III.

Niinkuin heitä olisi lakkaamatta vainottu ja ajettu paikasta toiseen,

niinkuin heillä ei enää olisi, missä elää ja olla ja minne kotinsa

pysyvästi pystyttää ja niinkuin heidän aina täytyisi kärsiä ja nähdä

nälkää ja puutetta.

He olivat lähteneet vanhasta Sutelasta, Paavo vaimoineen, rakentaneet

uuden asumuksen itselleen kauas korpeen ja paenneet sieltä taasen

Koskiniemeen, Riitan entiseen kotiin, joen rannalle, alavammalle

maalle. Vaan aina tuli puutos vastaan, aina oli nälkä vaanimassa

oven takana, aina korjasi halla kätten työt ja raskasten päivätöiden

ponnistukset. Muilla säilyi, heiltä otti, muita säästi, heitä

lakkaamatta vihasi ja vainosi.

Tällaistako nyt oli Herran kuletus? Tässäkö nyt olivat ne vaivat,

joista seppä oli puhunut ja joita Paavo oli hiljaisuudessa odottanut

tuleviksi. Vaan hän kestää, hän ottaa nöyrästi ja nurisematta kaikki

Herralta, hän tekee työtä ja raataa uusilla voimilla. Ja kun voimat

loppuvat, jättää hän joukkonsa Herran hoitoon: Tässä ovat, pidä huoli

omistasi!

Ei hän ymmärtänyt itsekään, mistä hänellä oli tämä usko ja rohkea

luottamus, hän tunsi vain, että oli ja että hän kesti. Hän oli aina

iloinen, tuli iloisena työstään, lähti reippaana takaisin, nauroi,

laski leikkiä, niinkuin ei mikään olisi vaivannut eikä mikään puute

ollut painamassa.

Ne olivat nyt kaikki hänen ystäviään Savojärvellä ja Ollikkalassa.

Siellä oli nyt uusi meno, uusi kansa kokonaan. Vanhat olivat virinneet

uuteen elämään ja nuoria heräsi lakkaamatta. Kuka olisi uskonut, että

näin sittenkin kävi, että piti valjeta tällaiseksi Herran päivän, että

niiden piti palata takaisin ja lähteä uudestaan oikealle elämän tielle!

Hänestä tämä oli kuin unta, ihmeellistä unta, jota ei oikein tohtinut

todeksi uskoa. Ei hän ollut pyrkinyt johtajaksi Lustigin sijalle, vaan

ne olivat pakoittaneet, olivat itse tulleet ja pyytäneet seuroihinsa ja

hänen oli sitten täytynyt lukea ja puhua kehoituksen sanoja. Mieluummin

hän olisi istunut jossain näkymättömässä paikassa muiden joukossa,

siellä veisannut ja itsekseen iloinnut ja kuunnellut jonkun toisen

puhetta. Hän tunsi aina jotain vaivaa ja salaista rauhattomuutta siitä,

että piti puhua niille ja niitä opettaa.

Vaan tämä se oli sittenkin se, joka häntä rohkaisi ja ylläpiti

maallisten puutosten alla. Jos oli Herra kurittamassa ja painamassa

siellä kotona, niin oli täällä taasen nostamassa ja kohottamassa. Jos

pitikin niin olla, jos se olikin Herran tahto ja kuletus sellaista,

että minkä toisella kädellä ottaa, sen toisella antaa — huonomman

ottaa ja paremman antaa! Mitä siitä, jos on köyhä ja jos täytyy kitua

maallisten puutosten alla, kun on sielu Herrassa ravittu ja kun ovat

taivaan tavarat joka päivä kannettavina! Ja mitä siitäkään, jos vaikka

täytyisi nälkään nääntyä, kun on sielu pelastettu ja syntinen päästetty

synnin kuormasta Jumalan lasten vapauteen! Hänestä se tuntui niin

suurelta aina seuroista palatessaan, että jalkoja nostatti kivisellä

polulla ja päätä huimasi. Ne olivatkin ihanimmat ne paluumatkat. Sielu

oli täynnä Herran hyvyyttä ja uutta innostusta uusista herätyksistä,

joita oli taasen tapahtunut. Kaukaa jostain kuului aina poistuvien

veisuuta, kun ne vaaran rinnettä laskien ja nousten päästivät ilonsa

ilmoille ja kaihonsa kuuluville.

Se häntä vain salaa vaivasi, että Riitta oli osaton siitä armosta,

mikä hänellä oli itsellään ja mikä oli niillä muillakin, ja sekin,

että Riitta oli alkanut nurkua ja nureksia hänen matkojaan. Hän

oli odottanut ja toivonut, että Riitta heräisi, että heistä tulisi

samanmieliset, kun kerran piti samaa, yhteistä elämääkin elää ja

yhdessä lapsia Herralle kasvattaa. Miten niitä Herralle, jos toisella

on toinen mieli kuin toisella ja jos toinen hajoittaa sen, minkä

toinen on rakentanut? Ja miten jaksetaan ja kestetään puutoksissa

ja köyhyydessä, jos ei ole yhteistä tukea, yhteistä kannatusta ja

lohdutusta kummallakin? Hänestä tuntui joskus synkältä ja raskaalta,

kun hän sitä ajatteli ja kun hän palasi kotiin seuramatkoiltaan ja näki

Riitan kärsimättömänä liikkuvan pirtissä.

Kerran syksyllä oli Paavo päättänyt suojella halmeensa hallalta. Hän

oli koonnut risukasoja painanteen puolelle suurta, vetistä suota vasten

ja poltellut niitä pitkin yötä. Ensimäisenä yönä oli yritys onnistunut,

vaan toisena jo oli halla huokunut henkeään yli tulien.

