatetta käytännössä. Heihin
juurtuneena on se, se kun on tarttuvaa, levinnyt muihin'."
"Ne ovat olleet Mikkosen opetuslapsia, joita se on nähnyt ja
puhutellut", huomautti Niskanen.
"Joku 'Manamansalon herännyt vaimo', josta se puhuu ensin. En ole
kaikkea kerinnyt kääntää suomenkielelle", selitti Malmgren.
"Olkoon keitä tahansa, vaan ei se mies Herran työtä tunne eikä älyä
oikeasta kristillisyydestä enempää kuin sika perunahalmeesta. Tonkii,
rääpii, sotkee ja saastuttaa Herran asioita, Pyhiä asioita", sanoi
Paavo.
"Vaan loppuhan se vielä pitää kuulla." Ja Malmgren luki:
"'Oli kerran kaksi miestä, jotka laaksossa olevasta mökistään läksivät
vuorelle, missä heidän herransa asui. Toinen katsoi lakkaamatta vuorta,
johon pyrki, sillä hän pelkäsi muutoin eksyvänsä. Sentähden hän usein
lankesi, takertui puiden juuriin ja loukkasi itsensä kiviin. Toinenkin
katsoi usein vuorta kohti, vaan myöskin maahan ja kulki eteenpäin
lankeamatta, loukkaamatta. Ympärillään hän näki milloin ruohoja ja
kukkia, milloin kypsiä marjoja ja hedelmiä ja kerran auttoi hän
matkakumppaninsa ylös syvästä, mutaisesta kuopasta. Kumpikin pääsi
kuitenkin perille. Silloin sanoi vuoren herra toiselle: Miksi olet niin
kurjan näköinen, miksi silmäsi tuijottavat, niinkuin et olisi moneen
yöhön nukkunut, ja miksi ovat vaatteesi niin likaiset? Sinun veljesi
näyttää iloiselta ja hänen vaatteensa ovat puhtaat. Läksittehän samasta
kodista ja sama matkahan oli kuljettavana. Silloin vastasi mies: Kyllä
me läksimme samasta asunnosta ja samaa tietä olemme kulkeneet, mutta
tuo katseli maan kukkia ja söi sen hedelmiä, minä sitä vastoin tähystin
lakkaamatta tätä vuorta, etten eksyisi. Mutta vuoren herra sanoi: Sinä
tyhmä, olisit tehnyt niinkuin veljesikin, sillä niin korkea on minun
asuntoni, että se näkyy kaikkialle, minne vain olisit tullut, vaan
taisit luulla sitä laakson asuntojen kaltaiseksi'."
"Että itsekukin tulee omalla uskollaan autuaaksi, maailman lapsi,
suruton, muuttumaton, omalla luulouskollaan niinkuin herännytkin
omallaan", sanoi Paavo, kun Malmgren oli lopettanut lukemisen.
"Vaan entä jos se toinen mies olisikin jäänyt niille marjamatkoilleen,
eksynyt sinne salolle ja hukannut tiensä. Tietä myöten kulkea pitää,
kun on tie kerran olemassa", huomautti Jansson oven suusta.
"Sitä minä tässä, että kuka lie ruvennut heränneitä tällä tavalla
häpäisemään ja soimaamaan?" kysyi Paavo.
"Ei se mies kaukana ole, vieressä asuu tässä — katu vain väliä",
vastasi Malmgren.
"Vai niin on likellä. Sitä pitää sinne mennä katsomaan ja haastattamaan
ja kesyttämään. Herää vielä. Ne ovat ennenkin heränneet, jotka ovat
olleet vainomielessä kiivaimpia", sanoi Paavo. "Vaan mikä sen on nimi?"
"Lönnrot, Elias Lönnrot, tämän kaupungin tohtori", vastasi Malmgren
merkitsevästi, äänessä erityinen paino joka sanalla.
"Vai se!"
"Se."
"Kalevalan kirjoittaja, kansan runojen keräilijä, joka on sanat salasta
saanut. Jo minä sen kirjoja olen lukenut", sanoi Niskanen.
"Kaikki lorut sinäkin, Lauri, luet minkä nekin. Taitavat olla
päällimmäisenä kaapissasi, raamattu alla, kaikkein alimmaisena", nauroi
Paavo.
