II

Oli aina vain samanlaista Paavon elämä — onnea ja hiljaista iloa ja

jonkun käsittämättömän rauhan lakkaamatonta tuntua, oli vankilasta

vapauteen päässeen väljää liikkumista — ensin outoa ja arkailevaa —

ja ahtaasta, pimeästä huoneesta ulos tulleen helppoa huokumista. Oli

kuin suuren, keväisen tulvan jälkeen, kun vaahto on hälvennyt ja kuohut

ovat rauhaantuneet ja vedet virtaavat taasen tyynesti teitään, omista

päämääristään tietoisina.

Hän ei olisi osannut ennen koskaan ajatella, että se oli tällaista,

ettei tarvittu muuta mitään kuin olla vain, elää vain itsekseen, kulkea

vain tietään silmät ummessa toisen vietävänä ja talutettavana. Missä ne

nyt olivat kaikki ne kiusaukset ja pimeydet ja ahdistusten ajat, joista

hän oli lukenut ja joista seppäkin puhui? Ja missä olivat kaikki hänen

syntinsä — jokapäiväiset syntinsä — joita hän tiesi olevan, vaan joiden

painoa ei enää tuntenut? Hän oli kuin arvoituksena omalle itselleen

vieras ja kuitenkin tuttu, niinkuin siinä hänen rinnallaan olisi alati

ollut joku toinen, joka hoiti ja helli ja piti huolen kaikesta.

Hän luki joka päivä raamattuaan, aamulla aikaisin ennen työhön menoansa

ja illalla myöhään työstä tultuaan, milloin yksin, milloin sedän

kanssa yhdessä. Vaan raamattukin oli nyt toinen kuin ennen. Ennen oli

kaikki niin epämääräistä ja kaukaista ja käsittämätöntä, niinkuin

jostain etäältä erämaasta olisi kuullut lähenevää huutoa ja uhkausta,

jonka edessä piti pelätä ja vapista, mutta nyt oli sana niin läheistä

ja lämmintä, niinkuin haastaisi Herra jossain lähellä, ei kirjasta

eikä luetusta mistään, vaan vieressä seisten ja päätä silitellen.

Ja niinkuin olisi siinä vastaus aina valmiina hänen kysymyksiinsä,

niinkuin olisi kirja aina avattu siitä paikasta, mistä pitikin ja mistä

sai ottaa sen, mitä etsi. Hän näki ne kaikki elävinä edessään — kaikki

raamatun suuret profeetat ja Jumalan miehet, Moosekset, Eliaat ja

Paavalit ja muut. Ne olivat hänellä kumppaneina kulkeissaan, puhuivat

hänelle, seurasivat häntä metsään ja työmaille tuttuina ystävinä,

kaukaa jostain tulleina, ensin vierastaen, vaan sitten kotiutuen ja

tutuiksi tekeytyen.

Hän luki yhä uudestaan profeettoja ja Paavalin kirjoja ja Apostolien

Tekoraamattua. Mikä rohkea mies se Paavali, mikä palava into ja kansan

rakkaus, mitkä hengen lahjat, mikä voima miehessä! Ja hän muisti

samalla aina seppää ja sepän puheita.

Vaan eivätkö ne taistelleet ja tehneet työtä kansan auttamiseksi

ja oman valkeutensa levittämiseksi? Eivätkö ne puhuneet rohkeasti,

kulkeneet kansansa keskellä — oman kansansa ulkopuolella? Eikö ollut

ketään, joka tekisi vielä samaa — täälläkin? Hän ajatteli tätä,

kyseli tätä itseltään pitkinä, yksinäisinä päivinä. Joskus tuntui

joku kaukainen, hiljainen ääni kuiskivan: mene sinäkin, astu sinäkin

rohkeasti esille, puhu siitä, mitä olet saanut — heränneille, kaikille

Savojärvellä ja Ollikkalassa — auta sinäkin ahdistettua, köyhää kansaa!

Hän säikähti aina. Ei se ollut Herran ääntä, jonkun muun se oli — hänen

omaansa, hänen oman sydämensä ylpeitä ajatuksia. Hän oli nuori vielä,

kokematon, vastikään valoon päässyt ja Kristuksen tuntemiseen. Hän ei

saanut päästää tätä kiusaukseksi itselleen. Vaan olihan hän puhunut

matkalla silloin vanhalle isännälle ja niille muille, ja nuorihan oli

Jeremiaskin ja samalla laillahan sekin valitti nuoruuttaan Herralle,

kun Herra kutsui.

Hän pysytteli kotonaan, raatoi ahkerasti aamusta iltaan, luki

joutoaikansa ja pyhäpäivänsä, istui myöhään illoin sedän kanssa

raamattuaan tutkien. Näin oli hänen mielestään parasta, sillä näin sai

rauhansa säilytetyksi. Jos joskus meni jonnekin, niin tuntui kuin olisi

satutettu johonkin arkaan paikkaan. Ei ollut likellä ketään, jolle

olisi sydämensä aukaissut ja joka olisi ymmärtänyt hänen puhettaan.

Miten oli sentään Herra ollut hyvä hänelle, kun auttoi ja pelasti

kuoleman kidasta! Missä hän olisikaan, jos ei seppä olisi aukaissut

hänelle tietä elämän Herran eteen! Vaan eikö hänen pitänyt auttaa muita

ja julistaa salattua viisautta vaivatuille ihmisille? Eikö siinä tullut

synti tehdyksi, missä valo salattiin? Hän tunsi soutavansa rannasta

rantaan, toisinaan epäilyksen ja pelon puolelle, toisinaan rohkeuden ja

uusien päätöksien ja aikomusten.

"Oletko kuullut mitään Lustigin seuroista?" kysyi setä kerran, kun

Paavo oli palannut metsästä.

Ei — ei hän ollut kuullut, ei ollut kukaan puhunut mitään.

"Kuuluvat nyt hyppivän ja tanssivan seurainsa perässä. Päämies itse on

soittajana — oikein soiton mukaan —. Se onkin Lustig vanha pelimanni",

sanoi setä melkein ivallisesti.

Paavo jäi seisomaan pitkäksi aikaa omiin mietteisiinsä.

"Se vie ne sittenkin helvettiin", sanoi hän vihdoin ja asteli peremmä.

"Sillä miehellä on kieli liukas ja mieli lihallinen."

