V.

Se on paraita kaskimaita Tahkomäki tässä pitäjässä. Tytöt ovat apuna

raatamassa, Anna ja Tiina, ja pian tulee Juhanasta mies. Jos Herra

vielä näkee hyväksi siunata ja antaa elämistä, jos saadaan vielä kerran

noustakin, kun on aina laskettu ja kulettu alamäkeä.

Paavon ajatukset harhailivat epämääräisinä sinne tänne, hyppivät

asiasta toiseen, pakenivat toisia, pysähtyivät toisiin.

"Kuosmaset kuuluvat uhkailleen", sanoi hän yhtäkkiä Riitalle. "Ovat jo

kauan vihanneet ja vainonneet heränneitä. Heikiltä olivat puoliväkisten

ostelleet Tahkomäkeä ja kiroten lähteneet sitten Kalliolahdesta, kun

ei Heikki myönyt. Niillä on nyt kaksinkertainen viha, maallinen ja

hengellinen. Vaan Herra on varjellut ja hänen enkelinsä."

"Sanot sen vielä, että saan sitten sitä kovemmin pelätä, kun jään yksin

kotiin lasten kanssa. Täällä on ilmankin ollut pelkoa ja vapistusta

heikolla vaimolla", sanoi Riitta valittavalla äänellä.

"Älä sinä! — en minä sitä — sinä menet aina samaan asiaan, pyörit aina

samassa paikassa. Saatana sinua siinä pyörittää. Minun täytyy mennä,

minne Herra vie. Luulet, että minä liikun omilla asioillani. Kerran

oltiin omilla, vaan yhdessä oltiin ja tie nousi silloin pystöön."

Paavo oli tullut arimpaansa ammutuksi. Hänen sisässään kiehui ja hän

aikoi jatkaa samassa sävyssä, vaan malttoi sitten mielensä.

"Pitää muistaa Herran varjelusta, pitää luottaa Herraan. Herra varjeli

Tanielin jalopeurain luolassa ja kolme miestä pätsissä. Sillä on pitkä

käsi ja paljon palvelijoita."

Kun he keväällä muuttivat Tahkomäkeen, tapasi Paavon sama työinto,

mikä joskus ennenkin. Hän raatoi kaiket päivät tyttäriensä kanssa

kaskella. Oli kuin hän olisi yhtäkkiä unohtanut matkansa ja ystävänsä

ja seuramenonsa.

"Sen on Riitta sitonut, ettei pääse enää. Se nyt aikoo rikastua, kun on

taloon päässyt."

Hänestä puhuttiin kaikkialla ja kerrottiin kaskuja, häntä arvosteltiin,

kiitettiin ja moitittiin — moitittiin enemmän kuin kiitettiin.

Paavo tiesi sen itsekin. Hän teki sukkeluuksia ihmisten puheista,

hyvistä ja pahoista, höysti niitä, huvitti niillä itseään ja muita.

Mutta sitten jätti hän taas yhtäkkiä työnsä ja lähti Karjalaan.

Kulettiin vanhoja, tuttuja teitä yhdessä Niskasen kanssa, käytiin

tutuissa taloissa, saatiin uusia ystäviä ja käymäpaikkoja.

"Tämä pantiin polttamalla parannukseen, tämä Kuosmanen. Tämä se tien

Karjalaan puhkaisi. Tuli hätääntyneenä Sutelaan, kun oli tehnyt syntiä

suurena juhlana. Siitä on sitten monet matkat tehty näillä asioilla",

puheli Paavo Niskaselle.

"Vai on polttamalla! Poltettu meitä on muitakin. Ei lähde syntinen

vähemmällä liikkeelle — palaa pitää povessa ja jalkain alla helvetin

tulen. Palaa pitää synnin rakkauden ja suruttomuuden ja maailman

ystävyyden", sanoi Niskanen.

"Mutta kun se olikin oikea tuli ja oikeita lastuja, omia veistämiäni,

jotka paloivat kämmenelläni. Mikä lie ollut polttamassa, enkelikö vai

henki?" lisäsi Kuosmanen ja kertoi taasen vanhan tutun kertomuksen

kalastusmatkastansa helatorstaina.

Paavoa nauratti. Hän oli aina laskenut leikkiä Kuosmasen näystä ja

huvittanut sillä ystäviään.

