"On — ja on vielä muutenkin, on niinkin, että pienet herrat täällä
pysyvät suruttomina, kun suuret siellä heräävät. Näille herroille
täällä ovat heränneet häpeäksi ja pilkaksi, siellä niille kunniaksi.
Onko sitä milloinkaan kuultu, että Suomen herrat olisivat heränneet
synnin unesta ja lähteneet elämän tielle? Ovatko kulkeneet milloinkaan
kansan edellä ja olleet esimerkkinä alhaisille?"
"Heräsi niitäkin aikanaan — ison vihan aikana. Korkeat upseerit ja
aatelismiehet alkoivat kysellä pelastuksen ja rauhan tietä Venäjän
vankeudessa ja sieltä toivat siunauksen ja valon tullessaan omiin
koteihinsa", selitteli Bergh.
"Niin, niin — vaan entä vallesmannit, voudit ja viskaalit?"
"Ja papit?" jatkoi Bergh naurussa suin.
"Saako papeistakin puhua papin kuullen?" kysyi Paavo leikkisästi.
"Kun et vain pahaa puhu", vastasi Bergh samaan sävyyn.
"Kuule, Paavo!" sanoi hän samassa ja kävi vakavaksi. "Miten sinä saisit
sovituksi sen Renqvistin kansa. Sitä minä olen monesti ajatellut ja
siitä riidasta sielussani kärsinyt. Minulle oli Renqvist isänä ja
ystävänä aikanaan. Avasin sille sydämeni ja sain siltä valoa pimeään
sieluuni Pälkjärven erämaassa. Te olette molemmat heränneitä ja Herran
miehiä, joita tarvitaan kumpaakin tänä aikana. Samahan se on, miten
rukoilee, kun vain rukoilee."
"Ei ole sama. Ei sitä saa samana pitää, ei elämän Herrakaan pitänyt.
Pitää rukoilla hengessä ja totuudessa eikä siinä henki kestä, missä
lakkaamatta rukoillaan ja polvillaan ollaan. Uskosi sen määrää, et
saa siitä määrästä sivu mennä. Sinä olet heikko vielä ja horjut sinne
tänne. Tämä on tarkka ja arka paikka, tässä monet pettyvät."
"Mutta jos olet liian jyrkkä ja vaativa, jos sinä, Paavo, siinä panet
liikoja vaatimuksia, kun sanot, että pitää olla sisällistä Herran
tuntemista ja elävää uskoa sillä, joka rukoilee."
"Pitää — pitää olla, muutoin siitä tulee paljasta huutoa ja hengen
hukkaa. Uskossa pitää rukoilla epäilemättä ja hengessä. Hengen pitää
rukoilla sisäisesti, minkä suu ja sanat ulkonaisesti. Jos henki on
laannut rukoilemasta, jää syntinen luonnon voimain varaan."
"Jospa niillä onkin henki, jospa ne rukoilevatkin hengessä", sanoi
Bergh, vaikka hänen äänessään oli jo voitetun ja antautuneen väri.
"On, kenellä on, vaan ei kaikilla, ei puolillakaan. Mistä niillä on,
jotka eivät vielä ole heränneetkään? Ja jos on joku saanut silmänsä
auki, niin ei se siinä paikassa ole sovelias pyhien harjoituksiin. Ei
niihin saa komentaa eikä käskeä eikä niitä kenellekään pakoksi panna.
Siitä syntyy ulkokullattua harjoitusta. Tutki itse! Lue itse!"
"Minä vain rauhan vuoksi", sanoi Bergh, niinkuin olisi tahtonut
lopettaa ja mennä muihin asioihin.
"Rauha on hyvä, vaan totuus ja oikea oppi parempi. Minun täytyy
vanhasta Kristuksen opista kiinni pitää, maksoi mitä maksoi", sanoi
Paavo.
Bergh ei enää jatkanut, vaan liikkui ajatuksissaan pöydän ympärillä ja
siirteli kirjojaan ja papereitaan.
Hän oli aina hautonut mielessään ajatusta siitä, miten sovittaisi
Paavon ja Renqvistin ja saisi lopetetuksi riidat ja erimielet.