Miksi se koski häneen niin kipeästi, niinkuin olisi takaapäin isketty?

Vaan mitä hän siitä välitti, mitä Lustig joukkoineen teki? Ja hän

koetti tyynnyttää mieltään, saada vakuutetuksi itselleen, ettei niiden

asia koskenut häntä, että hänellä oli oma rauhansa ja onnensa, että

kukin pitäköön huolta oman sielunsa tilasta, niinkuin hänkin oli

pitänyt. Jos eksyivät, niin niiden piti eksyä.

"Suruttomilla on ilo ja riemu sellainen — kuuluvat joukoissa kulkevan —

nuoret varsinkin — ja täyttävän huoneet, kun hypynaika alkaa", jatkoi

setä.

Niinkuin olisi setä tehnyt kiusaa hänelle, niinkuin sillä siitä

itsellään olisi mielihyvää ja iloa, niinkuin se olisi joku erinomainen

sanottava.

"Hyppikööt — mekastelkoot nyt aikansa! Tottapahan kerran lakkaavat —

helvetissä lakkaavat, jos ei ennen", sanoi Paavo välinpitämättömällä

äänellä.

Vaan ei hän päässyt oikein rauhaantumaan. Jos hänen sittenkin pitäisi

jotain tehdä — koettaa ainakin. "Joka syntisen pelastaa tiensä

eksymyksestä, se vapahtaa sielun kuolemasta." Tämä raamatunpaikka

tuli siinä hänen mieleensä, mistä lie tullut. Ne olivat siellä

heränneitä, niinkuin hänkin, Herran kutsumia. Ei se ollut niiden syy

eikä synti, että ne hyppivät ja lihallista iloaan pitivät, Lustigin

se oli, Lustigin löyhän opin ja eksymyksen. Ne olivat hädissään ja

tietämättömyydessään lähteneet väärälle tielle, kun ei kukaan ollut

oikeaa aukomassa eikä opettamassa. Jos olisi seppä ollut puhumassa ja

kirkastamassa Kristuksen tuntemista, niin olisi toisenlaista nyt elämä

Savojärvellä. Vaan ei ollut seppää eikä muitakaan.

"Herran työ katoo Savojärvellä, raja kasvaa umpeen, lihallinen mieli

lisääntyy, väärää oppi vahvistuu, viimeiset tulevat pahemmiksi kuin

ensimäiset", sanoi hän sedälle valittavalla äänellä. "Kun voisi ja

osaisi jotain!"

Hänestä oli sittenkin ihmeellistä, että ne uskoivat Lustigia. Ei hän

ollut milloinkaan uskonut eikä mitään lohdutusta saanut, vaivaa vain

yhä raskaampaa. Monesti hän oli lähtenyt kesken pois, juossut Lustigin

puheen alta pakoon.

"Mitä setä siitä, jos minä lähden sinne niiden seuroihin?" kysyi hän

yhtäkkiä sedältä.

"Mitä minä —! Eivät ne sinua nyt enää usko", vastasi setä.

"Uskokoot tai olkoot uskomatta! Niille pitää jonkun sanoa totuus.

Täällä ei ole muita ketään, jotka lähtevät, jollen minä lähde."

"Mutta jos puhuisit papeille ja papit menisivät!" sanoi setä arvellen.

"Papit ovat osattomia Herran hengestä."

"Entä sinä itse?" kysyi setä terävästi.

Paavo jäi sanattomaksi paikalleen. Hän oli jo melkein valmiiksi

päättänyt lähtönsä, ja nyt tuntui päätös siinä samassa luhistuvan ja

mieli masentuvan. Oliko hänellä todellakin Herran henkeä, oliko hän

sittenkään ajatellut oikein sitä, mitä aikoi ja mikä oli Herran tahto?

Herran tahtoa oli ollut se, että hän läksi sepän luo, ja sekin, että

hän puhui vanhalle isännälle siellä matkalla, Suonenjoella, vaan oliko

tämä? Oliko Herra kutsunut häntä muita neuvomaan ja opettamaan?

Ei hän päässyt siitä selvyyteen sinä iltana eikä muinakaan. Hän istui

yksin ylhäällä, kun muut jo nukkuivat, tutki raamattua, etsi, taisteli,

oli jo saamaisillaan selvyyttä ja valoa, vaan luisui taasen takaisin

pelkoon ja epävarmuuteen.

Hän jättää nämä asiat Herran itsensä hoidettaviksi. Hän puhuu niille,

jotka tulevat tänne Sutelaan neuvoa kysymään, ja jos on Herran tahto,

niin ne tulevat. Herra voi johtaa niitä itse kutakin samoin kuin

häntä itseäänkin. Eivätkä ne kaikki voi eksyä. Jos on kenessä elävä,

todellinen synnin tunto ja elämän jano, niin ei se voi tyytyä Lustigin

lihalliseen iloon ja lohdutukseen. Ne ovat ne puoliheränneet vain,

jotka siinä hekumoivat, joiden sydän on vielä kyntämätön ja jotka eivät

ole todenteolla elämän tielle pyrkimässäkään.

Vaan eräänä iltana karkasivat nämä ajatukset taasen hänen kimppuunsa

uudella voimalla. Hän istui yksikseen ja luki Hesekielin kolmatta lukua:

"Kun minä sanon jumalattomalle: sinun pitää totisesti kuoleman

etkä sinä varoita häntä etkä puhu varoittaaksesi häntä kääntymään

jumalattomasta tiestään saattaaksesi hänet elämään, niin on jumalaton

synnissänsä kuoleva, mutta hänen verensä vaadin minä sinun kädestäsi.

Vaan jos sinä varoitat jumalatonta, ja hän ei käänny jumalattomalta

tieltänsä, niin on hän synnissänsä kuoleva, mutta sinä olet sielusi

palastanut. Ja kun vanhurskas kääntyy vanhurskaudestansa ja tekee

vääryyttä, ja minä panen loukkauksen hänen eteensä, niin pitää hänen

kuoleman. Jos et ole häntä varoittanut, on hän tosin synnissänsä

kuoleva, eikä hänen vanhurskauttansa, jota hän tehnyt oli, muisteta,

mutta hänen verensä minä vaadin sinun kädestäsi. Mutta jos sinä

varoitat vanhurskasta, ettei vanhurskas syntiä tekisi, eikä hän tee

syntiä, niin on hän totisesti elävä, sillä hän otti varoituksesta

vaarin, ja sinä olet sielusi pelastanut".

