Eräänä iltana syyskesällä oli Paavo palannut Niskasen kanssa Kuopiosta.
Hän oli käynyt siellä jo useamman kerran, milloin yhdessä Niskasen
mukana, milloin yksin. Sinne oli keväällä siirtynyt uusi, nuori pappi,
joka oli heti avannut sydämensä Paavolle ja sitten käynyt kerta
kerralta yhä likisemmäksi hänelle.
Paavo oli ollut kaiken matkaa tavallista iloisempi, ottanut yhä
uudestaan puheeksi Kuopion uuden papin, kertonut hänestä pitkin
tietä ystäville, ennustanut uusista voitoista, joita he vielä kerran
asialleen voittavat.
"Siinä on vielä Liperin papin hapatusta, mutta lähtee se siitä, kuluu
se pois, kun kulutetaan. Ystävä siitä vielä tulee ja Herran ase
asialle. Vaan meidän pitää taidolla liikkua sellaisten kanssa, etteivät
arkiinnu", puhui Paavo Niskaselle kotimatkalla.
Hän ajoi lopputaipalen yksin huonoa metsätietä myöten ajatuksiinsa
vaipuneena. Kuu valaisi pitempiä oikosia, mutta mutkat olivat pimeitä
ja synkkiä sakeassa kuusikossa. Tie milloin nousi ylös vaaran kiviselle
kupeelle, milloin laskeutui alas salmekkeelle ja kulki viittatietä
yli. Paavo antoi hevosen astua hiljalleen, painautui selkänojaa
vasten vanhan, ratisevan reslan perässä ja jättäytyi ajatuksiensa ja
muistojensa varaan.
Hänellä niitä olikin enemmän kuin muilla. Hänen elämänsä retki oli
ollut mutkaista ja kirjavaa. Mitä lie Herra milläkin tarkoittanut,
kärsimyksellä ja kovalla päivällä? Ja nämä matkat sitten —? Hänet oli
ajettu tielle, vedetty salolta taipaleelle, keskeltä köyhyyttä ja
hätää, pantu puhumaan heräävälle kansalle ja sitä hoitamaan. Seppäkö
sen pani alkuun vai Herrako sepän kautta? Hän oli jo usein mielinyt
jättää matkansa ja päättänyt jäädä kotiin, mutta aina lähtenyt
uudestaan liikkeelle. Toisinaan oli hänestä tuntunut niin raskaalta
sielussa ja vaikealta lähtö, että piti repiä ja riistää itseänsä irti,
toisinaan taasen paloi sisässä tuli, ja näkymätön voima pakoitti
lähtemään.
Jää paukahti jossain takanapäin, joku tuli tuikahti etäältä mökistä
vaaran rinteeltä näkyviin, säkeniä hulmusi lakeisen täydeltä, pilven
hattara kulki kuun alitse ja tummensi näköpiirin salmen suussa.
Hänen ajatuksensa hakivat lepopaikkaa itselleen — jotain viihdyttävää
ja hupaista. Hän muisteli Kuopion uutta pappia ja papin puheita ja omaa
mielihyväänsä uudesta ystävyydestä ja kaupungissa olosta.
Mitähän siitä miehestä vielä tulee? Jaksaako, kestääkö nuori mies
pitemmältä? Kun eivät herrat sitä veisi. Vaan jospa alkavat herratkin
herätä? Siellä niitä oli jo ollut salin täysi veisaamassa. Pappi oli
kantanut tuolia pitkin iltaa, puhuttanut hänellä ja puhunut itsekin.
Toiset olivat jääneet jälelle, tulleet kamariin ja istuneet iltamyöhään
asti. Ja hän tunsi mielihyvää siitä, että häntä oli huomattu, että
hän oli saanut olla mukana. Ei niitä saanut likellekään mennä herroja
täälläpäin.
Siinä oli jo Tahkomäki hänen edessään. Tie kierrätti kaukaa, kulki
talon ohi altapäin ja palasi sieltä takaisin riihen perätse pihaan.
Häntä oli aina jokin ahdistanut kotiin tullessaan, jokin raskas,
epäselvä tunne ja pelonsekainen mieliala. Hän ei oikein osannut sitä
itsekään itselleen selittää, mikä se oli. Oliko se hiljaista, salaista
syytöstä siitä, että oli tullut oltua ja viivyttyä liian kauan kotoa
poissa ja jätettyä Riitta lasten kanssa, vai oliko se pelkoa siitä,
että oli jotain tapahtunut hänen poissa ollessaan?