Puhuttiin vielä samasta asiasta, kirjoituksesta, jota oli vasta luettu,
Lönnrotista, heränneiden ahdistelusta ja soimauksesta. Paavo aikoi
käydä tapaamassa itseään tohtoria, vaan kuuli, että se oli matkoilla
Karjalassa, uusia runoja itselleen etsimässä.
"Laula jo jotain, rouva! Menevät liian laajalle mieli ja ajatukset.
Sinulla oli ennen kaunis ääni Nilsiässä tyttönä ollessasi", sanoi Paavo
rouvalle, joka oli ilmestynyt ovelle ja hetken aikaa kuunnellut siinä
miesten puheita.
"Mitä minä laulaisin?" kysyi rouva siirtyen vaatimattoman ja ujon
näköisenä soittokoneen ääreen.
"Mitä Herra laulattaa", vastasi Paavo. "Minkä ilmoittaa sielullesi."
Ja ääni vavisten, sormet koskettimia pitkin juosten alkoi rouva
kauniilla äänellään:
Siis kaikki te ystävät Jeesuksen
Nyt toivossa taivaltakaatte,
Ei uskallustanne heittäen,
Vaikka pilkkaa ja vaivoja saatte.
Ne eivät saa
Teitä vaarantaa
Teillä Herran kulkiessanne.
Ja sentähden
Te iloiten
Aina riippukaa Jeesuksessanne.
Ah riennä nyt Jeesus vahvistamaan
Ja voimalla voimista taivaan,
Vanhurskasten teitä auta vaeltamaan,
Täällä tyytymään ristiin ja vaivaan.
Sulle uskomme
Nyt sielumme,
Sä voit sen tallella pitää.
Sinuun toivomme,
Kuule huutomme,
Tule nyt ja meitä itseesi liitä!
Kun rouva oli lopettanut, olivat kaikki kauan aikaa ääneti salissa,
Paavo istui pää molempien käsien varassa, ja hänen pitkä vartalonsa
näytti vavahtelevan liikutuksesta.
"Sait Herralta sanat ja sävelen", alkoi hän hetken päästä ja suoristi
pitkää vartaloaan. "Herralta saadaan, mitä tarvitaan ja mitä köyhät
sielumme kaipaavat, uutta voimaa, että jaksamme vaeltaa näissä
vaivoissa, uutta valoa ja voidetta, että osaamme eroittaa oikean
väärästä ja seurata sitä salattua viisautta, jonka Herra on meille
uskonut, mutta maailman lapsilta kätkenyt, korkeilta ja viisailta.
Tien tukkii, päivän pimittää synnit ja kiusausten pyry, niin ettei
toivoa, ei pääsyä eteenpäin pitkällä taipalella. Vaan siitä valkenee
taas sille, joka on jaksanut kärsivällisesti säätä pitää ja odottaa,
Herran päivä ja armo. Kestäkää te ystävät täällä, minkä mekin siellä,
ja kantakaa ristinne Kristuksen ja pyhien ristinä, ei uhmaillen eikä
isotellen, niinkuin ulkokullatut tekevät, vaan hiljaa ja nöyrästi!
Ristiä pitää olla, pilkkaa ja soimausta maailman puolelta, synnin sotaa
sisällä sielussa oikealla opetuslapsella. Sitä on ollut minullakin,
kaikista huonoimmalla heränneiden joukossa, vaikka en ole osannut
sitä sinä pitää. Muuna vain olen pitänyt, oman luontoni loukkauksena,
ihmisten, kääntymättömien, ilkeytenä. Nämä ovat virvoitushetkiä Herran
ystävillä, nämä tällaiset yhdessäolot ja veisuut ja soitot. Minäkin,
vanha paatunut ja koukkuun kangistunut, sulan täällä, niinkuin nuorena
ennen sepän käsissä Jyväskylässä."
Rouva Malmgren oli istunut samalla paikalla, soittokoneen ääressä
pitkä palmikko riippuen yli mustan silkin, silmät kyynelissä, kauniit,
sielukkaat silmät.
"Soittaisit vielä, rouva. Minuun se vaikuttaa samalla lailla kuin
Sauliinkin. Kaikki pahat henget pakenevat, niin ettei jää jälelle muuta
kuin tämä yksi", sanoi Paavo hetken perästä.