Ne olivat kumpikin hänen ystäviään. Hän oli kummaltakin saanut
sielunhoitoa ja valoa ja uuden elämän ymmärrystä. Oli ollut monesti
vaikea ratkaista, kummanko miehiä hän oikeastaan oli, Renqvistinkö,
joka rukoili ja teki uskollisesti, ahkerasti työtään kysymättä kiitosta
ja pelkäämättä moitetta, vai Paavonko, joka oli astunut esille
erämaasta kuin Elia muinen ja tunkenut sanoillaan syvälle sielun
sisimpään, vangiten mielet hengellään ja suurilla lahjoillaan.
Seuraväkeä tuli saliin ja kamariin, miehiä ja naisia, joukossa
joitakuita nuoria herroja.
"Tämä tässä on apteekin herroja ja tämä kaupungin kultaseppä", esitteli
Bergh Paavolle Antti Malmgrenia ja Jaakko Lundströmiä, "ja tämä on
Pietari Väänänen, kirjakauppias. Ovat nämä ennenkin olleet mukana."
"Näitäkö sinä syksyllä kesyttelit ja näille tuolejasi kannoit?" kysyi
Paavo nauraen.
"Näille. Näistä on Herra antanut uusia ystäviä. Nuorista näkyy
alkavan", vastasi Bergh.
"Apteekkareista ei raamatussa puhuta mitään, vaan kultasepistä on
kirjoitettu. Mikä se olikaan sen nimi, joka teki epäjumalia Efesossa?
Kultaseppiä sekin oli."
"Oli, mutta ei tämä seppä niitä tee", sanoi Bergh nauraen ja ikäänkuin
anteeksi pyytäen Paavon rohkeutta.
Nuoret miehet istuivat hämillään, katselivat väliin toisiaan, väliin
Berghiä, väliin taasen avatun oven läpi liikkuvaa seuraväkeä saliin.
"Teillä, nuoret miehet, on tie lyhempi kuin minulla. Minun piti
pitkältä kulkea, Sutelasta Jyväskylään asti, ennenkun sai sielu rauhan.
Ei ollut lepoa likempänä. Te täällä pääsette papin luo omassa kylässä,
oman papin, jonka Herra on hengellään voidellut. Vaan tie on itse
kulettava, elämän tie, ristin tie", puheli Paavo.
"Nämä ovat jo ennen etsineet ja löytäneet ja tielle tulleet, nämä
herrat", sanoi Bergh.
"Vai jo ennen. Ei se entinen enää kelpaa, ei sillä sielu elä", jatkoi
Paavo. "Pitää saada uudet eväät, alkaa uudestaan alusta, pitää tulla
uudestaan jumalattomaksi Jumalan edessä."
"Paavo tarkoittaa jokapäiväistä katumusta ja parannusta, sielun
sisällistä ikävää, jokapäiväistä kilvoitusta turmeluksen käsissä",
sanoi Bergh kuin selitykseksi ja kääntyi vieraisiinsa päin.
"Sitä — jos Herra on nämä kerran herättänyt ja tielle tuonut, eivätkä
ole itse tulleet ja käskemättä ottaneet — sitä, ettei saa jäädä
löytönsä päälle lepäämään. Joka siihen jää joutilaana, se ensin
penseytyy ja sitten eksyy elävästä uskosta kuolleeseen. Vaan ne jo
veisaavat. Mennään, puhutaan siellä siitä asiasta, puhu sinä, joka olet
paimeneksi pantu!"
"Paavo myöskin", sanoi Bergh ja nousi lähteäkseen.
"Minä, salon mies, puhun savupirteissä salon eläjille, minkä sinä
salissasi näille", lisäsi Paavo, kulki vikkelästi salin perälle ja
istahti ovensuuhun.
Vaan puhui hän taas, niin kuin oli ennenkin puhunut. Hän alkoi
alhaalta, vaatimattomasti ja harvakseen, kohosi siitä, paisutti,
kasvatti puhettaan ja lopetti sitten siihen, missä mielet alkoivat
liikkua ja kuulijain huomio oli korkeimmillaan.
"Sinä, Paavo, sen aina parhaiten selität, miten syntinen tulee
vanhurskaaksi Jumalan edessä", sanoi Bergh seurain perästä kamarissa.
