I.

Aamulla aikaisin oli Paavo lähtenyt matkalle. Illalla hän oli pannut

petäjäistä konttiinsa, noussut sitten varhain ja mennyt hiipien

pirtistä pihalle. Arkana ja epäillen hän oli kulkenut kujatietä myöten

puolijuoksussa, painautunut metsänrinnasta suoraan salolle ja kiertänyt

vanhat, tutut tiet, ettei ketään tapaisi eikä kukaan saisi vihiä hänen

lähdöstään. Ainoastaan pari kertaa hän oli istunut polun viereen

mättäälle ja siinä haukannut kalaa leipää nälkiinsä.

Oli sellainen poltto rinnassa, että piti vain kulkea, juosta ja

jouduttaa matkaa, paeta jotain, mennä jonnekin, minne vain sattui, jos

ei kerran sitä seppääkään löytyisi, josta hän oli kuullut ja jonka luo

hän nyt oli lähtenyt. Kun hän illalla saapui Suonenjoelle ja yöpyi

yksinäiseen metsätaloon, oli hän niin uupunut, että jaksoi töintuskin

istua ja vastata talonväen kysymyksiin.

Hän karttoi pitempiä keskusteluja ja pelkäsi jokaista kysymystä,

joka hänelle matkalla tehtiin, ja jokaista vastaantulijaa. Hän tunsi

olevansa kuin pahantekijä, jota ajettiin ja joka pakeni henkensä edestä

ajajaansa. Ja hän ilmoitti kotipaikakseen milloin minkin pitäjän,

milloin Laukaan, milloin Rautalammin, milloin Petäjäveden, miten vain

tunsi milloinkin parhaiten sopivan.

Niin oli taasen ollut raskasta elämä viime aikoina, että oli aamusta

iltaan täytynyt tehdä väkivaltaa kiusauksille ja omille julmille

ajatuksilleen. Oli niinkuin helvetin partaalla olisi seisonut, siinä

vapissut ja siitä jonnekin turvapaikkaan pyrkinyt, mutta ei milloinkaan

päässyt. Miksi hän menikään Savojärvelle yhä uudestaan, vaikka jo

oli päättänyt olla menemättä? Miksi hän olikaan kuunnellut Juhana

Martikaista, vaikka aina olivat asiat vain kuulosta pahenneet ja tunnon

paino tullut yhä raskaammaksi?

Mutta hänen oli täytynyt mennä ja kuunnella ja katsella, miten se

maassa kierien ja vaahto suusta valuen oli julistanut Jumalan tuomioita

jumalattomille, jotka eivät olleet parannusta tehneet eivätkä elämän

tielle tulleet. Oli se jo nimeltäänkin maininnut niitä, jotka kiirein

askelin kulkivat kadotustaan kohti. Siitä olivat toiset pelästyneet

niin, että olivat kaatuneet lattialle ja ruvenneet huutamaan, toiset

karanneet juoksujalassa pirtistä kesken seuramenoa.

Ei ollut työstäkään enää tullut mitään, ei ollut jaksanut raataa — niin

pakotti ja ahdisti ja poltti povessa. Eivät ne kotona ymmärtäneet, mitä

oli synnin palo ja mikä oli vaiva sillä, joka tieten tuntien kulki

kohti omaa kadotustaan. Siinä olivat olleet ajatukset yötä ja päivää

kiinni, miten saisi sielunsa pelastetuksi ja välttäisi helvetin tulen.

Oli hän lukenut ja rukoillut ja koettanut elää, niinkuin Jumalan sana

neuvoo ja opettaa, oli katunut kaikkea, mitä omatunto oli synniksi

ilmoittanut, oli pyytänyt anteeksi ja taistellut pahoja ajatuksiaan

vastaan. Sedän antama raamattu oli ollut aina pöydällä avoinna. Sen

äärestä hän oli lähtenyt, kun jonnekin lähti, sen ääreen taasen tullut,

kun jostain tuli — työpaikasta, kylästä, Savojärven seuroista. Vaan

aina tuli tuomion sana vastaan ja aina pakeni armon sana edestä — aina

oli sielussa yhtä pimeää ja polttavaa ja peloittavaa.

Miksi olikaan tällaista hänen elämänsä, miksi pitikään hänen olla

erilainen kuin muiden kaikkien, miksei hän saanutkaan iloita ja nauttia

nuoruudestaan niinkuin toiset omastaan? Hänen täytyi pysähtyä tiellä ja

kysyä tätä samaa yhä uudestaan itseltään.

Eivät olleet näitä tällaisia matkoja muut koskaan kulkeneet eivätkä

tätä kurjuutta nuoruudessaan kantaneet. Oliko oikein, että hän oli

lähtenyt, että hän oli jättänyt sanomatta, minne lähti ja mille

asioille, ettei hän edes sedälle ilmoittanut lähdöstään? Setä oli häntä

aina puolustanut ja sedälle hän oli puhunut Savojärven matkoistaan.

Sedällä olikin uskoa ja jumalisuutta enemmän kuin muilla. Mutta ei hän

ollut sedällekään sitä milloinkaan niin sanonut kuin sen oli oikein

tuntenut — sitä, millaista oli viime aikoina ollut hänen elämänsä ja

sielunsa tila.