Eikö tämä ollut hänellekin sanottu yhtä hyvin kuin Herran profeetalle?

Eikö tämä koskenut jokaista, joka tunsi Herran tien? Eihän tänä aikana

ollut ketään profeettaa eikä julkista Jumalan miestä, jolle Herra olisi

antanut samanlaisen tehtävän kuin Hesekielille ja muille. Herran sanan

käytyi koskea jokaista Herran ystävää, seppää, häntä itseään. Hän ei

saanut pelätä enää, ei epäillä, ei arkailla eikä orjailla omaa itseään.

Ei hän itse ollut pyhä eikä puhdas, vaan eivät ne ole puhtaita olleet

muutkaan, jotka olivat Herran tuntemista levittäneet. Paavalikin sanoo

olevansa suurin syntisistä. Ja tässähän oli pakko, Herran tuomion uhka,

oman sielun hukkumisen vaara. Jos oli Herra vaatinut veren profeetan

kädestä, niin se vaati sen tänäänkin vielä jokaisen tottelemattoman

ystävänsä.

* * * * *

Sumuisena, syksyisenä päivänä asteli Paavo polkuaan Savojärvelle, kulki

yksin omissa mietteissään hyräillen laulua, jota sepän tyttö oli kerran

Jyväskylässä laulanut. Se oli nyt vakaantunut hänelle, tullut varmaksi

päätökseksi, että hänen piti astua esille ja estää Lustig eksyttämästä

heränneitä. Hän ei ollut puhunut kenellekään mitään lähdöstään, ei

sedällekään. Metsä huminoi samaa, ainaista huminaansa, pyyparvi pyrähti

lentoon polun vierestä, jänis loikkasi ahon laidassa pensaikkoon.

Niinkuin olisi vasta tullut matkaltaan takaisin sepän luota, niinkuin

olisi seppä elävänä edessä, vanha mies, vetiset, punertavat silmät

välähdellen tulta vastaan ahjon edessä, niinkuin istuisi siinä ja

nokisilla käsillään puristaisi pientä kirjaansa, niinkuin kuulisi tytön

laulavan — pellavatukkaisen, viisaan näköisen. Hän kulki ajatuksissaan

läpi sepän luona olonsa, sepän puheet, sepän opetukset, kuvaili

itselleen sepän liikkeet ja katseen ja tyynen, rauhallisen varmuuden,

jolla seppä puhui. Ei mitään intoa eikä ihastusta, ei mitään sääliä

eikä kovuutta, aina samaa tasaista, varmaa, valmiiksi kypsynyttä ja

keitettyä, mutta jäähtynyttä ja omaan tanakkaan muotoonsa jähmettynyttä.

Sitä hän oli harjoittanut, mitä seppä oli käskenyt — laskenut joka

päivä kuormansa Heran kasvojen eteen, jos oli jotain kuormaksi tullut,

jollei ollut, niin käynyt kiittämässä armon päivästä, rauhan päivästä.

Jos oli pimeitä tullut ja synkkiä hetkiä joskus, niin oli uusi valo

taasen valaissut sielua. Ja jollei ollutkaan heti valaissut, niin ei

hän ollut jäänyt epäilemään, vaan muistanut, että siellä se oli aurinko

pilven takana ja sieltä taasen alkoi paistaa sieluun. Ja sieltä se oli

alkanutkin. Tämä vain oli vaivana, tämä heränneiden onneton asia ja

Lustigin villitys. Tämä oli päällimäisenä sydämellä, omat asiat olivat

siellä alla.

Tie tuntui tutulta. Hän oli sitä sadat kerrat sielunsa ahtaissa

kulkenut. Miten siitä sentään oli olevinaan pitkä aika! Miten oli nyt

toista, toista silloin! Silloin aina synkkää, raskasta, päivätöntä,

pimeässä, vieraassa huoneessa kulkemista, josta ei löytynyt ovea

ulos, nälkään nääntymistä — sielun nälkään —, kauhua, kuoleman

pelkoa, nyt tällaista tyyntä, rauhallista, sielun hiljaista lepoa

Jumalassa, hiljaista, sanatonta rukousta ja kanssakäymistä Jumalan

kanssa, päivää silloinkin, kun ei päivä paistanut, toivoa ja ihanaa

odotusta, kuin olisi jokainen koittava päivä ollut toistaan parempi!

Ja niin oli ollutkin — olisi ainakin, jollei olisi tätä uutta murhetta

muista. Hänen oli uskonsa vahvistunut — hän tunsi sen — tunsi, miten

turvallista oli elää ja kulkea, kun ei yksin kulkenut.

Hän nousi vaaran rinnettä ylös taloa kohti, jonne näkyi kulkevan

muitakin — enimmäkseen nuorta väkeä. Kuului veisuuta pirtistä,

kimakkaa, pistävää, terävää naisäänen nousua tulvahtaen sekavana,

raakana ulos aina, kun ovea avattiin. Nuoria miehiä ja naisia

seisoskeli pihamaalla nauraen ja isoäänistä puhetta pitäen. Hän seisoi

hetken taempana katsellen nuorten menoa, joka vähitellen kävi yhä

äänekkäämmäksi.

Tällaisiksiko nämä seurat olivat muuttuneet — markkinamenoiksi? Hän

muisteli entisiä aikoja, jolloin hän kulki täällä kuulemassa Juhana

Martikaista ja jolloin ihmiset hartaina, vakavina istuivat pirtissä

huokaillen ja pelolla kuunnellen Jumalan tuomioiden julistusta. Vaan

kun hän astui sisälle, tunsi hän samassa ahdistusta ja pelkoa ja

epävarmuutta. Lustig näkyi istuvan penkillä pöydän takana levottomasti

silmäillen ympärilleen ja puhellen hiljaa veisuun aikana jollekin

vieressään istuvalle. Seuraväki näkyi olevan yhtä levotonta,

vilkuilevaa, puhelevaa, osaaottamatonta. Päät kääntyivät jokaista

uutta tulijaa kohti, silmät paloivat outoa, lihallista paloa, kuului

supatusta ja pientä naurun tyrskinää naisten puolelta. Koiria hyökkäsi

oven täydeltä tapellen ja rähäköiden keskellä lattiaa. Joku miehistä

meni niitä potkimaan ja niille karjumaan keskellä veisuuta ja nuoret

sille sitten ovensuussa nauramaan.