"Se menee, minkä Herra ottaa. Siinä eivät auta ihmiskeinot", sanoi hän

Riitalle aamulla ja asetti pari paleltunutta tähkää pirtin pöydälle.

Riitta ei puhunut mitään, kumartui vain kärsivän näköisenä nuorimman

lapsen yli, joka hiljaisella, sairaan äänellä kuului valittavan

kopassaan.

"Lienen itse yrittänyt omin voimin. En ole ollut oikea rukoilija — et

ole ollut sinäkään", sanoi Paavo raskain mielin.

"Mikä nyt sitten tulee neuvoksi? Illalla panin viimeisen suuruksen

surveeseen. Sitä pitää olla siteeksi, että saa ehyenä leivän uunista",

puheli Riitta kärsimättömänä.

Paavo ei vastannut mitään, vaan käveli pöydän luo, otti kopasta

virsikirjan, seisahtui siihen ja alkoi veisata. Hänen ruuhiinsa huojui,

pitkä solakka ruumis, ja hänen kätensä tuntuivat vapisevan.

"Kun se sitten sillä paranisi", jatkoi Riitta, kun Paavo oli lopettanut.

"Paranee se ja paranemme mekin. Kun Herra parantaa, niin täytyy

parantua. Meidän sydämmemme täytyy parantua ja uskomme. Vielä on

vähällä päästy."

Ei Riitta tiennyt, miten Paavon oli vaikeaa olo, miten mieli oli raskas

ja sydän hätäili. Oltiin vasta pääsemässä selvään leipään, niin meni

kaikki, yhtenä yönä meni, niin ettei siementä jäänyt. Ja hän tunsi ensi

kerran, miten usko horjui ja jotain hämärää laskeutui hänen sieluunsa.

Ei saa epäillä, ei saa päästää maallisten huolten Herran tielle,

ajatteli hän ja koki hätäilevin huokauksin tehdä väkivaltaa omalle

salaiselle epäilykselleen.

Hetken päästä näkyi Paavo valjastavan hevostaan pihalla ja asettelevan

tyhjiä säkkejä rattaille.

"Lähden Syvärille. Jonsan Sutisella on jyviä, kun on vain halua. Kuuluu

vihaavan heränneitä ja aikovan kannella piispalle. Suruttoman sydän on

armoton, vaan Herra voi sen pehmittää", kuului hän puhuvan Riitalle

ovessa.

Hän ajoi hiljalleen uutta tietä ja antoi ajatustensa kulkea omassa

vapaudessaan.

Hän ei ollut vielä milloinkaan liikkunut tällaisilla asioilla. Herran

edessä oli kerjäten joka päivä maannut, vaan ei rikasten ovilla.

Vaan jos tämä onkin hänelle tarpeellista, että nöyrtyy ihmisten

edessä, niinkuin on täytynyt nöyrtyä Herran edessä — suruttomain,

jumalattomain ihmisten, omien vihamiestensä! Hän ajatteli seppää ja

sepän puheita ja lepuutti niissä levottomia, raskaita ajatuksiaan.

Ilman sepän kehoitusta olisi hän pysynyt erillään heränneistä. Vaan

mitä iloa hänellä olisi yksinäisyydessä tällaisina aikoina? Mistä hän

saisi nyt lohdutusta ja tukea, kun Jumalan sanakin tuntui toisinaan

voimattomalta? Hänellä on siellä ystäväinsä seurassa sellainen

lepopaikka, turvan ja rauhan sija, jonne pääsee pakoon, kun maalliset

raskauttavat ja uskon voimat tuntuvat raukeavan.

Hän ei olisi koskaan uskonut, että jokapäiväisen elämän huolet voivat

pimittää sielun valoa ja estää yksinkertaista uskon harjotusta.

Ei ollut seppäkään siitä puhunut. Nyt on hän sitäkin jo ollut

kokemassa. Miten ne jäytävät ja kalvavat, salaa kaluavat uskon juuria

ja sisällisen elämän voimia, niin ettei niitä sitten olekaan kun

tarvitaan! Hän yritti jo tulla kokonaan neuvottomaksi ja horjua aamulla

halmeelta palattuaan. Niinkuin olisi sielu jo nostanut kapinan Herraa

vastaan ja niinkuin ei olisi enää muuta turvaa kuin maallinen ja näkyvä.

Vaan hänen täytyy joka päivä valvoa ja pitää välinsä Herran kanssa

selvinä, että olisi muille antamista, kun muut tarvitsevat lohdutusta

ja turvaa ja ettei puhuisi yli uskonsa ja oman koettelemisensa. Kun

on vain Herra joka päivä silmäin edessä ja Herran tie kulettavana

ja Herran armo omana armona, niin ei muu mitään, eivät ulkonaiset

puutokset eivätkä kärsimykset. Jos sen Riittakin sentään käsittäisi,

jos ymmärtäisi, mikä on aarre, kun on Herra likellä, askelen

ulottuvilla, niin ettei muuta kuin mennä ja laskea kuormansa hänen

eteensä, siinä odottaa ja siitä ottaa sitten, mitä annetaan. Ja hänen

oli taasen niin turvallista olo ja elämä, niinkuin oli ollut monesti

ennenkin, kun sai tämän itselleen selvitetyksi.

Hän saapui niissä ajatuksissaan pihaan, ajoi kujan eteen ja heitti

heinätukon hevoselleen. Isäntä tuli samassa ulos pirtistä — lyhyt,

lihavahko, tuimannäköinen, seisoi äänetönnä, ivallisen näköisenä

rappusilla ja katseli Paavoa, joka liikkui vikkelänä hevosensa

ympärillä, huusi sitten jotain jollekin pihan yli kuin käskien ja

komentaen.

"Mitä sinä täällä, Ruotsalainen?" kysyi isäntä puoleksi leikin,

puoleksi ivan sekaisella äänellä.