Hän oli tuon tuostakin kuulevinaan Juhana Martikaisen särkevää,

vihlovaa puhetta — kuinka sen ääni laski ja nousi ja kiihtyi sairaan

surulliseksi valitukseksi ja kuinka naiset oven puolella parkaisivat ja

painuivat soppeen. Mutta mieluummin hän sittenkin kuunteli Martikaista

kuin Lustigia, joka nyt oli alkanut johtaa heränneitä ja pitää seuroja

Savojärvellä ja Ollikkalassa. Lustigin oli puhe aina kevyttä, tie

helppoa ja mieli iloinen, niinkuin olisi leikkiä koko asia ja niinkuin

sen itse saisi sellaiseksi kuin tahtoo. Ei hän vain ollut saanut, ei

ollut rauhaa tullut tuntoon eikä kuoleman pelko poistunut.

Hän kyseli Suonenjoella seppää ja sepän tietä, mutta kaikkialla oltiin

yhtä tietämättömiä. Ja häntä alkoi yhä enemmän epäilyttää koko matka,

ja tuon tuostakin pysähtyi hän taipaleella pitkiin mietteisiinsä.

Minne tahansa, kun vain jonnekin tie vie ja jostain jotain lohdutusta

saa! Ei hän enää jaksa elää kotonakaan, ei kuunnella isän kiroja ja

kiukunpurkauksia eikä kylän poikien pilkkapuheita. Ne eivät moneen

aikaan ole häntä oikealla nimelläkään nimittäneet. Niinkuin se olisi

hänen oma syynsä, että hän oli tällainen — synkkä, raskasmielinen,

yksinäinen. Nyt hän saa kuulla "Löyhkä-Paavon" nimeä kotona ja kylässä.

Pienet lapset sitä siellä hokevat sivukulkeissaan.

Häneltä oli jo loppunut eväs kontista ja hänen oli ollut pakko

kerjätä ruokaansa. Mutta se oli sekin nöyryytykseksi niinkuin kaikki

muukin. Hän ei ollutkaan oikein nöyrtynyt syntiensä käsissä, niinkuin

Juhana Martikainen ja muut Savojärvellä, jotka olivat heränneet sinä

suurena herätysvuotena. Miten ne olivat onnellisia, jotka olivat

oikein heränneet, jotka sen tiesivät ja joilla siitä oli todistus! Ja

niillä oli todistus — Jumalan hengen todistus ja pantti. Ne menivät

horroksiin, puhuivat kielillä ja saarnasivat. Hän vain pysyi aina yhtä

kaukana Jumalasta, yhtä toivottomana, valottomana, ilottomana.

Kuin unissaan hän saapui eräänä iltapäivänä sepän kotiin, sen Högmanin,

josta oli kuullut ja jota oli kysellyt, mutta jota ei enää luullut

löytävänsä. Sen oli nyt talo tässä, törmän alla, järven rannalla,

kivisen pellon keskellä. Tuli tuprusi pajan katosta, ja palkeiden

raskas hengitys kuului kauas tielle.

Täälläkö hän nyt saisi selvän asioistaan — valon ja rauhan ja oikean

opetuksen elämän tiestä? Tämäkö nyt oli viimeinkin se paikka,

missä tunnon kuorma tulisi poistetuksi ja sielun pimeys muuttuisi

päiväksi? Miten lie tuntunut siltä kuin olisi hänen heikko toivonsa ja

odotuksensa huvennut siihen paikkaan!

Hän istui uupuneena pajan kynnykselle kuin omin lupinsa, oikaisi

selkänsä oven pielustaa vasten, tarkaten tietä, jota oli tullut,

sitten seppää, kohottaen konttiaan ja siirtäen vähän jalkojaan, jotka

tuntuivat kaksin kerroin raskailta. Hän ei puhunut mitään, ei ajatellut

mitään, oli vain, istui vain ja tuijotti samaan paikkaan. Seppä seisoi

selin, kokosi hiiliä kauhallaan, painoi pari, kolme kertaa paljetta ja

kaivoi uudelleen ahjon kuvetta. Ahjo sähisi ja paukkui kuin olisi siinä

paikassa syytänyt sisälmyksensä silmille. Vasta kun rauta oli taottu ja

uudestaan taasen ahjoon työnnetty, seppä kääntyi päin liikuttaen hiljaa

paljetta ja katsellen sameilla, surullisilla silmillään vierasta.

"Näyt olevan vieraan paikan miehiä — mistä asti lienet?" hän alkoi

hetken perästä takoen ja pyöritellen varovasti rautaansa. "Hyvilläkö

asioilla on liikuttu vai huonoilla?"

"Sielun asiat ovat ajaneet liikkeelle", vastasi Paavo arkana ja ujona

omaa ääntään säikähtäen. "Piti lähteä pitkälle matkalle, kun ei

likempää löytynyt rauhaa."

"Vai ei likempää. Eikö Jumala ole sama siellä, mistä läksit, kuin

täälläkin?"

"On — onhan se — sama se on — vaan kun en tunne enkä pääse siitä

osalliseksi."

"Et tunne — et löydä — et saa mitään, kun et vilpittömällä mielellä

etsi etkä lähesty elämän Herraa. Se on rauhattomuus ja pelko kaikkien

puoliheränneiden tuntomerkki."

Ja seppä iski alasimeen kuin aikoisi takoa sanansa rautaan kiinni.

Sitten hän oli hetken aikaa äänetönnä, tarkasteli väliin työtään,

väliin Paavoa, joka istui kalpeana, väsyneen näköisenä kynnyksellä.