Ei — ei tämä ollut hänen paikkansa, ei täällä ollut enää Jumalan

henkeä. Miksi hän läksi, miksi ei sittenkin pysynyt kotona oman

rauhansa vuoksi? Ja hänestä tuntui, niinkuin joku olisi häneltä jotain

riistänyt, joku karkea, likainen käsi varomattomasti koskenut siihen,

mitä hän suojeli ja pyhimpänään, kalleimpanaan säilytti.

Lustigin puhe oli käynyt yhä keveämmäksi. Yhtä lohdutusta ja lepytystä

ja hyvittelemistä alusta loppuun saakka, yhtä ja samaa hokemista sielun

yljästä ja verisistä haavoista. Ääni oli muuttunut teennäiseksi, jossa

oli jotain juhlallista ja surkuttelevaa, jotain hempeää ja hekumoivaa

ja kiihoittavaa, silmät paloivat ja vilkuilivat, ja lyhyt, lihavahko

ruumis huojui harvassa tahdissa eteen- ja taaksepäin.

Paavo taisteli kaiken aikaa itsensä kanssa. Pitikö hänen sittenkin

puhua jotain? Mahtuiko tänne mitään muuta sanaa enää kuin tämä

Lustigin, ja oliko täällä ketään, joka häntä ymmärtäisi? Hänestä

ne tuntuivat olevan suruttomia kaikki, nekin entiset Savojärven

esikoiset, suuren herätysvuoden aikuiset, jotka Herra oli kerran

maahan painanut ja Paavalin kutsumuksella kutsunut. Nyt ne istuivat

siinä välinpitämättöminä, ajattelemattomina, osaamatta eroittaa oikeaa

vasemmasta. Vaan hänen täytyi, häntä kauhistutti tämä kaikki, Lustigin

puhe ja entisten ystäväin tylsä tila.

Kun virsi oli loppunut, alkoi Paavo puhella hiljaisella, aralla äänellä:

"Tätä tietäkö te aiotte jatkaa, jolle tuo mies on teitä opastamassa?

Tämäköhän se on se, jota elämän Herra on edellä mennyt ja apostolit

ja kaikki vanhat pyhät perässä tulleet? Etteikö siinä sitten muuta

tarvitakaan taivaan tiellä kuin leuto, lihallinen mieli, joka joskus

käy näissä menoissa herkuttelemassa?"

Hän pysähtyi siihen, tutki ja tarkkasi seuratupaa, jossa nyt vallitsi

hiljaisuus ja outo, ihmettelevä odotus.

"Ette tiedä ettekä ymmärrä, sokeat raukat, sitä tietä, jolla sielut

pelastuvat", jatkoi hän sitten. "Ei ole kukaan teille ilmoittanut eikä

ilmoittamatta löydy Herra tietä. Se on salattu tie ja salattua on

kulkukin sillä tiellä. Vaan ei ole syy teidän, jotka kerran heräsitte

suurena herätysvuotena, kun Herra painoi kansaa maahan ja pyhällä

kutsumuksellaan kutsui syntisiä pimeydestä ihmeelliseen valkeuteensa.

Syy on sen, joka on teitä väärään valkeuteen johtanut, tämän Lustigin,

joka tässä on tänäkin iltana puheitaan pitänyt. Ette näy tuntevan, mikä

on Herran hengestä, mikä muusta, ja mikä on oikean paimenen ääntä, kun

olette suden paimeneksenne ottaneet. Ette menneet kuormanne kanssa, te

vanhat heränneet, elämän Herran eteen, ette ruvenneet siinä ikävöimään

ja odottamaan sen päivän nousua, jonka Herra antaa aikanansa koittaa.

Vaan miten te paremmin kuin minäkään, jonka asia oli ennen yhtä pimeä

ja huono, pimeämpi vielä kuin on teidän ollut. Mutta vielä on aika,

vielä on Herra odottamassa, jos on vaivatuita ja särkyneitä sydämiä ja

pimeässä, eksyksissä haparoivia."

Hän jätti siihen. Sanat katosivat hänen suustaan ja hän painoi päänsä

alas. Se oli nyt sanottu, mitä sanoa pitikin, minkä täytyi tulla

sanotuksi kerran. Saivat tehdä mitä tahtoivat, ottaa vastaan, hyljätä

tai hyväksyä.

Hän kuuli levotonta supatusta, ivallisia, katkeria ääniä ympärillä

miesten puolelta. Ja kun hän kohotti päänsä ylös, näkyi Lustig istuvan

tulipunaisena paikallaan.

"Et saa olla suupaltti täällä — täällä on muita vanhempia. Luulet

osaavasi vanhoja opettaa ja ojentaa, vaikka on oma läksysi vielä

oppimatta", sanoi Lustig käheällä, vapisevalla äänellä.

"Meitäkö se on tullut korjaamaan ja oikomaan? — Sitäkö viisautta se

sieltä etelästä on tuonut? — Kun lie parempi, niin Pysyköön parempain

seurassa!" kuului miesjoukosta pöydän puolelta.

"Jos tunnette tunnossanne oikeassa olevanne ja tanssien taivaaseen

pääsevänne, niin jatkakaa tietänne, kulkekaa kiireesti! Se on aika

lyhyt, mutta iankaikkisuus pitkä", sanoi Paavo vakavasti ja läksi ulos.

Ne nousivat kaikki paikoiltaan kuin yhteisestä päätöksestä, puhuivat

kiihkeinä toistensa suihin, naurahtelivat ylönkatseellisesti ja

kulkivat meluten ulos ovesta.

Voi sentään sitä pimeyttä, minne Lustig vei, voi ihmisraukkoja, entisiä

ystäviä, kalliisti kutsuttuja, voi surutonta markkinamenoa!

Hän kulki kiireesti kotia — juoksujalassa — kuin pakenisi jotain,

niinkuin joku häntä tavoittelisi takaapäin. Miksi hän sittenkin läksi,

mitä hän niille enää puheillaan, joilta oli tunto viety ja taito

sokaistu, mitä niille muutkaan, paitsi Herra?