"Tulin katsomaan, miten rikas parannusta tekee", vastasi Paavo ja

ojensi kätensä tervehtiäkseen. "Kehnosti näkyy köyhältä käyvän", lisäsi

hän, kun oli tervehtinyt.

Isäntä katseli yli pihan ja huuteli taasen jotain ikäänkuin estääkseen

Paavoa jatkamasta.

"Köyhä kun tulee rikkaan luo, niin sillä on silloin hätä. Hätähän se

minutkin liikkeelle ajoi — nälän hätä, kuoleman pelko. Sinulla on

antaa, kun antanet — on aittaa, eloa, kalua."

Sutinen näkyi tarkastelevan Paavoa pitkään välinpitämättömän näköisenä,

kääntyi vihdoin poispäin ja ärjäsi pirttiin mennessään: "Ei kappaakaan

kerettiläiselle. Saat mennä omien uskolaistesi luo pyytämään — saavat

auttaa jumaliset. Kuulut kulkevan kyliä uskon vimmassa ja muilla

itseäsi elättävän. Kummako sitten, jos joukko nälkää näkee!"

Koski niin kipeää Paavoon kuin olisi puukolla pistetty.

"Minä sen jo arvasin", sanoi hän porstuassa isännälle kiihtyneesti,

"että sen on Sutisen sydämen saatana lukinnut. Ja lujassa onkin, minkä

se lukkoon panee. Sitä ei aukaise köyhän valitus eikä vaivaisen huuto.

Näyt kuulleen ja uskoneen kaiken maailman puheet, kun senkin, että minä

kulen muilla itseäni elättämässä. On tehty työtä, on raadettu aamusta

iltaan ja iltojakin vielä pitkältä. Sen ovat näköiset nämä kädet."

Ja Paavo puristi käsiänsä nyrkkiin ja aukoi niitä isännän edessä.

"Vaan kun tässä täytyy kuolla", jatkoi hän, "kun Jonsan Sutinen antaa

köyhän kuolla kotiinsa, niin panen tänne aittasi ovelle pitkälleni.

Pitää olla rikkaallakin jotain harmia — saa korjata köyhän ruumiin

tieltään."

Hän kulki kiirein askelin hevostaan kohti, mutta pysähtyi samassa

keskelle pihaa.

Ei — ei hän saa näin mennä, ei hän saa Herratta lähteä, kun on Herran

kanssa tullut. Ei hän ole ollut oikea pyytäjä, nöyrä ihmisten edessä,

niinkuin olisi pitänyt ja niinkuin oli aikonut.

Hän pysähtyi äkkiä ja kääntyi ympäri. Hän tunsi, miten sisässä riehui

ja aaltoili ja miten väkevät voimat taistelivat siellä vastakkain.

"Sinä loukkaannuit, Sutinen", sanoi Paavo takaisin palattuaan, "sinä

panit pahaksesi. Puhuin turmeluksestani. En ollut oikea pyytäjä, ei

ollut mieleni oikea."

He seisoivat hetken äänettöminä kumpikin, Paavo pihalla, Sutinen ovessa.

"Käyhän sisään — tulehan pirttiin!" sanoi Sutinen vihdoin, ja hänen

äänensä oli muuttunut ystävälliseksi. "Jätä säkkisi siihen, saavat

siitä ottaa ja mennä antamaan!"

Kun Paavo palasi illalla kotiinsa, oli hän täynnä hyvää tuulta, laski

leikkiään, lähenteli lapsia ja puheli Riitalle pitkin iltaa iloisena,

tyytyväisenä.

"Se on niin, että Herra antaa, että Herralla on jakamatonta tavaraa,

kun on meissä ottajaa ja oikeaa rukoilijaa. Mutta syntisen sydän on

häälyvä ja hätäilevä. Se milloin uskoo ja luottaa, milloin taasen

epäilee ja pelkää", puheli Paavo illalla maata mennessään.

Hän ihmetteli itsekin usein, miten hän jaksoi tehdä työtä aamusta

iltaan ja sitten kulkea pitkät matkat sunnuntaisin Savojärvelle ja

sieltä taasen öisin palata. Niinkuin olisivat voimat vain kasvaneet

ja työinto kohonnut, vaikka oli aina pettu syötävänä ja sammalsurve,

ja niinkuin olisi usko vain vahvistunut vastoinkäymisissä. Sieltä —

sieltä hän sen sittenkin sai kaiken — Jumalan sanasta ja heränneiden

ystävien seuroista. "Jotka Herraa odottavat, ne saavat uuden voiman".

Niin se on. Hän on sen itse kokenut ja tietää sen sanoa muille omasta

kokemuksestaan. Miten on sentään kovaa ja raskasta niiden muiden elämä,

joilla ei ole tässä elämässä muuta mitään kuin maallista, jokapäiväistä

puutetta ja kärsimistä köyhinä vuosina, ei mitään toivoa eikä iloa

Jumalassa, ei uskoa eikä voimaa, millä kestää ja kantaa kaiken!

Ei ollut Riitallakaan. Ei jaksanut raukka päivääkään harjoittaa

kärsivällisyyttä. Mikä se on oikein, joka tekee ihmisen kärsimättömäksi

ja ärtyisäksi ja kasvattaa kiukkua? Ahneus se on ja parempien päivien

tavotteleminen ja takaa-ajaminen. Kun hän tarkkasi oman epäuskonsa ja

kestämättömän mielensä syvimpiä juuria, niin paljastui sieltä alta

ahneus, se vanha, joka on kaiken pahuuden alku, joka maailman lapsia

hallitsee, vaan jota hänen täytyi kuolettaa. Se se oli Riitan synti.