"Ja mikä se on se?" kysyi Malmgren.
"Soiton henki se on", vastasi Paavo.
"Vaan onko se sitten paha?" kysyi Malmgren uudelleen.
"Kysy tuolta Pekka Janssonilta, miksi se viulunsa särki, kun Herra sen
oli herättänyt! Siinä oli ollut soiton henki ennen, niin että piti
yötkin toisinaan soittaa.
"Niin — vaan sillä on väli sillä, mitä soittaa ja millä soittaa",
huomautti Malmgren.
"Sepä se. Minusta vain on samaa, mitä ja millä soittavat, kun on vain
kaunista. Kaikki kaunis on Herrasta ja ruma saatanasta."
"Paavo kun juoksee pitkin Kuopion katuja sotamusiikin perässä. Eikö
lie viime kerrallakin kesken syöntiään lähtenyt kortteeristaan kadulle
avopäin?" puhui Niskanen nauraen.
Paavo nauroi ja kaikki nauroivat Niskasen sukkeluudelle.
"Niin — niin — sitä minä sillä, että yksi henki jää, olkoon hyvä tai
paha. Äiti lauloi ennen vanhoja sotalauluja. Sillä oli kaunis ääni,
olisi ollut vielä kauniimpi, jos olisi saanut Herran henkeä säveliinsä.
Herran henkeä niissä olla pitää, niinkuin on rouvan soitossa ja
laulussa."
Se tuli niin yhtäkkiä sanotuksi ja mainituksi, että rouva Malmgren
punastui ja joutui hämilleen.
"Mitä lie? Minusta ainakin tuntuu siltä, kuin ei olisi mitään, ei
henkeä eikä elämää koko ihmisessä. Täällä saa vain elää ja olla
puutteen ja valituksen puolella", sanoi rouva.
"Tällä on rikkautta paljon, tällä rouvalla, köyhyytensä takana. Hoitaa
heränneitä, yhdellä lailla kaikkia, tulivat mistä tahansa, auttaa
ja avustaa ja palvelee samalla rakkaudella köyhää ja rikasta. Tästä
talosta on tullut kaikkein heränneiden koti täälläpäin. Eikö ole
silloin rikkautta? Vaan ei se ole omaa, Herran se on ja salattua sen
pitää rouvalla itsellään olla", puuttui Jansson ovensuusta puhumaan.
"Kuulkaa Pekkaa! Minun piti sanoa samaa tästä rouvasta ja tämän
tavaroista, vaan Pekka ennätti edelle. Sen pitää sellaista olla tämän
rouvan elämän niinkuin muidenkin heränneiden, että Herran tavarat
pannaan lukon taa, määrän päästä annettaviksi, niin ettei pääse
kassoilla kulkemaan. Sitten vasta uutta annetaan, kun on entinen
loppunut, ja syntinen lähtenyt pyytämään ja ovelle kolkuttamaan. Vaan
sitä on vähän omasta mielestä, minkä Herra kulloinkin antaa, päiväksi
kerrallaan, työksi, tehtäväksi, palvelukseksi, minkä on määrännyt.
Ne ovat oikeita ahmattia, nämä heränneet. Niillä pitäisi olla armoa
ja hengen voimia tuhlattavaksi, suurten pyhien uskoa ja rakkautta ja
kärsivällisyyttä ja kestävyyttä, ja kun ei ole, niin valittavat ja
vaivaavat itseään sillä, millä ei ole tarvis — omalla köyhyydellään,
joka onkin oikean kristityn tuntomerkki."
He olivat istuneet Paavon puheen aikana miettivinä, päät alaspäin
painuneina niinkuin seuroissa ja jääneet omaan hartauteensa vielä, kun
Paavo jo oli lopettanut.
"Vai mitä sinä, apteekkari, siitä sanot?" kysyi Paavo kuin
laukaistakseen jännityksen.
"Sitä minä, mitä Paavo itsekin, vaan sitä myöskin, että siinä kysytään
rukousta ja avun huutoa", vastasi apteekkari.
