Kolme kertaa iski kuin suurella nuijalla. Koko kirkko tärähti, niin
että pappi pysäytti saarnansa. "Mikä lie ollut?" kertoivat miehet,
jotka olivat vasta palanneet Kalajoen markkinoilta.
"Mikä? — Pakkanen se oli, joka siellä paukutteli", nauroi Paavo.
"Ei ollut pakkanen", väittivät miehet. "Ei ollut pakkaspäiväkään, vaan
leuto kevättalven sää. Kattoja sulatti ja seinänvierustoja ja puiden
juuria avopaikoilla."
"Joku muu se oli, jota ei ymmärretty eikä osattu arvailla", sanoi
Kalliolahden Heikki.
"Olkoon sitten, vaikka piru. Piru se olikin, oikein istuntapiru, joka
siellä Nivalan kirkossa on asuntoaan pitänyt, niinkuin muissakin",
laski Paavo leikkiään ja nauroi omalle sukkeluudelleen.
"Olkoon ollut mikä hyvänsä, vaan ei se pakkanen ollut", vakuutti Heikki
yhä edelleen.
"Siellä kuuluu ennenkin paukkuneen tämän papin aikana", lisäsi joku
joukosta.
"Mitä se sitten sanoi ja saarnasi?" kysyi Paavo. "Ei sitä muista",
vastasivat miehet. "Alkukin unehtui pian, ja lopussa ei osattu eikä
yritettykään enää mieleen panna."
"Millaisia kirkkomiehiä te olette, heränneet miehet? Kulette pitkin
pitäjiä ja torkutte vieraissa kirkoissa sanan alla. Teille se
paukautti."
"Ei torkuttu, ei tehnyt mieli torkkua kenenkään, vaikkei olisi
paukauttanutkaan. Niillä on semmoinen pappi Nivalassa, ettei ole ennen
kuultu. Istuttiin ja koetettiin kuunnella, vaan ei kyetty, säryttiin
joka mies. Kalajasta kuuluu tulleen."
"Kulkevat sitä vieraista pitäjistä kuulemassa pitkiltä matkoilta."
"Ja tarkenevat talvellakin. Ei tarvitse kengän kärkiä koputtaa eikä
loppua odottaa", säesti toinen.
"Herääkö niitä siellä?" kysyi Paavo yhtäkkiä. "Hyvillä lahjoilla on
saarnattu ja akkoja itketetty, vaan ei ketään hereille saatu."
Miehet katselivat toisiaan totisina. Tuntui kuin olisi äskeinen
innostus laimentunut.
"Näyttivät ne sitä minulle Kalajassa viime kevännä markkinoilla,
kiittivät ja kehuivat, vaan minä katselin sitä muuksi mieheksi."
"Miksi Paavo sen näki?" kysyi Kalliolahden Heikki.
"Kenraaliksi — sotaherraksi", vastasi Paavo nopeasti.
"Samaa sukuahan sinäkin, Paavo, olet — sotasukua. Olisi vain toinen
takki ylläsi, herrain haarukka sellainen, niin saattaisivat arvailla
miksi hyvänsä."
"Pitkä ja pysty. Pelkäävät, kun kaukaa katsovat, vaan isänään pitävät,
jotka likelle tulevat ja tuntemaan oppivat", lisättiin jostain taampaa
penkiltä.
Paavo nauroi hyväntuulista nauruaan, vilkastui yhä ja laski leikkiä.
"Teetti sen äiti kerran, kun olin poikanen. Kuului olleen vanhaa
herrassukua, Ruotsista tullutta ja tänne Halolan ja Pihtisalmen
puolelle kulkenutta. Sen olivat veljet olleet monessa sodassa. Illoin
istutti polvillaan ja lauloi sotalaulujaan. Siitä lie tullut sotaa
minunkin veriini. Setä teki pilkkaa sortuukista ja verkapöksyistä, niin
piti ne jättää. Vaan raamatun antoi, tämän tässä."
Ja hän kohoitti suurta, paksua hakaraamattuaan pirtin pöydällä.
"Tästä olen saanut, mitä on vähän ollut muillekin antaa. Herra on
siihen tuonut lisää kärsimyksien ja vaivain kautta. Olisi äiti saanut
tahtonsa täyttää, tiesi, mikä junkkari minusta olisi tullut. Sisu
ilkeä, mieli kopea, luonto sellainen, että seinät puhkoo."
"Vaan pitäisi sinun, Paavo, käydä sitä Nivalan pappia haastattamassa.
Olisi soma kuulla, mitä se aikoo niillä lahjoillaan", sanoi taasen joku
markkinamiehistä ja koetti palauttaa puhetta siihen, mistä oli alettu.
"On niitä haastateltu monenlaisia pappeja niinkuin muitakin herroja,
vaan ei niistä ole saatu mieluisia muita kuin Bergh ja Brofeldt.
Herroilla on oma herruutensa. Syvän veden kaloja ne ovat kaikki."
"Kartasta saarnaavat ja kappansa kantavat."
"Ja pöydän alle potkivat, kun et niille lukea osaa."
"Ja vainon nostavat ja sakotuttavat seurainpidosta. Karjalassa kuuluvat
taas käräjöineen."
"Jos eivät sitäkään, niin eivät muutakaan. Rauhan antavat, niin saavat
itse oman rauhansa pitää", sanoi Paavo ja koetti hillitä miesten
kiihkoa.
Jatkui vielä puhetta Nivalan papista seurain päätyttyä. Eivät
malttaneet miehet jättää siihen, mihin se oli jäänyt, vaan kertoivat
yhä näkemiään ja kuulemiaan, ihmettelivät ja ihastelivat ja
parantelivat toistensa puheita.
"Alkoi saarnansakin eri lailla kuin muut papit. Kertoi sen ensin
lyhyesti, mitä oli lukenut kirjastaan, ja kävi sitten kansaan käsiksi.
Kuunneltiin suu auki, mitä kertoi, vaan siinä säryttiin ja hellyttiin
heti, missä alkoi kimppuun käydä ja sanaansa sovittaa."
"Yhtenä itkuna oli koko kirkko käytäviään ja eteistään myöten. Ei siinä
kukaan kestänyt, vaikka olisivat olleet millaiset varustukset. Sen
oli äänikin sellainen, että sävähtivät, säikähtivät heti, kun suunsa
aukaisi, pysähtyivät ja hiljenivät, niin ettei hengen hiiskausta."
"Ja lopetti siinä, missä asia oli likinnä ja sanat ottavimpia, katkaisi
kuin veitsellä. Mitä lie sillä tarkoittanut? Kun paraaseen makuun
pääsit, söit ja ahmeit, niin veti kupin nenäsi alta ja jätti siihen
lusikka kädessä pahimpaan nälkään."
"Niinhän Paavokin tekee", sanoi joku.
"Niin pitääkin. — Mistä se on sen viisauden oppinut?" tokaisi Paavo,
joka oli silmät ummessa kuunnellut miesten puheita. "Ruuan maku
pitää jäädä syntisen suuhun, niin tulee toisenkin kerran. Suruttomat
papit syöttävät ja juottavat kuulijansa kylläisiksi ja saarnaavat
asian valmiiksi, ettei muuta kuin olla ja aikailla ja hyvillä mielin
hoilottaa."
"Sinne pitää, Paavo, sinun mennä Niskasen kanssa. Sitä pitää tutkia ja
koetella", sanoi Kalliolahden Heikki.
"Käy vielä samalla lailla kuin Liperissäkin — nostaa niskakarvansa
pystöön", vastasi Paavo. "Papit tietävät itse tiensä, osaavat ja
ymmärtävät, kun ovat kirjansa lukeneet. Parempi, että itse tulevat,
niinkuin Brofeldtin poikakin."
Pitkin kevättä liikkui taas kertomuksia Nivalan papista. Niitä
kulettivat Niskanen ja muut Kiuruvedeltä ja Pohjanmaan rajoilta, ja
ne olivat kaikkialla vastassa, minne mentiin, tiellä, kun toisensa
tavattiin, seurapaikoissa ja pirteissä pitkinä iltoina ja heränneiden
ystäväin kamaripuheissa.
"Mitä lie? Liekö oikeaa vai väärää, Herran sytyttämää vai ihmisten
omaa tekemää?" ajatteli Paavo itsekseen. "Jos on hyvinkin Herran. Se
on aina alkanut sieltä, mistä ei ole osattu odottaakaan alkaneeksi.