"Et saa, vaikka maat ja mannut kiertäisit, Jumalan armoa, ellet ole

oikea etsijä. Täällä niitä kulkee kaikenlaisia kyselijöitä ja taivaan

tien tutkijoita, vaikka sydämen pohja vielä on koskematon."

Niin — niin se on — hän on sen itsekin tiennyt — hän ei ole ollutkaan

vielä oikea etsijä, ei olekaan vielä oikein herännyt eikä syntejään

tuntemaan tullut. Vaan nyt se tuntui niin kovalta ja raskaalta, että

hän oli valahtaa alas konttinsa päälle.

Seppä näkyi sammuttelevan tulta, kokoilevan pihtejä paikoilleen ja

asettelevan rautoja ahjon kupeelle.

"Kevyeksi tuntuu konttisi käyneen", hän sanoi hetken päästä ja asteli

konttia kantaen pirttiin päin Paavo perässä raskain askelin.

"Vieraalla on nälkä — vieraan täytyy saada ruokaa ensin. — Tule

tervehtimään, Reetta, vierasta!" puheli seppä kuin hyvillä mielin,

pyöri pirtissä ja korjaili pois tavaroitaan penkiltä. "Tämä on näin

pieni vielä — Jumalan puhdas lapsi — vaan tämä on jo raamattunsa läpi

lukenut. Jos olisi pojaksi luotu, niin tulisi vaikka pappi."

Hän hyväili pientä tytärtään silitellen päätä ja lapsellisesti

leperrellen.

"Laula, lapsi, meille jotain — laula se Bunyanin laulu!" kehoitteli hän

tytärtään.

Ja kirkkaalla lapsen äänellä Reetta alkoi laulaa:

"Vaikk' on korkea

Ja myös vaivalloinen,

Niin mä kulkea

Läpi ahdingoiden

Aion perille

Tälle vuorelle.

Väsyä ei saa,

Joka mielii käydä

Elon poluilla.

Pitää vaivaa nähdä,

Valvoa sydänyöss' —

Muuten turha on työs'."

"Tulee niitä lapsellekin vielä samoja vaivoja, joita on ollut

lauluntekijälläkin ja joita on meillä vanhemmilla — tulee, kun ikää

karttuu ja lapsi pysyy Herran käden alla. Vaan sitten ovatkin laulut

valmiina, kun niitä tarvitaan", puheli seppä seisottaen lasta polviensa

välissä.

"Miksei vieras syö?" kysyi hän samassa, kun näki Paavon lopettavan.

"Milloin lienetkään syönyt — tokko tänä päivänä?"

Istuttiin hämärässä pirtissä, puheltiin Paavon matkasta ja kotioloista.

Sepän äänessä oli toinen sävy, hellä, osaaottava, melkein sama,

lapsellisesti hyväilevä, mikä äsken oli hänen omalle tyttärelleen

puhuessa.

"Vai antoi setä raamatun — vai olet sinäkin jo raamattusi lukenut — ja

monta kertaa. Se on salattua sanaa, niinkuin on salattua se elämäkin,

joka siitä saadaan. Vanhat lukivat sitä ahkerasti Pohjanmaalla

lapsuuteni aikana, mutta ei täällä kukaan. Täällä on pimeää ja

kuollutta — sellaista tavallista — surutonta. Yrittää joku joskus

heräämään, niin painuu pian taas siihen entiseen. Taivaaseen kai toivoo

itse kukin pääsevänsä, vaikka taivaan tie on tuntematon."

Sinnehän hänkin — sitähän hänkin yötä ja päivää — sitä, miten käy

kuolemassa kerran, ajatteli Paavo sepän puhuessa. Hänestä oli kuolema

tuntunut olevan likellä, vieressä aivan, kynnyksen takana, ovi vain

välillä. Hän oli usein valvonut aamuun saakka, kun ei ollut uskaltanut

silmiään kiinni painaa. Ja oli usein pitänyt kesken työpaikastaan

lähteä ja juosta kotiin, kiirehtiä kuoleman pelossa.

Ja Paavo alkoi puhua tilastaan, raskaasta, synkästä tilastaan, sielunsa

pimeästä ja syntiensä vaivasta, miten hän oli elänyt vuosikausia

pelossa ja vapistuksessa, miten taistellut syntejänsä vastaan, mutta

aina uudestaan joutunut tappiolle, miten kulkenut Savojärvellä ja

kuunnellut kumpaakin, Juhana Martikaista ja Lustigia, mutta ei

kummaltakaan saanut lohdutusta eikä rauhaa, miten lukenut raamattuaan,

mutta aina jäänyt saman tuomion alle, kadotuksen kauhuun ja kuoleman

pelkoon.

Hän tunsi keventyvänsä ja rohkaistavansa yhä enemmän ja pääsevänsä

jostain suljetusta ja pimeästä. Ja hän kertoi kaikki, mitä oli kokenut

ja tuntenut — senkin, mitä oli tiellä tullessaan ajatellut ja miten

oli kauheita kiusauksiaan vastaan taistellen jo monesti kuusen oksaan

kurkistanut.

Seppä istui rauhallisena pää käsien varassa, tuijottaen samaan

paikkaan, joskus kohoten ja katsellen hellin, säälivin katsein

vierastaan.

"Piti lähteä — mistä lie tullut pakko sellainen, että täytyi? Kun on

mieli raskas ja tunto rauhaton, niin lähtee sinne, mistä luulee jotain

helpoitusta löytävänsä."