"Missä sinä sen olet oppinut?"
"Akatemiassa — petäjävapriikissa", tokaisi Paavo kuin olisi vastaus jo
edeltäpäin ollut valmiina. "Ei ole sillä hyvä, että olen sen kerran
oppinut, vaan minun täytyy sitä joka päivä uudestaan opetella."
Nuoret miehet katselivat toisiinsa kysyvinä ja kummastellen.
"Salolla tukkii tuisku tiet talvella joka päivä. Niitä täytyy siellä
itse ajamalla aukaista", jatkoi Paavo. "Itse on pitänyt minun puhkoa
ummet suossa, polkea pohjat, kiertää kivet ja ajaa retuuttaa rekeni
rikki. Ovat särkyneet savirikot ja rahkeet rikkoontuneet, vaan aina on
perille päästy ja uudestaan aukaistu se, minkä talven sää on tukkinut.
Siinä täytyy oppia kärsivällisesti ja hätäilemättä kulkemaan."
He istuivat ääneti, ajattelivat ja tutkivat mielessään ja arvailivat
sitä, mitä Paavo oli puhunut ja mitä puheellaan tarkoittanut.
"Missä kulkenen, niin synnin säässä on aina kulkeminen enkä ole
milloinkaan saanut pitkältä säätä pitää", jatkoi Paavo puhettaan.
"Siinä tapaa helposti kärsimättömyys ja nurja mieli, mutta en ole enää
lähtenyt epäuskoiselta sydämeltäni neuvoa kysymään, saanko ja tohdinko
Kristusta puhutella huonossa, hätäisessä tilassani."
Paavo puhui yhä itsestään, omasta elämästään ja uskostaan ja kaikesta,
niinkuin hän tahtoisi paljastaa sisimpänsä, panna kaikkensa näkyville
siihen heidän eteensä, hyvänsä, huononsa, uskonsa, uskottomuutensa,
voittonsa ja tappionsa, ja niinkuin hän tahtoisi hävittää heidän hyvät
luulonsa ja suuret ajatuksensa omasta itsestään. Mitä hän sanoi ja
puhui, se oli erilaista kuin muiden sanat ja puheet. Siinä ei ollut
mitään tehtyä eikä tavoiteltua, ei hurskasta väriä eikä korkeaa
juhlallisuutta. Se oli niin vapaata ja luonnollista, niin avomielistä
ja lapsellisen nöyrää, että he kuuntelivat ahmien ja mielessään
ihastellen ja istuivat totisina tuoleillaan.
"Katuja olette saaneet vielä kulkea, nuoret miehet, vaan korpeen
kuletetaan teitäkin. Se on korven tietä, kristityn tie. Hyvä, että
tulitte, että vastakin tulette, tulee niitä vielä teidän mukaanne
muitakin. Tämä on sellaista tautia, joka tarttuu", puheli Paavo lopuksi.
Kun nuoret miehet tekivät lähtöään, sanoi hän jokaiselle vielä jotain
kehoitukseksi ja ohjeeksi ja pani omia sukkeluuksiaan höystöksi.
"Sinulla ovat siellä ruumiin rohdot ja voiteet hyllylläsi, mutta sielun
lääke on Herran takana. Sitä et sieltä itse ota, se annetaan sille,
joka anoo ja uskossa odottaa. Tekopyhät ottavat itse, mutta Jumalan
lapsille annetaan", sanoi hän Malmgrenille, joka oli istunut likinnä ja
näyttänyt olevan toisia tarkkaavampi.
"Tässä olet muita ohjannut, Paavo, ja muille antanut hyviä neuvoja,
mutta minut jättänyt ilman", sanoi Bergh Paavolle, kun vieraat olivat
menneet.
"Sinulle sitä, että karta Renqvistin tekopyhyyttä ja rukoile sen verran
kuin uskosi kestää!"
"Mutta kun olen taas tänä iltana tuntenut sellaista köyhyyttä ja
tyhjyyttä, että itseäni kauhistaa. Minä aina väliin joudun ahtaalle
oman huonouteni käsissä täällä niinkuin Perkjärvelläkin. Muille
saarnaan ja muita opetan ja itse tunnen olevani osaton."