Täällä on oltu velttoja ja väsyneitä ja uuvuttu maailmanrakkauden alle,
niin aloittaa uudesta paikasta. Ei ole Herralla muuta neuvonantajaa
kuin oma itsensä. Itse tietää tiensä ja työnsä ja työmaansa. Itse menee
edellä ja ovensa aukoo, muut saavat sitten tulla perässä hämmästyen ja
ihmetellen. Niin teki Karjalassa, niin saattaa tehdä muuallakin."
Paavon elämä oli ollut sellaista, ettei hän ollut paljon päässyt
liikkeelle. Riitta oli sairastellut heikkona kuukausimääriä ja huojunut
elämän ja kuoleman vaiheilla. Ja sitten oli kuolema viimeinkin
voittanut ja vienyt omansa. Hiljaa ja hellästi oli painanut kädellään
kärsivää sairasta ja jättänyt oman kammoittavan jälkensä kasvoille.
Illalla vielä oli veisattu ja luettu "Hunajan pisaroista" ja aamulla jo
oli ruumiina. Vaan ilolla oli lähtenyt ja elävässä toivossa ja puhellut
lapsilleen viimeiseen saakka.
"Näette vielä parempia päiviä, kuin mitä minä olen nähnyt", oli
sanonut. "Kuulkaa sitä, mitä isä sanoo ja hoitakaa heränneitä! Siitä
on siunaus palkkana. Minä olin ennen vastahakoinen, vaan nyt ottaisin
takaisin entiset vuoteni, korjaisin ja parantaisin kaikki ja koettaisin
elää Herran mieliksi ja heränneiden palvelukseksi. Vaan hyvä on näin —
parasta on näin ‒ parasta kun pääsen pois."
Ja sitten oli hän pyytänyt anteeksi Paavolta ja lapsilta ja kaikilta
ystäviltä, jotka olivat käyneet katsomassa.
"Muistathan sinä, Heikki, miten minä suututtelin silloin, kun te
Karjalaan läksitte ja heitin kirveellä peräänne? Sen jälki vielä näkyy
siellä ovessa. Annathan sinä sen anteeksi, niinkuin muutkin? Suruton on
suruton ja jumalaton kaikessa — mielikin menee päästä", oli hän viime
päivinään puhunut Kalliolahden Heikille.
Paavosta oli tuntunut niin suurelta ja juhlalliselta sinä aamuna, jona
Riitta kuoli. Oli niinkuin olisi ollut juhlapäivän aamu tai suurten
seurain aatto, niinkuin olisi odotettu jotain tai oltu kaikki jonnekin
menossa — pitkälle matkalle, jota ei tunnettu eikä tietty, mutta joka
ei peloittanut. Iltasella oli ystäviä kokoontunut pirtin täydeltä. Oli
luettu ja puhuttu puoliyöhön ja polvillaan rukoiltu.
"Ei ollut vainajalla niitä vaivoja ja vaaroja, mitä on ollut meillä
muilla ja vielä tulee olemaan", oli Paavo puhunut ystävilleen. "Ei
tarvinnut uupua eikä kylmetä milloinkaan eikä maailman rakkautta
kuormanaan kantaa. Lämpöiseltä pääsi sisälle hääsaliin, sai siirtyä
sinne, minne sielu jo ikävöi päästäkseen." Paavo oli viime aikoina
vanhentunut, käynyt kumaraksi ja käynniltään raskaaksi. Hiukset olivat
harmaantuneet, kasvojen väri kuihtunut ja surkastunut, ja liikkeissä
näkyi jonkunlaista avuttomuutta. Vaan sisällä sielussa paloi aina
sama tuli, sama entinen into ja palavuus. Aina tuntui parannuksen
asia olevan päällimmäisenä. Hän puhui siitä aluksi ja lopuksi,
kylässä ja kotona. Ja aina oli puhe samaa, tuoretta ja mehevää, uutta
sekin, mitä oli jo monesti ennen puhunut, likistä ja lämmintä ja
teeskentelemätöntä, niinkuin olisi vasta parannukseen lähtenyt ja
ensimäisiä päiviä kihlojaan näytellyt.
Helluntain pyhien edellä oli hän sitten lähtenyt Niskasen kanssa
Nivalaan. Pitkin talvea oli ollut vetoa ja vaatimusta, Niskanen oli
käynyt tuontuostakin muistuttamassa, vaan aina oli ollut esteitä edessä.
He olivat kulkeneet ystäväin kyydissä läpi Kiuruveden ja Pyhäjärven,
astuneet sitten lopputaipaleen jalan kontti selässä kuumina kesäpäivinä
päästäkseen lauvantaiksi perille.
Miten olikaan kaikki toisenlaista täällä kuin Savossa — maat tasaisia
ja laakeita, talot suuria, varakkaan näköisiä, peltoja pitkälti
kahden puolen jokivartta. Eivät olleet ihmisetkään samanlaisia, eivät
yhtä ystävällisiä eivätkä puheliaita. Tuskin tervehtivät, kun taloon
tultiin, päänsä vain käänsivät, murahtivat vähän jotain ja katsoivat
muualle, niinkun olisivat vihaa pitäneet ja vieraitaan epäilleet.
"Korpea tämä on, vanhaa hallanpesää", sanoi Paavo Niskaselle, kun he
lähtivät Niemeltä, Nivalan yläpäästä, "Jäätää joka talossa ja kylmää
vanhoja routiaan synnin suo. Ei ole vielä päässyt paistamaan Herran
aurinko, eivät ole vielä sydämet sulaneet eivätkä mielet pehmenneet.
Eivät ole vielä talot auki, eivät tavarat tarjolla eikä Herran rakkaus
lämmittämässä. Kehuvat sitä pappiaan ja kiittävät. Laittaisivat,
vihaisivat, parjaisivat, niin olisi oikea Herran pappi."
"Odotetaan, kuullaan!" sanoi Niskanen. "Kuuluvat olevan seurat tänä
iltana papin kotona Pirttiperässä — mikä se olikaan. Tänne jos joskus
alkaa Jumalan henki puhaltaa, niin siitä rytäkkä syntyy. Talot
toisissaan kiinni, suuret ja korkeat, peninkulmittain samaa, aukeaa
peltoa. Et tarvitsisi pitkiltä matkoilta ystäviäsi etsiä, salojen ja
vaarojen ja vesien takaa, niinkuin Savossa ja Karjalassa, likeltä
löytäisit, teiden varsilta. Omalle pihallesi kuulisit Herran ylistystä
kymmenistä taloista."
"Sitä minä tässä, että se on salon uskoa tämä meidän uskomme, salolla
syntynyttä, vaaroja kulkenutta ja vesiä soutanutta, sitä, ettei se tule
tänne tällaisen ylpeän kansan keskelle. Se kun kulkee kontti selässä
ja hurstihousuissa, niinkuin mekin. Näitkö sinä, miten ne nuoret
siellä nauroivat ja supattelivat ja osoittelivat sormellaan meidän
vaatteitamme?"
"Näin ja kuulin, vaan ei siinä koreus kestä eikä rikkaus, missä Herran
voima liikkuu. Säkkiin ajaa ja tuhkaan, niinkuin Niiniveen miehet
kerran. Nurin vääntää nurkkakivet ja maahan vajoittaa ylpeän elämän."
Niskanen puhui puolikiivaudessa, hosui ja viittoi kädellään vakuudeksi.
Häntä harmitti nuorten käytös talossa, niiden ivallinen nauru ja
salakähmäinen ilonpito heidän hurstihousujensa kustannuksella. Hän oli
sen jo unohtanut, mutta ärtyi uudestaan, kun Paavo kysyi ja muistutti.
"Sillä vanhalla miehellä tuntui olevan jotain — jotain kaipiota ja
pakotusta povessa. Ei kiittänyt eikä kehuskellut pappia, niinkuin ne
toiset, vaan tavoitteli ja osoitteli omaa itseään", sanoi Niskanen, kun
oli kotvan astuttu.
"Nuorista se alkaa silloin, kun se roihun nostaa", vastasi Paavo.
"Vanhat tulevat jumalisiksi kuoleman pelosta eikä Herran hengestä. Kun
eivät enää kykene maailmaa asumaan, niin katuvat ja uskovat ja kuolevat
koreasti ja kauniisti. Sitä lie siinäkin ollut."
Kun he kääntyivät Pirttiperään maantieltä, näkyi kansaa kulkevan
joukoissa edelläpäin ja toisia yhtyvän samaan matkaan poluilta peltojen
välistä ja aitojen takaa ja metsän rannasta. Olivat kaiken ikäisiä ja
kokoisia ja kaiken värisiä, miehet lippalakkisia, naiset punahameisia
ja keltapuseroisia, ryssän silkit päässä. Istuivat ojan reunoilla ja
panivat kenkiä jalkaansa, nauroivat ja pitivät isoa ääntä ja huutelivat
toisilleen.