"Se on vain pääasia, että olet tiellä sinäkin, Kuosmanen, että pääsit

osalliseksi oikeasta viisaudesta", jatkoi Paavo vakavana. "Alku olkoon

mikä tahansa. Kuka ne Herran keinot tietää ja tuntee? Kunhan muistanet

joka päivä, mistä menee tie armahtajan luo. Se pitää muistaa ja siitä

muillekin muistuttaa."

Paavolla tuntui olevan loppumaton varasto leikkipuhetta. Hän kertoi

jokaisesta jotain, kenen taas tapasi vanhan ystävän, kuvasi jokaista

Niskaselle, kiittäen, kehuen, vaan samalla johonkin satuttaen ja salaa

ampuen arkaan paikkaan.

"Nämä ovat isotietoisia miehiä, suurilahjaisia, nämä Härkönen ja

Pyykkö, niinkuin olet sinäkin, Lauri. Suurilahjaiset maata röllöttävät

usein poikkipuolin elämän tiellä tietonsa päällä ja estävät

yksinkertaisia kulkemasta. Vaan nämä ovat nyt lapsia, näiden on käynyt

samoin kuin sinunkin — on täytynyt ottaa tikku käteen ja ruveta

tavaamaan."

"Entäs tämä Kivilahden Ryynänen — tämä Aatami! Tämä on saanut sen

hengen, joka puhuttaa kielillä. Puhuu liian paljon — vähempikin

välttäisi. Nämä karjalaiset puhuvat hengessä ja hereillä ja avaavat

kaikki tavaransa. Olisit ollut täällä ennen, olisit nähnyt miten nämä

hyppivät. Mutta Herran työtä näissä on, ja taipaleella tasaantuu, mitä

liikaa lienee. Se on elämän tie sellaista, että se kuluttaa."

"Nämä tytöt ovat käyneet Nilsiässä asti", jatkoi Paavo ja osoitti kahta

nuorta tyttöä. "Näillä on ollut paljon rakkautta. Liekö jo vähentynyt

ja tielle tippunut? Toimellisia tyttöjä nämä ovat, kutovat kankaita,

kulkevat Kuopiossa värjäyttämässä, ostavat, myövät, tekevät kauppaa.

Kuka on uskollinen ja toimellinen väärässä mammonassa, saa Herralta

sitä, mikä on oikeaa. Ja saaneethan nämä ovat."

Oli samanlaista esittelyä pitkin matkaa. Niskanen sai olla itsekin

käsissä, kestää, kuunnella, pitää hyvänään Paavon puheet ja arvostelut

itsestään. Toisinaan jo tahtoi suututtaa Paavon leikki, mutta Paavo

ei ollut huomaavinaan, jatkoi vain, kertoi vain ja kuvasi kumppaniaan

Karjalan ystäville.

Oli jo jonkun kerran ollut puhetta Liperin papista, Kukkos-papista,

jonka maine oli alkanut levitä pitkin pitäjiä, Kivilahden Ryynänen,

joka asui likempänä Liperiä ja joka oli kuullut kummallisia

kertomuksia, pyrki tuontuostakin kertomaan kuulemistaan. Mutta Paavo

keskeytti ja meni aina muihin asioihin. Mitä lie sillä tarkoittanut?

"Se kun kuuluu olevan aamusta iltaan polvillaan ja pyllyllään, miten

milloinkin, oihkii ja voihkii ja panee Herralle pakkoja. Vaan eihän

sitä miten saa syntinen väkisten mitään, eihän sitä saa käskeä eikä

komentaa — Herraa."

"Kuuluu olevan ahkera", jatkoi Ryynänen, "viikot kulkee pitäjällä,

luettaa ja tutkii, määrää ja panee pitkiä läksyjä vanhoille ihmisille.

Siellä on nyt semmoinen sota Liperissä, ettei ennen milloinkaan. Ovat

nousseet kahdelle jalalle kaikki vanhat paatuneet, toiset myötä, toiset

vastaan. Vastaan kuuluu rovastikin olevan, vaan ei se tottele rovastia.

Pimeää on ollutkin Liperissä, kortit paraina kirjoina."

Paavo istui ja kuunteli silmät kiinni puristettuina.