Ja Paavon tapasi liikutus, yhtäkkinen puistatus. Hän aikoi vielä jotain

sanoa, mutta ei jaksanut — sanat tuntuivat patoontuvan suussa. Ja hän

painautui alas polviensa varaan taistellen tunteitaan vastaan.

Seppä näkyi nousevan ja tekevän asiaa toiselle puolen pirttiä ja

palaavan taasen entiselle paikalleen.

"Nämä ovat Herran töitä, vaikka näitä on harjaantumattoman vaikea

Herran töiksi tuntea", alkoi seppä, kun Paavo oli rauhoittunut. "Olet

saanut kutsun Herralta ja armon herätykseksi, vaan sinulta puuttuu

Kristuksen oikea, sisällinen tunteminen. Kun se puuttuu, puuttuu muukin

kaikki — rauha ja valkeus ja Hengen todistus. Tiedät tiedollasi, kuka

on auttaja, vaan et ole vielä saanut sielussasi tuntea hänen apuaan.

Sinua on riisuttu näissä kivuissa ja omat tavarasi kaikki poisotettu,

että olisit mahdollinen Herran tavaroita vastaanottamaan."

"Mutta miten ne saan — miten pääsen siihen, mihin pitäisi — Kristuksen

tuntemiseen?" kysyi Paavo lapsen avuttomalla äänellä.

"Sinä et itse pääse omin voimin — eikä ole tarviskaan. Asetu hiljaa

kaikkitietävän eteen ja puhu siinä huonot asiasi Herralle! Siihen asti

pääset — et edemmä."

"Niin — mutta kun minä olen rukoillut ja polvillani huutanut Herralle

hätääni —."

Paavo murtui taasen ja hänen pitkä ruumiinsa vavahteli liikutuksesta.

"Olet — olet. Sinä olet rukoillut, vaan olet suoraa päätä hyökännyt

Herran tavaroille itse omin käsin ottaaksesi. Kun et sitten ole saanut,

niin olet palannut takaisin entiseen toivottomuuteesi. Itse olet

pilannut asiasi omalla työlläsi ja taitamattoman rukouksella."

Niin — niin hän oli tehnytkin. Hän oli rynnistänyt kaikin voimin,

pannut pakkoja Herralle, kiduttanut, väsyttänyt itseään, epäillyt

sitten taas ja melkein jo uhmaillut Herran edessä. Ja kun ei ollut

saanut siinä paikassa, mitä oli rukoillut, niin oli jäänyt tuijottamaan

omaan entiseen tilaansa, omiin synteihinsä ja avuttomuuteensa.

"Herännyt ihminen on hullu ja hätäinen", sanoi seppä naurahtaen, "Repii

ja riuhtoo kaikin voimin itseänsä irti siitä, mitä inhoo ja pahana

pitää, vaan ei pääse siihen uuteenkaan, johon pyrkii. Siitä syntyy

sitten epätoivo ja raskas olo sielussa. Minä olen sen itse saanut kokea

samoin kuin sinäkin." Ja seppä alkoi kertoa omasta herätyksestään ja

omista raskaista taisteluistaan Jumalan tuomioiden alla ja siitä, miten

päivä sitten valkeni ja kointähti koitti. Hän käveli pöydän taakse,

etsi nurkkalaudalta pienen, mustan kirjan, antoi sen tyttärelleen

avattuna ja sanoi hyväilevällä äänellä: "Lue, lapsi, tästä, niin saa

vieraskin kuulla!"

"Olisin jäänyt osattomaksi Herran armosta ja valkeudesta, uupunut

epätoivoon tai entiseen suruttomuuteeni, jollei tämä olisi puhkaissut

tietä Kristuksen luo", jatkoi seppä, kun Reetta oli lopettanut

lukemisen. "Tämän kirjan nimi on 'Hunajan pisarat'. Sain tämän vanhalta

heränneeltä mieheltä Iissä ollessani. Niin — niin se on, kuin tässä

kuultiin, että pienin ja heikoinkin katse Kristukseen tekee sielun

terveeksi."

Hän luki vielä itsekin paikkoja sieltä ja täältä, lakkasi taasen

lukemasta ja lisäili väliin omia selityksiään.

"Tämä on sellainen asia", jatkoi hän yhä ja asetteli kirjaa

paikoilleen, "sellainen, etteivät tässä ihmiskeinot auta, ei paraskaan

parannuksen teko eikä omain voimain ponnistus. Eikä tässä auta

rukouskaan, kun siihen pannaan pakkoja ja määriä, vaan tässä on

Kristus yksin auttajana syntisellä. Hänellä on sinua varten kaikki,

mitä tarvitset, Sinun ei siinä tarvitse epäillä eikä orjailla — ottaa

vain se, mitä annetaan, ja kun ei anneta, niin sielun ikävällä odottaa

Herran aikaa ja Herran armokatsetta."

Paavo imi jokaisen sanan, sai jokaisesta sanasta uutta elämää. Hän

tunsi, miten hänen sieluunsa virtasi uutta valoa ja miten hänen

olentonsa läpi kävi outo, ihmeellinen tunne. Hän kertoi ja kyseli ja

keskeytti vähän väliä sepän puheen hyvästä mielestä levottomana, haki

kirjan nurkkalaudalta, luki siitä kappaleen, pani taasen kiinni ja

kysyi jotain.

