Iltasella oli Juhana pannut jyväkuorman valmiiksi lähteäkseen
aikaisin aamulla Palonurmen myllylle, ja äiti valmistanut eväät.
Paavo oli päättänyt lyöttäytyä samaan kyytiin, kulkea poikansa kanssa
Palonurmelle ja sieltä sitten jatkaa matkaansa Karjalaan saakka.
Siitä oli jo kulunut pitkä aika, kun hän viimeksi kulki Pielisen
rannoilla. Eikä hän ollut liikkunut muuallakaan, ei siitä saakka,
kun se kielto oli luettu kirkoissa, ettei saa pitää seuroja eikä
kokouksia. Muitakin kaikkia hän oli kieltänyt kokouksista, oli
kirjoittanut Niskaselle ja Härköselle, että aika on vaarallinen, että
heränneitä tulee hillitä ja estää seurojen pidosta, että Herra voi
hiljaisuudessakin auttaa ja yksinäisyydessä työtänsä tehdä, ettei saa
syöksyä hengellisessä röyhkeydessä kiusauksiin.
Mutta nyt oli hän saanut vastustamattoman halun lähteä. Yksinäisinä
hetkinä, harmaan, yksitoikkoisen jokapäiväisen elämänsä keskellä
oli hän yhä useammin muistellut Karjalan ystäviä ja nuoruutensa
matkoja poikki vaarojen ja vesien. Joku sisällinen pakko oli ollut
pakoittamassa, joku outo voima vetämässä, joku outo ääni kuiskimassa
ja kiihoittamassa hänen sielussaan. Ja hän unohti kaikki kiellot ja
kuulutukset, omat päätöksensä ja muille antamansa käskyt ja kehoitukset.
Oli raikas, kirkas maaliskuun aamu, kun he ajoivat Palonurmelle päin,
Juhana istuen keulalla jalat riipuksissa, Paavo maaten säkkien päällä
puoleksi suullaan, puoleksi kyljellään ja toisella kädellään kontin
viilekkeestä pidellen.
Juhana oli aina ollut hiljainen ja ujo, varsinkin isänsä seurassa.
Ei ollut Paavo saanut milloinkaan selkoa siitä, mitä se mietti ja
millainen sen sielun tila oikeastaan oli. Oliko sillä Herrasta osa
vai oliko käynyt kylmäksi ja välinpitämättömäksi kotona, missä joutui
aina olemaan ja ainoana työmiehenä raatamaan aamusta iltaan? Hän tunsi
tunnon nuhteita siitä, eitti sittenkään ollut useammin ottanut Juhanaa
mukaansa seuramatkoille. Ovat kasvaneet äidin käsissä, kuulleet äidin
kiukkuja, imeneet äidin mieltä itseensä, Juhana niinkuin tytötkin. Ja
hänestä tuntui siltä, että hänen täytyi Juhanalle jotain puhua.
Noustiin jyrkkää mäkeä, käveltiin, astuttiin pitkälti hevosen perässä
ja istuttiin taasen samoille sijoille.
"Millainen lie, lapsirukka, sinun sielusi tila?" kysyi Paavo, kun oli
päästy pitkän mäen alle tasaiselle tielle.
"Miksi isä sitä kysyy?" sanoi Juhana taakseen katsomatta, arkana ja
hiljaa.
"Siksi, että sitä pitää sinulta kysyä, mitä on muiltakin kysytty. Minä
olen sinun asiaasi murehtinut ja heikkoudessani Herralle kantanut. Et
saisi olla suruton, kun olet niin paljon kuullut."
Juhana ei puhunut mitään, hoputti vain hevostaan.
"Tien tiedät, osaat eroittaa oikean väärästä, vaan tie on itsesi
kulettava ja elämä oikein elettävä, ettei katumoiksi kävisi.
Heränneiden lapset paatuvat paljosta kuulosta, elleivät parannusta tee
ja valvo. Sitä minä olen siitä asti pelännyt, kun sinä olet isommaksi
tullut."
Paavo tunsi pelkoa ja levottomuutta sielussaan siitä, mitä sanoisi ja
miten sanoisi ja miten pääsisi poikansa sydämeen.
"Nuorena otti minut Herra kiinni, poikasena jo piti käsissään, vaikka
en tuntenut omaa auttajaani. Siitä lähtien olen sitä tietä koettanut
vaeltaa, joka elämään vie, usein eksynyt, vaan uudestaan taasen tien
löytänyt. Huonoa on ollut harjoitukseni, vähän hedelmiä, paljon syntiä
ja puutoksia. Vähän on tullut sinullekin puhutuksi, lapsirukka."
Juhana kääntyi syrjittäin isäänsä, painoi päänsä alas ja kääri suitsen
ohjia.
"On isä puhunut — olen minä kuullut — on ollut Herra minuakin likellä.
Oma on syyni, jos hukun, itseäni saan syyttää ja syytänkin joka päivä,
vaikka ette te siitä mitään tiedä. Minun on aina sellaista vaikeaa ja
raskasta elämäni, pimeää ja päivätöntä nuoruuteni. Kun joskus yritän,
niin yksin yritän ja raukean taasen omaan voimattomuuteeni. Jo olen
monesti aikonut tulla teiltä kysymään neuvoja, vaan en ole jaksanut, ei
ole päästetty puhumaan."