Mutta nyt hänestä tuntui hyvältä ja helpolta ja turvalliselta
kotiintulo, toisenlaiselta kuin ennen. Ne vielä valvoivat, ikkunaluukku
oli auki pihan puolella. Olisivatko odottaneet häntä? Vaan mistä ne
tiesivät odottaa?
Joku aukaisi oven ja yritti pihalle, mutta veti sen taasen äkkiä
kiinni. Sitten kuului hätäistä puhetta sisältä ja epäselvää supatusta.
Paavo riisui hevosen, juotti sen lähteellä ja heitti heiniä eteen.
Tultuaan sisään huomasi hän lasten juoksevan pelokkaina äidin luo
ja tuijottavan ovea kohti. Olikohan sittenkin jotain tapahtunut,
niinkuin hän oli pelännyt, jotain tapaturmaa tai vahinkoa? Hän asetteli
kintaitaan lieden reunalle, kopisteli lunta jaloistaan, kurkoitti
turkkia orrelle väliin vilkaisten Riittaa ja lapsia pirtin perälle.
"Te vielä valvotte. Mikä teitä valvottaa? Odotitteko?" kysyi Paavo ja
käveli perällepäin.
"Ei ole odotettukaan", sanoi Riitta ja katseli oudosti Juhanaa ja
tyttöjä, jotka jo vilkastuivat ja alkoivat liikkua lattialla. "Muutoin
vain on valvottu."
"Viivyin Kuopiossa pitemmältä. Siellä on nyt sellainen pappi, joka
viivyttää."
Ja hän kertoi Kuopion uudesta papista, papin salissa pidetyistä
seuroista ja herroista, joita oli kokoontunut kamarin täydeltä. Hän
ei ollut ennen milloinkaan tehnyt selkoa matkastaan, vaan aina ollut
matkainsa perästä harvapuheinen. Tuntui nyt niin oudolta ja omituiselta
Riitasta ja lapsista, kun he istuivat siinä ristissä käsin kuin
kirkossa ja koettivat seurata mukana ja tekeytyä tarkkaaviksi.
Vaan myöhemmin, kun lapset kaikki olivat nukkuneet, alkoi Riitta
kertoa, mikä heitä oli valvottanut sinä iltana ja monena muunakin. He
olivat seuraavana yönä sen jälkeen, kun Paavo oli lähtenyt, heränneet
siihen, että Sohvi oli huutanut hätääntyneen, säikähtyneen huutoa.
Siihen samaan huutoon olivat sitten yhtyneet muutkin lapset, Liisa ja
Eeva, niin että koko pirtti kaikui kamalasta äänestä. Kun hän nousi
tilaltaan, huomasi hän samassa, että ovi kävi ja että joku oli mennyt
ulos. Pirtin perästä kuului vielä kotvan askeleiden ääniä. Sohvi
aina vain huusi ja itki, mutta toiset lapset hokivat "ruoti-Penna",
"ruoti-Penna". Aamulla vasta Sohvi kertoi, miten Penna oli puhaltanut
tulta tikkuun ja seisonut Juhanan jalkopäässä suuri puukko kädessä.
Oli niin pelästytty, ettei oltu saatu unta silmiin sinä yönä eikä
seuraavanakaan. Sohvi oli vavissut vielä pitkin päivää ja itkeskellyt.
"Jopa on saatana saanut liian suuren vallan", sanoi Paavo, "Se on
sääskiniemeläisten työtä, Kuosmasten itsensä. Nehän ne kantavat vihan
tulta sielussaan yötä ja päivää."
Ja hän valvoi vuoteellaan, väliin puhellen Riitalle, väliin maaten
pitkät ajat äänetönnä kädet pään alla.
"Saivat raukan narratuksi surmatöihin, mutta Herra oli likempänä
kuin luulivatkaan. Minkä hän varjelee, niin säilyy, vaikka tulessa
ja vedessä. Saavat elää turvassa ne, jotka häntä pelkäävät ja
hänen autuuttaan etsivät. Sitä minä vain, että loppunevatko tähän
vainomiesten hankkeet."