Hitaasti, väsynein askelin astuivat Paavo ja Niskanen tietään, kontit
valahtaneina, riipuksissa, mieli alakuloisena ja arkana kummallakin,
niinkuin olisivat jonnekin menossa, jonne ei olisi sopinut eikä saanut
mennä — ja jonne ei kukaan odottanut tulevaksi. Niskanen jäi pihamaalla
jälelle, pysähteli ja silmäili salaa ympärilleen epäilevin katsein.
He tunsivat olevansa kokonaan erilaisia, sisällisesti ja ulkonaisesti
toisenlaisia kuin nämä täällä, aivan kuin eri maailmasta tulleita.
Mitä he täällä tekivät? Miksi he olivatkaan lähteneet pitkälle
matkalle? Ei ollut kukaan vastaanottamassa, ei kättä puristamassa
eikä leikkiänsä laskemassa, niinkuin olivat ystävät olleet Savossa ja
Karjalassa. Ei kuulunut veisuuta pirtistä eikä säteillyt kenenkään
katse ystävän iloa. Ne istuivat kivillä ja rappusilla, seisoivat
aitovierillä ja seinäin suojassa, tuijottivat tylsin, välinpitämättömin
katsein mitään sanomatta.
He jättivät konttinsa seinustalle, astuivat pirttiin, painautuivat
ovensuuhun tyhjille paikoille toisten selän taakse sieltä tarkaten ja
tähystellen tulevia. Vaan samassa tuli jo pappi sisälle, Malmberg itse,
Kalajan kuulu, työntyi pitkänä ja solakkana voimakkain askelin pöytää
kohti, seisoi hetken odottaen ja käskevästi silmäillen kahden puolen
kansaa ja istui sitten heittäytymällä penkin päähän.
"Sama mies — liikkuu samalla lailla täällä kuin markkinoillakin. Kansa
lakosi kahden puolen. Sotaherra se on", kuiskasi Paavo Niskaselle.
Malmberg aloitti itse virren, johon muut koettivat yhtyä, kutka
osasivat ja kenellä oli kirja mukana. Hänen jylhä, mahtava äänensä
kaikui ylinnä, vyöryi ulos avarasta ovesta ja vastasi kaikuna
porstuassa ja pihamaalla tyynessä, kesäisessä ilmassa. Siinä oli jotain
erityistä hänen veisuussaan, erityistä voimaa ja juhlallisuutta,
joka pani ruumiissa oudosti väräjämään ja jota jokaisen täytyi jäädä
kuuntelemaan. Useimmat veisaajista olivat laskeneet kirjansa alas
polvelle ja katselivat ihmettelevin katsein pappia pöydän päähän. Sen
korkea otsa näkyi yli päiden perältä pirttiä, ja suuret, kauniit silmät
harhailivat väliin epämääräisesti pitkin seiniä ja lakeisen rajaa.
Kun virsi oli loppunut, nousi hän ylös, astui pöydän eteen pirtin
puolelle, suoristi ryhdikkään vartalonsa ja alkoi puheensa. Heti
ensi sanoista tempautuivat kuulijat mukaan, hiljenivät, jäivät kuin
naulittuina kukin omaan asentoonsa, mitkä miettien pää alas painuneena,
mitkä ihastellen ja ihmetellen suu auki puhujaan tuijottaen. Puhe
kiihtyi, tulistui vähitellen, sanat työntyivät täyteläisinä, kierivät
kuin kerät, soluivat suusta kuin kosken kuohut kivien välitse, ääni
särähtäen särkevästi ja herättäen liikutusta kahden puolen käytävää.
"Kuule — kuule! Se lahtaa, se teurastaa tuo mies vielä kansaa",
kuiskasi Paavo Niskaselle ja istui totisena paikallaan.
Niskanen nyökkäsi hiljaa vastaukseksi joutamatta katsomaan Paavoon
päin, tarkkasi puhujaa kuin varoen, ettei mitään hukkuisi siitä, mitä
kuuli, ahmi silmin, korvin sanaa ja odotti uutta, yhä voimakkaampaa ja
parempaa, uutta käännettä puheessa ja uutta syvempää iskua kuulijain
omiintuntoihin.
"Se jos puhuisi alta päin tuollaisilla lahjoilla", kuiskasi Paavo
toisen kerran.
"On vielä omaa joukossa, on vielä korkealla mies, muita ylempänä, on
vielä omaa viisautta", lisäsi hän hetken päästä.
Pystynä ja pitkin askelin kulki Malmberg seurain päätyttyä pirtistä.
Vaan porstuasta palasi hän takaisin, pysähtyi oven suuhun ja näkyi
etsivän silmillään jotain tunkeilevasta väkijoukosta.
"Savosta —? Savon miehiä —?" sanoi hän samassa kysyvästi ja ojensi
kätensä penkkien yli Paavolle ja Niskaselle, jotka yhä istuivat
paikallaan. "Te jäätte tänne yöksi. Jättäkää konttinne pirttiin!"
kuului käskevä ääni.
Hän pyörähti ympäri, kulki kiirein askelin pihan yli toiselle puolen
pari paksua kirjaa kainalossa. Hetken päästä näkyivät Paavo ja Niskanen
astuvan perässä. Nuori, kaunis rouva tuli ovessa vastaan ihmettelevin
katsein.
"Nämä ovat Savon miehiä. Jäävät tänne pyhiksi. Pyysin jäämään", sanoi
Malmberg rouvalleen, joka oudoksuvan, kysyvän näköisenä tervehti
vieraitaan.
"Ei ole luvatta tultu, eivät nämä tämmöiset kutsumatta pappia
haastattelemaan", sanoi Paavo kuin selittäen ja puoleksi anteeksi
pyytäen.
"Jotain teillä toki on asiaakin, jotka tällaisia matkoja kulette",
huomautti Malmberg.
"On sellaista, että piti lähteä kuulemaan, mitä Herra täälläpäin tekee,
kun kuuluu ruvenneen saarnauttamaan niin, etteivät enää kirkotkaan
kestä", vastasi Paavo.
"Vielä kestävät. Vielä näkyvät seinät olevan pystyssä", sanoi Malmberg
nauraen ja täytti piippuja vierailleen.
"Sitä me tänne, jos täältä löytyisi ystäviä, taivaan tien kulkijoita",
jatkoi Paavo. "Savossa on saatu salattua viisautta ja Karjalassa,
Kymmeniä vuosia on Herra kulkenut pitkin saloja pitämässä tutkintoaan
vanhoista synneistä. Sen on tuli toisinaan roihunut korkealla, siitä
taasen hiljennyt, vaan aina uudestaan virinnyt uuteen liekkiinsä. On
kuultu, että sinä täällä olet alkanut olkavoimalla uutismökkiä kylmään
korpeen. Kun ei vain voimasi loppuisi. Markkinoilla on käyty Kalajassa
maallisilla asioilla, vaan nyt ollaan hengellisillä."
"Tekö se olette se Ruotsalainen?" kysyi Malmberg, ja hänen kasvoillaan
kulki heikko ivallinen väre.
"Minä — ja tämä tässä on Niskanen, minua viisaampi, vaikka on ujompi ja
hiljaisempi."
"Millaista se sitten on se teidän uskonne siellä?" kysyi Malmberg ja
pysähtyi piippuineen keskelle kamarin lattiaa.
"Pettusekaa se on, kehnoa kitukasvua Jumalan viljaksi. Vaan sillä on
salolla eletty ja siitä on ollut muillekin antaa hengen pitimiksi
— köyhille ja nälkäisille. Sillä on jaksettu tähän asti ja pidetty
kymmeniä vuosia kanssakäymistä", vastasi Paavo nopeasti.
Malmberg ei nähtävästi ymmärtänyt Paavoa, vaan ei puhunut mitään,
kääntyili vain ja siirtyili paikasta toiseen rauhaantuen vihdoin ja
istuen ikkunapieleen.
"Niin — vaan miten te siellä olette alkuun päässeet ja siitä sitten
jatkaneet ja sen asian oikein ymmärtäneet?" kysyi Malmberg uudelleen.