Ei — ei hän ollut oikein saanut sanotuksi sitä, mitä oli mielessään

hautonut, ei ollut löytänyt sanoja. Hän oli hämmentynyt keskellä

puhettaan ja hänestä oli tuntunut siltä, kuin joku olisi painanut

kädellään hiljaa hänen suutaan vasten. Miksei hän saanut puhutuksi

niinkuin aikoi? Hän tunsi jotain outoa itsessään, jotain levotonta,

rauhatonta, jota ei ollut ennen tuntenut, lyödyn hiljaista jälkikipua,

tappiolle joutuneen masentunutta mieltä. Ei tullut kukaan hänen

luokseen pihalle, ei kukaan hänen entisistä ystävistään. Na pakoilivat

vain, kiersivät kaukaa, katselivat syrjittäin kiihtynein katsein.

Nuoret vain seisoivat totisina ovensuussa.

Oliko hän sittenkin ollut omin lupinsa liikkeellä, ilman Herraa ja

Herran henkeä? Jos olisi Herra ollut mukana, itse pannut sanat hänen

suuhunsa, niin niiden olisi täytynyt tulla hänen luoksensa itkien ja

kysellen ja uutta tietä etsien. Kiitos sinulle, Paavo, että tulit,

että autoit meitä, että palautit meidät väärältä tieltä valkeuden ja

elämän tielle! Ja jos hän olisi osannut oikein puhua, jos olisivat

sanat olleet valmiina, niin se olisi ollut merkki siitä, että Herra oli

mukana, että hänen asiansa oli Herrankin asia. Vai oliko se sittenkin

vain koettelemusta Herran puolelta hänen itsensä tähden, olisiko Herra

tahtonut painaa häntä alas, ettei ylpistyisi eikä kasvaisi kiinni

itserakkaaseen mieleen? Ei — ei hän tietänyt — ei hän tietänyt mitään,

ei hän osannut selittää itselleen tätä, niinkuin ei sitäkään silloin,

kun oli pimeä, raskas aika, kun sielua poltti helvetin tuli, ja Herran

salattu viisaus oli vielä tuntematon.

Hän luki kotonaan niinkuin ennenkin, tutki pyhää kirjaa, istui illat

pöydän päässä raamattunsa ääressä, joka siinä makasi jaloillaan

kuin odottaen ja ikävöiden Paavon työstä tuloa. Vaan ei oliot enää

samanlaista kuin oli ollut, ei sellaista tyyntä lepoa eikä tasaista

taivalta eikä sielun hiljaista, salaista, lakkaamatonta iloa. Niinkuin

olisi jotain kadonnut, jota hän etsi, mutta josta ei oikein tiennyt,

mitä se oli, niinkuin olisi siellä sisimmässä jotain särkynyttä, jota

ei itse saanut korjatuksi ja jota ei osannut Herrallakaan korjauttaa.

Hän oli hajamielinen, pysähtyi pitkäksi ajaksi omiin aatoksiinsa,

havahtui siitä, kulki jonnekin, teki jotain kuin väkisten, kuin omia

ajatuksiaan karkoittaakseen. Mikä se oli? Mikä häntä oikein vaivasi

ja mistä se oli kaikki tullut? Nytkö se teki tuloaan se pimeys, josta

seppä oli puhunut, mutta jota ei vielä ollut tullut? Ja hänestä tuntui

päivä päivältä yhä enemmän siltä, kuin luistaisi käsistä se hyvä olo ja

onnen tuntu, jota hän oli tähän saakka saanut tuntea.

Kerran oli siitä ollut puhetta sedän kanssa, vaan ei setä ollut

tietänyt siihen mitään. Ja mitenpä setä ja mitenpä siihen muutkaan,

jotka eivät olleet sitä kokeneet ja tunteneet niinkuin hän itse! Setä

oli vain sanonut: itse tiedät, itse osaat paremmin ja ymmärrät asiasi,

ja kehoittanut lukemaan raamattua. Ymmärsi hän, tiesi hän, että tie oli

armoistuimelle joka päivä kuljettava, ettei saanut antaa minkään asian

eikä minkään synnin vanhettua, vaan tuli sopia aina Herran kanssa ja

pitää välinsä selvinä, ja senkin, että selvyys oli tuleva, että valo

oli koittava ja päivä kirkastuva, niinkuin oli kirkastunutkin, mutta ei

hän tätä ymmärtänyt.

Joku vanha herännyt oli käynyt hänen luonaan puhumassa sielunsa tilasta

ja kertomassa omista kokemuksistaan. Hän oli siitä ihastunut ja saanut

kehoitusta, jota oli tuntenut tarvitsevansa. Niitä kuului olevan siellä

muitakin samanlaisia, epäileviä, horjuvia, joita ei Lustig ollut vielä

saanut jalattomiksi köyttää. Ne olivat alkaneet ajatella asiaansa

ja tunnustella tietään sinä iltana, jona Paavo oli ollut puhumassa

Savojärvellä, olivat kulkeneet toistensa luona, puhuneet toisilleen

pelkonsa ja epäilyksensä, salaa, Lustigin tietämättä, lukittujen ovien

takana. Ja olivat ne jo olleet aikomuksissa tulla tänne Sutelaan,

Paavon luo, vaan eivät vielä uskaltaneet.

Niin se oli, ettei siitä kukaan muu saanut selvää kuin seppä, siitä,

mitä piti tehdä, pitikö nostaa julkisota Lustigia vastaan ja vanhoja

Savojärven ystäviä, joita perkele oli petoksella pyydystämässä, vai

jättääkö kaikki ennalleen. Ja niin oli myöskin, ettei hän saisi ennen

lepoa eikä rauhaa, kuin tästä olisi päässyt selvyyteen. Hänellä oli

tämä sittenkin vaivana, salaisena kaivauksena yötä ja päivää. Tämä se

oli, joka häntä painoi, joka seurasi kaikkialle ja joka ennen pitkää

oli uuvuttava hänen oman kilvoituksensa Herran tiellä.

* * * * *

Eräänä päivänä kevätkesästä, kun touko oli tehty, läksi hän samalle

pitkälle taipalelle, jota kerran oli raskain mielin taivaltanut. Ei

ollut enää ketään kieltämässä eikä tarvinnut salaa lähteä, niinkuin

silloin oli täytynyt. Ei ollut enää tunto sairas eikä kuoleman pelko

perästä ajamassa. Oli kevyttä ja iloista, niinkuin olisi kotiinsa

kulkemassa, vanhan isän luo vierailta mailta.