Paavo puristi silmänsä umpeen ja istui hetken vielä ääneti, kun Bergh
jo oli lopettanut.
"On niitä rikkaita pappeja, saa olla joku köyhäkin joukossa", sanoi
Paavo. "Köyhän on puhe nöyrempää. Ja köyhänähän se elämän Herrakin
tuli köyhille saarnaamaan. Mieti sinä sitä! Rikasten puhe on rikkaita
varten, köyhän köyhiä."
"Niin — mutta vaikea vain on tuntea oma tyhjyytensä ja köyhyytensä ja
kykenemättömyytensä."
"On, vaan siinä pätsissä sinusta tulee saarnamies. Siinä se on oikea
akatemia. Siinä et puhu omiasi, vaan Herran puheita. Kun käyt köyhänä
puhumaan, köyhyyden hengessä, niin panee Herra salaa sanoihisi
voimaa, ja syntiset alkavat herätä saarnatuolisi ympärillä. Siinä
se on salaisuus. Älä vain tee omasta köyhyydestäsi ja sisällisestä
murheestasi itsellesi epäuskoa! Luonto pyrkii rikkauteen, niin
hengelliseen kuin maalliseenkin, vaan Herran työ ja vaikutus on luontoa
vastaan."
He puhuivat puoliyöhön kahden kamarissa nyt niinkuin ennenkin. Kun
Paavo oli mennyt, jäi Bergh vielä istumaan ja miettimään sitä, mitä oli
kuullut.
Niin se asia sittenkin on, kuin Paavo sen opettaa. Minä aina välillä
horjun, mutta selviän ja vakaannun taasen, kun se tulee ja puhuu ja
kirkastaa kristityn tien. Mitä enemmän sitä oppii tuntemaan, sitä
enemmän siihen kiintyy. Sekin, mitä se puhui köyhyydestä ja köyhyyden
hengestä, tuntui niin ihmeelliseltä ja samalla kuitenkin ihanalta. "Kun
käyt köyhänä köyhyyden hengessä puhumaan, panee Herra salaa sanoihisi
voimaa." Niin — niin se on. Herra on sille avannut armonsa salaisuudet
ja antanut viisautensa hengen. Kun eivät vain tukkisi sen suuta eivätkä
estäisi sitä liikkumasta. Sillä on monta vihamiestä papeissa niinkuin
maallikoissakin, ajatteli Bergh myöhään maata mennessään.
Niin niitä olikin. Niitä oli omassa pitäjässä ja ulompana, herroissa
ja talonpojissa. Ei saanut Paavo kauan sitä hyväänsä pitää, mistä
oli yhdessä Niskasen ja muiden ystäväinsä kanssa iloinnut. Eivät
loppuneet ahdistelut eivätkä uhkaukset. Ei oltu maksettu Martikaisen
sakkoja, vaikka oli luvattu eikä ollut Sirelius lopettanut vihamielisiä
mielenpurkauksiaan, vaan käynyt yhä kiukkuisemmaksi. Ja nyt oli piispa
itse lähtenyt liikkeelle Porvoosta, oli pitänyt tutkimuksiaan ja
tarkastuksiaan Iisalmessa ja oli jo tulossa Nilsiään.
"Hukkaan meni sekin matka — ei ollut Herrasta", sanoi Paavo Niskaselle
kotonaan Tahkomäessä. "Ei saa paeta ristiä eikä karttaa kärsimyksiä,
jolla on kerran oikea asia. Minä sitä jo alunpitäen aavistin, minusta
tuntui aina siltä, ettei Herra lähde sille tielle. Nyt ollaan samassa
suossa, saman mutkan takana. Vaan seisotaan siinä ja odotetaan ja
otetaan Herralta, mitä Herra antaa. — Mitä se sanoi siellä, piispa?"
"Sanoi sitä, mitä papit ovat ennen sanoneet. Pappeja myöten ne ovat
piispan puheet semmoisissa paikoissa. Minkä ne syöttävät piispalle, sen
piispa takaisin seurakunnalle."
"Vaan meillä on toki toisenlainen rovasti", sanoi Paavo. "On käynyt
joskus seuroissakin."
"Toisenlainen, vaan saa nähdä, kestääkö sekään ystävyys koetuksissa.