"Alettu on miten milloinkin, toiset hätäillen ja huutamalla vihan tuli
tunnossa, toiset hiljaa ja hiipimällä Herraan päin kulkien ja joukkoa
jatkaen. Aina on alkuun päästy, kun Herra on auttanut ja tuntemisillaan
tukenut, vaan tiellä on oltu huonoja pysymään, kun on kasvonsa
kääntänyt. On langettu ja loukattu, eksytty ja uudelleen tietä haettu,
suota kahlattu, rimpiä ja rämeitä rämmitty, sivu menty ja seisottu
ja kuulosteltu, missä on Herra, oikea auttaja. Vaan aina on päästy
polulle, aina on löytänyt auttajansa se, joka on etsinyt. Missä lie
siellä sitten se usko, jota sinä kyselet, ja oikea ymmärrys?"
Istuttiin hetken äänetönnä, katseltiin, odotettiin, kuka jatkaisi
siitä, mihin Paavo oli jättänyt puheensa.
"Sinulla näkyy olevan täysi tosi työssäsi", alkoi Paavo uudelleen.
"Sitä pitää olla sillä, joka tahtoo olla oikea Herran pappi. Vaan
sinulla on vielä olkavoimaa, omaa akatemian oppia ja viisautta. Puhut
muille, vaan et itsellesi, opetat ja neuvot oikein, vaan itse seisot
vielä korkealla ja Herran hengeltä tien tukit suurilla lahjoillasi. Se
on oppi hyvä ja tieto ja suuret lahjat, vaan Herran henki olla pitää
papilla ja särkynyt sydän lahjain alla."
Tuntui sopimattomalta ja röyhkeältä Paavon puhe. Malmberg nousi ylös,
käveli kiireesti toisiin huoneisiin, vaan palasi samassa takaisin
ja jäi sanattomana seisomaan ikkunan eteen tähystellen jonnekin
etäisyyteen ja suoristaen solakkaa vartaloaan. Oli tapahtunut se, mitä
ei milloinkaan ennen, että talonpoika oli tullut neuvomaan pappia ja
papin puheita arvostelemaan, että oli uskaltanut outo mies ruveta
oikomaan ja korjaamaan papin puheita papin omassa huoneessa.
"Tekö sen sitten tiedätte, kuka on korkealla, kuka matalalla ja kenellä
on Herran henki?" kysyi Malmberg terävän ivallisesti.
"Minä — minä sen tiedän ja muut minun kanssani, joille on Herra sitä
viisautta uskonut", vastasi Paavo kiireesti, vaan varmasti. "Se on
salattua viisautta, saloilla saatua, köyhille, nälkäisille annettua,
kun eivät rikkaat ja mahtavat olleet mahdollisia. Asiasi on oikea
ja työsi Herran työtä. En minä sitä, ettet sinä olisi herännyt
enkä sitäkään, ettet olisi tielle tullut, vaan sitä ettet pitäisi
tavaroitasi niin korkealla, etteivät niitä vaivaiset syntiset käsiinsä
saa."
"Miten korkealla? Mitä te sillä —?" kysyi Malmberg kärsimättömänä ja
ivallisena.
Paavon puhe tuntui hänestä niin oudolta ja käsittämättömältä ja
kummalliselta, ettei tiennyt, mitä siitä oikein piti ajatella.
"Et näy tietävän, millaisia syntisiä me talonpojat olemme", jatkoi
Paavo ikäänkuin ei olisi mitään huomannut. "Meitä jos ylhäältä isket
lain ankaruudella, niin arkiinnumme emmekä milloinkaan pääse elämän
tielle, vaan jos alhaalta alkanet Kristuksen rakkaudella kohoittaa ja
kannattaa ja paimenäänellä kutsua, niin olemme kuin lampaat — perässä
kulemme, minne vienetkin ja millaisia polkuja kulettanetkin. Sitä minä,
että puhu syntisenä syntisille, itke itkevien kanssa. Silloin sinusta
tulee oikea Herran pappi, ja sanat suussasi tulevat niin kosteiksi ja
pehmosiksi ja imeliksi, että niitä syö syntinen haletakseen."
"Vieraalla taitaa olla oma viisautensa, minulla omani. Kumman lie
sitten viisaus parempaa?" sanoi Malmberg samassa ivallisessa sävyssä ja
täytti piippuaan.
"On omaakin ollut, vaan oma on aina teettänyt vaivalloisia töitä.
Vei kerran Puolaan, toisen Pietariin ja minne viekään, jos vielä
valtoihinsa pääsee. Herran viisaus on ajanut köyhyyteen ja puutoksiin,
ulkonaisiin ja sisällisiin. Se kun on sellaista, jota ihmismieli
hulluutena pitää. Otti oman poikanikin kamalan kuoleman kautta, että
taipuisin, köyhtyisin ja alentuisin ja ristin alle kärsivällisenä
ja kuuliaisena niskani taivuttaisin. Vaan siitä on sitten kasvanut
vanhurskauden hedelmä: usko ja luottamus pimeinä päivinä, ettei pidä
riehua eikä liehua, oikea ymmärrys, ettei pidä omalta järjeltään neuvoa
kysellä ja murheellinen henki ja särkynyt sydän, että olisi aita
edessä, kun maailma kiusaa ja puoleensa houkuttelee. Aina on enemmän
antanut kuin ottanut."
Oli kadonnut äskeinen töykeys ja jyrkkyys Paavon puheesta, ja hänen
äänessään oli jotain surunvoittoista, jotain nöyrää ja puoleensa
vetävää.
"Niin on kuin Paavo sanoo. Se on monissa koeteltu ja monesti
raamattunsa läpi lukenut. Herran henki sitä on opettanut ja siitä
opettajan tehnyt, vaikka ei olekaan akatemiassa istunut", sanoi
Niskanen, jota tuntui harmittavan papin ylimielinen kohtelu.
"Lukenut on, vaan väärin päin lukenut. Väärin päin oli raamattu ennen
käsissäni. Seppä sen käänsi."
Ja Paavo alkoi kertoa matkastaan Högmanin luo, niinkuin oli monesti
ennenkin kertonut, siitä, miten oli sieltä tuonut uuden valon ja
viisauden ja sitä sitten Herran viisautena pitkin vuosikymmeniä itse
pitänyt ja muille opettanut.
Miten hän aina lämpenikään puhuessaan tästä elämänsä ihanimmasta
tapahtumasta uusille kuulijoille. Se oli silloin aina kuin uutta
hänelle itselleenkin. Hän tunsi siitä saavansa voimaa ja intoa ja hän
palasi siihen yhä uudestaan, kun oli milloin saatava lämpöä ja vauhtia
seurapuheeseen, kylmän, väsyneen mielen uutta sytykettä. Ja silloin
tuli aina jotain kosteaa ja kiiltävää hänen silmäänsä ja jotain hellää
ja lämmintä hänen ääneensä.
"Ei ollut pappia, kenen luo mennä. Eivät olisi älynneet eivätkä
ymmärtäneet, jos olisi mennytkin, jos uskaltanut ja rohjennut niiden
puheille silloin. Olisivat hulluina pitäneet, ärjäisseet ja ovestaan
ulos työntäneet. Herroja ne olivat siihen aikaan papit — taitavat
olla vieläkin — eivät laumalle esikuvina. Eivät yrittäneetkään tulla
ylhäältä alas katsomaan syntistä kansaa ja hoitamaan eksyneitä elämän
lähteelle, Kristuksen vanhurskauden suojiin. Vaan nyt niitä on jo
tulossa Berghejä ja Brofeldteja. On jo yksillä oljilla maattu, yhdessä
kulettu, syntisiä tielle talutettu, arkoja ja metsistyneitä. Tulossa
tunnut sinäkin olevan."
"Tulossa vai menossa — kukapa sen tietää?" sanoi Malmberg
välinpitämättömästi. "Se on vain se, joka on pääasia, että niille
saarnataan ja sanotaan totuus, ettei säälitä eikä säästetä."
"On se. Totuus on sanottava, niinkuin sen Herra sanoo Herran suulla —
vaan pidä sinä pala toisessa kädessäsi, piiska toisessa! Pane kätesi
alle, kun kaadat!"
Paavo sanoi sen hätäisesti, odottamatta Malmbergin jatkoa.
"Sanokaa sitten, mitä te vaaditte ja mitä teillä on oikeastaan
mielessä!" sähähti Malmberg ja nousi kiivaasti kävelemään. "Luuletteko
te minua yksinkertaiseksi ja tyhmäksi, niin että jokaisen kulkijan
täytyy käydä opettamassa ja oikomassa. On niitä suruttomia ja
jumalattomia pappeja pitkin Kalajoen vartta suusta päähän asti. Niitä
minäkin olen ennen ollut — kortinlyöjiä, viinan juojia, herrain
ystäviä, vaan en ole enää. Saatte niitä mennä oikomaan ja opettamaan."