"Kysytään — kysytään — rukousta kysytään ja käytetään, vaan ei
ulkokullattujen eikä tekopyhien. Varo sinä sitä! Sinä täällä vielä
horjut, kun muut jo seisovat jaloillaan. Eikö se ole vielä selvinnyt
sinulle, mikä siinä Renqvistin opissa ja jumalisuudessa väärään vie,
vaikka lähtö olisikin oikea? Se siinä väärään vie se paino ja pakko ja
hoppu ja lakkaamaton polvillaan olo ja äänellinen avun pyyntö. Kohta ei
ole rukousta muu mikään, kuin se, minkä ne siksi tekevät ja sanovat. Jo
sitä on sinulle sanottu. Kysy tältä rouvaltasi neuvoa siinä asiassa!"
"Vaimo mieheltään, käskee raamattu", huomautti Niskanen leikillisesti.
"Vaan kun on vaimolle siinä asiassa annettu suurempi valo kun
miehelle", väitti Paavo. "Tämä rouva on sisällistä hengen rukousta
harjoittanut kaiken aikaa, on nuorena tyttönä jo Nilsiässä ollessaan
pitänyt kanssakäymistä Herran kanssa. Herralta tämä on tavaransa anonut
ja niitä on ollut muillekin antaa."
Puhuttiin pitkin iltaa ja myöhään yöhön vielä rukouksesta ja rukouksen
muodosta ja Renqvististä, keskusteltiin, väiteltiin sovussa ja
rakkaudessa.
"Tämä pitää tämä apteekkari saada oikaistuksi tällä matkalla ja
asetetuksi omille jaloilleen", sanoi Paavo. "Pitää olla selvät paperit
ja oikea atesti, niin ettei muuta kuin körtit päälle — nämä tämmöiset."
Paavo seisoi keskellä lattiaa kooten ja kohautellen körttinsä liepeitä
takaapäin.
"Vaan jospa asetamme ja oikaisemme ja opetamme niin, ettei sitten jää
mitään, mistä parannusta tehdä", sanoi Niskanen.
"Oppi pitää olla aina oikea. Siinä jos hapuilet ja onnut, niin ei ole
sinulla milloinkaan oikeaa vakavuutta kristillisyydessäsi, et pääse
milloinkaan oikeaan rauhaan etkä iloon, soudat, huopaat vain, kiertelet
ja etsit viittoja ja merkkejä sumussa ja pimeässä suurella ulapalla",
sanoi Paavo.
"Oppi ja elämä — molemmat", sanoi Malmgren myöntäen ja lisäten.
"Ja oikea järjestys", jatkoi Paavo. "Ne ryykäävät kaikki puoliheränneet
jumalanvaltakuntaan, niinkuin porsaat pahnaansa, omin päin ja omilla
neuvoilla ja harjoituksilla kysymättä ja lupaa saamatta. Vaan se on
sellainen portti ja lukko, joka ei omilla avaimilla aukea."
Keskustelu muuttui väliin vakavaksi, väliin leikilliseksi aina sen
mukaan kuin Paavo sitä muutti. Miten hän osasikin muuttaa! Oltiin
toisinaan kuin Jumalan tutkittavina ja nähtävinä ja tuomittavina,
toisinaan taas kun irti päästettyinä ja karsinasta laukkaamaan
laskettuina, naurettiin, laskettiin leikkiä, kiusoteltiin toisiaan
rakkauden ja ystävyyden merkiksi ja siitä taasen hiljennyttiin takaisin
hartauteen, vakavuuteen ja hiljaiseen keskusteluun. Tuontuostakin
pistäytyi rouva kamariin, kuunteli ja kyseli ja poistui taasen omille
askareilleen laulaen ja hyräillen surunvoittoisia säveliään.
"Kenen kaulaan täällä kello pannaan?" kysyi Paavo aamulla, aamuseurain
päätyttyä, kun oli tultu pihan puolelta taas kamariin, apteekkarin
omaan kamariin.
Kaikki istuivat äänettöminä ja katselivat toisiaan, useimmat Janssonia,
joka oli ujona ja arkana hiipinyt omaan ovinurkkaansa.