Ja Juhanan tapasi liikutus, voimakas, hillitön tunteenpurkaus, ja hän
kääntyi samassa selin ja alkoi hoputtaa hevostaan. Mutta Paavon tuntui
mieli niin hyvältä ja sydän keventyneeltä, että hän nousi istumaan,
käänteli, sijoitteli itseään säkkien päällä ja tuijotti kauan äänetönnä
etäisyyteen. Siellä kaukana Syvärin toisella puolen siinsi metsän sini
ja aamun puna, ja korkea Pisa tervehti samana, iäisenä ja äänettömänä
uutta päivää.
"Niin — lapsirukka, niin se on — siitä se valkenee päiväksi, missä oma
pimeys on synkintä. Siinä alkaa Herran armo, missä ovat omat voimat
loppuneet. Luulin sinua suruttomaksi ja Jumalan armosta osattomaksi,
vaan nyt on kiitosta kulkuni Karjalaan ja uutta päivää taasen elämäni.
Olen rukoillut, taistellut, uskonut asiasi Herralle ja se näkyy
olleenkin Herran takana. Kun en ole itse jaksanut puhua, niin on Herra
puhunut ja painanut salaa sanansa sieluusi. Pidä, lapsirukka, tallella,
mitä sait, purista käsiisi, hoida, vaali hyvänäsi ja omana onnenasi
Herran tavaroita!"
"Puhukaa te, isä, minulle useammin näistä asioista!" pyysi Juhana.
"Puhun, minkä jaksan ja minkä Herra antaa. Saatana on siellä kotona
likempänä kuin kylässä ja tukkii suun. Sitä ei itse auki saa."
"Mitä isä sillä tarkoittaa, että on kotona likempänä?" kysyi Juhana.
"Kotona ovat omat viat aina näkösällä, kiivaus ja kärsimättömyys ja
muut luonnon heikkoudet. Niitä se sitten siellä näyttelee pitkin
päivää, niillä ahdistaa ja alas painaa ja raskauttaa, niin ettei jaksa
sanoa mitään eikä puhua, vaikka henki on halullinen. Sitä minä sillä",
vastasi Paavo.
"Vaan älä sinä, lapsirukka, sitä muistele, mikä siellä kotona on
milloinkin mieltäsi loukannut ja Herran töitä häirinnyt minussa ja
muissa", jatkoi hän hetken perästä.
He erkanivat toisistaan Palonurmen tien haarassa, Juhana myllytielle
poiketen, Paavo omalleen. Juhana seisotti kauan hevostaan ja katseli
isänsä jälkeen, joka kontti selässä painautui salolle, katosi mutkan
taakse ja tuli taasen nousupaikassa näkösälle.
Isä oli Juhanasta tuntunut toisenlaiselta tänään kuin milloinkaan
ennen, likisemmältä, hellemmältä. Ennen oli aina ollut heidän välillään
pitkä matka, niin ettei hän ollut päässyt isän luo eikä isä hänen. Se
oli nyt lyhennyt, hän oli nyt saanut avatuksi sydämensä isälle ja isä
hänelle. Ei ollut nyt enää pelkoa eikä orjuutta eikä arkuutta semmoista
kuin aina ennen oli ollut. Ja hänelle alkoi samassa selvitä isän matkat
ja menot ja heränneen kansan ahdistettu tila.
Sitä samaa ajatteli Paavo myöskin, sitä, että Juhana oli muuttunut,
että Jumala oli kuullut hänen rukouksensa ja avannut itselleen
tien Juhanan sydämeen, että he olivat nyt samanmielisiä, molemmat,
heränneitä, Herran ystäviä, Herran teillä vaeltavia. Ja hän tunsi
sellaista kevennystä ja helpotusta ja hyvää mieltä, että täytyi pistää
juoksuksi pitkillä oikosilla.
Miten ne olivat komeita nämä Karjalan vaarat, joiden lumiset rinteet
kiertelivät valkoisina vöinä ympäri näköpiiriä, tummenivat toisaalla,
toisaalla valkenivat ja valoivat kirkkauttaan synkkiin saloihin ja
pimeihin, mustiin korpiin vaarojen välissä! Hän muisteli ensimäistä
matkaansa Kuosmasen kanssa, kuinka oli kulettu innostuneina, mieli
hehkuen Herran asiasta ja saatu ensimäiset ystävät Pielisen rannalla.
Lienevätkö jaksaneet pysyä tiellä ja valvoa asiaansa näinä vainon
aikoina, jolloin ei oltu saatu kokoontua eikä seuroja pitää?
* * * * *
Paavo saapui kuin salaa, tietämättä, odottamatta, hämmästytti ja
ihastutti ystäviään äkkinäisellä tulollaan.
"Ihan käy suruttomaksi mieli siitä ilosta", sanoi Nevalainen
Nälkömäessä. "Meillä pidetään seurat Marianpäivänä, sanokoot ja tehkööt
mitä tahansa, viekööt linnaan, kulettakoot Kuopioon."
Paavoa huvitti Nevalaisen into ja ihastus.
"Täällä tuntuu tuli palavan aina samassa liekissä, Nilsiässä on
ruvennut kytemään, vaan tulta se on sekin, mikä kytemällä palaa. Missä
ja miten te olette sitä kohentaneet?"
"Ka — missä milloinkin, saarissa ja metsissä ja vaarojen takana kaukana
ja lammasnavetoissa", vastasi Nevalainen. "On niitä seurapaikkoja, kun
on vain seurain pitäjiä, on Pielisessä saaria sadottain. Talvella ovat
lampaat antaneet asuntonsa seuratuvaksi. Saavat niitä sakoittaa, jos
tahtovat."