"Sitä minäkin", lisäsi Riitta heti. "Jos hyvinkin yrittävät uudelleen,
jollain toisella tapaa. Ei ole puhuttu vielä Juhanalle! mitään siitä,
että Penna oli siinä hänen jalkopäässään seisomassa, kun Sohvi heräsi.
Se nukkui sikeää untaan ja havahtui vasta myöhemmin."
Riitta kertoi moneen kertaan samoja asioita, palasi takaisin erityisiin
kohtiin kertomuksessaan, oikoi ja korjasi puhettaan perästäpäin
tehdäkseen tapahtuman sitä selvemmäksi. Mutta vähitellen muuttui puhe
taasen vanhaksi valitukseksi Paavon matkoista ja poissaolosta. Ääni
kävi yhä kärtyisemmäksi ja hiljaisemmaksi, niin että vihdoin erottautui
vain joku sana joukosta.
Paavo makasi omissa ajatuksissaan ja valvoi vielä, kun Riitta jo oli
nukkunut.
Näkyi olevan sellaista sittenkin hänen elämänsä, että kun milloin päivä
yrittää pilkistää pilven raosta, niin jo taas pimenee ja synkistyy
taivaanranta toiselta puolen. Kun hän sai joskus jostain vähän iloa ja
mielihyvää, niin iskettiin taas sieltä, mistä ei ollut odottanutkaan ja
pantiin uusia painoja. Ajoi hetken, kulki hetken helpompaa tietä, niin
jo tuli ryteikkö vastaan ja kapulasilta kulettavaksi. Ei hän saanut
huokaistakaan päähän asti, hänen piti lähteä ja ponnistaa, ei lepuuttaa
jalkojaan eikä suoria väsynyttä ruumistaan.
Mitä kaikkea hän olikaan vasta haaveillut ja matkalla mielessään
suunnitellut? Sitä, että Kuopion uusi pappi tulee mukaan, että he
kulkevat vielä yhdessä kumpikin ja jakavat yhdessä Herran salattua
viisautta, sitä, että herratkin alkavat herätä, että kaikkien pitää
saada nähdä Herran väkeviä töitä Savossa ja Karjalassa. Ja paljon
muutakin. Vaan korpea on kristityn tie, synkkiä saloja, joskus vain
ahon laitoja ja kovia pohjia kuin mielen nouteeksi.
Paavo pysytteli taasen pitemmälti kotonaan, luki siellä, tutki siellä
raamattuaan ja "Hunajan pisaroita". Melkein joka päivä saapui vieraita
Savosta ja Karjalasia, viipyen päivän, parikin. Hän luki niille, hän
löysi niille aina uuden, tuoreen asian kirjoistaan, hän syventyi
siihen ja selitteli sitä yhä uudestaan tuleville ja meneville. Kaikki
huolet haihtuivat keskellä vieraita ja uusia ystäviä, jotka ahmien
ja ihastellen kuuntelivat opettajaansa ja illoin oljilla istuessaan
veisasivat virsiään. Miten hän oli reipas ja vikkelä, miten hän
läskikään leikkiä väliin ja huvitti ystäviään kertoen matkoistaan ja
höystellen puheitaan mehevillä, leveillä sukkeluuksillaan!
Jonsan Sutinen ajoi eräänä päivänä Tahkomäkeen. Oli niin outoa
Paavosta, että hän katseli kauan aikaa Sutista saamatta sanaa suustaan.
Sutinen oli ollut aina vainomielinen, aina puhunut pahaa Paavosta ja
heränneistä.
"Täytyi tulla, vaikka oli vaikeaa", sanoi Sutinen. "Täytyyhän sen,
jolle Herra panee pakon. Vaikeaa oli minullakin kerran matka Sutelasta
Syvärille. Mikä sinut tänne toi — köyhyyskö? Joko ovat alkaneet aittasi
tyhjentyä? Vaan jos lie muuta köyhyyttä?"
"On semmoista, ettei saa enää eletyksi päivääkään. Puuttuu parempia
tavaroita. Maallisia vielä on, vaan ei taivaallisia eikä ole ollutkaan.
Älä sinä, Paavo, enää entisiä muistele! Jumalaton on jumalaton.
Jumalatonhan minä olen ollut kaiken ikäni", puheli Sutinen.
"Mutta miten sinä parannusta teet, jolla on aittaa, eloa, kalua?