"Jo niitä on ollut liian paljon suruttomia pappeja, jo niitä on nähty

ja kuultu. Kun jo alkaisivat papitkin puhua paimenen äänellä eksyneelle

laumalle eikä enää palkkalaisen! Kun saisi senkin ihmeen nähdä ja

kuulla! Pitkältä piti minunkin sieluni ahtaissa kulkea, vaikka oli

pappeja omassa pitäjässä kaksittain. Älä sinä, Aatami, kaikkia puheita

kuuntele! Se on maailman suu suuri, ei sitä saada tukituksi. Ja hätänsä

sillä on sielunvihollisella. Se kun alkaa Herran työtä turmella, niin

se lähtee itse matkaan eikä uskokaan poikiaan. Oletko sinä, Aatami,

kuullut sitä, mitä ne meistä puhuvat? Mehän olemme olleet kaikkein

ilkeimpiä ihmisiä näillä mailla. Olisivat jo rautoihin panneet ja

Kuopioon kulettaneet, jos ei olisi esivallan käsi edessä. Kuulosta

sitä, katso sitä, onko siinä Herran työtä, Liperin papissa, ja onko se

oikeassa hengessä ja järjestyksessä rukoilemassa!"

Paavo puhui kuin ojentaen ja nuhdellen ystäväänsä. Oli hän kuullut

kaikenlaisia kertomuksia Liperin papista, hyviä jos huonojakin. Oli

niitä ollut liikkeellä Nilsiää myöten. Hän oli hautonut mielessään

Liperin matkaa jo kotoa lähteissään, vaikkei ollut puhunut kenellekään

aikomuksistaan, ei Niskasellekaan.

"Sitä pitää mennä sinne puhuttelemaan", jatkoi hän hetken perästä.

"Pian sen hengen haistaa, onko henki Herran henki, kun hajua lie. Jos

on hyvinkin herännyt, jos on Herra Liperissäkin tultaan polttamassa.

Vielä herää pappejakin, vielä ne tulevat yksille oljille. Lie jo

Liperin pappi tulossa."

Ja sinä iltana tehtiin yhteinen päätös Liperiin lähdöstä. Käydään

ensin Kivilahdessa Aatamin kodissa. Aatami lähtee sieltä mukaan. He

sovittavat matkansa sunnuntaiksi, jolloin tapaavat papin paraiten

kotona. He viipyvät päivän, pari, miten sopii ja palaavat samoja

jälkiään Savoon.

Lauvantai-iltana he saapuivat perille. Renqvist oli juuri palannut

pitkältä sairasmatkalta pitäjän perukalta ja kertoi ensin sairaastaan,

sitten työstään ja herätyksistä.

"Tämä on kolkkoa korpea, täällä uupuvat voimat. Pyytää on pitänyt,

polvillaan olla joka päivä. Ei saa pyytämättä mitään syntinen. Kun

jaksaisi, kun saisi nämä harvat heränneet huutamaan hätäänsä Herralle."

Paavo myönnytteli, nyökäytti päätään, sanoi jotain väliin väsyneesti.

"Vaan rukous on vielä outoa ja tuntematonta tässä pitäjässä. Siitä

on täällä tullut ahdas portti, jonka läpi täytyy syntisten päästä,

jos on mieli joukkoon kuulua. Ne tulevat tänne itkemään ja syntejään

valittamaan, mutta eivät tahdo taipua rukoukseen. Häpeevät Herraa ja

pelkäävät ihmisiä. Lyödä ja painaa pitää, ennenkuin jumalaton polvensa

notkistaa."

Hän puhui pitkät ajat yksin, alkoi vähäväliä uudestaan, kun eivät

vieraat jatkaneet.

"Kauan sain taistella itseni kanssa, ennenkun vapaannuin harjoittamaan

rukousta orjailematta, ujostelematta. Nyt olen jo tottunut. Nyt

uskallan langeta polvilleni Herran eteen missä tahansa, kotona,

kylässä, ystäväin ja vihamiesten keskellä. Pitkään katsoivat ja

oudoksuivat, vaan kun olin ensimäisen häpeäni voittanut, niin jo

totuin, ja siitä on tullut sitten tapa ja jokapäiväinen harjoitus."

Niskanen tarkkasi tuontuostakin Paavoa, joka rypisteli silmäkulmiaan,

kääntyili sohvan kannella, vilkaisi toisinaan pihalle ja näytti

levottomalta.