Siitä olivat lähtöisin kiivaat, kiukkuiset puheet ja pitkällinen

murjotus ja äänettömyys. Vaan se oli kuritusta ja rangaistusta hänelle.

Hän oli omin lupinsa ottanut vaimon, Herralta kysymättä, kananealaisten

tyttäristä eikä Herran kansasta. Hänen täytyi kantaa tämä omana

ristinään, jonka oli itse hankkinut.

Hän oli taasen ollut monta päivää Savojärvellä ja Ollikkalassa,

valvonut öitään nuorten, vasta heränneiden kanssa ja palannut väsyneenä

kotiin. Kun hän astui pirttiin, huomasi hän vieraan istumassa pöydän

päässä ja lukemassa raamattua. Se oli Karjalan miehiä, Kuosmanen

nimeltään, Nurmeksen Keyritystä.

"Onko se sinne Karjalaankin jo Herra tulossa?" kysyi Paavo. "Se on

täällä Savossa liikkunut maassa jaloin vuosikausia ja täällä vielä

temmeltää. Vaan sen on ollut tie länteen päin."

"Ka — mitä tehnee ja minne lähtenee?" hoki Kuosmanen hämillään

tietämättä, mitä oikein vastaa ja miten kertoa asiansa. "Puhuhan

asiasi! Sitä on sillä asiaa, jonka on täytynyt lähteä yön selkään

taipalelle", kehoitti Paavo.

Ja Kuosmanen alkoi kertoa, mikä häntä vaivasi ja mikä oli ahdistanut

liikkeelle. Hän oli nähnyt ihmeellisen näyn kalastusmatkalla ollessaan

helatorstaina. Mustiin puettu mies oli ilmestynyt nuotiolle, puhutellut

häntä ja polttanut lastuja hänen kämmenellään.

"Vaan jos lienet nukkunut ja unta nähnyt?" keskeytti Paavo. Ei ollut

Kuosmanen nukkunut eikä unta nähnyt. Oli istunut aamuyöstä nuotiolla

ja miettinyt, mitä lie miettinyt, kun se tuli ja nuhteli häntä ja pani

lastuja hänen kämmenelleen.

"Kun on ollut suruton ja jumalaton ihmisrukka, niin ettei ole osannut

juhlaakaan oikein viettää eikä pyhää aresta eroittaa, niin on Herran

täytynyt tulla alas omin käsin ohjaamaan ja tielle taluttamaan. Sinun

pitää ottaa siitä neuvokista vaari!"

"Pitäisihän sitä, kun sillä pääsisi ja kun osaisi ruveta oikein

elämään. Kyllä on liian paljo ihmisiä helvettiin kulkemassa. Tulin

saamaan teiltä neuvoja, kun kuulutte niitä antavan."

"Tulit hyvänkin mestarin luo, kun minun. Tässä olen itsekin ollut

neuvon tarpeessa kaiken matkaa, mistä taasen saada leipää nälkäiselle

joukolle — ja muustakin", sanoi Paavo hymähtäen ja tarkastellen väliin

Riittaa, väliin vierastaan.

"Näyt olleen sinäkin niitä kaiken maailman suruttomia, joilta on tie

hukassa ja taito turmeltu", jatkoi hän hetken päästä. "Vaan sinun on

tästä helppo alkuun päästä olkoonpa ollut näkysi mikä tahansa. Siinä

on Herra edessäsi, tietäsi sulkemassa, etkä sinä siitä sivu pääse

muuten kuin pakkaumalla. Pysy sinä siinä, puhu asiasi puolustelematta

Herralle, jumalattomana, sairaana! Jos takaisin palaat, soentaa saatana

yhä sokeammaksi."

Kaiken iltaa puhuivat Paavo ja Kuosmanen parannuksen asiasta. Kuosmasen

oli niin hyvä olla, että hän kertoi milloin mistäkin, hyppi asiasta

toiseen, kyseli ja keskeytti Paavoa.

"Sitä samaako lie Lieksan puolella?" sanoi Kuosmanen kuultuaan

Savojärven herätyksistä ja heränneistä. "Kuuluvat menevän horroksiin,

lyövän kämmeniinsä, haastelevan kiireesti ja kummallisella äänellä."

"Sitä — mitäpäs muuta!" sanoi Paavo puoleksi ihmeissään ja kysyvänä,

puoleksi varmana, kuin olisi asia itsestään selvä.

Hän istui pitkän ajan ääneti ajatuksissaan, ja hänen silmissään

kuvastui outo ihmettely.

"Pitääkö vielä nähdä uusia ihmeitä?" kysyi hän hetken perästä hiljaa

kuin itseltään. "Vai liikkuu sielläkin! Liekö sitten oikeaa vai väärää?

Vaan miksei ole oikeaa, jos on kerran Herran alkamaa."

Ei Kuosmanen tiennyt, mitä oli ja mistä oli. Sen vain tiesi, mitä oli

muilta kuullut, että oli joku lahko semmoinen syntynyt Lieksassa ja

että ne siellä kokoontuivat samoin menojaan pitämään.

"Vaan kuka niille puhuu ja niitä hoitaa?" kysyi Paavo uteliaana.

"Jostain Venäjän rajalta kuuluu olevan — joku Härkönen sieltä päin."

Se tuntui Paavosta niin oudolta ja ihmeelliseltä, että hän palasi

siihen tuontuostakin, kyseli ja kuulosti kaikki, mitä Kuosmanen oli

kuullut.

"Herran tiet ovat tutkimattomat ja salatut. Sitä ei tiedä kukaan,

mistä alkaa ja mihin loppuu ja mistä ottaa milloinkin aseet käteensä.