Millaista ihmeellistä olikaan hänen elämänsä ollut lapsuudesta saakka!

Ei hänellä ollut oikeastaan ollut lapsuuden iloja eikä riemuja

milloinkaan. Hän oli aina ajatellut sielunsa pelastusta siitä saakka,

kun muisti jotain ajattelemaan ruvenneensa. Kadotusta hän oli aina

pelännyt ja kuolemaa ja viimeistä tuomiota. Hän muisti hämärästi, miten

isä oli vienyt hänet kirkkoon eräänä pitkänäperjantaina, miten pappi

oli saarnannut ja miten hän oli hätäisenä kysynyt kirkon penkissä

isältään: "Kuka on tapettu?" Se oli ollut vanha pappi, valkohapsinen,

joka oli itsekin itkenyt saarnatessaan. Ja sitten hän muisti

rippikouluaikaansa, miten hän aina oli seisoskellut yksinään kirkon

seinän vieressä papin tuloa odottaen, kun toiset telmivät ja tappelivat

tiellä, ja miten hänen mielensä oli ollut raskas ja alakuloinen ja

miten pappi oli kysynyt häneltä, kun eivät muut ketkään osanneet

vastata. Äiti oli aina ollut hyvä ja hellä. Äiti oli lohdutellut ja

lepytellyt ja laulanut vanhain sotamiesten lauluja Kustaan sodan

ajoilta. Yhtä hän muisti vähän alusta:

Kuninkahan, Kustavuksen malja juodaan,

Parahimman kuin Pohjan piiriss' löytyy.

Riidat taittoi,

Meille laittoi

Hyvän tyvenen.

Siinä oli ollut marssin tahti sellainen, ja äiti oli hypitellyt häntä

polvillaan. Ei ollut äidillä parempia lauluja eikä ollut äiti vieläkään

päässyt paremmasta osalliseksi. Äiti itki ja vetisteli, kun hän joskus

puhui, vaan jäi sittenkin vanhaan menoonsa. Sedällä oli aina jotain

ollut, jotain vanhaa jumalisuutta ja hartautta, sellaista ulkonaista,

johon hän sitten näkyi tyytyvän.

Miten oli ihanaa ja lämmintä ja kesäistä luonnossa, ei kuumaa eikä

helteistä, niinkuin keskikesän aikana, vaan leppoista, viileää,

heräävää, maan ja metsän tuoksua ja kaukaisten vaarojen äänetöntä

tervehtimistä, toisen toisensa takaa, toisen jonnekin kadotessa, toisen

yletessä ja päätään ylpeästi nostaessa! Hän painoi eteenpäin tietään

päivät pääksytysten väsymystä tuntematta juosten väliin pitkillä

taipalilla.

Siinä oli sepän talo samalla paikalla järven rannalla, paja alempana

tien toisella puolen, ja siinä kivi metsän reunassa, suuri kivi, jonka

viereen hän oli silloin polvistunut Herraa kiittämään.

Seppä oli vanhentunut, niin ettei hän ollut tuntea eikä seppäkään

häntä, siristeli vain silmillään ja katseli kauan aikaa kätensä alta

kuin mieleensä jotain palauttaen.

"Niin — niin se on, että kun vanhenee, niin näkökin pettää ja muisti

huononee. Vaan sinä olit silloin nuori ja hento pienempi", sanoi seppä.

"Ja seppä suorempi", lisäsi Paavo naurahtaen.

"Se on seppäin tauti sellainen, että käyvät koukkuun ennen aikaansa.

Maakin vetää jo puoleensa vanhaa miestä. Oli toki hyvä, että tulit.

Minä olen sinua monesti muistanut."

"Ja minä teitä. Tuskin on sitä päivää kulunut, etten olisi ollut

ajatuksissani täällä. Ette te oikein tiennyt, minkä lahjan mennessäni

vein, kun vein valon ja viisauden, jota ei maailma tunne."

"Molemmat toisiaan. Sehän se on suuri armo, että ystävät saavat tavata

toisensa — Herran ystävät. Täällä on aina vain kuollutta ja kylmää."

Nuori, punakka tyttö oli tullut sisälle pitkä palmikko hartioilla

heiluen.

"Tämäkö on Reetta?" kysyi Paavo tervehtien.

"Tämähän se on", vastasi seppä katsellen hellästi tytärtään.

"Ja laulaa vielä —?"

"Eivät ole vielä laulut loppuneet. Miten käynee sitten, kun isä on

kuollut?" vastasi seppä surullisella äänellä. "Maailma on paha ja

nuoruus kiusauksia täynnä."

"Jaa — niin — vaan eihän tällä, joka on pienestä lapsesta kasvanut

Herraan kiinni", sanoi Paavo kuin lohduttaen.

"Älä sano! Heittäytyy vain huolimattomaksi hetkeksi, vaikka vain

muutamaksi päiväksi, niin jo alkaa sydän hyväillä maailmaa. Tässä saa

vanhakin olla joka päivä sodassa. Meissä ei ole minkään tallentajaa,

jollemme valvo."

Seppä vilkastui, vapautui, innostui vähitellen puhuessaan, nousi

paikaltaan, pyöriskeli ketteränä ja istui taasen.

"Kun on yksin saanut elää ja hautoa omia asioitansa ja oman kylmyytensä

käsissä painiskella, niin jo on usein ennättänyt kaivata ystävää, joka

ymmärtää. Ei niitä täällä ole — ei ole ketään, kenelle sydämensä avaa.

Vaan mitä sinä tänne — tällaiselle matkalle?"

Seppä kysyi sen niin äkkiä, että Paavo tuntui hätääntyvän ja hakevan

vaivoin vastausta.

"Sitä minä tänne, että täältä pitää taasen saada valoa, jota ei

likempää löydy."

Ja hän alkoi kertoa, mikä häntä oli vaivannut, miten heränneet olivat

eksyneet väärään oppiin, Lustigin oppiin, miten hän oli niitä jo kerran

koettanut palauttaa, vaan ei ollut saanut palautetuksi, ja miten niiden

meno oli käynyt yhä kevyemmäksi.

"Ja sinä niitä arkailet ja orjailet?" sanoi seppä, kun Paavo oli

lopettanut.