Miten sinä siitä pääset liikkeelle? Miten kameli neulansilmän läpi? Sen
ovat rikkaan passit joka päivä selvät."
"Taitaa olla", myönnytteli Sutinen.
"Tässä on saatu pari vuotta syödä selvää leipää, niin jo on sielu
takertunut tavaroihin. Sitä täytyy Herran sitten uusilla murheilla irti
repiä. Miten ja mistä päästä sinä olet parannuksesi alkanut?" kysyi
Paavo yhtäkkiä ja seisoi suorana Sutisen edessä.
"Siitä, mistä on tunto käskenyt. Kun on ihmisrukka ikänsä kaiken
rikastunut, kynsin hampain koonnut hyvyyttä, mitä van on irti saanut,
köyhiä ja nälkäisiä ahdistanut, niin jo tietää tunto sanoa, mistä
päästä parannus on alettava, kun lie vähänkään raollaan."
"Tietää — tietää", myönsi Paavo.
"Niille on nyt täytynyt ruveta antamaan kaksi kappaa yhdestä kapasta ja
korot anteeksi, joilta on ennen ottanut."
"Mutta jospa sinä tukitkin tiesi hyvillä töilläsi, niinkuin olet ennen
tukkinut pahoilla. Älä tee tunnostasi jumalaa, vaan Herralle kunnia!
Se on heränneen tunto armoton, et sinä sitä omilla töilläsi lepytä.
Kun olet yhden työn tehnyt, niin tunto jo toista vaatii ja velkoo.
Liperissä koettavat lepyttää rukouksillaan tuntoaan, sinä täällä muilla
töillä omaasi. Niitä pitää tehdä niinkuin ei tekisikään, pitää silmät
ummessa käydä säkin kanssa aitassa. Muuten tulee perkele perässä
ja pilaa kaikki hyvät työsi. Ala sinä siitä, mistä minäkin aloin —
ahdistetun, särjetyn sielun ikävästä! Se on siitä aita matalin armoon
ja anteeksiantoon."
"Sitähän minä, että sinä neuvoisit ja opastaisit oikeaan", sanoi
Sutinen. "Nyt on sellainen aika, etteivät nyt saa ihmiset enää
suruttomina elää. Ovat jo omat torpparini heränneet, niin jo täytyy
isännän lähteä mukaan. Kävin pari kertaa seuroissasi, en ole niissä
ennen käynyt, niin jo pisti tuntoon sana ja alkoi jumottaa ja siitä se
on sitten yltynyt."
"Ei ole tyrkytetty kenellekään. Ovat saaneet omin valtoinensa
olla, tulla ja mennä, etteivät kesken lähtisi. Kuka kesken lähtee,
ihmismahdilla maailmasta, se taas kesken palajaa maailmaan takaisin."
Sutinen teki lähtöään, mutta palasi ovesta pirttiin.
"Jäi vielä sanomatta ja tunnustamatta sekin paha, mitä olen heränneistä
puhunut ja sinusta. Minä kun olen ollut pahin vainomies näillä
kuuluvin. Kulin kylässä ja syötin suruttomille maailman puheita.
Pappilassa niitä on mielihyvin kuunneltu. Se Sirelius taitaa olla pian
samanlainen kuin minäkin olin. Mutta jospa sekin vielä heräisi."
"Ei se pappi herää. Papilla on tieto ja oikea oppi omasta mielestään.
Tietonsa päällä se makaa. Oikeasta on vaikea herätä — pitää tulla ensin
vääräksi. Väärästähän sinäkin itsesi löysit, kun tuntosi aukesi. Antaa
sen papin aikansa soimata, antaa sen sortaa herännyttä kansaa, niin
tylsyvät viimein aseet ja väsyvät voimat! Herran työllä täytyy olla
vastuksensa ja vainonsa vastassa, ei se muuten Herran työtä olisikaan.
Ei ole sinustakaan ollut ennen estettä, ei ole papistakaan nyt, vaikka
papilla onkin parempi paikka parjauksilleen. Ristiä se on tämäkin,
Kristuksen ristiä se on, ja sen alla koetellaan harjaantuneet mielet."