"Kun on kaiken kokenut elämässä, minkä minäkin, niin jo täytyy polvien

notkistua ja oppia antamaan Herralle kunnia. On monet matkat kierretty

siitä ajasta asti, jolloin Sonkajoelta lähdettiin yhdessä isän kanssa

Kuopioon. Herran tietä se vain on ollut silloinkin, kun sitä siksi

vähimmän ymmärsin. Niin otti ahtaalle, että järki petti ja järjen

mukana yritti jo henkikin mennä. Mitä lie edessäpäin, takanapäin

ainakin on ristiä ja vaivaa? Mutta ristinhän se on tiekin."

Ja Renqvist kertoi elämänsä retket alusta loppuun, koulunkäyntinsä ja

kulkunsa Kuopioon, Turkuun ja Tukholmaan, sielunsa tuskat ja taistelut,

sen pimeät päivät, kaikki, mitä oli kokenut ja mikä oli jättänyt jälkiä

hänen sieluunsa.

"On se suuri asia, että on ollut Herran ystäviä matkalla hoitamassa,

Agreliuksia ja muita, Turussa ja Tukholmassa. Nehän ne opastivat sokeaa

syntistä ja sairasta sielua Herran luo. Täällä on saanut sitten olla

yksin, Pälkjärven pappi vain on joskus käynyt sydäntänsä raoittamassa.

Sillä on parannuksen mieltä, vaan liian vähän rukoilee ja maassa

makaa. Taitaa olla emäntänsäkin edessä — sai niin suruttoman vaimon,

Bergh-rukka."

Hän puhui yhä omista asioistaan ja työstään, yksinäisyydestään ja

kärsimyksistään. Ja aina päättyi puhe rukoukseen. Se oli hänestä

tärkeintä ja sen harjoittaminen polvillaan ja julkisesti oikean

kristillisyyden tuntomerkki.

Paavo oli painunut polviensa varaan ja istui siinä puoleksi

välinpitämättömänä, joskus kohoittaen päätään. Häntä jo tympäsi

Renqvistin puhe rukouksesta ja maassa makaamisesta. Ja hänestä

tuntui olo täällä niin vieraalta ja vastenmieliseltä, että hän nousi

paikaltaan, käveli ulos ja jätti Niskasen ja Ryynäsen kuulijoiksi.

Pappilan seuratupaan näkyi kulkevan väkeä yksitellen ja ryhmissä. Paavo

seisoi portaissa tähystellen pirtin puolelle ja tielle päin. Joku

tervehti sivumennen arkana ja ujona työntyen sisälle. Hän kulki aholle

päin metsän laitaan polkua pitkin, tapasi siellä jonkun, joka makasi

maassa kasvoillaan hokien samoja sanoja ja oihkien omituisella äänellä.

Paavo seisoi taampana katsellen hetken ja kuunnellen vieraan rukousta.

Sitten palasi hän nopein askelin sisälle, missä Niskanen jo oli

puuttunut puheisiin kysellen ja keskeyttäen Renqvistin pitkäveteistä

puhetta.

"Vaan jos siitä tulee väärää, vierasta tulta Herran alttarille, kun

aina pitää rukoilla ja polvillaan olla pitkin päivää", kuului Niskanen

sanovan samassa, kun Paavo tuli sisälle.

"Siitä tulee — Aaronin poikain tulta siitä tulee", tokaisi Paavo

kiireesti, ennenkun oli istunut ja Renqvist ennättänyt mitään vastata.

"Tottapa se on sen tietänyt, joka on sanonut, että aina tulee rukoilla

eikä väsyä", sanoi Renqvist yhtä kiireesti.

Hänen pyöreät kasvonsa kävivät punaisiksi ja ääni vavahteli. Mutta hän

tyyntyi samassa ja jatkoi:

"Sitäkö tekin, että sisällinen rukous siitä kärsii, jos ulkonaista

harjoitetaan, että niistä tulee ulkokullattuja ja lain orjia, jotka

Herralle polvensa notkistavat? Parempi on olla lain orja kuin synnin

orja. Ei niitä ihmismahti maahan paina, tämän puolen juomareita ja

kortinpelureita. Sitä on siinä sisällistä rukousta sen verran kuin on

ulkonaistakin. Koko maailma sanoo sisällisesti rukoilevansa ja pysyy

kuitenkin maailmana. Siitähän se petos tulee."

"Tulee siitäkin", sanoi Paavo, "tulee, kun on ilman henkeä ja elämää

rukoiltu. Pitää olla muutettu sydän, sisällisten murheiden ja

ahdistusten kautta vaivattu, ennenkun on syntinen sovelias polvillaan

Herraa rukoilemaan. Pitää saada Herralta henki ja elämä ja valkeus.