"Kun tuntuu siltä, että menee rauha ja lepo, ja kun ei tunnu olevan

valoa muuta kuin omaa itseä varten ja kun ei osaa oikein selittää

sitä, mikä on ero oikean ja väärän kristillisyyden välillä, vaikka sen

tuntee."

"Anna mennä oman rauhasi, kun on toisten väärä, petollinen rauha

kukistettava!" sanoi seppä varmalla, vakuuttavalla äänellä.

"Väärät ja vilpilliset kristityt eivät palaa enää kerjäläisen läksyyn",

jatkoi hän sitten, "vaan kulkevat tietänsä kuin yhdeksän parattua

pitalista itseään ihaillen ja oman jumalisuutensa kuvastimessa

kurkistellen. Tutki sinä sitä, tarkkaa sitä, missä on köyhä syntinen,

joka lähtee joka päivä alusta ja palaa armahtajansa luo!"

Niin — niin se on — niin on hänkin tuntenut sen olevan. Hänellä vain

on ollut hiljainen epäilys siitä, ettei sitä sittenkään osaa oikein

eroittaa aina, mikä on oikeaa, mikä väärää. Hän on sen vain tuntenut

hengessään — aavistanut. Ja tämähän on sitä samaa, mistä seppä

silloinkin puhui, sitä yksinkertaista: Lähde alusta joka päivä, painu

jumalattomana Jumalan eteen, pidä auki tiesi armoistuimelle!

"Minusta tuntuu siltä kuin en saisi lupaa sinne mennäkseni ja niille

puhuakseni, niinkuin en olisi siihen kutsuttu", sanoi Paavo.

"Älä kysy itseltäsi lupaa siinä, mikä on Herran asia! Se on heränneen

sydän huono neuvonantaja — tuomitsee, painaa alas, tekee kelvottomaksi.

Jo minä sen metkut olen kokenut. Vaan usko Herraa, sääli raukkoja,

suden suuhun joutuneita! Sinulle tuntuu Herra antaneen lahjojansa."

He puhelivat kaiken päivää, istuivat, lukivat "Hunajan pisaroita",

avasivat toisilleen sydämensä. Reetta lauloi väliin, palveli, hoiti

ja istahti taasen kuuntelemaan keskustelua kädet esiliinan alle

kätkettyinä.

"Tämä on pimeää maata täällä. Ei ole ketään ystävää hoitamassa eikä

lohduttamassa, itse pitää saada lohdutus sanasta. Vaan pianhan

tämä loppuukin — pääsen perille. Se on vain se ahtain portti vielä

kulkematta, mutta auttanee Herra, joka on tähänkin asti auttanut."

Paavon teki mieli sanoa jotain sepälle, jotain rohkaisun sanaa, jotain

oman ystävyytensä osoitukseksi, mutta jätti kuitenkin sanomatta.

"Mikä siinä on, että minulta on kuoleman pelko kokonaan loppunut?"

kysyi hän hetken päästä.

"Mitä sinä sillä tekisit? Jumalattomat sitä kantakoot, vaan ei

Jumalan ystävät. Sitäkin Herra vielä antaa tarpeen mukaan kuriksi ja

kasvatukseksi niinkuin muutakin vaivaa. Se vain tulee vanhalle usein

mieleen, mitkä kiusat sielu rukka saanee, ennenkuin henki pääsee

vapauteensa."

"Eikä ole vielä tullut niitä pitkiä pimeitäkään, joista te silloin

puhuitte", jatkoi Paavo.

"Ei vielä — ei ole vielä ennättänyt — et ole vielä vahvistunut

niitä vastaanottamaan eikä ole ollut vielä elämän huolia nuorella,

yksinäisellä miehellä. Kunhan vartut ja vanhenet ja hartiasi alkavat

kestää, niin lasketaan kuormia kannettaviksi. Tämä on sellaista tämä

Herran kuljetus, että ovat miestä myöten eväät ja kantamiset. Vaan

mitä tuleekin ja mitä annetaan, se pitää uskossa ja nöyryydessä

vastaanottaa, ei hätäillen, ei katsellen eikä kuuhaillen, mistä pakoon

pääsisi, pois ristin ja vaivan alta, vaan hiljaa odottaen ja yhä alemma

Kristuksen jalkoihin painuen."

Kun he taasen hyvästelivät toisiaan, tunsi Paavo viimeisen kerran

näkevänsä vanhaa ystäväänsä. Seppä seisoi siinä pienenä, kumarana,

avuttomana hänen edessään, vetiset silmät räpyttäen ja jäi tyttärineen

seisomaan pihalle varhaisena kesäaamuna. Reetta oli laulanut heidän

aamiaista syödessään ja seppä vielä lukenut jotain "Hunajan pisaroista"

melkein ulkomuistista, niinkuin Paavosta oli näyttänyt.

Ei ollut sitä iloa ja riemua Paavon sielussa, mitä oli viime kerralla

ollut paluumatkalla, oli tyyntä ja tasaista, vahvistetun vakaantuneen

mielen hiljaista rauhaa. Hänellä oli nyt vakuutus ja tieto siitä, mitä

piti tehdä, melkein kuin valtakirja taskussa. Hänen ei tarvinnut enää

arkailla, ei kysyä lupaa omalta itseltään eikä muiltakaan keltään.

Rauha sai mennä, jos mennäkseen, kun oli kerran Herran asia ajettava ja

heränneet sielut autettavat. Sotaa se oli koko tämä elämä ja taistelua

sille, joka oli Herran puolella. Ei saanut katsoa omaa mukavuutta eikä

muidenkaan, piti rauha rikkoa, väärä rauha, synnin rauha, Lustigin

ystäväin ja kaikkein.

Hän poikkesi tuttuun taloon Suonenjoella. Vanha isäntä oli kuollut ja

kuollessaan lähettänyt terveisiä. "Sanokaa terveisiä sille Sutelan

nuorelle miehelle! Sen Herra lähetti luokseni, etten hukkuisi." Nuoret

miehet olivat vakavia ja ystävällisiä. Eivät olisi pois päästäneet,

viivyttelivät vain ja puhuttivat hänellä ja puhelivat isästään. Isä

oli ollut kuin uusi mies siitä lähtein, hiljainen, nöyrä, puhunut joka

päivä kotonaan kuolemastaan rauhallisesti. Sitten oli Mikkeliä vasten

yöllä kuollut kirkkain katsein ja Herran tuloa odottaen. "En näe, en

tunne mitään, uskossa odotan, toivossa katson Lunastajaani."