Heikko on ollut hillitsemään kappalaisensa kiukkua."
"On se koittanut, on se kovistanut sitä siitä ruoti-Juhanan
rääkkäämisestäkin, mutta minkä se pakanalle mahtaa. Pakanaakin on
parempi hillitä."
"Siitä pitää puhua piispalle täällä, niinkuin muustakin, millä se on
heränneitä vaivannut", sanoi Niskanen äkkiä ihastuneena.
"Älä — älä! Anna ristin olla ristinä, anna ruoti-Juhanan kantaa
ristinsä, kannetaan mekin omamme! Herra ne asiat saa selvittää.
Ihmispuuhilla väsytämme vain itsemme emmekä niillä kumminkaan mitään
mahda. Odotetaan Herran aikaa."
"Saa sitä odottaa, vaikka sanookin sen, mikä on oikeaa ja totta.
Sanottiin mekin, pantiin paperille ja jätettiin paperi piispalle
pappilassa."
"Minnekäs risti?" kysyi Paavo, tarkkasi Niskasta ja jatkoi hetken
päästä: "Miten sinä sen selität, että elämän Herra vaikeni ja oli
ääneti niinkuin karitsa keritsijänsä edessä, ei syyttänyt ketään
eikä puolustanut itseään eikä pannut mitään paperille eikä käynyt
piispoissa."
Niskanen näytti miettivän, nousi ylös, kulki poikki lattian ja palasi
taasen takaisin.
"Siten minä sen selitän, että minkä Herra silloin jätti tekemättä
omasta puolestaan, se pitää meidän nyt tehdä Herran puolesta", sanoi
Niskanen vihdoin. "Tämä on Herran asia eikä meidän omamme. Sanokaa se,
mikä on tarpeellista sanoa ja minkä kaikki todeksi tietävät! Tehköön
piispa, mitä tahtoo, jääköön päätös piispan asiaksi. Minkä tekee ja
määrää ja päättää, se otetaan sitten Herralta."
"Hyvä on sinulla, Lauri, suun käynti ja selvä järjen juoksu. Kun et
vain olisi omalla asiallasi täällä niinkuin sielläkin, vaikka olet
Herran asiaa ajavinasi. Järki ja luonto sekoittavat ne asiat toisiinsa.
Jos ovat vainot Herrasta, niin niiden pitää vainota, mutta meidän olla
alallamme ja kärsiä."
"Eivät ole Herrasta", väitti Niskanen, "saatanasta ovat ja saatanan
töitä täytyy vastustaa minkä jaksaa. Tee mitä tahdot ja minkä parhaaksi
näet ja minkä luulet tulevan heränneelle kansalle hyväksi! Sitä minä
vain, että enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä."
Paavo istui rauennein, välinpitämättömin katsein paikallaan ja antoi
Niskasen puhua ja lopettaa ja taasen alkaa. Ja Niskanen lopetti ja
alkoi, selitti syyt ja vastasyyt, toi esille todistuksensa, mitä löysi
raamatusta, valaisi, kirkasti kantaansa, kiersi väitteillään Paavon ja
vangitsi vähitellen hänen mielensä.
"Kirjoita sitten sinä, joka osaat ja olet ennenkin kirjoittanut!" sanoi
Paavo hetken päästä. "Sinusta ei sen vähemmällä näy pääsevän. Minä
tässä olen istunut ja ihmetellyt sinun tietoasi ja taitoasi. Mistä
sinulla, Lauri, on viisautesi?"
"Sieltä, mistä mieskin. Vanhaa sukuperää se on Niskasten viisaus",
vastasi Niskanen nauraen ja liikkui hyvillä mielin lattialla.
Seuraavana aamuna oli valituskirja jo valmis. Niskanen oli kirjoittanut
sitä kaiken yötä ja luki sen noustuaan Paavolle.
"Olisit saanut jättää sen ruoti-Juhanan jutun pois", sanoi Paavo.
"Puhukoon Juhana omasta puolestaan."
"Antaa sen olla. Ei ole Juhanasta puhujaksi eikä puolustajaksi.
Heikkoin ja huonoin ja sorrettujen asia on Herran asia. Tässä tämä
on", sanoi Niskanen ja ojensi paperin Paavolle. "Siihen pitää saada
Kalliolahden Heikin nimi vielä alle ja parin muun ystävän, kenen
tahansa."