Paavo ei tahtonut sanoa sitä, mitä hän sittenkin ajatteli. Hän oli jo
kauan kärsinyt Sireliuksen saarnoista ja puheista, jotka viime aikoina
olivat käyneet yhä katkerammiksi. Oli jo pitkät ajat tuntunut vaikealta
kirkkoon meno, ja heränneet olivat ruvenneet jäämään pois yksi toisensa
perästä. Mutta hän oli koittanut siellä kulkea, istua tyynenä ja
levollisena omalla paikallaan itäisessä ristissä, vaikka suruttomat
supattivat toisilleen ja vilkuilivat mielihyvässään milloin pappi
pauhasi villiuskoa vastaan ja sätti heränneitä.
"Kestä sinä minkä minäkin kestän, minuun se kuitenkin kipeimmin koskee!
Kun olet rikkautesi voittanut ja tavarasi rakkauden, niin voittanet
papin vihatkin", puhui Paavo ovessa Sutiselle.
Hän oli hengessään jo kauan odottanut vastustusta ja vainoa ja siitä jo
siltä varalta puhunut ystävilleen.
"Sen pitää tulla tulessa koetelluksi tämän meidän uskomme ja
kristillisyytemme. Maailma makaa vielä kynsillään, mutta se nousee
siitä ja nostaa vainon noustessaan. Se hioo ensin, se koettelee ensin
kynsiään, se vaanii, kiertää ja heittäytyy vihdoin kimppuun kuin peto
saaliiseensa. Hyviä päiviä on vielä eletty, mutta pahat ovat elämättä,
vaivat kokematta, syvimmät vedet vielä kahlaamatta."
Hän rauhoitti ystäviään, kun tuli puhe Sireliuksesta ja hänen
saarnoistaan ja ihmisten pahoista puheista. Mutta joskus häntä harmitti
ja suututti, niin että hän aikoi oikopäätä lähteä pappilaan ja siellä
puhua suunsa puhtaaksi.
Pitikö heidän aina istua sen maalitauluna? Oliko saarnatuoli oikea
paikka papin vihoille? Eivätkö he enää saaneetkaan kuulla Jumalan
sanaa papiltaan, jolle palkan maksoivat niinkuin muutkin. Se näyttää
nyt olevan palkkapaimenten tapa semmoinen, että istuvat kuusi päivää
kotonaan pappilassaan, ja käyvät seitsemäntenä kirkossa heränneitä
herjaamassa. Niillä on nyt omat, uudet tekstinsä ja saarnansa tähän
aikaan.
Rovasti toki on toinen mies, joka saarnaa suoraa sanaa nykimättä ja
näykkimättä. Rovastin tähden täytyy heidän rauhaa pitää minkä jaksaa.
Jaksettu on tähän asti, jaksetaan vieläkin. Herra vastaa itse omasta
asiastaan, jos lie kerran tämä meidän asiamme hänenkin omansa. Paha
sisu vain on pahimpana vastuksena tässä niinkuin muussakin.
Hän pääsi aina tyyntymään siitä, että löysi oman pahuutensa, kiukkunsa
ja kärsimättömyytensä nöyryyden paikalta ja ristin, jota piti Herran
ristinä kantaa nöyränä ja hyvillä mielin.
Joulun edellä oli Niskanen tullut Tahkomäkeen. Oli sellainen asia,
jota hänen oli täytynyt lähteä Paavolle puhumaan. Hän ei joutanut
hevostaankaan riisumaan, heitti vain heinätukon eteen ja kulki
puolijuoksussa pirttiin.
"Mihin sinä? Miksi et hevostasi riisunut? Mikä hätä sinulla on
sellainen?" kyseli Paavo kummissaan.
"Tänne täytyi taasen tulla, niinkuin on ennenkin täytynyt, kun ovat
asiat vaatineet. Täällähän niitä on selvitetty."
"On täällä sotkettukin, on tärvelty ja pantu pilalle", sanoi Paavo
nauraen, "täytyy jättää Herrallekin selvittelemistä. Kulkevat täällä
kaikenlaisilla asioilla, hyvillä ja huonoilla. Hyvät on sotkettu,
huonot selvitetty."
"Vaan nyt on asia sellainen, joka taitaa olla umpilukossa." Niskanen
sanoi sen surunvoittoisella äänellä ja alkoi kertoa matkastaan ja
asiastaan, kuinka Iisalmessa oli nostettu ilmi vaino heränneitä
vastaan, kuinka Heikki Martikainen oli ollut syytettynä ja tuomittu
sakkoihin seurain pidosta, kuinka suruttomat olivat uhkailleet uusilla
ilmiannoilla ja käräjänkäynneillä.