He kulkivat taasen yhdessä, niinkuin monesti ennenkin, kiersivät kyliä,
ajoivat keväimessä hankikelissä yli vaarojen ja selkien suuri joukko
heränneitä häntänä perässä. Minne tulivat, siellä alkoi aina uusi
harjoitus ja kaikui sama surunvoittoinen sävel. Mistä lähtivät, sieltä
lähti talonväki samaan matkaan lisäten ja jatkaen jonoa.
Ovat taas körttiläiset kulussaan, piispa edellä pappineen, lyövät,
juovat talot tyhjiksi, puhdistavat paikat, niin ettei jää jälelle kuin
jyrsityt luut. Kulkevat suurissa parvissa, kiertävät pitkin pitäjiä ja
jättävät talonsa autioiksi. Eivät niille enää kirkot kelpaa eivätkä
omat papit opettajiksi. Niiden jos annetaan vai töineen liikkua ja
menoansa pitää, niin vievät viimeisiltäkin järjen valon. Mikä se lie
se Ruotsalainenkin, niiden pääprofeetta? — viinan juoja, rasvan syöjä,
tupakkasuu.
Ja ovat kaikkein rauhaa häiritsemässä ja kaikkia tuomitsemassa,
niinkuin niillä itsellään olisi helvetin avaimet taskussaan, ettei
muuta kuin lykätä ja vääntää ja vetäistä. Yöt veisaavat, päivät
pitojaan pitävät, kermat, rasvat syövät ja ytimet ja lampaan lavat.
Mitä lie mikin sanonut ja puhunut, mutta paljon oli puhetta Paavosta ja
hänen matkoistaan ja heränneiden harjoituksista. Kujilla ja pihamailla
seisoivat suruttomat suu hymyssä, silmät ivassa, tähystelivät tielle,
katselivat körttiläisten kulkua ja työntyivät taasen takaisin pirttiin
nauraen ja ääneensä ilakoiden.
Paavo laski joukkoineen jäälle, ajoi salmen yli, nousi korskealle
vaaralle vanhaa taloa kohti, jossa olivat aitat eloa täynnä, orret
riistaa ja molemmissa päissä pirtit omaa rahvasta.
Ukko Ullgren, vanha valtiopäivämies, seisoi pihalla, viittoili
tuleville ja ajaville, tervehti, pyöriskeli paikallaan ja työnsi Paavoa
pirttiin.
"Kuuluu olevan kerjäläisten käymäpaikka tämä talo, kuuluu olevan
antamistakin", puheli Paavo. "Vaan tässä sinun uskosi tänä päivänä
koetellaan, tässä vielä tiukataan miestä, mitä on oppinut, onko tie
oikeaa ja usko elävää vai muutoinko vain on järjen viisas ja luonnon
hyvä."
Ukko vain hymyili ja hääräsi väkijoukossa ja otti leikin leikistä.
"Kuule sinä, Heikki, herrastuomari!" huusi Paavo, niin että kaikki
kuulivat ja levitteli käsiään keskellä lattiaa, "ruoki nämä, syötä nämä
nälkäiset, pane eteen mitä lie parasta talossa, hoida hevoset, kanna
kaurat, heinät kujaan! Vaan onko sinulla uskoa?"
"Mitä lie? Mistä sitä minulla on", sanoi ukko hiukan hätääntyneenä.
"Eivätkö papit olekaan antaneet sinulle uskoa?"
"Ka — kun ei niillä sitä ole itselläänkään, vaikka siitä muille
saarnaavat", sanoi ukko jo rohkaistuneena.
"Ja sinä niille kappasi kannat. Kuivia kuusen havuja minä sellaisille
papeille kapoiksi kantaisin."
Paavo nauroi ja muut nauroivat mukana arkaa, pidätettyä nauruaan.
"Anna sinä, Paavo, jolla on!" kehoitti ukko.
"Minä — mistä minä? Minä Lieksat, Nurmekset kulkenut ja pitkin tietä
tavaroitani jakanut — ei minulla mitään antamista."
"Se on toimen mies, tämä herrastuomari", puheli Paavo, "talo tämmöinen
täällä Lukanvaaralla, ettei toista Nurmeksessa, tiet yksin teettää,
salot sulaksi pelloksi perkkaa, köyhät ja nälkäiset elättää."
"On tämä sellainen, että tätä jos ei olisi, kuolisivat täällä köyhät
eläjät puutoksiinsa", vakuuttivat miehet.
"Vaan tämä vävymies sitä on heränneihin kesyttänyt, tämä Kokkonen",
jatkoi Paavo puhettaan. "Ne ne kestävät, jotka kesyttämällä tulevat
eivätkä ryykäämällä. Miten sinä, Kokkonen, pääsit tämmöisessä talossa
heräämään?"
"Pääsin, kun päästettiin. Akka aina hoki: mennään mekin seuroihin, niin
täytyi viimein lähteä, vaikka olikin vastahakoista."
"Vai akka sen alkuun pani", sanoi Paavo nauraen.
"Peloittivat, että se tarttuu, kuin mikäkin rutto, jos vain kerrankin
niiden seuroissa käy, ja tarttuvanhan tuo näkyykin. Täällä on monta,
joihin on tarttunut. Mutta oli siinä Herran voimaa teidän puheessanne,
Paavo, silloin siellä Nälkömässsä. Minä ihan kaksin käsin pitelin
kiinni pihtipielistä ja vapisin ja pelkäsin, kun ne itkivät ja
kaatuivat ja puhuivat oudolla äänellä."
"Mitä lie ollut? Ne täällä aina huutavat ja meluaan pitävät, kun
milloin ovat vähänkin liikutettuja. Saiko sinuun ammutuksi sinä iltana?"