Paavo sai siitä vahvistusta ja kehoitusta itselleen. Ei hän saanut

salata sitä, mitä Herra oli hänelle antanut, vaan levittää valoa ja

viisautta, salattua viisautta. Ei hän saanut katsoa, oliko sitä vähä

vai paljo, vaan muistaa, mitä Herra teki viidellä leivällä korvessa,

ja miten siunasi hänenkin sanansa Suonenjoella. Jos hän sentään saisi

ne palautetuiksi, saisi niiden kanssa istua ja puhua niinkuin sepän

ja yhdessä sitten levittää ja sytyttää herätyksen tulta. Ja jos ei

sitäkään, jos ei senkään enempää kuin pienen joukon, jonka kanssa

yhdessä taivaltaisi taivaan tietä, niin olisi hänen rukouksensa

Herra kuullut. Hänelläkin olisi silloin ystäviä, jotka tukisivat ja

kehoittaisivat, kun ne kerran tulisivat ne pitkät pimeät ajat, ristit

ja vaivat.

Ja hän läksi taasen niinkuin ennenkin kerran Lustigin seuroihin, ei

hätäillen eikä kiirehtien, vaan hiljaa rukoillen ja anoen voimaa

Herralta. Ei hän saanut rynnistellä eikä ryykäämällä kulkea Herran

asioilla, ei ärsyttää eikä kiihoittaa eikä ruoska kädessä hosua

ympärilleen. Herran asia oli tuomita ja kadottaa, vaan ei hänen.

Hänessä oli silloin ollut luonnon kiivautta ja taitamattomuutta. Kun

ei se vain olisi ollut ylpeyttä ja itsekkäisyyttä ja omien lahjojen ja

voimien ihastelua! Vaan ei hänellä saanut olla nyt, hänen piti Herralta

pyytää sanansa. Siinä ne, olivat taas kaikki, siinä hänen ympärillään,

hämärässä pirtissä. Koivun ja haavan lehtiä oli siroitettu lattialle,

joiden tuoksu tunkeutui väkevänä pirttiin. Lustig istui pöydän takana,

niinkuin silloinkin, punaisia, pyöreitä kasvoja näkyi epämääräisesti,

häämöittäen joka puolelta. Kaikki näkyivät katselevan häntä, jotkut

kiipeevän pankolle ja kohoutuvan varpailleen uunin kuvetta vastaan.

Hän antoi Lustigin puhua ja alkoi vasta lopussa, loppuvirren perästä

painaen päänsä somasti taaksepäin ja suoristaen pitkän vartalonsa.

"Teitä on täällä monta vanhaa ystävää, ensi herätyksen aikuista. Minä

olin silloin vielä nuori, kun Herra herätti kansaa Savojärven kylässä

ja painoi sitä synnin vaivaan ja kuoleman pelkoon heinäniityllä kuumana

kesäpäivänä. Vaan yhdessä oltiin ja itkettiin ja kuunneltiin Juhana

Martikaisen julistusta Jumalan pyhistä ja vanhurskaista tuomioista.

Siitä ovat tiet sitten eronneet eivätkä ole vielä yhteen tulleet,

vaikka yksi vain on taivaan tie ja yksi ovi elämään sisälle. Se on

kaita tie, niinkuin elämän Herra on siitä puhunut ja niinkuin on hänen

apostolinsakin todistanut, että monen vaivan kautta pitää Jumalan

valtakuntaan sisälle mentämän. Jos se on kaita kerran, niin ei saa

syntinen sillä hekumoida, ei oleilla eikä ilojansa pitää, jotka eivät

ole hengen oikeita iloja, vaan pitää kieltää itsensä ja lainata

Herralta voimaa sitä vaeltamaan ja loppuun asti kärsivällisesti

kilvoittelemaan. Sitä minä vain aion sanoa, että Herra on teille

herätyksen aikana armonsa antanut, vaan teidän pitää uskollisesti

seurata hänen pyhää kutsumistaan ja etsiä sitä valoa ilmoitetusta

sanasta, jonka hän kunakin päivänä armossaan antaa."

Hän tunsi, miten hän lämpeni ja kävi yhä rohkeammaksi, miten sanat

tulivat kuin itsestään tuotuina ja upposivat jonnekin täyteen ahdetussa

pirtissä. Seuraväki joutui suuren liikutuksen valtaan, toiset kaatuivat

lattialle, toiset itkivät ääneensä.

"Viekää niitä pois — kantakaa pois!" sanoi Paavo ja jatkoi puhettaan.

"Tielle olette tulleet, kaikki herätetyt ja kutsutut sielut, vaan

sitten olette kulkeneet ohi oikean järjestyksen. Olette omaa

jumalisuuttanne katselleet ja siinä jääneet huolimattoman elämän

mukavasti makaamaan. Vaan kun ette ole saaneet oikeaa iloa ja rauhaa

Herralta, niin olette sitä ottaneet omilla käsillänne ja jaloillanne.

Siitä on kasvanut lihallinen mieli, synnin tunto lakannut eikä ole

ollut jokapäiväistä asiaa armoistuimelle. Vaan nyt alkakaa uudestaan,

asettukaa alastomina syntisinä Kristuksen kasvojen eteen ikävöiden

uutta armokatsetta! Ei ole vielä hänen kätensä lyhetty eikä hänen

laupeutensa loppunut."

Lustig istui kalpeana paikallaan, lyötynä, kukistettuna, maahan asti

masennettuna. Näytti hetken siltä kuin hän aikoisi jotain puhua, vaan

kun hän näki, miten miehet painuivat alas ja miten niiden hartiat

järähtivät ja kuuli, kuinka naiset itkivät ja hourailivat ja puhuivat

oudolla äänellä, lähti hän hoippuen ulos, kulki vaaran rinnettä alas

kuin pahanteosta palanneena ja katosi ahon laidassa metsään. Mutta

Paavo jäi pirttiin, istui ja puheli ja hoiti uusia ystäviään elämän

tielle, neuvoi, opasti ja korjasi kuin äiti itkeviä lapsiaan. Ja hän

tunsi jotain outoa ja uutta itsessään, jota ei ollut ennen milloinkaan

tuntenut.