"Ne ovat harjaantumattomia täällä päin heränneet, niinkuin muuallakin,
missä Herran asia on alullaan, toiset arkoja ja orjallisia, toiset
vauhkoja kuin varsat, joilla pitää olla tiukat pitimet, horjuvia,
eksyviä, erehtyviä. Niitä on milloin hellävaroin pideltävä ja niiden
kanssa yhdessä iloittava ja itkettävä, milloin kovuudella käytävä,
lyötävä ja kuritettava. Eivät siihen kaikki kelpaa. Ei ole kaikilla
taitoa eikä viisautta eikä rakkautta."
"Jansson — tämä tässä — kukapa muukaan. Jansson saa olla kellon
kantaja, niinkuin on ollut tähänkin asti. Mieslahteen on tie auki
ennestään eikä mahtane enää ruohoittua. Vai miten Pekka? Ethän sinä
niitä pois aja — paltamolaisia, ristijärveläisiä ystäviäsi ja meitä
muita täältä?"
Malmgren oli kävellyt oven suuhun Janssonin eteen ja katseli hellin
katsein herännyttä ystäväänsä. Vaan ennenkuin Jansson kerkisi vastata
mitään, puuttui Paavo taasen puheeseen:
"Sitä eivät ihmiset kaulaan sido, ei Paavo eivätkä muutkaan. Se
näkyy olevan sellaista tämän heränneen kansan hoito, etteivät siihen
kelpaa ne, joilla on kokoa ja näköä ja lahjoja, eivätkä nekään, jotka
kelpaavansa luulevat ja kaulaansa kellon kantimeen kurkoittavat,
vaan Herran antamat ja panemat ja virkaan vihkimät. Ne ilmaantuvat
aikanaan sieltä, mistä ei odotettukaan — salolta kaukaa, metsämökeistä,
uutistaloista köyhistä, niinkuin tämä Pekkakin", puheli Paavo.
"Pieni oli polku ensin Pekan asumukseen, vaan siitä on tieksi levinnyt
ja tallaantunut. Vaivatut ja kiusatut ja kuormaa kantavat ovat tiestä
huolta pitäneet", virkkoi Malmgren väliin.
"Niillä on haju ja vainu sellainen, joka vetää ja löytää."
"Ja omat tuntomerkkinsä. Ei ole vielä tarvinnut vaalia saarnata eikä
äänestää."
"Minulta jäävät hoitamatta", kuului oven suusta Janssonin väräjävä
ääni. "On ollut raskasta ja vaikeaa, kun on pitänyt jotain puhua ja
pitäähän sitä silloin, kun ne tulevat hätäillen helvetin tuli tunnossa.
Miten lie, vaan kaikki vanhat synnit karkaavat aina kimppuun ja oma
kykenemättömyys ja heikkous, kun milloin avaa suunsa seuroissa. Minun
olisi paras istua taampana ja kuunnella ja pyytää kaikkein pienintä
murua Herran pöydän alta — tämmöisen syntisen, vanhan jumalattoman ja
pelin pitäjän, minkä kaiken — —."
Janssonin mieli murtui niin, että hänen täytyi lopettaa.
"Vaan sinnepä ne tulevat sinun luoksesi Mieslahteen ja sieltä hakevat,
mitä tarvitsevat", sanoi Malmgren hellästi, kuin lohduttaen.
"Huonot huonon luo", säesti Niskanen, jonka oli tapana istua ja
kuunnella ja antaa Paavon puhua.
"Niille eivät hyvät kelpaa eivätkä rikkaat. Hyvät ja rikkaat käskevät
ja komentavat, vaan huonot käyvät alle, nostavat ja kantavat syntistä
kansaa, ryöttävät itsensä, korjaavat, kustantavat niinkuin laupias
samarialainen. Pane vain vastaan, Pekka, Herra kiskoo sinut kuitenkin
esille muiden elättäjäksi, köyhäin ja nälkäisten. Pakene vain, mene
vain minne menetkin, ne hakevat sinut, ne kantavat ja kulettavat
seuroihinsa ja pöydän päähän istuttavat!" puheli Paavo.
Oli aina vaikeaa lähtö ja ero ystävistä, kun oli monta päivää oltu
yhdessä, luettu, puhuttu ja avattu sydämet toisilleen, vaan nyt tuntui
yhä vaikeammalta, miten lie tuntunut. Niinkuin olisi ainiaaksi erottu
eikä enää milloinkaan toisiansa tavattaisi. Rouvan silmät olivat pitkin
aamua itkeneen näköiset, ja apteekkari itse oli vakava, surullinen,
harvapuheinen.