"Sai — sai haavoitetuksi ja vei rauhan. Kesään asti kulin tunnossani.
Aina pakotti povessa, aina oli mieli raskas ja kuolema silmäin edessä.
Kesällä sitten kerran makasin heinäniityllä ja nukahdin, niin näin
ihmeellisen unen. Kulin saloja ja tiettömiä taipaleita, harhailin
eksyksissä öitä ja päiviä, niin tuli virta vastaan, leveä, tyyni
suvantopaikka, minkä toisella puolen kohosi kirkas vaara ja vaaran
laella yhä kirkkaampi kaupunki. Minä siinä huutamaan ja viittomaan
venettä, mutta kurkkua kuristi ja henkeä salpasi, niin etten ollut
ääntä saada. Tuli sieltä vihdoin vene pitkän odotuksen perästä ja
veneessä valkoinen mies ja miehellä mela kädessä. Vaan kun oli likelle
rantaa päässyt, seisautti siihen veneensä ja katsoi kauan äänetönnä ja
epäilevänä. Näin, kuinka mies kohoitti kättään sinne, missä oli vaara
ja kaupunki ja kuulin sen sanovan: Tämä on vanhurskasten maa ja tuo
tuolla autuaitten asunto. Siihen minä heräsin ja siitä saakka olen
koittanut pyrkiä parempaan elämään."
Paavo oli istunut vakavana, samoinkuin muutkin kaikki pirtissä, ja
kuunnellut Kokkosen kertomusta. Joku vaimoista aloitti virren, ja
samalla paljastuivat kaikkien päät kuin käskystä, niinkuin joku
näkymätön käsi olisi ne pyyhkäissyt alas pitkin penkkejä, ja mustat,
pitkät virsikirjat sukelsivat esille takkien taskuista ja sinisten,
ruudukkaiden huivien kätköistä.
"Sinä, Kokkonen, olet tullut hunajalla ja mesileivällä tielle otetuksi
ja tiellä vielä pitkälti pidetyksi, vaan sinulle tulee vielä terva ja
pikiöljy ruuaksesi", aloitti Paavo puheensa, kun virsi oli loppunut.
"Se on Herran tapa sellainen, että ensin syöttää ja juottaa ja panee
parasta pöytään, hoitaa ja hellii ja polvelleen ottaa ja sylissään
kantaa. Vaan siitä ne alkavat sitten vähitellen työt talossa, halon
hakkuut ja kasken kaatamiset, ja muuttuvat ruuat sitä mukaa kuin
sisukset kestävät. Syntinen jos tuleekin siinä tilassa autuaaksi, missä
se ensimäisen armon maussa kieltänsä lipoo ja huuliansa nuolee, niin ei
se sitä autuuttaan kestäisi pitkän päälle, ja sen vuoksi vaihtaa Herran
ruokia ja alkaa antaa väkevää ja karvaista makean sijasta. Se pitää
kaikki tulla murheen ja ristin alla koetelluksi, mikä meissä on elämän
Herran osallisuutta, uskoa ja rakkautta ja hengen halua. Ja siksi
otetaan meiltä pois hyvät päivät ja makeat ruuat ja armon suloiset
tuntemiset eikä jätetä jälelle muuta kuin ikävä ja kaipuu kiusauksien
ja murheitten alle, pieni reikä vain pimeään huoneeseen, että osaa
valoa kaivata ja kirkasta Jumalan päivää ikävällä odottaa. Sen on
syntisen tien Herra tukkinut orjantappuroilla ja ohdakkeilla, kun ei
se muutoin pelastuisi eikä perille pääsisi kirkastettuun vanhurskasten
maahan, vaan sortuisi hekumaan, maalliseen, kun on mieli maallinen,
hengelliseen, kun on leuto elämä armon ja autuuden maussa. Mutta ei saa
säikähtää eikä riehua pimeinä päivinä ja raskaina aikoina, vaan uskossa
vaeltaa korven tietä Kaanaaseen."
Seurain päätyttyä oli Paavo taasen sama, leikkisä, iloinen, vapaa,
vilkas, heitti sanan sinne, toisen tänne, sinkautteli sukkeluuksia,
liikkui ketteränä, kepein askelin ryhmästä toiseen ja puheli isolla
äänellä. Oli kuin olisi tahtonut pudistaa itsestään ja muista kaiken
jumalisen ja hartaan ja teennäisen, kaiken hetken synnyttämän tunnelman
ja tahallaan esiintyä sinä, minä esiintyi.
"Jäi vielä kysymättä ja kuulematta, miten sinä, Kokkonen, oikein sen
ukon kesytit, niin että nyt antaa taloonsa tulla ja hoitaa herännyttä
kansaa pirtittäin", sanoi Paavo, kun ukko Ullgren oli mennyt ulos.
"On palveltu ukko valmiiksi", vastasi Kokkonen. "On vangittu hyvyydellä
ja hellyydellä, on kierretty, kaarrettu, varpailla kulettu ja kaukaa
kesytetty. Oli se alussa äksy, kärtyili aina, kun oli seuroista tultu,
kielsi ja uhkaili ja kiukutteli. Riitta, tämä tässä, on parastaan
pannut, on itkenyt monet itkut ja Herralta rukoillut voimaa ja
kärsivällisyyden armoa. Ja siltä on saatu, enemmänkin olisi saatu, kun
olisi osattu pyytää, vaan ei ole osattu. Siitä se on sitten ukon mieli
liestynyt, niin että on jo jonkun kerran pyytänyt seuroja kotiin. Näkyy
olevan hyvillään tästäkin."