Sodalla sortaa ja nälällä näännyttää kansaa, pimeää, surutonta kansaa,

näkyjä näyttää ja unia uneksittaa sellaisia, että heräävät ja pyrkivät

helvetin partaalta pakoon", puheli hän Kuosmaselle.

Mitä lie Paavo miettinyt. Hän näkyi liikkuvan rauhattomana pirtissä,

istuvan ja taasen nousevan jonnekin mennäkseen.

"Samalla lailla se alkoi täälläkin Savossa", sanoi hän taas ja istui

Kuosmasen viereen. "Keskellä kirkasta päivää painoi Herra heinäväen

maahan Savojärvellä. Siitä ne tulivat sellaisiksi, että puhuivat vain

helvetin tulesta ja Herran tuomiosta, toiset itkien selvillä päin,

toiset horroksissaan oudolla äänellä. Vaan ne ovat siitä jo selvinneet.

Ne kulkevat nyt tasaista tietä, Herran tietä, kaitaa, levollisina,

rauhallisina. Se on siinä vaara suurin, missä syntinen on herkin ja

avuttomin, missä sokean silmät ovat avautuneet, ja Herran kirkas päivä

on silmiä huikaisemassa. Siinä niitä sielläpäin jo eksytettiin."

"Vaan jos olisi lähteä sinne", sanoi Kuosmanen ja tarkkasi Paavoa

kysyvästi.

"Karjalaan —?"

"Karjalaan — Lieksaan — niiden menoihin sinne. Mikä matka tämä on?"

sanoi Kuosmanen. "Päivän astut, toisen soudat, niin jo olet kolmantena

perille päässyt. Ei mikään matka nuorille miehille."

"Menkää, kulkekaa, painukaa niin pitkälle kuin saloa riittää — vaikka

Venäjälle asti!" kuului Riitta sanovan kiukkuisasti toiselta puolen

pirttiä.

Paavo ei ollut kuulevinaan, istui vain ja mietti, mitä lie miettinyt,

Riitan kiukkuako ja kärsimättömän mielen purkausta vai Kuosmasen

puhetta ja Karjalan matkaa.

"Lähden, kun lähtenet kumppaniksi", sanoi hän vihdoin reippaasti,

päättävästi kuin uhmaten.

"Lähdet, vaan pidäkin joukostasi parempaa huolta! Juokset lakkaamatta

— kumma kun jaksatkin — kulet saarnaamassa ja muita vielä mukaasi

houkuttelet pitkille matkoille. Et näy välittävän, vaikka kuolisi joka

nokka nälkään", jatkoi Riitta samassa sävyssä.

"Ei kuole, ei tapa petäjäinen teitä nyt enemmän kuin ennenkään", sanoi

Paavo vakavasti, sävyisästi. "Vaan turmelus tappaa sielun ja kiukku ja

kärsimättömyys. Kun älyäisit, että tässä on sielun vaara suurempi kuin

ruumiin."

Riitta käveli kiivaasti pihalle ja paiskasi oven kiinni perässään, niin

että seinä tärähti.

"Semmoinen on minulla vaiva, vaan sekin pitää Herran vaivana kantaa",

jatkoi Paavo Riitan mentyä. "Osaan muita opettaa ja neuvoa, vaan en

omaa akkaani."

Hetken päästä palasi Riitta sisälle puusylyksen kanssa, jonka sitten

pudotti raskaasti pirtin nurkkaan. Hän näkyi olevan tyynempi,

rauhallisempi, kulki edestakaisin kuin itseään lepyttäen ja muilta

äänettömästi anteeksipyytäen.

"Jos on Herran työtä siellä, niin niitä pitää mennä kehoittamaan ja

rohkaisemaan. Se on Herran ystäväin etu ja onni sellainen, että tukevat

toisiaan, että ovat yhtä, missä ovatkin, ja yhdessä vaeltavat taivaan

tietä käsi kädessä, kantaen ja nostaen ja ojentaen. Missä olisivat jo

Savojärven heränneetkin, jollei niitä olisi hoidettu ja niille Herran

eteen tietä auottu? Toiset surmillaan, mielipuolina, toiset maailmaan

uupuneina, toiset väärään kristillisyyteen eksyneinä", puheli Paavo

Riitalle yhtä hyvin kuin Kuosmasellekin.

Mitä kaikkea hän olikaan jo ennättänyt ajatella! Sitäkin, että siitä

syttyy ja leviää vielä palo semmoinen, jota ei ole ennen nähty, että

ne kulkevat sieltä tänne ja nämä täältä sinne, että erämaa tässä

välillä vielä kaikuu Karjalan ja Savon ystäväin yhteisestä laulusta. Ja

muutakin. Vaan ei hän uskaltanut sitä ajatella loppuun. Ei hän ollut

mikään, ei hän pyrkinyt miksikään. Jos se on hurmaa ja eksymyksen

henkeä, niin hän korjaa ja oikoo, minkä osaa ja ymmärtää, vaan jättää

sitten toisten hoidettaviksi, jos on hoitajia.

Aamulla aikaisin he läksivät. He kulkivat poikki suurien salojen, yli

soiden ja korkeiden vaarojen. Paavo oli iloinen, toisenlainen täällä

kuin kotona, astui edellä kengät kainalossa. Ne olivat komeita vaaroja

Karjalan vaarat ja niiltä avautui yhtä komeita, laajoja näköaloja minne

asti tahansa, jonnekin Venäjän rajalle. Hän pysähtyi ihmetyksissään

korkeimmille kukkuloille tähystellen äänetönnä suurta, rannatonta

saloa, joka rauhallisena, äärettömänä, ikuisena uinui alla ja häipyi

kauas etäisyyteen. Niinkuin siellä sen takana jossain olisi luvattu

maa, joku ihmeellinen, salaperäinen, joka odotti ja houkutteli luokseen.