Kun he sunnuntai-aamuna saapuivat kirkolle, oli kirkko jo kansaa
täynnä. Heränneet istuivat omissa penkeissään itäisessä ristissä aran
näköisinä ja odottavina, jotkut vilkaisten tuontuostakin oveen päin ja
puhellen hiljaa toisilleen. Mutta kun Paavo ja Niskanen tulivat sisälle
ja kävelivät käytävää pitkin paikoilleen, liikahtivat kaikki kuin
helpotuksesta ja kaikkien kasvoista kuvastui turvallisen olon ja hyvän
mielen ilme.
Papit istuivat kuorissa totisina, juhlallisina, piispa keskellä,
kookas, komea mies, rinnalla risti, joka liikahti jokaisesta
liikkeestä, kimalteli ja välähteli valoa vastaan. Oli siellä Berghkin,
lyhyenläntä, tanakkahartiainen pappi. Näkyi tähystelevän lasiensa takaa
kirkkoon ja hakevan silmillään jotain joukosta. Takimmaisissa penkeissä
nousi aina joku tuontuostakin seisalleen, katseli kuoriin suu auki,
silmät ihmetyksissä ja istahti taasen varoen ja arastellen paikalleen.
Jumalanpalveluksen perästä astui piispa alttarille. Koko kirkko
kuhahti, perällä syntyi ensin liikettä, sitten hiljaisuutta, ja
jännitys laukesi pian piispan ensimäisiin sanoihin. Se oli hiljaista,
vaivaloista, ruotsinvoittoista puhetta, joka tuskin kuului kauemma
perälle. Papit näkyivät istuvan tarkkaavina tuoleillaan, mutta muiden
mielet ja ajatukset olivat ryöstäytyneet omille teilleen. Vasta kun
piispa pääsi omaan asiaansa ja alkoi puhua häiriöistä, joita oli
syntynyt muutamissa Savon seurakunnissa, kasvoi jännitys uudelleen
entiseksi hiljaisuudeksi.
"Minä olen tullut luoksenne niiden eriseuraisuuksien tähden, joita
viime aikoina on ilmaantunut tässäkin seurakunnassa ja joista minulle
ja korkealle esivallalle on annettu tieto. Niinkuin minä itsekin olen
näillä matkoilla tullut huomaamaan, ovat muutamat eksyneet siitä
järjestyksestä, joka meidän kirkollamme on olemassa ja jonka mukaan
papit ovat kansan opettajia ja kirkot sen jumalanpalveluspaikkoja.
Tietämättömyydessään ja toisten viisaampain vietteleminä ovat he
alkaneet pitää omia kokouksiaan ja niissä tuomita muita, jotka eivät
heidän oppiaan seuraa, vaan kuuntelevat laillisia, esivallan säätämiä
opettajiaan. Ja tästä järjestyksen hengestä on sitten syntynyt
intoilemista ja liiallisia kristillisyyden harjoituksia, joidenka
seurauksina ovat eripuraisuus kotona ja kylässä, joutilaana olo ja työn
hukka ja ympäri kyliä ja pitäjiä juokseminen. Näitä tällaisia häiriöitä
vastaan täytyy kirkon ja esivallan asettua, että kansa saisi levossa ja
rauhassa asua ja seurakunnan opettajat häiritsemättä ja rauhallisesti
virkaansa hoitaa."
Jotkut heränneistä olivat lähteneet ulos, mutta Paavo ja Niskanen
istuivat paikoillaan loppuun asti, Paavo pää pystyssä, etukumarassa,
silmissä säälivä, surullinen katse.
"Menkää te Tahkomäkeen, minä jään tänne!" sanoi Paavo Niskaselle
vakavana ja käskevästi kirkkopihalla, "Käyn syömässä ja sitten
pappilaan", lisäsi hän hetken päästä kuin uhmaten ja kiirehti
kortteeriinsa.