"Vai Riitta se ukon kesytti, vai on sinulla sellainen vaimo, joka on
miehen kunnia ja kiitos, vai on niitä sellaisiakin Riittoja! Lakia ja
hiljainen henki on Herralle otollinen ja kärsivällinen mieli. Kun vain
jaksanette pitkittää, ja Herra saa salata lahjansa puutoksienne alle,
niin perille viette ukon, rentonaan kannatte jumalanvaltakuntaan."
Muut lähtivät vasta sitten kun Paavo oli lähtenyt. Ukko Ullgren seisoi
pihalla, peitteli Paavoa, tukki nahkasia reslan laitaan, hymähti,
naurahti Paavon sukkeluuksille ja sanoi väliin jotain Kokkoselle,
joka seisoi sivulla suitset kädessä ja odotti. "Olet päässyt, Heikki,
sinäkin siihen säätyyn, jossa sielusi pelastat. Hiipimällä olet tullut,
itse huomaamattasi, salaa ovat varastaneet sydämesi Herralle nämä
tässä, tyttäresi ja vävysi."
"Hyviä ovat olleet vanhalle miehelle molemmat", sanoi ukko. "Kiitos
vain sinulle, Paavo, että tulit. Minä jo ikäloppu hoipun hautani
partaalla."
"Niin — niin — vaan muista jumalattomana kuolla Jumalan edessä!" sanoi
Paavo vakavana ja lähti ajamaan vaaran rinnettä alas.
Kun Paavo Marianpäivänä saapui Nälkömäkeen, oli pirtti jo väkeä täynnä.
Sitä oli tullut pitkissä resloissa kaiken päivää Nurmeksesta, Lieksasta
ja Juuasta, ajanut pitkänä, mustana jonona pitkin Pielistä, tippunut
kuorma kerrallaan kaukaa salolta, hiihtänyt, astunut jo aamusta päivin.
Kuului tiukujen kilinää kujasta, reslan rätinää ja hevosten hirnuntaa,
näkyi tummaa, totista väkeä — naisia muodottomina myttyinä, miehiä
rauhallisina, juhlallisina pirttiin pyrkimässä. Kädet työntyivät sinne
tänne hiljaiseen, sanattomaan tervehdykseen, koukistuivat uudestaan
ja ojentuivat uusia ystäviä kohti. Ne liikkuivat kaikki hiljaa ja
arastellen, vetäytyivät ensin soppeen ja näkymättömille paikoille,
niinkuin niillä kullakin olisi oma salaisuutensa kätkettynä jossain ja
niinkuin ne jokainen tahtoisivat omaa halpuuttaan paeta. Pirtti hajahti
havulta, musta lakeinen kiilsi iltapäivän hämärässä tuttua väriänsä,
suuri kiuvas seisoi nurkassa omissa aatoksissaan hehkuen lämpöään ja
tarjoten kotoista kauneuttaan.
Pirtin perällä pöydän päässä istuivat Karjalan johtomiehet, Härkönen,
vanhempi mies, Piironen ja Peti Tolvanen, nuoremmat, puhelivat hiljaa
keskenään, väliin vaieten ja odotellen ja oveen päin tähystellen.
Paavon pitkä vartalo ilmestyi samassa ovelle, katosi hetkeksi
tungokseen, siirtyi sitten soukkaa, ahdasta kujaa myöten hiljalleen
eteenpäin.
"Ka — Paavo! — Mitä Paavolle?" sanoivat miehet yhtaikaa perällä ja
tervehtivät.
"Sitä Paavolle, että kuuset ovat jo alkaneet kumarrella teiden varsilla
tämmöistä herraa", vastasi Paavo ja riisui vikkelästi turkkiaan.
"Huonompiakin ovat kumarrelleet", sanoi joku joukosta.
"Sitä minäkin. Minä tässä taas Lieksat, Nurmekset kulkenut, itseäni
isännillä, emännillä passuuttanut, parhaat palat syönyt, kyydittänyt
ja kuskauttanut ja taivaaseen toimittanut, niin jo alkaa pää kasvaa ja
arvelee itsekin herra olevansa."
"Eikö noita liene painajia, jos on nostajiakin", sanoi Härkönen.
"On yksi vähempi. Ovat kesyttäneet Lukanvaaran Heikin, herrastuomarin,
joka ennen tämän pitäjän rovastin kanssa pöytäkirjojaan kirjoitti
heränneitä vastaan. Sillä on nyt tie auki taivaanvaltakuntaan, ettei
kun menee vain vanha mies. Teillä täällä on rauha?"
"Ka — rauha, kun on itse rauhaa pidetty, metsissä piileskelty ja
Pielisen saarissa kesäsin, lammasnavetoissa talvisin", sanoi Piironen.
"Vaan sisällä sielussa on sotaa ja meteliä itsekullakin heränneellä.
Sitä pitää sinun, Paavo, tyynnyttää tänä iltana ja asettaa."
"Minun —? Mitäs teille sitten jää tehtäväksi, jotka täällä pöydän
päässä istutte? Minulla valmista teetätte, ettei muuta kuin väri
päälle", sanoi Paavo.
"Jää meille vielä, ei ole vielä Karjalan kansa hereillä. Rantamailla
on vähän räävitty, vaan salot ovat vielä koskematta. Saataisiin lupa,
kulettaisiin niinkuin on ennenkin kulettu, kierrettäisiin kyliä,
sytytettäisiin kuivat roviot palamaan", sanoi nuori Peti Tolvanen
innostuneena.