"Kolaanista ne ovat vainot kotoisin, rovastista itsestään. Pappilassa
niitä juonia on punottu siellä niikuin täälläkin, täällä pienessä,
siellä isossa. On se ollut tiettynä, mutta ei ennen uskottuna. Näistä
piti nyt lähteä puhumaan, vaikka eivät ne enää puhumalla parane."
Koski niin kipeästi Paavoon, että hän jäi jähmettyneenä paikalleen,
seisoi siinä hetken sanattomana ja tuijotti suurilla, syvillä
silmillään samaan paikkaan. Oli kuin olisi häntä itseään syytetty ja
sakotettu ja yhä uudestaan uhattu, niinkuin olisivat kaikki vainomiehet
kokoontuneet siihen hänen ympärilleen, siinä ilkkuneet ja ilkeydestään
iloinneet.
"Vai jo ne alkoivat, vai sai jo saatana reiän muuriin ja puhkaisi tien
tuhoilleen. Se onkin siinä ahertanut aamusta iltaan apulaisineen,
kiihoittanut karjaansa, syöttänyt ja lihottanut joukkoaan kaiken
maailman kulkupuheilla. Jo minä sitä olen odottanut ja hengessäni
haistanut, vaikka on täytynyt pelko aina pitää omanaan, etteivät
säikähtyisi eivätkä karkkoontuisi. Vaan minä sitä odotin täällä päin,
tämän papin puolelta."
Paavo nousi, käveli toiselle puolen pirttiä kuin jotain hakeakseen,
palasi taasen takaisin ja istui samaan paikkaan.
"Kun ovat kerran alkaneet ja päässeet koston makuun ja vainon iloon,
niin siitä ne jatkavat, yltyvät yhä enemmän ja etsivät itsellensä uutta
iloa. Vaan ne saavat sitä sen verran kuin Herra sallii, saavat olla
alallaan heränneet ja hyvässä turvassa. Mikä oppi ja teko on Herrasta,
se pysyy pystyssä ja pitää paikkansa."
"Pysyy kyllä", sanoi Niskanen, "mutta jotain täytyy meidänkin tehdä,
jos on asiamme kerran oikea ja kallis ja meillä mieli sitä jatkaa,
niinkuin on alettukin. Eivät ne ole ensimäistä selkäsaunaa ennenkään
säikähtäneet Herran pyhät. Kävin vasta Kiuruvedellä, katselin ja
kuulostelin ja kiersin kyliä. Se on nyt siellä ilmiliekissä, mikä on
kauan kytenyt ja siitä saakka hiilessä palanut, kun sinä, Paavo, siihen
kävit puhaltamassa."
He olivat sitten taas vaiti kumpikin, kävivät kujassa, tulivat pirttiin
takaisin, hautoivat omaa mieliharmiaan, miettivät, hakivat, keksivät
keinoja avuksi omaan avuttomuuteensa. Mutta aina tuli umpi eteen,
aina piti palata samaan paikkaan, mistä oli lähdetty. Ja he tunsivat
olevansa kuin tieltä eksyneitä, kuin taipaleella harhaan joutuneita,
jotka etsivät ja juoksevat itsensä läpimäriksi ja yhä uudestaan
sortuvat samoille jälille.
"Niin se on — se on niin, että tässä ovat herrat ja talonpojat
vastakkain ja herrat aina voittavat", sanoi Paavo. "Ei meitä kukaan
puolusta emmekä me ihmisiltä apua saa. Herrat tietävät ja tuntevat lait
ja asetukset ja osaavat niitä selittää ja venyttää. En minä ole niistä
selkoa ottanut enkä osaa ottaakaan. Huono on turvamme ja toivomme, jos
se ihmisiin perustuu."
"Vaan jospa lähdettäisiin Kuopioon ja puhuttaisiin Berghille asiasta,
neuvoteltaisiin kolmisin. Sehän se on tänne päin kallellaan — Kuopion
uusi pappi", sanoi Niskanen yhtäkkiä ja katseli kysyvästi Paavoa. "Tuli
mieleeni — mistä lie tullut."