Hän kulki kiireesti viereiseen huoneeseen ja kuului sanovan siellä
jotain rouvalleen ruotsiksi palaten samassa taasen takaisin.
"Ei täällä enää pimeydessä vaelleta, niinkuin te siellä Savossa
luulevan näytte", jatkoi hän puhettaan. "Täällä on Herran henki jo
monta vuotta ollut työtään tekemässä. En tiedä, mitä lie Savossa, liekö
parempaa ja olkoon vaan parempaa, vaan sen tiedän, mitä on täällä.
Tänne tuli Lagus, tähän naapuriin, ennen minua — herännyt pappi. Se on
täällä saarnannut elävää sanaa ja pudistellut syntisiä hartioista. Jos
on sen oppi akatemian oppia, niin on minunkin. Meillä on sama henki ja
mieli, ja me olemme aikoneet yhdessä työtä tehdä ketään kuulematta ja
keneltäkään lupaa kysymättä."
Hän sanoi sen viimeisen niin varmasti ja päättävästi kuin olisi
tahtonut siihen lopettaa ja sillä sanottavansa sanoa.
Oli hänen mielessään muutakin, jota jo aikoi sanoa, vaan jätti
kuitenkin sanomatta. Saarna oli huomiseksi vielä valmistamatta,
juhlasaarna. Häntä harmitti, että ne istuivat siinä ja viivyttelivät.
Eivät ne täällä päin istuskele iltakausia papin kamarissa. Kun
tulevat, niin asiansa toimittavat ja sitä tietään taasen menevät.
Nämä näkyvätkin olevan oikeita savolaisia, pitkänverisiä, mitä
lienevät. Ja tämäkö nyt oli todellakin se Ruotsalainen, josta hän
jo Kalajoella ollessaan oli kuullut puhuttavan, se suuri profeetta,
jonka maine liikkui pitäjästä toiseen? Miten sen puhe oli leveää ja
raakaa ja käytös kopeaa ja rohkeaa! Toisenlaiseksi kokonaan hän oli
sitä mielessään kuvitellut, sellaiseksi pitkäpartaiseksi, pieneksi
ukoksi, jonka silmät ja koko olento loistivat hurskautta ja nöyryyttä
ja hyväntahtoisuutta ja joka kuunteli enemmän kuin puhui. Ja hän tunsi
katumusta siitä, että oli pyytänyt niitä jäämään.
Oli hetken hiljaista kamarissa, sellaista jännittynyttä oloa, jossa ei
kukaan uskaltanut katkaista äänettömyyttä eikä jatkaa puhetta. Kuului
hiipiviä askeleita viereisestä huoneesta ja pihamaalta katkonaisia
ääniä. Niskasen mieleen muistuivat vanhat muistot Liperin matkalta,
keskustelut ja väittelyt ja kiihtymiset samanlaiset, Renqvistin
jyrkkyys, Paavon rohkeus, ero ja hyvästit ja pitkät polvirukoukset.
Oli kuin olisi eilen vasta oltu Liperissä, niinkuin tämä huone tässä
olisi Liperin papin huone, ja niinkuin tämä matka tulisi päättymään
samalla lailla kuin Liperin matkakin oli kerran päättynyt. Miten lie
kauan muistellut vanhoja asioita, kuvitellut ja palauttanut niitä
mieleensä, kun hän samassa näki Paavon seisovan pystynä ja pitkänä ja
leveähartiaisena keskellä lattiaa.
"Niin pitääkin! — sillä lailla! — Pitää olla mies oman asiansa
puolesta. Et vain tiedä vielä, millä voimalla meitä talonpoikia
taivaan tielle talutetaan. Sanon sen sinulle, ennenkuin lähden.
Tule talonpojaksi talonpoikain joukkoon, anna suruttomain pappien
pitää herruutensa! Sinä olet herännyt, sinusta Herra tekee työmiehen
viinimäkeensä, jos siitä alennut ja köyhdyt, missä vielä tunnut olevan."
Niskanen kävi levottomaksi Paavon rohkeudesta, nousi lähteäkseen
ja pyöritti lakkia kädessään. Toisin olisi pitänyt Paavon puhua,
viisaammin, varovammin, kesyttää ensin, sitten kiinni ottaa. Vaan
itseppä paraiten tietää, mitä tekee ja miten puhuu. "Vedä maalle, mitä
pyydät!" jatkoi Paavo puhettaan. "Pidä nuotan perä kiinni, hoida niitä,
jotka heräävät, juokse jälessä arkain ja eksyneiden, kuleta niitä
tänne kamariin, joita siellä pirtissä haavoitat, etteivät itse paranna
haavojaan eivätkä anna maailman niitä parantaa! Saat nähdä, miten ne
heräävät kaikki vanhat ja paatuneet tässä pitäjässä, kun vain pappi
tulee alas omasta korkeudestaan. Siinä se on salaisuus. Virkapapit,
suruttomat, seisovat paikallaan niinkuin virstantolpat, vaan Herran
papit juoksevat syntisten jälessä."
He kulkivat pihan yli pirtin puolelle väsynein, vaivatuin askelin,
niinkuin olisi jäänyt kummallekin mielen painoksi se, mitä sinä iltana
oli puhuttu.
"Mitä sinä, Paavo, siitä oikein ajattelet?" kysyi Niskanen vihdoin
pitkän ajan perästä, kun he jo makasivat.
"Sitä, että siitä tulee mies semmoinen, ettei ole vielä nähty eikä
kuultu. Lahjat suuret, henki väkevä, halu palava Herran asiassa,
niinkuin pitääkin", vastasi Paavo harvakseen, miettien.
"Niin vaan sinähän sitä korjailit ja oijoit. Kun ei vain olisi saatu
Liperin matkaa tästäkin."
"Ei ole saatu. Liperin pappi tiesi itse tiensä, vaan tämän on tie vielä
hakusalla. Tästä papista tulee sellainen ystävä, joka kestää. Ei saa
siitä mitään päättää, mitä se äsken kamarissaan puhui, siitä vain,
mitä rahvaalle pirtissä. Se on Herran työ syvällä — sitä pitää syvältä
hakea."
Malmberg istui myöhään pöytänsä ääressä valmistellen saarnaansa. Vaan
ei siitä tullut sinä iltana valmista — ajatukset vain pyörivät siinä,
mitä oli puhuttu ja mitä mikin oli sanonut. Kalajoella hän ennen
kiisteli rovastinsa kanssa uskon asioista ja joskus Laguksenkin kanssa
alkuvuosina Ylivieskassa.
Että se uskalsikin tulla häntä opettamaan ja oikomaan, talonpoika
pappia, ja ventovieras päälle päätteeksi. Oikeastaan olisi hänen
pitänyt osoittaa sille ovea silloin, kun se siinä seisoi keskellä
lattiaa ja viittilöi puheensa höystöksi.
Vaan sitten taas tuntui siltä kuin olisi johonkin arkaan ja kipeään
paikkaan koskettu, johonkin, josta ei oikein saanut selvää, vaan
joka oli aina salaa vaivannut. Jos se sittenkin oli oikeassa, jos se
puhuikin oikein siitä, miten pitää lähestyä kansaa alhaalta päin eikä
ylhäältä. Jos hän olikin ollut liian kaukana ja korkealla, niin että
siinä oli juopa välillä.
Oli hän sitäkin ajatellut ja sitä itseltään monesti kysynyt, miksei
niitä enemmän herännyt, vaikka kirkko oli aina täynnä ja kansa usein
itkun vallassa, niin ettei tahtonut omaa ääntään kuulla. Ei oltu
näistä Laguksen kanssa milloinkaan puhuttu. Hän oli pitänyt Lagusta
esikuvanaan kaikessa siitä saakka, kun hänelle itselleen oli tie
auennut jumalanvaltakuntaan. Kun tekee ja puhuu ja opettaa niinkuin
Laguskin, niin oikein tekee ja puhuu. Ja hän koetti taas valmistaa
huomista saarnaansa ja puistaa päältään kaiken ikävän ja raskaan.
Helluntai-päivänä oli kirkko täpösen täynnä kansaa monesta pitäjästä
Kalajokea myöten. Kaikkein kasvot ilmaisivat jännitettyä ja odottavaa.
Nuorta väkeä seisoi käytävät sullottuina alttarille asti. Niinkuin
olisivat yöllisistä synneistään kiinni otettuja ja tänne tuomiotaan
kuulemaan tuotuja. Savolaisilla oli paikkansa penkin päässä risteyksen
nurkkauksessa. Paavo istui raukean ja avuttoman näköisenä pitkä vartalo
eteenpäin kumartuneena, katse yhteen ja samaan paikkaan naulittuna.