"Kuulkaa Petiä, kirjamiestä! Lukee ulkoa yhtä hyvin kuin sisältäkin,
laittaa, latelee kaikki valmiiksi, sytyttää tulet, herättää syntiset,
kaikki jumalattomat jukuripäät tielle taluttaa Juuassa ja Nurmeksessa.
Vaan sitä lupaa ei sinulle anneta eikä meille muillekaan. Piilossa
pidetään, karkuun ajetaan, kaikki omat keinot lopetetaan."
"Niin näytään tehtävän, vaan saisi tämä jo loppua. Tässä on jo
tarpeeksi piileskelty. Sakoittakoot!" sanoi Peti.
"Sakoittakoot! — maksetaan, kärsitään!" kuului vieressä useammasta
suusta.
"Korvaan on kuiskuteltu kammioissa, se pitää nyt julistettaman
katoilta", jatkoi Peti ja siirteli itseään kärsimättömänä paikallaan.
"Mitä tehtäneekin ja minne mentänee, aina tulee risti vastaan", puheli
Paavo. "Ristiä sisällä ja ulkona, Herran panemaa, maailman antamaa,
itse hankkimaa, mitä milloinkin. Se on ristin tie valtatie taivaaseen,
Teki mieleni taas tänne Karjalaan, mikä lie pakko tullut semmoinen,
että täytyi lähteä."
"Herra toi nyt, niinkuin on ennenkin tuonut. Toit hääherkkuja
tullessasi, juhlaruokia köyhille ja nälkäisille. Näetkö näitä?" sanoi
Härkönen ja nyökäytti pirttiin päin, jossa päät aaltoilivat tungoksesta
ja uusista tulijoista.
Kun ei Paavo enää puuttunut puheeseen, vaikenivat toisetkin, ja samassa
levisi hiljaisuus pirttiin lähtien perältä ja päätyen oven suuhun ja
synnyttäen mennessään jännittynyttä, juhlallista odotusta.
"Alkakaa — veisatkaa!" kuului Paavon kehoitus kuuluvana ja kantavana
yli pirtin.
Kaunis, valittava, vapiseva naisääni alkoi kuulua jostain etempää
raivaten tietä itselleen läpi sakean ilman ja tiheän tungoksen ja
muuttaen äskeistä juhlallisuutta syväksi hartaudeksi ja pyhäksi
tunnelmaksi. Vähitellen tuli toisia avuksi, miehiä ja naisia, ja
viimein hukkuivat äänet toisiinsa, paisuivat, peittivät toisiaan,
ryntäsivät vasten seiniä ja ovia, lakeista ja ikkunaluukkuja ja
pyyhkivät tieltään kaiken arkimielen, kaikki pienet kiusat, kaiken
alhaisen ja matalan ja pahan mielistä.
Paavo istui mietteissään, väliin oikaisten ruumistaan ja pyyhkien
pitkää tukkaansa korvalliselle, väliin painuen polviensa varaan pitkät
ajat pitäen silmiään umpeen puristettuina.
"Piti puhuakseni pyhien kärsimyksistä ja rististä", alkoi hän virren
loputtua, "vaan lie ollut itselläni liian vähän oikeaa ristin
osallisuutta. Mitä on ollut, omaa hankimaa on ollut, omien syntien ja
oman taitamattomuuden tuomaa, jota sitten aina olen kärsimättömänä
kantanut, eikä Herran antamaa. Ristin päivät ovat vielä edessäpäin,
vaan tiellä ovat tulossa ja joka päivä lähenemässä minua ja meitä
kaikkia, joille Herra on tavaransa avannut ja autuutensa makua antanut.
Ja siksi pitää meidän sitä ahkerammin pyhien kärsimyksiä muistella,
kuinka ovat olleet vainottuja ja pilkattuja, verille lyötyjä ja
surmille talutettuja. Vaan vaikka ovat olleet verille lyötyjä ja
surmille talutettuja, ovat iloinneet ja kiittäneet ja kärsivällisesti
ristinsä kantaneet, ristiänsä suudellen ja sitä ylimpänä ystävänään
hoidellen. Sitä pitää meidän silloin muistaa, kun risti päällemme
lankee, ettemme oudoksuisi, niinkuin jotain uutta meille tapahtuisi
emmekä pakoon lähtisi ja kalleimpia tavaroitamme kadottaisi."
Hän oli jo pääsemässä puheensa loppuun, kun yhtäkkiä syntyi liikettä
ovensuussa, puhalsi huuruista ilmaa pirtin ovesta, ja luminen,
turkkiniekkamies näkyi työntyvän perälle päin.
"Heikki? Kalliolahden Heikki? Mitä sinä? — mistä sinä tulet? — mitä on
tapahtunut?" kysyi Paavo hätääntyneen avuttomalla äänellä ja katkaisi
puheensa.
"Sitä on tapahtunut, mitä on annettu tapahtua, minkä on Herra sallinut.
Juhana..."
"Juhana? — Sano! — Juhana kuollut? — murhattu?" sanoi Paavo kiireesti
ja nousi seisalleen, mutta vaipui samassa taasen alas penkille
katsellen tuskaisena toisiin, Härköseen ja muihin ikäänkuin apua
rukoillen.
"Niin on, murhattu on. Saatana on saanut vallan", lausui Heikki hiljaa,
tuskin kuuluvasti.
Syntyi hälinää ja hämminkiä pöydän ympärillä, kuului hiljaisia
kuiskeita ja puoleksi ääneen lausuttuja sanoja perempää oven puolelta,
sitten oli taasen äänetöntä ja hiljaista.