Hän oli kuin vaikeasta taudista parantunut, jolle elämä alkaa

uudestaan, kuin pahasta unesta herännyt, jonka mielessä on enää

rippeitä jäljellä yöllisestä kauhusta. Ja hänestä tuntui, niinkuin

siitä olisi niin pitkä aika jo kulunut, kun hän saapui tänne sepän luo

ja niinkuin ne olisivat jossain kaukana hänen vaivansa ja taistelunsa.

Hän olisi tahtonut nousta ylös siitä paikasta, tarttua seppää kaulaan

kiinni, siinä kiikkua ja ilosta itkeä. Ja hänen teki mielensä lähteä

heti takaisin kotiinsa, juosta oikopäätä tielle, päästä sanomaan niille

sinne, mitä oli kokenut ja tuntenut.

Mistä tämä kaikki oli lähtöisin? Miten hän oli päässyt tähän uuteen,

outoon tilaansa? Mitä oli seppä hänelle oikein sanonut? Hän muisteli

jotain, kertasi mielessään sepän sanoja ja puheita, hokien, valikoiden,

selittäen itselleen, mitä oli kuullut ja mitä oli luettu. Ei tämä ollut

sellaista kuin niillä siellä Savojärvellä, ei sitä rajua, jossa piti

huutaa ja hyppiä. Tämä oli kuin päivän nousua vaaran takaa syksyisenä

aamuna, jolloin usvat leijailevat ja sumupilvet kohoavat korkeuteen

auringon hiljalleen yletessä.

"Muista, nuori mies, että asiasi on joka päivä uusittava elämän

Herran edessä!" puheli seppä. "Sinulle tulee vielä pimeitä aikoja,

jolloin kaikki taasen otetaan pois eikä jätetä muuta mitään jäljelle

kuin synnit ja puutokset. Mutta älä säiky äläkä epäile — sielusi

on silloinkin Herran käsissä, kun sen saasta inhoittaa ja pimeys

peloittaa!"

"Kun sen muistaisin! — Minun pitää saada tämä kirja, että muistan ja

osaan. Mikä siinä on, etten tätä ole raamatusta saanut, minkä nyt

täällä teiltä?"

"Raamatussa tämä on kaikki, mutta tämä on ollut salattua", vastasi

seppä. "Sinä olet lukenut raamattuasi samalla lailla kuin minäkin

herätykseni aikana — tuomion ja Herran vihan alaisena. Hypit yli

sen, missä puhuttiin armosta ja anteeksiannosta, ja ajattelit: ei

tämä minulle kuulu — mutta siihen pysähdyit, missä Herra julisti

jumalattomalle tuomiotansa."

"Niin — niin olen tehnyt, vaan en enää tee", sanoi Paavo päättävästi.

"Teet vielä monesti", huomautti seppä hymähtäen itsekseen ja katsahti

isällisesti Paavoon. "Herännyt ihminen tuntee itsensä aina syylliseksi

ja siksi se säikkyy yhä uudestaan Herran nuhteiden ja uhkauksien

edessä. Vaan ei siitä tule enää epäuskoa sille, joka on oppinut

sisällisesti Kristusta tuntemaan. Sinulla on lapsenoikeus ja sinä saat

aina siirtyä tuomioistuimen edestä armoistuimen eteen. Se on suuri

oikeus Jumalan lasten oikeus —, jonka olet saanut."

"Etten enää tarvitse vaikeroida enkä valittaa enkä syntejäni omana

kuormanani kantaa", sanoi Paavo.

"Et epäuskoisena etkä toivottomana, vaan tuhlaajapoikana, joka on

kotiin tullut — vapaasti, epäilemättä, uskossa, rakkaudessa."

He puhelivat puoliyöhön. Paavo kyseli yhä, ja sepällä oli aina vastaus

valmiina. Reetta oli vielä laulanut ennen maata menoaan. "Se on soma

lapsi — niinkuin olisi jo jotain kokenut", oli Paavo sanonut ja seppä

silittänyt taasen lapsen päätä hellästi.

Paavo ei tahtonut saada unta silmiinsä sinä yönä. Korvissa kaikui aina

vain sepän puhe, ja mieli oli niin kevyt kuin lapsena ennen joskus,

kun oli jotain hyvää saanut. Kaikki oli niin selvää ja yksinkertaista,

mitä seppä oli puhunut, niin selvä tie, jota hänen tuli käydä, valoisaa

ja ihanaa elämä, jota hän sai tästä lähtien ruveta elämään. Olit

millainen tahansa, tunsit itsesi kuinka kurjaksi hyvänsä, syytti ja

soimasi tuntosi, miten syyttikään — aina vain saat asettua armahtajasi

eteen ja siihen jättää kuormasi. Jos hän antaa tuntea lepoansa ja

rauhaansa, saat iloita ja kiittää, jos ei anna, et tarvitse pelästyä

etkä ruveta hautomaan synkkiä ajatuksiasi, muistat vain olevasi Herran

hoidossa. Jos menee päiväsi pilveen, niin ei mene Herran päivä eikä

aurinko. Tulee vain valvoa asiaansa, huoltaa sieluansa Herran eteen —

ei epäillen eikä hätäillen, vaan hiljaa, vaieten, nöyrästi ikävöiden

ja etsien. Siinä se on tie syntisen ja Herran välillä, yksinkertainen,

selväksi viitoitettu.