Siinä voimassa vasta saatat polvistua ja ilman syntiä maassa maata. En

minä sinusta puhu, vaan näistä muista, joita sinä täällä polvilleen

komennat. Se on kyllä tuli tarpeellista ja välttämätöntä talossa, kun

eivät sitä vain taitamattomat käsiinsä saa."

"Mennään mekin joukkoon!" kehoitti Niskanen, kun kuuli veisuuta pirtin

puolelta. "Annetaan Herran tutkia, kuka on vilpitön, kuka vilpillinen,

ja tutkitaan itsekin!"

Hän sanoi sen keskeyttääkseen kiistan ja estääkseen uhkaavaa

kiihtymystä.

"Ei mennä, ennenkun on rukoiltu. Tässä on kaiken iltaa puhuttu

kaikenlaista toinen toisillemme, mutta ei Herralle mitään", sanoi

Renqvist ja painui polvilleen pöydän päähän, toiset seuraten mukana.

Se oli pitkäveteistä rukoilemista, sairaan valittelua ja voihkimista,

samojen sanojen yhtämittaista kertaamista. Hän rukoili omasta ja

vierastensa puolesta, seurakuntansa ja koko kirkon sekä kaiken

esivallan puolesta.

Paavo oli jo noussut toiselle polvelleen ja odottanut loppua. Ei hän

ollut jaksanut seurata mukana, ei ollut saanut sydäntänsä tottelemaan.

Ajatukset olivat harhailleet siellä täällä, kulkeneet omine valtoineen

milloin missäkin, milloin kotona, milloin ystävien parissa, ja

siirtyneet sieltä taasen äskeisiin keskusteluihin.

Seurameno oli samanlaista pirtissä — pitkäveteistä, unista ja ikävää.

Tuontuostakin lankesi väki polvilleen. Kuului huutoa ja outoa ääntä

kautta pirtin, toiset rukoilivat omilla sanoillaan, toiset lukivat

isä-meitäänsä, toiset uskontunnustusta tai jotain virren värsyä. Eikä

Paavo malttanut taaskaan odottaa loppua, vaan käveli ulos, kulki alas

järven rantaan ja kierteli äskeisiä teitään ahon laitaan.

Heillä on eri henki kummallakin, Liperin papilla ja hänellä. Täällä

on alettu väärästä päästä, täällä on annettu aikamiesten työ lasten

tehtäväksi ja pantu puoliheränneet pakollisiin harjoituksiin —

harjaantuneiden Jumalan lasten töihin. Ei ole näillä täällä Kristuksen

sisällistä tuntemista. Nämä kolkuttavat seinän takana ja pysyvät

puoliheränneessä tilassaan omien harjoituksiensa alla. Tämä täytyy

saada sille sanotuksi.

Samassa alkoi jo ihmisiä tulvata pirtistä pihalle. Paavo istui kivellä

piha-aidan vieressä katsellen seuraväkeä. Joukko nuoria kulki hänen

ohitseen nauraen ja ivaa tehden ja taakseen vilkuillen. Rappusista

kuului outoja ääniä ja huudahduksia sekä itkun sekaista puhetta.

Renqvist näkyi seisoskelevan miesten kanssa pihalla ja jakelevan niille

kirjasia.

"Jatkakaa te, pitkittäkää kotona!" kuului Renqvist sanovan. "Tämä

suku ei mene pois muutoin kuin paastolla ja rukouksella. Kolme kertaa

päivässä pitää syntisen polvistua, oli kotona tai kylässä."

Kun Renqvist oli mennyt sisälle, alkoi joukko hajaantua. Toiset

hyvästelivät pitkään, itkien ja äännellen, toiset lankesivat taampana

maahan.

"Mitä te taas kummittelette ja kuvattelette — mitä te sieltä haette?"

sanoi Paavo heille sivu kulkeissaan.

"Ne eivät vielä ole oppineet seisaaltaankaan elämän Herraa lähestymään,

niin jo pitää ryhtyä suurten pyhäin harjoituksiin", jatkoi hän edempänä

miesjoukon kohdalla päätään kääntämättä.

Miehet katselivat kummissaan Paavoa ymmärtämättä, mitä hän sanoi.

Paavo oli jäänyt keskelle kamarin lattiaa seisomaan ja odotti siinä

suun vuoroa.