"Mistä? Herrasta! Herrasta ne ovat hyvät neuvot kotoisin", sanoi
Paavo hyvillään, nousten istumaan. "Miksen minä tullut tuota heti
ajatelleeksi? Meillä ei ole muita ystäviä oppineissa, ja oppineita
tässä tarvitaan. Talonpojan tuumat ovat nyt tukossa, ei niillä enää
mihinkään päästä."
Ja he päättivät heti seuraavana päivänä lähteä Kuopioon Berghin
puheille. Se oli heistä parasta ja viisainta. Saavat sieltä viisautta
ja valoa. Kun on kerran yksi mutka keksitty, niin paljastuu pian
toisenkin salaisuus jo samassa ja laukeaa koko solmu. Se on aina asia
siinä vaikeinta, missä ei mitään yritetä eikä mistään alkuun päästä.
Ja heistä tuntui koko asia jo niin helpolta, niinkuin se ei enää olisi
mitään, niinkuin olisi pahin vaikeus jo voitettu. He puhuivat siitä
kaiken iltaa, keksivät uusia puolustuksia itselleen ja asialleen,
suunnittelivat ja järjestyivät ja hyvittivät omaa mieltään.
"Sen on Kuopion uuden papin Herra antanut aikanaan ystäväksi, että
olisi oppaana oppimattomille näissä asioissa. Hengellisissä asioissa ei
ole tarvittu herrain apua eikä ole saatukaan, vaan maallisissa asioissa
tarvitaan", sanoi Paavo illalla maata mennessään.
* * * * *
Mutta Kuopiossa oltiin sitten taas yhtä ymmällä. Bergh käveli pitkin
kamarinsa lattiaa, kuunteli, puhui, yritti yhden kerran yhtä neuvokkia,
toisen kerran toista, mutta perääntyi taasen, otti taasen takaisin
ohjeensa ja hajoitti jo samassa, mitä oli rakentanut.
"Niillä on laki semmoinen — vanha laki, vanhempi meitä."
"Laki kyllä, vaan laki on niinkuin se luetaan", keskeytti Paavo
kiireesti.
"Luetaan, tulkitaan, sovitetaan", jatkoi Bergh. "Se on sekin laki
syntynyt vain omia aikojaan varten. Ei sillä lailla ole tarkoitettu
Herran työtä tukahuttaa. Mutta sen ne ovat nyt saaneet aseekseen, jotka
aikovat ase kädessä Herraa ahdistaa ja hänen henkensä töitä tuhota."
"Ovat saaneet, kun ovat ottaneet", sanoi Paavo. "Vaan sano sinä, miksi
ne meitä oikeastaan vainoovat, mikä se on se, joka niitä on ärsyttänyt
ja pesältään ajanut!"
"Se sama, mikä ennenkin, se mikä juutalaisia, jotka elämän Herran
surmasivat, mikä roomalaisia, jotka Herran pyhiä ajoivat ja ahdistivat
kaupungista kaupunkiin ja viimein heiltä hengen ottivat — totuus,
taivaan valo, tunnon rauhattomuus, ristin pahennus."
"Niin — niin — niinhän se on", myönnytteli Paavo, niinkuin olisi
kysynyt sitä, minkä itsekin tiesi, ja niinkuin sen olisi saanut jättää
kysymättäkin.
"Kun on nyt kerran sellainen laki, niin on, eikä sille kukaan mitään
mahda. Vaan tässä olisi keksittävä keino, millä niitä hillitä, etteivät
enää vetäisi vanhoja lakejaan Herran tielle, Herraa vastaan. Ei lie
esivallan tarkoitus semmoinen, että tahtoisi estää herätyksiä ja uutta,
parempaa elämää, totista, oikeaa jumalanpelkoa", puuttui Niskanen
puheeseen.
"Ei luulisi — ei saisi olla. Vaan pienet herrat tekevät sitä, mistä
eivät suuret mitään tiedä", sanoi Paavo. "Tässä pitäisi päästä suurten
puheille, vaikka itsensä keisarin. Saivat keisarilta nilsiäläiset
papin, Brofeldtin, tämän nykyisen rovastin, kun kävivät Alapitkässä
pyytämässä. Ei kysytty konsistorilta eikä piispalta. Saatiin jo samassa
mies leivälle oikopäätä ja hyvä saatiinkin."