Tämä pitäisi niidenkin saada tietää, joiden seuraa hän on ennen

etsinyt, jotka ovat heränneet, mutta jotka harhailevat eksyksissä,

toiset hurmioissaan kaatuen, toiset iloissaan hyppien, toiset raskasten

kuormain alla kulkien, toiset väärässä ilossa ja autuuden tunnossa

remuten. Hän muisteli Savojärvenmatkojaan, setää ja heränneitä. Jos

hän vain osaisi ja uskaltaisi, niin hän puhuisi heti kotiin päästyään

siitä tiestä, joka on oikea ja joka vie elämään. Tämä se on se tie —

hän tuntee sen nyt, hänellä on siitä nyt vakaumus sellainen sielussa,

pettämätön, horjumaton.

Aamulla hän läksi. Tuskin hän malttoi syödä ja hyvästiänsä heittää

sepälle, joka kuului takovan pajassaan. "Panivatko evästä konttiisi?"

oli seppä kysynyt ja isällisen, rauhallisen näköisenä jäänyt

katselemaan pajan ovelta. "On evästä — on ruumiille ja sielulle", oli

hän vastannut tieltä mennessään päätään kääntämättä.

Hän jaksaisi nyt minne asti tahansa, vaikka halki maan yhtä painoa. Hän

tunsi voiman virtaavan jäsenissä ja rauhan sielussa, suuren, hiljaisen

rauhan. Tätäkö se oli se rauha, josta hän oli lukenut, mutta ei ennen

milloinkaan saanut kokea? Miten oli sentään kaikki muuttunut — hän

itse, eilen vielä raskaan painon alla kulkenut, monet pitkät vuodet

kitunut ja kärsinyt sielunsa kivuissa — tie, jota hän oli vasta tullut,

ja metsä, joka seisoi kahden puolen ystävällisen, hymyilevän näköisenä

kuin ymmärtäisi hänen onneansa — ihmiset kaikki, jotka tulivat vastaan

ja joiden silmissä tuntui kuvastuvan hyvyyttä ja lempeyttä! Piti

panna juoksuksi pitkillä oikosilla ja seista taasen vaarojen laella,

katsella ja kuunnella metsän hiljaista huminaa ja nauttia oman ilonsa

yltäkylläisyyttä.

Hän oli kuin jostain nostettu, jostain kauheasta vaarasta viime

hetkellä pelastettu ja henkiin herätetty. Ja niinhän hän olikin. Jos

hän olisi yhä joutunut elämään samaa synkkää elämäänsä saman vaivan

alla, hän olisi tehnyt sen, mitä kiusaaja jo oli teettää koittanut,

mutta mistä Herra oli varjellut. Häntä pudistutti ja pöyristytti

entinen kolkko, synkkä elämä ja sen kaameat ajatukset. Ettei vain

karkaisi tämä käsistä, mitä hän nyt tunsi, ettei hän vain luisuisi

siihen takaisin, mistä oli nostettu ja pelastettu! Vaan ei se karkaa,

ja jos karkaa — hän tietää tien uuteen iloon ja rauhaan. Hänellä oli

Kristus suojana, Kristuksen vanhurskaus kilpenä vihollista vastaan. Hän

muistelee sitä, mitä seppä sanoi, hän hankkii sepän kirjan ja lukee

sitä.

Eivät tienneet kotona, missä mies vaelsi ja mitä oli saanut matkaltaan,

että oli saanut aarteen suuremman kuin minkään maallisen, että oli mies

uusi ja iloinen kotiin tullessaan. Ei istu enää joutilaana penkillä

kenkiään kopistaen ja omia murheitaan hautoen, vaan raataa, tekee työtä

aamusta iltaan isän kanssa. Miten hän tunsikaan halua kaikkeen — intoa,

voimaa, iloa siitä, mitä nyt oli ja mitä vasta tuli olemaan!

Mutta miten hän saisi sanotuksi tämän niille siellä Savojärvellä ja

Ollikkalassa? Olisi pitänyt pyytää seppä mukaan sanojaksi, vaan ei

olisi jaksanut vanha mies enää. Jos olisi kaikilla tällaista kuin oli

hänellä — kaikilla heränneillä —, jos olisi Herra niille yhtä likinen,

jos olisi niillä sama rauha, sama sisällinen lepo, niin hän istuisi

niiden kanssa illat, avaisi sydämensä ja puhuisi ja kiittäisi Herraa

yhteisestä onnesta. Vaan ei niillä ollut, eivät ne tunteneet tätä,

niinkuin hän tunsi, eivät ne ymmärtäneet, miten tämä saatiin ja miten

oli pienellä paikalla syntisen pelastus ja sielun rauha.

Siinä oli talo vaaran korkeimmalla kohdalla, pirtit molemmissa päissä,

pienet ikkunat punoittaen syksyistä ruskoa vasten. Hän kulki kuin

huomaamattaan, kuin jonkun voiman vetämänä pientä polkua pihaan ja

pihasta pirttiin, tervehti iloisesti, reippaasti, niinkuin olisi

tuttuun taloon tullut.

"Minulla on ollut matka sellainen", vastasi hän vanhan isännän

kysymykseen, "että olen etsinyt kauan kallista päärlyä, rauhaa

sielulleni ja Jumalan armoa. Sitä en löytänyt likempää, niin piti

lähteä pitkälle matkalle."

Nuoret miehet näkyivät katselevan toisiinsa totisina.

"Lienet löytänytkin, mitä olet etsinyt", sanoi vanha isäntä. "Minulta

on vielä kateissa Herran armo. Ikä on pitkällä kuolema on likellä, vaan

ei ole valjennut vielä — valjenneeko milloinkaan?"