"Voi — voi", valitti rouva ja pistäysi kamariin vähää ennen lähtöä,
"nytkö te sitten menette ja minulla olisi vielä niin paljon puhumista?"
"Pitää jäädä Herrallekin puhuttavaa", vastasi Paavo.
"Niin — niinhän se on — vaan on aina niin turvallista silloin, kun te
olette täällä, että tohtisi vaikka kuolla. Minä olen monesti ajatellut
sitä, että kumpa olisi Paavo täällä silloin, kun Herra kutsuu ja suuri
päivä koittaa. Se on kyllä hyvin lapsellista ja mitä liekään koko
ajatus — epäuskoa tietysti", puheli rouva ja pyyhki silmiään.
"Paavon on lähtö likempänä kuin rouvan. Tässä rinnassa ollut kuoleman
muistutus siitä saakka, kun hevonen siihen potkasi. Särkee, pakottaa
pahain säiden edellä varsinkin. Siellä on jo purkomies katolla."
"Vaan Paavon ovat asiat paremmat, usko elävämpi ja muu kaikki sitä
mukaa", sanoi rouva iloisesti ja naurahti.
"Ovat semmoiset, että ota niistä taasen selko, kun kotiin tulet. Siellä
on mestari jo odottamassa ja kappojansa maksamassa."
"Toinen kun ei tunne toisen asioita, luulee omansa huonoimmiksi.
Näin tällaisten juhlain jälkeen on kuin olisi päässyt likemmä Herraa
ja tullut Herran kanssa tutummaksi. Vaan siitä alkaa vanha ihminen
vähitellen vertyä, mieli arkiintuu ja kaikki hyvät opetukset unehtua.
Koetin panna Paavon puheita mieleeni, oikein erityisiä sanoja takoa
muistiini, että jaksaisin taas ja pysyisin ja kestäisin."
Rouva seisoi siinä niin avuttoman ja turvattoman näköisenä kuin menisi
Paavon kanssa kaikki, mikä on kalleinta ja tärkeintä.
"Apteekkari on paljon ahkerampi lukemaan kuin minä", jatkoi rouva.
"Puhuu ja muistuttaa joka päivä Martan puuhista. Muistakaa toki
meitäkin Herran edessä!"
Oli kuin olisi hän nyt lähdön päähän tahtonut puhua Paavolle kaiken
huolensa ja murheensa, ennättää tässä muutamassa hetkessä sen, mitä oli
mielestään laiminlyönyt.
"Sen pitää kaiken kadota, minkä Paavo on puhunut. Kassojen pitää
loppua, niinkuin loppui manna korvessa kansalta joka päivä, ja Herra
antoi taasen joka päivä uutta. Vaan miten tuntuukin sielusi köyhältä ja
mielesi maalliselta, älä hätäile äläkä juokse sinne tänne, vaan siinä
painu sellaisena armahtajan eteen, puhu puutoksesi, valita vaivasi! Ja
jollei vastaakaan, niin olet asiasi toimittanut ja tien armoistuimelle
auki pitänyt. Sen pitää olla aina auki, ei saa vieraantua syntinen oman
huonoutensa eikä köyhyytensä tähden Herrasta. Vaan älä herkkuja hae
Herran tieltä! Ristintietä se on, korven kulkua, kivistä, koleata salon
taivalta."
Paavo puhui sen niin isällisesti, hellästi ja lämpimästi. Silmänurkasta
tunki kyynel esille, ja äänessä oli jotain erityisen läheistä ja
sydämellistä.
"Soitahan, rouva, vielä sävel evääksi matkalle!" sanoi Paavo ja asteli
salin ovelle.
Kun soitto oli tauonnut, lähtivät Paavo ja Niskanen ajamaan.
"Pitäkää heikoista huolta, etteivät eksy!" huusi Paavo portilta
ystävilleen.
Kadun risteyksessä narahti reki käänteessä, mutta sitten oli taasen
niin hiljaista, ettei kuulunut muuta kuin Ämmän pauhu jostain likeltä.