Ei ollut ennen milloinkaan tuntunut saarnaaminen niin vaikealta kuin
tänä päivänä. Miten lie siltä tuntunut? Miten olivat sanat kateissa
ja kaikki ajatukset eksyksissä! Siinä se nyt istui keskellä kirkkoa
se Ruotsalainen pää taakse päin taivutettuna ja silmät, suuret,
syvät silmät, saarnatuoliin tähystäen. Että hänen pitikin nähdä
tämä ensimäiseksi heti saarnastuoliin noustuaan! Hän koetti katsoa
muualle, saada ryhtiä ja pontta ja voimaa saarnaansa. Vaan ei hän
päässyt kiinni kuulijoihinsa ei saanut oikein ohjaksia käsiinsä, että
olisi pidellyt, pehmittänyt ja hellyttänyt herkäksi suurta joukkoa
ja painanut sitä alas synteinensä, niinkuin oli aina ennen tehnyt.
Häntä harmitti, melkein suututti, että se istui siinä arvostelemassa
ja moittimassa hänen saarnaansa. Hän ajatteli rukouksien aika muita
asioita, savolaisia vieraitaan, illallisia puheita Pirttiperässä,
sitä, miten se seisoi keskellä laattiaa ja katseli häntä tuuheiden,
tummien kulmakarvainsa alta. Kun hän tuli saarnastuolilta alas, jäi hän
pitkäksi aikaa seisomaan sakariston pöydän eteen surullisin, rauennein
katsein.
Kohta päivällisen jälkeen lähti hän Maliskylälle häihin. Oli niin
kaunista ja kesäistä, että häneltä unohtui kaikki ikävä, ja hänen
raskas, synkkä mielensä sulautui pian iltapäivän hyväilyyn.
Hän korvaa sen tänä iltana täällä perillä, minkä saarnassaan menetti.
Hän onkin onnistunut viime aikoina seurapuheissaan paremmin kuin
saarnoissaan. Miten tuntuikaan aina vieläkin peloittavalta ja
painostavalta saarnatuolilla, vaikka oli ollut jo neljä vuotta pappina!
"Huomasitko sinä niitä niiden vaatteita?" kysyi hän yhtäkkiä rouvaltaan
ja naurahti.
"Niidenkö savolaisten? Tyttö niille nauroi kaiken iltaa kyökissä, vaan
en minä niitä tutkinut. Hyvin näkyivät olleen alkuperäisiä", vastasi
rouva samassa, iloisessa sävyssä.
"Niinkuin miehet itsekin ja niiden usko. Minulta jo loppui
kärsivällisyys. Se toinen, Ruotsalainen, kulkee Savossa kuuluna
miehenä, jolla on oma lahkonsa ja omat opetuslapsensa. Näyttivät ne
minulle miestä Kalajoen markkinoilla toissa talvena niinkuin jotain
ihmettä ainakin. Vaan ei se hyvinkään hengelliseltä silloin näyttänyt.
"Miten ne saavat sitten seurojaan pitää — talonpojat?" kysyi rouva.
"Saavat, kun eivät ole papit ruvenneet estämään. Ja parempi onkin,
etteivät estä eivätkä ahdista. Mikä kerran on ihmisistä, raukeaa
itsestään. Ei näistä miehistä mahda olla vaaraa eikä vastusta. Oli
sillä toisella rohkeutta ainakin — sillä Ruotsalaisella — mitä lie
ollut muuta?"
Kun he saapuivat häätaloon, olivat seurat jo käymässä ja Paavo
puhumassa ovensuupenkillä istuen toisten takana. Hänen kaunis, pehmeä
äänensä kaikui vastaan pihalle.
"Teillä täällä on pappi omasta taasta — tokko toista tarvitaankaan?"
sanoi Malmberg puoleksi leikillä, puoleksi katkerana isännälle.
"Veisasivat jo kauan odotellessa, niin pyydettiin puhumaan, kun
kuultiin, että se on ennenkin puhunut. Mahtoikohan olla pahastikin
tehty?" vastasi isäntä hämillään, kuin anteeksi pyytäen.
He pysähtyivät oven suuhun, eteisen puolelle ja nojasivat pielustaa
vasten kurkoittaen pirttiin.
"Älkää siihen jääkö", kuului Paavon kirkas, painokas ääni, "siihen,
että kulette ja kuulette, vaan lähtekää kuulosta elämän Herran eteen
saamaan viisautta ja valoa ja oikeaa voimaa elämän tielle päästäksenne
ja sillä pysyäksenne! Teillä on nyt täällä sellainen aika, ettei
ennen milloinkaan. Teillä on tie auki ja veräjät valmiiksi purettuina
jumalanvaltakuntaan. Vaan kopeat ja korkeat eivät siitä sisälle pääse
eivätkä viisaat, jotka luulevat tien tuntevansa. Se on salattu tie,
niinkuin on salattu se viisauskin, jota sen tien kulkemiseen tarvitaan.
Niin on matalalle paikalle pantu Herran armo, etteivät sitä yllä ylpeät
mielet eivätkä omistaan eläjät, vaan ahdistetut ja vaivatut, joiden
on täytynyt ruveta kumarassa kulkemaan omien syntiensä alla. Hyvä on,
että kulette kuulossa ja että on, mitä kuulla, kun on Herra antanut
heränneen papin ja elävän sanan papin suuhun. Mitä mahtanee tehdä ja
miten tällekin kansalle armoansa osoittaa, vaan siltä näyttää ja tuntuu
vieraasta ja kulkijaimesta kuin vaalenisivat vielä vainiot näillä
lakeuksilla, joita pimeys ja synnin synkeys on peittänyt. Vielä soivat
näillä mailla samat sävelet, joita nyt Savon saloilla ja Karjalan
vaaroilla veisataan. Vielä ollaan yhtä ja samaa kansaa saman armahtajan
ympärillä."
Paavon puhe oli käynyt yhä henkevämmäksi ja voimakkaammaksi ja ääni
paisunut. Jokainen sana vastasi kaikuna luhdin seinästä pihan perillä.
Ei hän ollut puhunut sellaisella voimalla moniin aikoihin. Niskanenkin
näkyi kuuntelevan ihmetyksissään, niinkuin olisi ensi kertaa
kuulemassa, silmäillen väliin salaa ympärilleen ja tarkaten, minkä
vaikutuksen puhe oli tehnyt outoon kansaan.
Minkä lie tehnyt mihinkin? Joku naisista hyrähti itkuun, vaan muut
istuivat vielä paikoillaan hiljaa, kun Paavo oli lopettanut. Malmberg
näkyi seisovan samassa paikassa, ja koko hänen ryhtinsä, komean
upseerivartalon ryhti, tuntui rauenneelta.
"Saivat puhumaan, kun pyysivät", sanoi Paavo nöyrästi, ujona ja tuli
tervehtimään. "Vai saako sokko sotaan tulla?" kysyi hän hetken päästä
hilpeämmin.
"Minua alkoivat puhujanaan pitää heränneet ja hätääntyneet", jatkoi
hän vakavana. "On ollut raskasta ja vaikeaa puhuminen, kun on tunto
soimannut ja oma sydän tuominnut huonoista asioista Herran edessä.
Siinä se on tarkka paikka puhujalla, että puhuu sen, minkä kannattaa
ja minkä kestää. Luulevat jonkun olevan, jonkun uskonsankarin, pyhän
miehen, oikean parannuksen tekijän ja rukoilijan ja onkin konna
sellainen, että sietäisi saada eri helvetin omaksi rangaistuksekseen."
Malmbergistä tuntui siltä kuin olisi tämä kaikki hänelle puhuttua.
Häntä se taas tarkoitti ja opetti ja tahtoi nöyrryttää puheellaan.
Ja hän heittäytyi äänettömäksi vetäytyen välinpitämättömän näköisenä
tuoleineen toiselle puolen huonetta. Oli parasta olla kuulematta ja
välittämättä mistään.
"On se sitäkin", jatkoi Paavo yhä puhettaan, "ettei ole puhujan
voimassa eikä vallassa, mitä puhua, vaan täytyy puhua, niinkuin Herra
puhuttaa. Se on se puhe Herran puhetta, minkä kivulla synnytit ja
vaivan takaa sait sanotuksi. Herra kypsentää kipujen ja ahdistusten
tulella ruuan vaivatuille ihmisille vaivattujen sielussa. Vaan sitäpä
ei siinä sanota eikä heti paikalla ilmoiteta, mitä ja millaista on
puheesi milloinkin, onko omaasi vai onko Herran suulla puhuttua."