Niinkuin hänenkin ennen — niinkuin hänkin oli ennen valittanut ja

tuntenut.

"Näytte olevan saman seinän takana, missä minäkin olin ennen. Haparoin,

etsin löytämättä pääsyä iloon ja Jumalan lasten vapauteen — juoksin

väsyksiin, lankesin ja loukkasin. Siinä oli auttaja vieressä kättänsä

kököttämässä ja syliinsä odottamassa, vaan en tuntenut omaa auttajaani.

Herran vihaa vain tunsin ja kuormanani kannoin yötä ja päivää ja

kuoleman pelolla itseäni vaivasin."

"Vaan miten sinulle valkeni? Miten sinä pääsit pimeydestäsi?" kysyi

vanha isäntä.

"Pääsin, kun päästettiin. En osaa oikein sanoa, miten pääsin. Herran

työ näkyy olevan tutkimatonta — sellaista, jota ei osaa selittää

itselleen eikä muille."

Ja Paavo alkoi kertoa matkastaan Jyväskylään, sepästä ja sepän

puheista, kaikesta, mitä oli kuullut ja kokenut ja oppinut. Nuoret

miehet olivat unohtaneet työnsä ja kuuntelivat kummissaan, kädet

ristissä vierasta.

Miten se puhui, miten sen sanat soluivat mehevinä, sulavina, miten

sen ääni oli pehmeä ja kaunis ja silmät loistivat! Se oli kuin joku

ilmestys siinä heidän keskellään, joku outo olento, mikä lie ollut ja

mistä lie tullut ja kenen lähettämä. He eivät vain olleet sellaista

koskaan kuulleet eivätkä nähneet.

"Jos lie miten synkkää sielussa ja pimeää mielessä, niin se valkenee

kerran siinä, missä syntinen makaa hiljaa, hätäilemättä armahtajansa

edessä, sanoi seppä minulle. Ei ole tarvis pelätä eikä epäillä,

vaan uskossa odottaa päivän nousua. Ja jos se ei nousekaan, jos on

päivätöntä elämä ja korven tietä kulku, niin on tie silloinkin Herran

tietä."

"Ja jos kuolen tässä tilassa — tässä pimeässä, raskaassa —?" sanoi

vanha isäntä kysyvänä, hätäisenä.

"Niin kuolet Herran syliin, kun uskossa kuolet — Herran edessä. Vaan

se valkenee ennen, niinkuin on valjennut minullekin. Minulla oli jo

hirttonuora valmiina, mutta valkenipa", vastasi Paavo.

Hän säikähti samassa omia puheitaan ja vakuutuksiaan. Oliko hänellä

lupaa tällaiseen, vai puhuiko hän omin passineen? Näinkö hän nyt heti

neuvomaan vanhaa miestä vieraassa talossa, outojen ihmisten parissa?

Jos menisi mies niine neuvoineen iankaikkisuuteen — väärässä rauhassa

ja lohdutuksessa — ja veisi mennessään hänen sanansa Jumalan tuomion

eteen. Hänellähän oli tämä kaikki vielä koettelematonta itselläänkin,

muutaman päivän vanhaa. Ja hän palasi uudestaan siihen, mitä seppä

oli sanonut ja mitä oli luettu "Hunajan pisaroista" ja miten asia oli

hänelle itselleen auennut.

Hän nukkui yönsä yhdessä vanhan isännän kanssa porstuan pohjakamarissa.

Vanhus kuului vielä myöhään, makuulla ollessaan, kertaavan hänen

sanojaan ja muistuttelevan niitä itselleen.

"Olit oikea Herran lähettiläs", sanoi vanha isäntä aamulla, kun Paavo

hyvästeli. "Sain nukkua yöni rauhassa. Kun milloin kuljet näillä

mailla, muista poiketa taloon! Minä en enää elä kauan, vaan puhu sinä

lapsilleni, koska Herra on sinulle sen lahjan antanut!"

"Mitä lie antanut — en tiedä omista lahjoistani — en ole pitänyt

omanani sitä, mitä olen puhunut. Vaan kun on sydän täysi ja mieli

iloinen ja sellainen outo polte povessa, niinkuin pitäisi jakaa muille

sitä, mitä on itsellänikin, niin tulin puhuneeksi. Korjatkoon ja

oikaiskoon Herra sen, mikä on ollut taitamattomasti puhuttua!"

Ja Paavo lähti iloisin mielin ja kevein sydämin uudestaan taipaleelle.

Oliko tämä Herran johtoa tämäkin? Oliko Herra johtanut hänen tiensä

tänne, tämän vanhuksen luo, vai muutenko vain sattui niin? Jos se oli

Herra, niin eikö siinä ollut viittaus siihen, että hänen pitää puhua

kaikille muillekin, jotka elämän tietä etsivät ja kilvoittelivat

pimeästä valoon päästäkseen? Vaan miten sen saisi tietää ja miten

pääsisi selvyyteen siitä, mikä oli Herran tahto? Hän mietti tätä yhä

uudelleen pitkällä taipalella. Ei hän sitä tarkoittanut, että olisi

pyrkinyt ja päässyt johtajaksi niinkuin Lustig. Häntä vain säälitti

niiden tila, jotka olivat heränneet, mutta jotka harhailivat erämaassa

tietä etsien, niinkuin niidenkin, jotka väärää tietä vaelsivat, vaikka

tietään oikeana pitivät.