"Päivätöilläkö te täällä taivaaseen pyritte?" kysyi hän hätäisenä.

"Minä olen tässä kaiken iltaa katsellut ja kuunnellut, enkä ole

löytänyt muuta kuin suun höpinää. Sinä, pappi, olet pannut lapset

aikamiehen töihin. Vaan siinä eivät kestä niiden sisukset. Ne eivät

nämä sinun kristittysi ole vielä silmiään auki saaneet, kun jo olet

pannut niiden päälle julkiset velvollisuudet ja Jumalan ystäväin

jokapäiväiset harjoitukset. Tiedätkö sinä, mitä siitä tulee, jos tyhmä

ja yksinkertainen kansa saa tämän opin käsiinsä ja joutuu paljailla

luonnon voimilla Jumalaa palvelemaan? Ulkokultaisuutta siitä tulee ja

tekopyhyyttä."

"Vai niin, vai sitä siitä tulee! Vai sellainen on nyt sen Savon

profeetan tuomio Herran töistä täällä!" sanoi Renqvist kiivaana,

mieltään purkaen. "Jo minä olen teistä kuullut — kielillä puhujista

ja unennäkijöistä. Unissako se pitää alkaa parannuksen teko ja

horroksissa? Kuuluvat sillä lailla siellä Savossa alkavan. Vaan siitä

se vasta oikea ulkokultaisuus kasvaa. Parempaa on tämä ulkokultaisuus

täälläpäin. Tästä pääsee hereille, vaan siitä viinasta, jota sinä

siellä syntisille juotat, ei herätä ennenkun helvetissä. Vai Jumalan

lasten rukousta sinä olet tänne pilkkaamaan tullut ja Herran työtä

turhaksi tekemään!"

Paavo oli istunut alas kuin lyötynä. Oliko hän puhunut taitamattomasti?

Oliko hän sanonut sitä, mitä ei sittenkään olisi saanut sanoa? Tähänkö

tämä matka nyt päättyi — riitaan ja epäsopuun ja katkeruuteen? Se oli

tapahtunut niin äkkiä, se, mitä hän oli itse sanonut ja mitä Renqvist.

Ei hän ollut oikeastaan tahtonut eikä tarkoittanut sanoa mitään pahaa

eikä loukkaavaa, oikaista vain hän oli tahtonut ja korjata eksyviä.

Ja hän jäi hetkeksi istumaan kuin herpaantuneena, kykenemättä mitään

sanomaan.

Oltiin hetken aikaa äänetönnä. Niskanen tarkkasi taasen väliin pappia,

väliin Paavoa. Hänestä tuntui siltä, että hänen pitäisi sovittaa niiden

mieliä. Vaan ennenkuin hän oli saanut kootuksi sanottavansa, oli

Renqvist taasen aloittanut ja puhui nyt hiljempaa, levollisena, kuin

katuen äskeistä kiivauttaan.

"On se vaaransa siinäkin, rukouksessa, niinkuin on muussakin

hengellisessä harjoituksessa. On niitä täällä ollut hengettömiäkin

rukoilijoita, joita on täytynyt varoittaa. Tässä on likellä muutamia

vaimoja, jotka juoksevat täällä joka päivä, höpisevät suullaan sanoja

ajattelematta ja ymmärtämättä. Vaan niitä on pitänyt kärsiä, niinkuin

muitakin eksyviä. Sitä minä vain, että rukoilla pitää. Ja jos ei

syntinen rukoile ääneensä ja polvillaan ja osoita nöyryyttä Herran

edessä, ei hän rukoile ollenkaan eikä ole vielä päässyt tuntemaan

omaa surkeuttaan. Rukoukseen ovat Herran lupaukset liitetyt, kaikkein

korkeimmat ja ihanimmat. Sinunhan pitäisi tämä tietää, joka siellä päin

tietä näytät. Näytä se oikein äläkä väärin."

Ja Renqvistin yritti tavata taasen sama kiihtymys, vaan hän lopetti

kesken. Paavo oli oikaissut itsensä, kiertänyt kätensä polven ympäri ja

taivuttanut päänsä taaksepäin.

"Sinä nämä asiat luulet parhaiten tietäväsi, jolla on hengen virka,

mutta katso, onko voide myöskin. Oppi on oikea, vaan älä opin kautta

Herraa lähesty, äläkä harjoitetulla tiedolla ja ymmärryksellä rupea

Kristusta etsimään! Minun raamattuni on samanlainen kuin sinunkin ja

siinä on meille molemmille läksyt siitä asiasta, niinkuin on muustakin.