"Ilmoitettiinpa silloin rytäkkökesänä sinulle, Paavo, siellä
Karjalassa. Viikon puhuit keskellä kesän kuumuutta, niin jo herkesivät
hyppimästä hurmanhenget", huomautti Niskanen.
"Silloin siellä", sanoi Paavo surullisella äänellä. "Siitä on jo pitkä
aika. Ja toisen kerran Sääskiniemessä Juhanan murhan jälkeen. Minä
sinne kirves vyöllä aamulla aikaisin, kun olin illalla Karjalasta
palannut. Vapisivat roistot sanan edessä, niin että lusikat putosivat
käsistä pöydälle, kun olivat juuri ruualle ruvenneet."
Hän käveli Niskasen eteen, innostui, kiivastui ja unohti samassa papin
ja vieraat ja oman äskeisen puheensa.
"Vaan tämä on toista, mitä tässä on puhuttu", jatkoi hän rauhallisena
ja palasi istumaan entiselle paikalleen, "Tämä on sitä, että Herra
salaa oman työnsä ja oman henkensä vaikutukset. Jos on pappi tai muu
maallinen mies, niin ei saa ylpeillyksi siitä, mitä ja miten on puhunut
eikä sitä omakseen otetuksi."
Malmberg puheli puoliääneen isännän ja vierasten kanssa toisella
puolen, väliin taasen rouvansa kanssa ruotsia seuraten samassa
silmillään Paavoa. Ja hänen mielessään oli lakkaamatonta taistelua
siitä eilisestä ja tästä tämänpäiväisestä.
Jotain siinä on sellaista, jota ei ole muissa kenessäkään, ajatteli hän
ja tarkkasi salaa Paavoa. Mitä enemmän sitä kuuntelee, sitä enemmän
siihen kiintyy. Jos ei se sittenkään ollut röyhkeyttä, minkä hän
illalla siksi luuli. Ja hänestä tuntui siltä, kuin ymmärtäisi hän sitä
nyt jo paremmin.
Hän jäi yhä pitemmältä tarkkaamaan Paavoa, Paavon omituista, korkeaa
otsaa, joka taipui vähän luonnottomasti taaksepäin, ulkonevia
poskipäitä ja suuria, ilmeikkäitä, sielukkaita silmiä korkeiden kulmien
alla. Mitä jos olisi pyytää sitä vielä puhumaan. Vaan ei hänen sopinut
nyt vielä ainakaan.
Kun toimitukset olivat tehdyt, kiirehti Malmberg seuratupaan.
"Jospa vieras vielä puhuu kansalle. Kuuluvat siellä veisaavan", sanoi
hän mennessään Paavolle kuin vahingossa, huomaamatta, ajattelematta.
"Minä siellä, missä ei ole pappia — paremman puutteessa", kuului Paavo
sanovan nöyrästi, vaatimattomasti, kun Malmberg oli jo ovessa.
Oli yhtä ahdasta ja vaikeaa taasen Malmbergin puhe, kuin oli ollut
aamullinen saarnakin. Oli sellaista harhailemista, alutonta ja
loputonta, sumussa kulkemista ja erämaassa eksyksissä juoksemista.
Ei hän päässyt enää siihen entiseen välittömyyteen eikä lämpimään
suhteeseen kuulijainsa kanssa, johon oli aina ennen päässyt. Hän
katseli hätäisenä ympäri huonetta. Vasta nyt puheensa lopussa hän
huomasi, että Paavo istui perällä pirttiä toisten takana rauhallisen
ja tyytyväisen näköisenä, harras ilme kasvoissa, niinkuin ei olisi
mitään moitetta mielessä. Ja hän tunsi yhtäkkiä jotain helpoitusta ja
kevennystä. Niinkuin se ei enää olisikaan sama, mikä oli ollut eilen
illalla, niinkuin hän sen nyt näkisi kokonaan toisessa valossa.
"Se on niin, että on vaikea pysyä yksinkertaisena ja ottaa Herralta,
mitä Herra antaa", sanoi Paavo Malmbergille, kun he hyvästelivät.
"Muista odottaa, kunnes annetaan, äläkä itse ryykää Herran tavaroille!
Niitä ei saada ottamalla, vaan odottamalla."
Malmberg katsahti kysyvänä Paavoon ja jatkoi hyvästelemistään hätäisenä
ja kiireissään.
Pois hänen piti päästä täältä, pois kotiin, ulos, tielle, jonnekin
rauhaantumaan ja saamaan tasapainoa mieleensä. Hänen olisi pitänyt jo
ennen lähteä, kohta toimituksen perästä, ja jättää tämä vieras niille
puhumaan.
Hän oli vaipunut omiin ajatuksiinsa saamatta puhutuksi mitään
rouvalleen.
Miten hänen olonsa olikin niin raskasta ja vaikeaa, ettei pitkiin
aikoihin, ei sitten kuin Pietarissa ennen ylioppilaana, kun hän
neuvotonna ja avutonna sielunsa ahtaissa harhaili suuren kaupungin
katuja, ja Kalajoen pappilan vinttikamarissa viimeksi, kun hän
muutamana päivänä Ylivieskasta palattuaan itki ja katui, että oli
ollenkaan papiksi ruvennut. Oli ollut sellaista juhla-aikaa koko tämä
Nivalassa oloaika. Niinkuin olisi linnun päästänyt häkistään, niin oli
hänenkin ollut hyvä olla päästyään pois Kalajoen pappilasta, missä oli
aina saanut olla orjallisella mielellä, aina kiistellä ja väitellä.
Sitten oli ollut häämatka Ruovedelle ja uuden kodin perustaminen
Pirttiperään ja monta onnellista, ihanaa hetkeä yhdessä, yhteisiä
matkoja pitäjälle, suuria seuroja ja täydet kirkot sunnuntaisin.
Hän oli istunut Laguksen jalkain juuressa, kuunnellut Lagusta kuin
lapsi isäänsä, imenyt elämää ja voimaa Laguksen sanoista. Mitähän se
sanoisi näistä savolaisista — tästä Ruotsalaisesta? Hänen olisi pitänyt
viedä ne Ylivieskaan, Vaan ei hän itsekään ollut niistä selvillä.
Mitä oli kuullut ja nähnyt, oli illalla vielä suututtanut, vaan nyt
sitten herättänyt sitä suurempaa mielenkiintoa. Niinkuin sekin, mitä
se puhui puhujasta ja saarnamiehestä. Oli oikeastaan väärin, että hän
piti itseään herrana ja oppineena ja kaiken tietävänä niiden edessä.
Eivät olleet hänen omat asiansakaan sellaisia, että olisi kannattanut
kohdella ynseästi vanhoja miehiä.
Oli tuntunut sittenkin sellaiselta etsimiseltä ja hapuilemiselta ja
seinän takana elämiseltä tämä hänen olonsa ja elämänsä. Aina kun pääsi
puhumasta tai kun tuli alas saarnatuolilta, löi tuntoa, kolkutti ja
äänteli sielussa outo ääni: entä itse? — millaiset ovat omat asiasi,
uskosi ja parannuksen tekosi, rukouksesi ja rakkautesi? Ei ole ollut
oikeasta uskosta tänäkään päivänä kuin riekaleita jälellä. Kopeutta
vain ja kunnian himoa ja omatekoista jumalisuutta ja loukattua
pappisarvoa ja siitä suututtelemista kaiken päivää päästä päähän.
"Kuule, Amanda! Minun täytyy tavata niitä miehiä vielä tänä iltana",
sanoi hän äkkiä rouvalleen pihalla Pirttiperässä, kun he jo olivat
astuneet rattailta alas.
"Mistä sinä sen sait mieleesi? Mitä sinä niillä enää? Anna niiden mennä
rauhassa menojaan!" vastasi rouva hämmästyneenä.
"Minun täytyy. Minusta tuntuu siltä, että sielu hukkuu, jollen mene. Ne
lähtevät tänä iltana ja ennättänevät Isolle-Niemelle ylipäähän. Minusta
on kaiken iltapäivää, siitä saakka, kun kuulin sen puheen lopun —
tuntunut siltä, että sillä onkin viisauden ja taidon tavarat kätkettynä
karun kuoren alla, että se onkin se Ananias, jota minä raukka vielä
sokeudessani tarvitsen."