"Vaikkapa ei keisariinkaan asti, niin keisaria likelle. Pietarissa
on ollut herätyksiä pitkin vuosia. Suuret ja ylhäiset kuuluvat niitä
suosivan aina keisarista lähtien. Siellä on sekin englantilainen
pappi, joka tänne pipliaseuran perusti, sellaisen raamattujen
levittämisseuran. Se niistä kuuluu kirjoittaneen Renqvistille, Liperin
papille."
"Vai se — vai on sitä sielläkin — vai liikkuu Herra vieraissakin —
oikein isoissa ja ylhäisissä", ihmetteli Paavo ja katsoi kummissaan
Berghiä.
"Oikein. Samoja kirjoja lukevat, vaikka eri kielillä."
Se tuntui Paavosta niin oudolta ja ihmeelliseltä, että hän jäi sitä
miettimään pitkäksi aikaa kuuntelematta enää, mitä Bergh puhui Pietarin
herätyksestä ja Patersonista, englantilaisesta papista.
Olisikohan se sielläkin samaa, saman henkistä ja mielistä, olisikohan
niilläkin sama, salattu viisaus, jota on täällä? Olisivatko isot ja
ylhäiset heränneet siellä ja lähteneet ristin tielle ja riisuneet
korkeutensa ja kunniansa? Mistä se olisi sinne tullut? Vaan miksei se
olisi samaa, jos se kerran on Herran hengen työtä, ja jos ovat samat
kirjat. Se puhaltaa kuin tuuli, mistä milloinkin tahtoo.
Hän havahtui ajatuksistaan siihen, että Niskanen kääntyi häntä kohti ja
puhui totisena:
"Sinne pitää mennä ja siellä puhua näistä vainoista niille. Jos on,
Paavo, sinussa lähtijää, niin vaikka tänä päivänä, vaikka tästä
paikasta. Tämä on semmoinen asia, että tässä pitää liikkua. Ei saa
heittää Herran työtä maailman jalkoihin. Seuroja me tarvitsemme —
seuroja sinä tarvitset, Paavo."
"Menkää, puhukaa, kiivetkää niin korkealle kuin pääsette! Ottakaa
joku tulkiksi mukaanne!" kiihoitti Bergh innostuneena. "On tämä asia
sellainen, että sen takia kannattaa valvoa ja vaivaa nähdä."
"On", sanoi Niskanen väliin.
"Nääntyvät pian heränneet ja kuolevat, jollette saa seuroja pitää",
jatkoi Bergh samaan jaksoon.
"Nääntyvät ja kuolevat — seisalleen kuolevat", lisäsi Niskanen.
Mutta Paavo oli taasen painunut omiin ajatuksiinsa ja istui rauhallisen
näköisenä eteensä tuijottaen.
"Piti kerran kulkea Pietariin ja vielä sen taaksekin, vaan pystyyn
nousi tieni, pystyyn nousee nytkin", sanoi hän vihdoin. "Jos on
puuhamme ihmispuuhaa, niin tulee Herra sillä tiellä vastaan. Sitä minä
tässä olen ajatellut."
"Vaan ihmispuuhaa se on Iisalmen herrainkin puuha. Pannaan puuha puuhaa
vastaan", sanoi Niskanen. "Se on vain ero, että niiden on puuha Herraa
vastaan, meidän Herran puolesta."
"Se on ero", toisti Bergh Niskasen sanoja.
Oltiin hetken ääneti, istuttiin, odotettiin, mitä Paavo sanoisi,
harhailtiin katsein seiniä, kirjoja kaapissa, vilkaistiin ulos kadulle.
Paavo vain mietti yhä, mitä lie miettinyt.
Sitä mietti, että sinne pitää sittenkin lähteä, vaikka on vaikeaa
lähtö, että heränneet eksyvät ja Herran työ taukoo, ellei lähdetä, että
siellä on samaa henkeä ja mieltä, että täytyy kaikki koettaa, kun on
tällainen aika.
"Kun niin lie, kun se kolmisin tässä päätetään, niin täytynee tähänkin
taipua. Vaan omaa järkeäni ja luontoani vastaan lähden, silmät ummessa,
taito tukittuna, Herran varassa ja hänen vanhurskautensa suojassa.
Jos Herra lähtee mukaan, jos hän antaa onnea ja siunausta, niin tulen
takaisin ja kaikki kääntyy parhaaksi."
"Niin tekee. Lähtekää siinä mielessä!" sanoi Bergh.
"Siinä mielessä", vakuutti Niskanen.