"Se on tällaista syntisen tie taivaaseen, kuin on tämä meidänkin

kulkumme Karjalaan", puheli Paavo Kuosmaselle. "Nouset notkosta

vaaralle, silmäät, tähystelet hetken kauas ja näet uusia vaaroja,

niin jo samassa saat painua korpeen ja suolle ja rämpiä rämeitä. Ja

aina on suota pitemmältä ja pehmeää maata. Kauan kulin siinä korvessa

kuivalle pääsemättä, ponnistelin yksinäni odottamatta, toivomatta,

näännyksiin asti. Vaan nyt on jo helpompaa, nyt on sellaista, että

tietää ja saa uskoa, että tulee kuivakin vielä vastaan ja kangasmaa

— on tullut jo monesti, tulee vastakin. Ei saa hätäillä syntinen, ei

panna määriä mitään, vaan odottaa — uskossa odottaa. Se on elämän tietä

vaivan ja ristin alla oleminen, niinkuin on tietä tämäkin polku huonoja

pitkospuita myöten suolla."

Hän kulki sitten taas pitkät ajat äänetönnä ajatellen omia asioitaan,

Riitaa ja Riitan kärsimätöntä mieltä ja surutonta elämää. Mitä siitä

vielä tuleekaan? Pahenee vain vuosi vuodelta, lisää omaa kuormaansa

ja hänen, tekee molemmille elämän yhä raskaammaksi. Kun on kiukkuinen

vaimo kotona ja puute jokapäiväisenä vieraana, niin ei muuta iloa eikä

huvitusta kuin Jumalan sana, ja kun ei siitäkään sitten enää tunne

mitään saavansa, niin täytyy taas lähteä ystäviin, vaikka ruumis on

väsynyt ja työstä kipeä. Vaan se voi olla Herran johtoa sekin. Ei

tulisi muutoin kuletuksi eikä mennyksi eikä puhutuksi niille niin usein

eikä katkaistuksi pitkää taivalta Sutelasta Savojärvelle, ellei olisi

pakko semmoinen. Ja hänestä tuntui silta, että hän on löytänyt taasen

uuden selityksen omalle elämälleen ja että nyt on helpompaa sekin, mikä

äsken oli ollut niin raskasta.

Aivan kuin hän saisi tätä samaa taivalta vielä monesti taivaltaa, saisi

mennä ja tulla yhtä iloisena, kulettaa tulta toisesta paikasta toiseen,

vuorotellen Savosta Karjalaan ja Karjalasta Savoon. Miten se siltä

tuntuikin — miten ne olivatkin kuin tuttuja jo nämä vaarat täällä ja

vedet vaarojen välissä ja tummat, totiset talot vaaroilla! Ja miten oli

tuntu täällä luonnossa ja ilmassa samanlainen kuin Savojärvelläkin,

ikävöivä, kaihoava, salaa etsivä, jonnekin pyrkivä, ja salon eläjillä

kaikilla sama katse ja surunvoittoinen puhe!

He pyrkivät vanhaa taloa kohti vaaran laelle. Pitkä, kaunis Pielinen

avautui yhtäkkiä eteen pohjoiseen kaveten, etelään leveten, ja kaukana

vesien takana, suurten selkien toisella puolen, kohosi uusia vaaroja,

yhä jylhempiä ja juhlallisempia.

"Tämä Nälkömäki tässä on vanha paikka", puheli Kuosmanen vaivalloisesti

vaaran rinnettä astuen. "Tässä on sama suku elänyt monta polvea. Lie

ollut nälkää entisaikaan jolloinkin, koska on nimi sellainen, vaan nyt

ovat eläjät vankat, paikkakunnan parhaat. Vaara tässä henkii lämpöään,

Pielinen tuolla alhaalla sumujaan ja huurujaan."

Paavo kääntyili ja katseli riiputtaen raskaasti konttiaan ja

tepastellen kivistä polkua myöten. Hänestä tuntui niin somalta, että

hän nyt oli täällä, että hän oli menossa sinne niiden seuroihin, uusia

ystäviä hakemaan ja tekemään ja että täällä oli tällaisia suuria

taloja, joissa oli pirtit kahden pään ja että Pielinen oli tässä,

suuri, pitkä, leveä, jonka yli saavat huomenna soutaa.

He kylpivät vielä illalla. Isäntä kertoi heille herätyksistä ja

heränneistä, joita oli Lieksan puolella, Härkösestä ja Pyyköstä, jotka

niitä hoitivat ja niiden kanssa seuroja pitivät.

"En tiedä, mitä lie — en ole ollut niiden menoissa, eivät ole olleet

muutkaan täältä päin", puheli isäntä. "Papit ovat niistä varoittaneet

ihmisiä, kun ovat kuulleet niiden melusta ja metelistä. Jotain outoa

lahkoa se vain on. Kuuluvat kaatuvan maahan ja pitävän vierasta ääntä

varsinkin silloin, kun se Pyykkö niille saarnaa. Se kuuluu olevan

ankara mies. Vaan Härkösestä sanovat, että on toisenlainen, hiljainen

ja lempeä, sellainen, joka ei ääntä nostata. Olisi sitäkin kerran

kuultava ja nähtävä."

Paavo muisti ensimäisiä herätyksiä Savojärvellä ja oman nuoruutensa

aikoja, miten hän aina seisoi peläten ja vapisten oven pielessä, kun

Juhana Martikainen julisti tuomioitaan ja ihmiset kaatuivat kauhuissaan

lattialle.

"Sitä se oli sielläkin — sitä samaa huutoa ja helvetin pelkoa — ennen

Savojärvellä, kun pimeä, syntinen kansa heräsi. Antaa niiden aikansa

huutaa ja menoansa pitää. Siitä ne herkiävät, siitä niille vielä

koittavat rauhan ja virvoituksen ajat Herran kasvoista ja tuntemisesta.