Sinun pitää oppia tuntemaan heränneiden eksymys ja kaukaa jo vainuamaan

niiden vaarat. Se on siinä heränneen vaara, missä kesken kääntynyt

rupeaa ahkerasti pyhien töitä harjoittamaan ja pitämään pitkiä

rukouksia ilman sisällistä tuntoa ja Herran ystävyyttä. Rukoilla on

minunkin pitänyt, monesti päivässä käydä kammiossa vaivan aikana, vaan

katuja ja toreja on käsketty kiertää ja ajattomalla ajalla polvilleen

panna. Tulta se on, vaarallista tulta se on tämä polvirukous. Sitä

tulta pitää sulin käsin hoitaa."

He puhuivat puoliyöhön samasta asiasta, kiersivät, kulkivat samoja

paikkoja ja törmäsivät taasen yhteen. Kun jo näyttivät pääsevän

likelle toisiaan, kun jo rauhaantuivat, hiljenivät, myönnyttelivät

ja nyökäyttivät toisilleen päällään, niin jo ponnahtivat puheet

taasen toisistaan, ja siitä alkoi sitten jälleen uusi kulku uudessa

kierroksessa.

"Meillä on eri henki", sanoi Paavo vihdoin ja nousi sohvalta. "Hengessä

on ero."

"Vaan sama Herra ja sama oikeus lähestyä häntä, joka on luvannut kuulla

syntisen rukouksen."

Ja Renqvist laskeutui taasen polvilleen ja alkoi rukoilla hiljaa,

valittaen. Hänen äänensä nousi ja laski omituisessa, laulavassa

nuotissa ja paisui mitä pitemmälle rukous jatkui, muuttuen lopussa

hiljaiseksi, melkein kuiskivaksi.

Kun he olivat nousseet, seisoivat he hetken vielä paikoillaan,

ikäänkuin jotain odottaen ja jotain sanoakseen, saamatta kukaan

kuitenkaan mitään sanotuksi. Sitten kulkivat he arastellen ulos, Paavo,

Niskanen ja Ryynänen, ja painuivat pirtin puolelle. Mutta ei tahtonut

tulla uni sinä yönä silmään. Ajatukset vain liikkuivat äskeisissä

asioissa, siinä, mitä oli puhuttu ja mitä oli mikin sanonut.

"Taitaa olla tämä matka viimeinen tännepäin", sanoi Paavo, kun he

olivat oikaisseet itsensä oljille, "Sinä, Aatami, saat olla siellä

rajalla vahtimassa, ettei tämä tekopyhyys pääse pitemmälle."

"Minä? — miten minä — mitä tällainen vahtii, kuollut ja kykenemätön?

Oma sydän kun on vähittä vana, niin siinä sitä on kylliksi tällaiselle."

"Rukoile sinäkin! Rukoilevat ne muutkin, ei vain Liperin pappi,

vaikkeivät torvella edellään soita. Rukouksen kautta minäkin sain

kaikki, vaikka onkin ollut salattua saamiseni. Tekopyhät ottavat

tavaransa hyllyltä ja pöydän päästä, vaan minun ovat olleet tavarani

Herran takana, Herran omalla ajalla annettavissa."

He puhuivat kauan vielä kaikesta, mitä olivat kuulleet ja nähneet.

Paavo nousi yhä uudestaan ylös, istui oljilla ja puheli oikeasta ja

väärästä kristillisyydestä ja rukouksesta.

He olivat aamulla vielä kirkossa, mutta läksivät heti, painuivat

salolle, kulkivat tuttuja teitä pitäen seuroja ja oleskellen ystävissä.

Ja heistä tuntui niin vapaalta olo taasen, niin kodikkaita ja

lämpöiseltä ja helpolta kuin olisivat omissa pirteissään itsekukin.

"Tämä se on parasta uskoa — tämä usko täällä, minkä Herra on näillä

vaaroilla sytyttänyt syntisten sieluihin", sanoi Paavo Nälkömäessä

hyvästellessään Karjalan ystäviä.

"Ja tämä Paavo se on paras Paavoista", lisäsi nälkömäkeläinen puristaen

Paavon kättä lujasti ja pitkään.