Mitä hän sanoisi isälle ja äidille ja sedälle? Äiti oli häntä aina

suojannut ja puolustanut, kun isä kiukutteli. Oli ollut sellainen

jumalaton meno monasti kotona hänen tähtensä. Ja hänestä tuntui niin

pahalta, kun hän sitä ajatteli — sitäkin, kun isä kerran potkaisi ja

pilkkasi ja vei niskasta ulos raamatun ääressä. Vaan ei hän sitä enää

muistaisi eikä muutakaan — eikä hän saanutkaan muistaa. Ei saanut olla

hänen sydämessään katkeruutta enää.

Hän saapui kotiin iltapäivällä. Isä näkyi istuvan rahilla pöydän edessä

ja kiskovan päreitä, setä lukevan raamattua pöydän päässä pää käsien

varassa ja äiti puuhailevan karsinan puolella omissa askareissaan.

Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi pahanteosta tullut, joltain

luvattomalta retkeltä, niinkuin hän kuulisi jo isän jotain sanovan

vihaisin katsein.

"Tulipa takaisin", sanoi setä hyvillään ja käveli keskilattialle.

"Kun tulikin", kuului isä jatkavan päätään kääntämättä.

"Tiesinhän minä — sanoinhan minä — voi kun sentään tulit! Täällä

on sinua etsitty... Koko kylän väki on ollut toisinaan liikkeellä.

Savojärveltä ja Ollikkalasta kyseltiin ensin. Minä sitä aina, että

tulee Paavo, että Paavolla on varjelijansa", puheli äiti iloisena.

"On ollut ja on vastakin", sanoi Paavo yhtä iloisena ja laski konttinsa

penkille.

"Sen olisit saanut jättää tekemättä senkin matkan, niinkuin muutkin.

Mikä on pakko ollut juosta ja lähteä viikoiksi tietymättömiin? Missä

lienet taaskin liikkunut?" kuului isä sanovan.

"Minä jo monet itkut itkin ja yöni valvoin. Miksei se, joka on lastaan

sydämellään kantanut ja polvellaan hypittänyt omaa lastaan? Voi kun

sinä, Paavo, olet pitkä — niinkuin olisit kasvanut oikein!" puheli äiti

leperrellen kuin pienelle lapselle. "Mikä lie aina mieleen kantanut,

että palaa Paavo vielä matkaltaan? Kun sentään tulit ja olet tässä näin

elävänä edessä!"

Ja äiti latoi leipävarojaan pinoiksi pöydälle, työnsi tuoppeja,

siirteli voilautasta hätäillen hyvästä mielestään.

"Tulee se, minkä Herra tuo — pitkältäkin matkalta. Täytyi lähteä

jonnekin, niin oli tunto raskas ja sielu synkkä. Loppu olisi elämästäni

tullut, ellen olisi lähtenyt ja saanut rauhaa ja lohdutusta. Ette te

tienneet ettekä ymmärtäneet, millaista se minun elämäni oikeastaan oli.

Ei sitä tiennyt kukaan muu kuin Herra", alkoi Paavo rohkeasti, vapaasti.

"Niin — sinä, Paavo, aina hoit: minä joudun helvettiin — ei minulla ole

mitään pelastusta", keskeytti äiti itkun vallassa.

"Kun se siltä tuntui — kun oli aina pakotus povessa, vaivat, ja pelko,

niinkuin olisi murhamies kulkenut selän takana. Ja kun oli kaikenlaisia

kauheita kiusauksia, joista ei rohjennut kenellekään puhua."

"Mitäs juoksit Savojärvellä! Hulluiksihan nuo ovat muutkin tulleet,

jotka siellä ovat juosseet", sanoi isä töykeästi.

"Niin isä sanoo: mitäs juoksit? — vaan isä ei tiedä, mitä se on, kun

sielu palaa helvetin lieskassa. Silloin pitää juosta ja etsiä ja paeta

jonnekin. Mutta nyt ei enää tarvitse, nyt on sielu saanut rauhan, nyt

on kuin uutta elämä, niinkuin sen nyt vasta oikein alkaisi."

Paavon äänessä oli hellä, lempeä sävy, anteeksipyytävä.

Äidin oli niin hyvä olla, ettei tietänyt, mitä tehdä ja mitä sanoa ja

millä oikein mieltään ilmaista. Hän puheli vain kuin itsekseen, kulki

ja siirtyili pirtissä kuin jotain mieleistä työtään etsien.

"Miten sinä, Paavo, olet oudon näköinen — toisenlainen kuin ennen! En

olisi tuntenut, jos olisit jossain vastaan tullut. Pitää oikein seisoa

ja katsoa. Vaan millä sinä elit viikkomääriä?"

"Niin — se on niin, äiti, että kun sielu saa ravintoa pitkän nälkänsä

perästä ja sitten tulee oikein hyvä olla, niin ei maista maallinen

ruoka."

Ja Paavo alkoi kertoa matkastaan juurta jaksain, menosta ja paluusta ja

perillä olosta, sepästä ja sepän puheista. Hän tuntui nyt todellakin

olevan toinen mies kuin ennen. Äiti ja isä katsoivat toisiinsa

merkitsevästi, väliin taasen setää, joka istui totisena pöydän päässä

pitkät, valkoiset hiukset poskille valuen. Kaukana vaaran liepeellä

huuteli huuhkain salon yksinäisyyttä ja järvi alla levitti syksyistä

usvaansa pimenevään iltaan.