Oli oltu Pietarissa ja tultu takaisin. Oli viikkokausia ajettu, oli
yövytty milloin yksinäisiin taloihin taipaleilla, milloin suuriin
kyliin ja kartanoihin. Oli kulettu kuin satujen maailmassa, kuultu
paljon, nähty vielä enemmän. Miten oli oikein kulettu ja miten päästy
perille ja miten periltä takaisin, ketä oli puhuteltu ja keneltä
kysytty neuvoja, se kaikki oli nyt perästäpäin hämäränä, epäselvänä
muistona. Kaikki ne tuntemattomat, oudot ihmiset, ylhäiset ja alhaiset,
olivat kuin harmaan savun seassa, josta tarkemmin erottautui vain
laitimmaiset ja likinnä olevat.
Kaiken menomatkan oli Paavo ollut alakuloinen. Hän oli lähtenyt
vastenmielisesti kotoaan. Tiet ja talot taipalella olivat häntä
lakkaamatta muistuttaneet entisestä, onnettomasta Puolan matkasta.
Hän oli kertonut siitä Niskaselle, kuvannut sen kurjuutta. Joku talo,
joku torppa oli aina tuonut muistoja mieleen siitä, miten oli yövytty
sairaan lapsen kanssa, jääty päiväksi, pariksi paikalle ja odotettu
kuolemaa, miten oli nähty nälkää ja kärsitty kurjuutta. Ei hän ollut
koskaan ennen siitä sillä tavalla puhunut eikä niin sen vaivoja
yhdellekään ennen paljastanut.
Mutta Wiipurista lähdettyä oli Paavon mieliala muuttunut ja perillä
Pietarissa oli hän saanut taasen takaisin entisen hilpeän, iloisen
olonsa. Oli ollut onni matkassa, olivat aina auenneet ovet, oli ollut
lämmin vastaanotto siellä, minne olivat menneet. Olivat saaneet
puhutella itseänsä piispaa, Pietarin suomalaisten piispaa, olleet
piispan luona pitkän päivän, kertoneet Herran töistä Savossa ja
Karjalassa, olivat syöneet, juoneet, saaneet lupauksia ja lohdutusta ja
uutta intoa taasen asiansa puolesta.
"Pitäkää te vain seurojanne! Puhukaa te Jumalan sanaa ja rukoilkaa
Herralta herätystä kansalle! Ei ole täällä teille esteitä, ja kun ei
ole täällä, niin ei saa olla sielläkään", oli piispa sanonut ja puhunut
pitkälti Pietarin uusista ihmeistä, miten siellä olivat korkeat herrat
heränneet, miten hakeneet köyhiä ja alhaisia ihmisiä koteihinsa siellä
rukoilemaan ja Jumalan sanaa viljelemään, miten oli yritetty ehkäistä
niiden harjoituksia, mutta miten oli aina tullut ylempää lupa.
"Saat, Martikainen, sakkorahasi takasin, saat pitää, mikä on
omaasi. Saatte avata uudestaan ovenne ystäville, likisille niinkuin
kaukaisillekin. Ei ole Herran sana sidottu enää, eivät saa enää
vihamiehet vaivata sielujanne sillä murheella, millä yrittivät.
Ylempänä ovat meidän ystävämme kuin heidän", puheli Paavo ystävilleen.
Pidettiin suuria seuroja Nilsiässä ja Iisalmella, käytiin Kuopiossa ja
Kiuruvedellä, kerrottiin kuulumisia, samoja asioita, samoja puheita
samoilla sanoilla. Ystävät seisoivat äänettöminä heidän ympärillään
pirtissä ja pihamaalla, missä vain Paavo ja Niskanen puhuivat
matkastaan — kuuntelijat tekivät tungoksen, toistivat laitimmaisille,
mitä likempänä kuulivat, hymähtivät, liikahtivat jokaisesta hyvästä
sanasta ja sukkeluudesta, jolla Paavo väliin höysti puhettaan.
"On meillä sellainen Paavo, joka asiat hoitaa", sanoi joku joukosta.
"Hoitaa ja hakee oikeuden ja totuuden ja turvan turvattomille", lisäsi
toinen.
"Vaikka keisarista asti", jatkoi kolmas samaa arvostelua.
Riitti puhetta Paavosta ja Niskasesta, Paavosta varsinkin. Se
lisääntyi, höystyi, kasvoi, kaunistui. Paavo oli heidän johtajansa,
joka oli saanut Herralta hengen ja voiman, suuremman kuin muut, ja
suuremmat lahjat. Ei ollut sitä asiaa, jota hän ei ymmärtänyt, ei
vaikeutta, jota ei voittanut. Menit sinne sen luo sielun hädässä, niin
jo keksi kaukaa asiasi, näki läpitsesi, katsoi kuin lasin takaa ja
tunki silmillään salaisiin sokkeloihin. Kävit kysymässä neuvoa mitä
tahansa, aina palasit neuvottuna, aina oli tiesi tasaisempi ja päiväsi
kirkkaampi. Mitä lie ollut ja mistä lie saanut sen taidon, mutta aina
tiesi ennakolta, milloin tulivat Karjalasta Tahkomäkeen, ja lähetti
venheen valmiiksi Syvärin rannalle. Ja tiesi senkin, että vainot
tulevat, että maailma nousee heränneitä vastaan, vaan itse varasi
omansa, hoiti joukkonsa, maksatti Martikaisen sakot, päästi sanan
siteistä.
"Kävi niinkuin pitikin, niinkuin toivottiin ja odotettiin", sanoi Bergh
Paavolle, kun he tapasivat toisensa Kuopiossa.
"Niinkuin käskettiin", vastasi Paavo. "Tiet tasattiin, ovet avattiin,
sakot takaisin maksettiin. Suuret herrat ovat parempia kuin pienet.
Niiden ei ole tarvis talonpoikia kiusata, tuntevat ja saavat
herruutensa ilmankin."