Pappilassa oli jo syöty päivällinen, kun Paavo tuli. Kansliassa liikkui
nuoria pappeja, ryhmittyen, poltellen ja vilkkaasti keskustellen. Paavo
kulki suoraan pääovesta sisälle, ja hänen pitkä, solakka ruumiinsa
täytti samassa jo kamarin oven. Rovasti meni vastaan, tervehti
ystävällisesti, toi tuolin viereen ja pyysi istumaan, mutta Iisalmen
papit katselivat ivallisesti toisiinsa ja hymähtivät. Joku nuorista
papeista kuului kiireesti, hätäisesti kuiskivan toisille jotain, ja
samassa työntyi lauma pappeja ovelle pitkät piiput roikkuen hampaissa.
"Yksinkö Paavo —? kysyi rovasti.
"Yksin. Toiset menivät Tahkomäkeen. Piti lähteä piispan puheille.
Piispoissa pitää nyt kulkea Pietaria myöten."
"Vaan piispa mahtoi mennä ruokalevolle", sanoi rovasti ja kulki saliin.
"Tulee heti. Paavo on hyvä ja istuu!" lisäsi hän samassa salista
palattuaan.
Sirelius näytti käyneen levottomaksi ja käveli yksin edestakaisin
kanslian puolella.
"Piispa on täällä ja odottaa", huomautti rovasti Paavoa.
Papit seisoivat ja istuivat äänettöminä ja seurasivat hämmästynein
katsein Paavon menoa.
"Sirelius siellä nyt saa salissa, mitä äsken körttiläiset kirkossa",
kuului joku sanovan kamarin ovella.
Paavo kumarsi syvään, kaivoi paperin taskustaan ja ojensi sen sitten
piispalle.
"Emme tahtoneet häiritä herra piispaa emmekä juhlamenoja kirkossa, vaan
kirjoitimme tämän niistä asioista, joita varten herra piispa kuuluu
tänne tulleen."
Piispa näkyi kuuntelevan vain puoleksi Paavon puhetta ja luki paperia.
"Tekö se olette se Ruotsalainen?"
"Minä", vastasi Paavo ja suoristi pitkän vartalonsa.
"Tämä näkyy olevan samanlainen kuin niillä siellä Iisalmessakin."
"Mitä lie niillä ollut, sitä en tiedä, vaan sen tiedän, että tämä on
totta ja oikeaa", sanoi Paavo.
"Te kuulutte kulkeneen Pietarissa asti. Mitä te siellä teitte?" kysyi
piispa ja tarkkasi terävästi Paavoa.
"Kuultiin, että on Herran henki ruvennut Pietarissa työtään tekemään,
niin lähdettiin. Ja kun ovat ruvenneet vainoamaan täällä herännyttä
kansaa ja sakottamaan —"
"Porvoo on likempänä kuin Pietari", sanoi piispa kärsimättömästi ja
keskeytti Paavon. "Mitä te sitten tahdotte, mikä teillä on oikein
asiana?"
"Sitä, että saamme rauhassa viljellä Jumalan sanaa, ettei meitä
ahdisteta eikä vainota eikä sakoteta sen harjoittamisesta, mihin Herra
on meitä käskenyt ja mitä herännyt tunto vaatii. Sitä minä — sitä me
kaikki tahdomme."
"Mutta kun se on lakia vastaan, kun laki ja esivalta kieltävät
semmoiset kokoukset", sanoi piispa jo rauhallisempana.
"Sen olemme nyt saaneet kuulla, että on olemassa sellainen laki, vaan
jos onkin, niin liekö se meitä varten laadittu vanha laki."
"On — on se — teitä varten se on laadittu, kaikkia varten, jotka
hartauskokouksia pitävät — sellaisia kokouksia, joissa ei ole pappi
mukana. Niitä varten se on."
"Sitten ei sille mitään mahda, jos sitä kerran tahdotaan meihin
sovittaa", sanoi Paavo hiljempaa, surullisesti. "Emme me pappeja
halveksi emmekä esivaltaa. Ei siinä ole mitään perää, että olisi oltu
laiskoja ja jätetty työt tekemättä, eikä siinäkään, että olisi toisia
tuomittu. Suruttomuus ja synti ja tekopyhyys on tuomittu."
"Onko kappalainen Sirelius siellä saapuvilla?" sanoi piispa samassa ja
tarkkasi ovelle päin.
Kuului ääniä ja liikettä kamarista, ja Sirelius tuli kiireesti ja
hätäisenä saliin.