Hukkuva on hullu ja hätäinen. Ei tunne pelastajaansa, ei osaa eikä

ymmärrä pysytellä paikallaan ja odottaa, että tulisi hiljaisuudessa

autetuksi."

He kulkivat poikki Pielisen varhaisena kesäaamuna, isäntä soutaen,

Kuosmanen keskellä istuen, Paavo perässä. Miten tämä olikaan kaikki

kaunista, sellaista jylhän kaunista, jota ei Paavo ollut ennen nähnyt

milloinkaan! Kaukana kultasi aurinko Paalasmaan kupeita ja kukkuloita

ja valoi kirkkauttaan alas vesiin näköpiirin rajalla. Korkeat vaarat

kohosivat kahden puolen autereisina toinen toistaan ylemmä kuin

keskenään kilpaillen ja omaa mahtavuuttaan ihastellen.

"Jo on Herra tuhlannut teille kauneuksiaan! Kun tätä vain kestäisi ja

täällä saisi aina elää ja olla, niin ei parempaa taivasta syntisellä",

sanoi Paavo kuin jostain alkuun päästäkseen ja tarkkasi isäntää terävin

katsein.

"Onhan tämä — onhan sitä Luojalla tätä lajia. Vaan kun ei tällä elä —

ei elä henki eikä ruumis", kuului isäntä vastaavan Paavolle.

"Silläkö sinäkin sieluasi raskautat, mitä syödä ja juoda ja millä

ruumiinsa verhota — sillä ne sielläpäinkin. Niinkuin siinä olisi onni

ja autuus, missä on selvää leipää ja aitat kaikki eloa täynnä ja

niinkuin se auttaisi kuolemassa. Vaan ei auta, ei päästä perille sillä

ruualla."

Ja Paavo alkoi sitten puhua isännälle oikeasta onnesta ja rauhasta,

jonka sielu saa Herralta evääksi ja elämän leiväksi, jonka hän oli

saanut itse ja muut — Kuosmanen tässä ja Savojärven ystävät.

"Sen on tuli alkanut palaa pienellä paikalla, kun on tämän Kuosmasen

kämmenellä, vaan siitä se vielä levenee ja laajenee niinkuin kuivassa

kankaassa. Joka tottelisi aikanaan ja antaisi Herran kutsumukselle

kunnian, niin pääsisi vähemmällä. Ei tarvitsisi huutaa, ei hätäillä

eikä helvetin polttoa povessaan kantaa. Vaan ei ymmärrä ihmisrukka

aikanaan, mikä on hiljainen, salainen, outo ääni sielussa, joka kutsuu

ja kuiskii kuin kaukaa jostain erämaan kulkijaa kotiin huhuillen.

Eikä ymmärrä sitäkään, mitä on pelko sellainen ja avuttomuuden tunne

yksinäisinä hetkinä ja mitä sielun rauhattomuus ja salattu, sanaton

huokaus — että on Herran kutsumusta ja eksyneen ihmisen tuntematonta

etsimistä maailman rantaa kulkeissaan. Ja kun ei ymmärrä, kun ei osaa

ottaa vähemmästä vaaria, niin täytyy Herran tulla alas ja alkaa paahtaa

ja polttaa helvetin tulella, maahan painaa ja pakottaa. Siitä se sitten

se hätä ja huuto ja parku."

Isäntä pysäytti vähäväliä soutamisen, lepuutti airojaan ylhäällä ja

istui ajatuksiinsa vaipuneena vetäisten taasen venheen pituudelta

matkaa. Ei hän ollut ennen sellaista kuullut, niin likistä ja lämmintä

ja ottavaa, ei ollut ymmärtänyt eilen, mikä ja millainen vieras oli

Kuosmasen kanssa taloon tullut. Eikä hän ymmärtänyt vieläkään, kuunteli

vain ja katseli kiireestä kantapäähän Paavoa ja ihmetteli. Ja hänestä

tuntui siltä kuin olisi joutunut johonkin, josta ei enää pääse pois,

niinkuin tämä vieras tässä pitäisi kiinni, veisi jonnekin, kulettaisi

tuntemattomaan maahan, kauas kotoa.

Hän oli hänkin ollut suruton ja huolimaton sielunsa pelastuksesta,

oli aamusta iltaan ollut kynsin hampain kiinni katoavassa tavarassa

muistamatta sitä, mikä on katoomatonta siellä jossain kaukana, rajan

toisella puolen. Oli joskus tuntenut hätää sielussaan ja kuoleman

pelkoa, yksinäisinä hetkinä salolla liikkuessaan ja pimenevässä

pirtissä istuessaan illoin, kun muut jo nukkuivat oljillaan ja hän

yksin valvoi. Vaan siihen oli sitten pelko taas haihtunut, unohtunut

pitkiksi ajoiksi ja sulautunut maailman puuhiin ja elatuksen huoliin.

Ei hän ollut milloinkaan päässyt alkuun eikä ollut osannut eikä

ymmärtänytkään alkaa. Miten hän ja miten ne muutkaan, jotka olivat

samanlaisia kuin hänkin oli?

He astuivat taasen kaiken päivää, nousivat ylös vaaroille, laskeusivat

alas lepikkoahoille ja vetelille soille, silmänkantamattomalle.

Otettiin jostain opas mukaan taipaleelle, joka tuntui loppumattomalta.

Siinä kohosi vaara edessä, aivan käden ulottuvilla. Se oli tulevinaan

vastaan, sen kylki näytti viettävän suon laitaan asti, vaan siitä se

pakeni taasen, painoi hartioitaan alas, leveni, loittoni, piiloutui

jonnekin kauas pitkän, synkän korven taakse kuusikon varjoon. Kun

he iltasella vihdoin saapuivat viimeiselle vaaralle, korkealle

Hangasvaaralle, Härkösen taloon, olivat he niin väsyneet, että

painautuivat pitkälleen pirtin lattialle ja siihen heti nukkuivat.