"Voi, Kustaa, rakas, tee sinä tahtosi!" sanoi rouva nöyränä ja
alistuvana.
Malmberg oli laskenut oikein. Savolaiset vieraat olivat lähteneet
samoihin aikoihin Malisperältä ja saapuneet vähää ennen
Isolle-Niemelle. Oli jo yö pian puolessa, kun hän pääsi perille.
Vieraat istuivat vielä ylhäällä isännän ja muutamien seuroista
palaavien kanssa puhellen parannuksen asiasta.
"Tulin vielä", sanoi Malmberg ja käveli suoraan Paavon luo tervehtimään.
"Tulit, kun tuotiin. Et olisi itsestäsi tullut", vastasi Paavo
iloisesti, ja hänen äänensä värähti omituisesti. "Sitä olen
odottanutkin, että tulet."
"Miten? — mistä te sitä olette osanneet odottaa?" kysyi Malmberg
hämmästyen.
"Ovat ennen tulleet, jotka ovat samalla mielellä lähteneet kuin
sinäkin."
"Vaan mistä te minun mieleni?" kysyi Malmberg yhä ihmeissään.
"Minä? — Siitä minä sinun mielesi, mistä muidenkin kaikkien, jotka ovat
Herran käsiin joutuneet, vaan eivät vielä rauhaantuneet eivätkä omia
voimiansa menettäneet. Repivät, reuhtovat, juonittelevat, suuttuvat
itsellensä ja muille, kulkevat ryykäämällä elämän tietä, loukkaavat
siinä itsensä ja tulevat sitten kärsimättömiksi. Niillä on kaikilla
sama tauti, vaan suurilahjaisilla sitä ankarampi."
Malmbergilla oli niin monta kysymystä, ettei tietänyt, mistä aloittaa
ja minkä niistä ensiksi tehdä.
"Miten se sitten paranisi, se tauti?" kysyi hän vihdoin.
"Siten, että pyydät Herralta sitä armoa, joka alentaa ja tekee
yksinkertaiseksi. Sitä tietä tulee rauha sydämeen ja voima sieluun.
Siinä on ahdas portti edessäsi. Pane pois oma tietosi ja viisautesi
ja akatemiallinen oppisi ja asetu syntisenä ja armahdettavana
kaikkinäkevän eteen! Tunnusta ja sano muillekin, millainen itse olet!
Saarnaat oman sielusi sairaaksi ja se tapahtuu tällä tavalla: opetat,
puhut pyhistä asioista, koetat lohduttaa murheellisia ja valaista
sokeita ja herättää nukkuvia, niin tunnet samassa, että onkin oma
sielusi saastaa ja törkyä täynnä. Siitä tulee sitten vaiva ja kipu
sellainen, että se jos ei saa hoitoa, niin tappaa hengellisen elämän
heränneessä papissa. Alennu ja avaa sydämesi näille talonpojille
äläkä rupea suojaamaan äläkä salaamaan rokkisi taakse mitään synnin
pesäkettä! Vaan jos pidät itseäsi parempana ja pyhempänä ja omaa
valoasi kirkkaampana kuin toisten, niin kannat aina salaista kipua
sielussasi ja tunnon nuhdetta ja siinä kasvaa sitten korvalla karvas
juuri, ulkokultaisuus ja muu väärän hengen hedelmä."
Niin se oli. Sellaista se oli. Se tuntui niin vastaavalta ja tutulta,
vaikkei sitä ollut osannut koskaan itselleen selvittää eikä olisi
uskaltanut kenellekään, vaikka olisi osannutkin. Ja Malmberg istui
pöydän päässä kuunnellen, pää käden varassa ja käsi pöydän.
Hän oli kuin sairas, joka on joutunut lääkärin pideltäväksi, kuin
lapsi, joka istuu isänsä polvella, siinä vaikeroi ja itkee, vaan
tyyntyy taasen.
Se se oli, joka hänellä oli ollut syntinä ja salaa rauhattomuutena,
että oli ollut korkealla, muita ylempänä, että oli luullut jo olevansa
muita parempi, että oli käskenyt ja komentanut ja lahjojaan näytellyt,
kun olisi pitänyt hoitaa ja kantaa syntisiä, perässä juosta, pyytää ja
kesyttää.
"Herra on antanut sinulle lahjojaan", jatkoi Paavo, "vaan lahjain
mukana tulee vaaroja ja korkeita kiusauksia. Muista aina omaa
heikkouttasi äläkä kyllästy kerjäläisen läksyyn! Et voi itse mitään,
et kykene mihinkään, ei ole sinusta itsestäsi saarnamieheksi. Kaikki
pitää saada Herralta — usko Herraan, ettet tottele järjen juonia,
rakkaus syntisiin, niin että säälit, armahdat ja kannat niitä, päätä
silittelet ja polvellasi pitelet. Varo sitä, ettet pyhäksi pyri etkä
uskonsankariksi miksikään! Anna Herran hengen hiljaisuudessa työtään
tehdä ja uskoasi sisältäpäin sielustasi kasvattaa! Ole sinä, pysy
sinä köyhänä, heikkona ja alastomana aina Herran edessä! Siinä se on
salaisuus — se salattu viisaus."
Paavo tuntui täällä kokonaan toisenlaiselta kuin eilen Pirttiperässä.
Oikein piti pitkään katsoa, oliko se sama mies, oliko siinä mitään enää
siitä eilisestä. Ei ollut äänikään enää samanlainen eikä katse eikä
käynti eikä liikunto mikään. Jos ei olisi tiennyt, olisi pitänyt eri
miehenä.
Vaan se olikin tapahtunut hänessä itsessään se muutos, hänen omassa
sielussaan ja mielessään. Hän oli ollut olevinaan Herran asialla, vaan
olikin ollut omallaan. Herra hän oli ollutkin, suuri herra, vaikka
olikin herroista luopunut. Korkealla hän oli ennen kulkenut, pää
pytyssä, omaa kunniaansa elättäen. Vaan tien pitää nyt kulkea alaspäin.
Hänen pitää nyt- lähteä syntisenä syntisten joukkoon, suurimpana
syntisistä halvimpana heränneistä.
Illan hämärä oli jo poistunut pirtistä, ja aamun puna valaisi seiniä
ja siltapalkkeja. Oli pitkän aikaa äänetöntä Paavon puheen perästä,
oli sellaista pyhää tunnelmaa, jossa itsekukin tuntee olevansa kahden
kesken Herran kanssa ja jossa sieluun virtaa salattua rauhaa ja iloa.
Malmberg nousi vihdoin lähteäkseen ja ojensi äänetönnä kätensä Paavolle.
"Ei vielä. Et saa vielä mennä", sanoi Paavo ja hänen silmissään kiilsi
outo kosteus. "Eroaisimmeko rukoilematta? Herran ystävillä on yksi
suuri etuoikeus. Saavat samassa hengessä Herraa lähestyä. Rukouksen
kautta saavat kaikki, mitä saavat, uskon ja hengen yhteyden, rauhan ja
rakkauden siteen, vaan ilman rukousta ei mitään anneta."
Ja hän lankesi polvilleen penkin varaan, pani kätensä ristiin, ja
hänen äänensä kaikui kirkkaana ja lapsellisen luottavana äänettömässä,
avarassa pirtissä:
"Kaikkivaltias Jumala, Jeesuksen Kristuksen isä Me kiitämme sinua
siitä, että suuret syntiset saavat lähestyä sinua, joka olet pyhä ja
vanhurskas. Kallista korvasi puoleemme, kun taasen tulemme tykösi ja
laskemme eteesi huonoutemme, syntimme ja suuren avuttomuutemme! Sinä
pelastit sielumme kuolemasta ja tuomiosta. Kirkasta tämä armo ja työ
meidänkin köyhille sieluillemme! Auta meitä yhdessä hengessä itseäsi
palvelemaan ja toinen toistamme rakastamaan! Muista armossa tätäkin
seurakuntaa, sen nuorta paimenta, kaikkia vaivatuita ja velanalaisia
heränneitä Savon ja Karjalan maassa! Kuule rukouksemme Jeesuksen
Kristuksen tähden!"
Kuin unissaan kulki Malmberg ulos pihalle sydän täynnä onnea ja
rauhaa. Kaukaa avaran vainion takaa nousi kevätkesän aurinko suurena,
kirkkaana, lämpöisenä. Hän antoi hevosen astua ja vaipui omaan onneensa
ja omiin ihaniin ajatuksiinsa, jotka tulivat ja menivät, vaan joilla
kaikilla oli tuotavana tullessaan valoa ja uuden elämän kirkkautta.