"Se on nyt siinä, se on nyt käsissä ja kannettavana ja minulle ensin
annettuna, mistä muille puhuin. Voi toki lapsiraukkaa, ainoaa poikaani!"
Ja hän oli taasen kauan aikaa äänetönnä, käänteli ja asetteli itseään
rauhattomana penkillä, käveli, tuli takaisin ja istui samalle
polttavalle paikalleen.
Ovensuussa olijat kulkivat varpaillaan, katselivat toisiaan vakavina,
säikähtynein katsein, hyvästelivät hätäisesti, äänettömästi ja hiipivät
ulos toinen toisensa perästä.
"Tulin tänne sen kanssa samaa matkaa Palonurmelle asti, näin ja
puhuin viime kerran. Se oli niin hellä ja likinen Herralle ja minulle
— isälleen, että itkin ilosta, kulin hyvästä mielestä kuin unissani
pitkät taipalet", sanoi Paavo taasen hetken päästä, kun oli hiukan
rauhaantunut.
Hän ei jaksanut kysyä enempää, ei tiedustella mitään eikä ottaa selkoa
siitä, miten kaikki oli tapahtunut. Sisällä sielussa poltti, ja koko
olentoa raasti ja repi ja puistatti armottoman iskun suuri haava.
"Se on sääskiniemeläisten työtä, vaan ei sille pahasti käynyt. Minä
sitä neuvoin tiellä, ja se otti vastaan kaikki. Eväiksi otti, kun
eväitä tarvitsi."
Ja hän koetti etsiä lohdutusta, tarttua kiinni johonkin, mihin vain,
vaikka vähäksi aikaa, pitää kiinni kaksin käsin jokaisesta lohdutuksen
rippeestä, joka kohosi pinnalle hänen sielunsa myrskyissä.
"Sitä — sitä se merkitsi, siksi sen piti tulla sanotuksi sille
siellä kuorman päällä, mitä ei kotona sanottu. Vaan mitä lie Herra
tarkoittanut tällä ristillä?"
"Painot ovat sitä mukaa kuin ovat viisaritkin", sanoi vihdoin Härkönen
arastellen ja peläten kuin rikkoisi jotain, kuin koskisi johonkin,
joka on arkaa ja pyhää. "Sinut on, Paavo, pantu muille osoittajaksi ja
oppaaksi oikealle tielle, niin pitää olla raskaat painot. Sitä minä
tässä olen ajatellut. Lienenkö oikeassa vai väärässä?"
"Sitä se Herra sillä tarkoittaa", yhtyi Piironen Härkösen puheeseen.
"Sitä", säesti Tolvanen joukkoon.
"Tyhmiä me olemme Herran tarkoituksien edessä. Tässä on Joopin
kärsimystä, vaan ei Joopin hurskautta ja viattomuutta. Saatte varoa,
ettette ole Joopin taitamattomia ystäviä."
"Niin — niinhän se on. Saamme painaa kaikki kätemme suumme eteen ja
vaieta, silloin kun Herra puhuu", sanoi Härkönen. "Vaan kun sinä
kysyit."
"Kysyn lakkaamatta itseltänikin ja lakkaamatta vastaan, vaikka ette
kuule mitään."
Kun muut jo olivat menneet maata, valvoi Paavo yhä Heikin kanssa,
kyseli vähän kerrallaan, sen verran kuin kärsi ja jaksoi kuulla, Kaiken
yötä käveli hän sitten kamarin lattialla ja taisteli kärsimyksensä
käsissä lukien väliin, väliin laskeutuen polvilleen ja koettaen etsiä
kevennystä sielulleen.
Voi Herra! Mitä minä olen tehnyt sinulle, millä taaskin vihoittanut
sinua, joka olet pyhä ja vanhurskas? Miksi löit niin lujasti? Miksi
löit? Miksi aina lyöt ja kasaat uusia kärsimyksiä entisten lisäksi?
Se oli sellaista kyselemistä se hänen rukouksensa kaiken yötä, ensin
tuskallista, rajua ja riuhtovaa, sitten hiljaista ja hillittyä, viimein
väsynyttä, sanatonta lepäämistä Herran jaloissa ja siinä odottamista.
Hän koetti etsiä syitä ja selittää itselleen suuren kärsimisensä
salaisuutta.
Hän oli ollut ylpeä ja itserakas, luullut paremmin tietävänsä tien
kuin muut. Hän oli ollut monesti tyly ja armoton, jättänyt Riitan ja
lapset puutoksiin ja itse lähtenyt pitkille matkoille. Hän oli ollut
kärsimätön kärsimyksiensä alla, neuvotellut itseään niiden käsistä omin
keinoin ja käyttänyt lihan käsivartta aseenaan. Hän oli jo kiinnittänyt
sydäntänsä maailmaan ja alkanut ahnehtia sen tavaroita. Mitä kaikkea
hän tunsikaan tehneensä ja olleensa, kun hän siinä tuskansa keskellä ja
Jumalan edessä tarkasteli itseään ja omaa elämäänsä. Ei ollut olemassa
syntiä, johon ei hän löytänyt itseään vikapääksi, ei palastakaan hänen
elämästään, jota ei olisi pitänyt paremmin elää. Ja hän tunsi olevansa
kuin vankikopissa, kuin pimeässä, ahtaassa huoneessa, jonka ovet olivat
suljetut ja valot sammutetut.