"Teitä syyttävät siitä, että olette saarnoissanne ja kinkeripuheissanne
parjanneet näitä ja pahoinpidelleet erästä ruotivaivaista — mikä se nyt
olikaan? — Juhana Martikaista. Mitä te siitä sanotte?"
"Herra piispa! Minä olen sanonut ja saarnannut sitä, mikä on totta.
Mutta näille ei saa totuutta puhua, kun luulevat itse totuuden
tietävänsä."
"Tiedetään kyllä totuus ja osataan eroittaa vääryydestä ja
parjauksesta", sanoi Paavo väliin. "Vaan jos pappi tekee parannuksen
puheistaan ja antaa meidän istua rauhassa kirkossa niinkuin muidenkin,
niin peruutetaan syytökset. Ei ole tahdottu vainota eikä sortaa eikä
viran päälle käydä."
"Sopikaa — tehkää sovinto ja rauha, niin on parempi ja pääsee
konsistori helpommalla!"
Sirelius näkyi vielä odottavan jotain, seisoi ja mietti ja taisteli
itsensä kanssa, mutta tarttui vihdoin Paavon ojennettuun käteen.
"Papin vihoista näkyy pääsevän, vaan pirun vihoista ei ennenkuin
kuolemassa", kuului Paavo mennessään sanovan rovastille, joka saatteli
häntä portaille saakka ja hymyili hyvää tuulta mennen tullen.
Tahkomäessä olivat seurat paraillaan, kun Paavo palasi, Hän kuuli jo
kaukaa veisuuta, seisahtui, kulki taasen kappaleen ja taasen seisahtui.
Hän eroitti jo sanat selvästi:
"Niin vihdoin nostaa hänen
Jumala tomusta
Ja tekee suuren ihmeen,
Korottaa loasta.
Näin moni köyhä mies,
Mi vaivasta vain ties',
Joutuupi kunniahan,
Ylhäisten ystäväks'."
Hän seisahtui vielä kerran ja kuunteli, laskeutui sitten polvilleen
näkymättömään paikkaan ja rukoili kauan, kiitti ja rukoili. Kiitti
siitä, että Herra oli aina auttanut läpi vaivojen ja ahtauksien ja
antanut hänelle ystäviä, rukoili sitä, että saisi Herran tiellä
vaeltaa, vaikka ristin alla, ja pääsisi kerran perille. Kun hän tuli
sisälle, kävi hän suoraan paikalleen pöydän päähän ja alkoi veisuun
tauottua puhua.
Hän puhui kristityn rististä ja ristin armosta, siitä, miten on ihanaa
sen osa, joka täällä saa Herran ristiä kantaa. Hänen puheessaan oli
jotain erityistä ja ihmeellistä ja salattua voimaa, niin että ystävät
ensin katselivat kummastellen, mutta murtuivat sitten ja painoivat
päänsä alas.
Kun Paavo oli lopettanut, kuului joku puhuvan kielillä. Se oli Kaisa
Kajanus, herännyt vaimo, joka oli joskus ennenkin saanut samanlaisia
kohtauksia.
"Mitä se puhuu?" kysyi Paavo naisilta, jotka istuivat Kaisan ympärillä.
"Puhuu siitä, miten ovat väkevät Paavon viholliset, mutta miten on
voimallinen suojelija Paavolla", sanoi joku joukosta.
"Sanoiko se taas jotain?" kysyi Paavo uudelleen uteliaana, kun kuuli
Kaisan jatkavan.
"Sanoi sitä, että enkeli on Paavoa varjelemassa, väkevä sankari, jolla
on miekka ojossa, joka odottaa Herran käskyä."
Koko pirtti kävi hiljaiseksi, mutta Paavo heltyi ja itki.
"Voi toki — en minä ole mahdollinen. Minä olen tänäkin päivänä tehnyt
syntiä, niinkuin kaikkina muinakin päivinä", sanoi Paavo ja painoi
päänsä käsiensä kätköön.
"Vaan se sanoo, että Herra on armollinen ja laupias, että Herra on
antanut kaikki anteeksi Kristuksen tähden", kuului Kaisa sanovan
selvästi ja kuuluvasti.