"Vaikea on lähteä, vaikeampi olla lähtemättä", sanoi hän aamulla
ystävilleen ja teki Heikin kanssa lähtöä. "Tässä on täytynyt kaiken
yötä valvoa ja vavista Herran vihan edessä, kysellä, kuulostaa Herran
mieltä ja tarkoitusta, vaan ei vastaa, ei avaa suutaan, en saa mitään
irti."
"Siellä se on takana sittenkin", sanoi Härkönen, "sieltä vielä antaa
ilmi itsensä."
"On ennen antanut, kun olen jaksanut odottaa ja ikävöidä. Vaan nyt ovat
kaikki voimat lopussa."
"Herralla on voimia", sanoi Härkönen taasen.
"On ollut", lisäsi Paavo haikealla äänellä kuin väkisten ja kulki
hartiat kumarassa raskain, laahaavin askelin ulos.
He ajoivat hiljaa, äänettöminä pitkät matkat, Paavo omissa surullisissa
ajatuksissaan, Heikki hevostaan hoputtaen, joskus vain jotain sanoen
kuin oman mielensä kevennykseksi.
Miten olikaan Paavon paluu toisenlaista kuin lähtö ja kulku Karjalaan.
Tiet ja taipaleet ja vaarat ja tummat talot vaaroilla ja laajat
lakeudet vaarojen välissä tuntuivat toisilta, synkiltä, surullisilta.
Ei ollut Pisakaan sama pitkine kuusineen kuin ennen eikä Kinahmin
harjanne, joka kaukana häipyi näköpiirin taakse, mutta likellä edessä
tervehti tulijoita ja hautoi omia, salaisia, ikuisia aatoksiaan
ihmisten iloista ja suruista.
"Miten se lie oikein tapahtunut?" kysyi Paavo, kun hevonen oli
laskeutunut jäälle ja juoksi tasaista hölkkäjuoksuaan.
"Ei tietty, miten on tapahtunut", vastasi Heikki. "Se vain nähtiin
ja tiettiin, että hevonen tuli yksin omine valtoineen kotiin ja että
vainajan ruumis laahasi perässä suitsiperät toisesta päästä kaulaan
sidottuina, toisesta reen perään."
Hän ei ollut uskaltanut sitä ennen kysyä eikä ollut Heikkikään sitä sen
tarkemmin tahtonut kertoa, oli vain varoin vastannut siihen, mitä Paavo
oli tiedustellut.
"Viattoman surmasivat, jumalattomat. Toista tarkoittivat, toisen
ottivat uhrikseen", puheli Paavo Syvärin jäällä. "Minua ne ovat
vihanneet siitä saakka, kun Tahkomäkeen tultiin, vaan Juhanaa uhrikseen
etsineet. Kerran varjeli Herra, vaan nyt veti kätensä pois. Mitä lie
sillä tarkoittanut?"
"Mitä lie?" sanoi Heikki hiljaa ja ujona, kun kerran piti jotain sanoa.
"Sitä minä vain, etteivät saaneet sielua hukatuksi surman henget. Tässä
näin, tällä samalla taipalella, puhuttiin Juhanan kanssa parannuksen
asiasta. Se avasi sydämensä isälle, itki ja otti vastaan kaikki ja oli
nöyrempi kuin milloinkaan ennen. Ei tietty, ei osattu aavistaa mitään.
Seinän takana ne ovat syntisen surut ja ilot."
Paavo puheli väliin, väliin istui pitkät ajat äänetönnä miettien ja
hautoen suurta suruaan. Vaan mitä likemmä tultiin Tahkomäkeä sitä
enemmän tuntui hän keventyvän mieleltään, rauhoittuvan ja vilkastuvan.
Ja kun oli pihaan päästy, näytti hän jälleen samalta reippaalta,
voimakkaalta ja varmalta, miltä ennenkin, kulki suorana pirttiin, tuli
taasen vikkelänä takaisin, hoiti ja hommasi Heikin kanssa hevosta
kujaan.
Riitta, joka oli sairastunut kohta Juhanan murhan jälkeen, makasi
heikkona oljilla. Tytöt alkoivat ääneensä itkeä, kun isä tuli pirttiin,
kätkivät kasvonsa käsiin ja kääntyivät poispäin.
"Otetaan Herralta, mitä antaa, niin on helpompi!" sanoi Paavo varmalla,
luottavalla, hellällä äänellä. "Herra on tämänkin takana — Herra vielä
ilmoittaa itsensä."
Tyttöjen itku kiihtyi hillittömäksi huudoksi, mutta lauhtui taasen
samassa ja muuttui katkonaiseksi nyyhkytykseksi.
"Juhana sai eväät matkalleen kuorman päällä. Kruunu sillä on, elämän
kruunu sillä on — marttyyrien kruunu. Oli niin hellä ja herkkä ja nöyrä
Herran edessä, etten ollut sitä ennen sellaisena nähnyt. Kärsitään,
kestetään, kannetaan risti, minkä Herra antaa!"
Ja hän koetti lohduttaa toisia, Riittaa ja tyttöjä, vaikka tunsi
itse olevansa lohdutuksen tarpeessa ja puhuvansa yli oman uskonsa ja
tuntemisensa ja lujuutensa.
Vasta myöhään illalla meni hän riiheen, missä Juhanan ruumis makasi
laudalla. Sohvi valaisi päreellä vieressä, itki ja vaikeroi. Vainajan
kasvot olivat vääntyneet tuskalliseen ilmeeseen, ja kaulassa oli musta,
verinen vanne. Paavo seisoi kauan äänetönnä, lakittomin päin poikansa
ruumiin ääressä, ja hänen pitkä, kookas vartalonsa vapisi...