Paavo kuului puhelevan pirtissä aamulla aikaisin Härkösen kanssa,

kun toiset vielä makasivat. Istuivat kuin vanhat tutut pöydän päässä

rinnakkain, vastapäätä vanhaa raamattua, joka siinä lepäsi jaloillaan

heidän edessään, Paavo pitkänä, pystynä, Härkönen pienenä, kumarana.

"Vai ei ole täälläkään tietty, miten alkoi!" kuului Paavo sanovan.

"Se on nyt kuin ilmassa, niin ettei tiedä kukaan, missä iskee alas ja

kutka sen käsiin ensiksi joutuvat. Toiset näkevät näkyjä ja ja kuulevat

ääniä, toiset alkavat huutaa hädissään keskellä kirkasta päivää, mikä

kotona, mikä työssä ollessaan. Niitä herää siellä joka viikko."

"Niin tekee täälläkin. Näkyy tarttuvan toisista, kulkevan kuin

kulovalkea. Siellä niitä on rannempana Pielisen puolella kohta joka

talossa", sanoi Härkönen.

"Niinkuin tämä Kuosmanenkin. Mies pimeä ja suruton lähtee kalalle

suurena juhlana, niin tulee Herra sillä tiellä vastaan. Siitä piti

sitten painaa Sutelaan saakka läpi yön", puheli Paavo katsellen

Kuosmasta, joka istui oljilla nousua tehden.

"Ka — kun ei likempänä löytynyt lohdutusta", sanoi Kuosmanen.

"Ei löytynyt, kun ei löytynyt Herraa itseään eikä Herran tietä. Se on

lohdutus siellä, missä Herrakin — Herran mukana. Lustig niitä siellä

lohdutti Savojärvellä, muudan kuleksiva mies jostain Pohjanmaalta, ja

sammutti Herran työtä. Olisi vienyt heränneet, mihin olisi vienytkään,

ellei olisi hätään päästy. Kun saivat lohdutuksen, mutta Herra jäi

saamatta ja Herran tie tuntematta, niin oli rauha _väärää,_ rauhaa. Sen

alla kasvoi sitten lihallinen mieli, joka alkoi hypittää."

Ja Paavo kertoi heränneiden tilasta ja eksymyksestä ja taisteluistaan

Lustigia vastaan ja siitä valosta, minkä oli sepältä saanut.

"Eksyvät helpoimmin, jotka suurinta ääntä pitävät. Etsivät rauhaa

ja lohdutusta ja tuttavaa armoa, vaan eivät tahtoisi Herran tielle

taipua, ei leipää syödä, vaikka voin leivän päältä nuolevat. Sitäkö ne

täälläkin?"

"Sitä samaa", sanoi Härkönen naurahtaen. "Pyykkö niitä peloittaa,

lailla uhkaa ja tuomitsee, niin juoksevat tänne hätänsä kanssa.

Juoksisivat enemmän, ellei olisi niitä soita siellä välillä. Vaan ei

minusta kenenkään neuvojaksi."

"Niitä pitää jonkun olla neuvomassa ja niille tietä aukomassa. Sitä

minäkin pitkät ajat — sitä, ettei minusta mihinkään. Ja sitä samaa

sanoo sydän vieläkin. Jos sitä kuulin, niin olisivat hukassa heränneet.

Herran työtä pitää tehdä sen, jolla on valoa, vaikka vähänkin olisi.

Nyt on sellainen aika, että täytyy. Ei ole papeista ainakaan apua.

Pauhaavat joka pyhä uutta villitystä vastaan ja usuttavat surutonta

maailmaa niiden kimppuun, jotka sielustansa huolta pitävät."

"Niin tekevät — niin kuuluvat jo tekevän Nurmeksessakin", sanoi

Härkönen.

"Joka paikassa, missä Herran henki liikkuu ja Herra itse maassa jaloin."

"Vaan miten sinä, vieras, niitä oikein neuvot ja opetat, jotka ovat

neuvon tarpeessa?" kysyi Härkönen.

Paavo istui hetken aikaa eteensä tuijottaen.

"Minun on oppini ja neuvoni pienellä paikalla. Työnnän niitä Herran

eteen ja sanon: Pysy siinä, puhu siinä asiasi Herralle, sano syntisi,

huuda jumalattomuuttasi ja julista itse tuomio ylitsesi, niinkuin sen

Herrakin julistaa, vaan älä lähde pois, älä karkaa Herran käsistä!

Odota siinä, milloin asiasi toimittaa ja tuomiosi muuttaa armoksi!

Minulla on sama neuvo, mikä sepälläkin."

Härkönen tuntui kuuntelevan henkeään pidätellen Paavon puhetta.

Miten se oli selvää ja yksinkertaista! Jotain samaa oli hänenkin

mielessään ja ajatuksissaan liikkunut, vaikkei ollut osannut sitä

muille tulkita. Sinnepäin hänkin oli koittanut niitä neuvoa — poispäin

itsestään, Herran käden alle ja kuletettavaksi ja Herran itsensä

lohdutettavaksi.

"Niiden pitää tulla Herran opettamiksi, että pääsevät omille

jaloilleen", jatkoi Paavo. "Ei ole täällä, näillä taipaleilla neuvokkia

joka hätään eikä ole sielläkään. Jumalan sanasta itsestä pitää saada,

mitä sielu tarvitsee."

He puhelivat, lukivat raamattua, avasivat yhä enemmän sydäntään

toisilleen. Ja heistä tuntui niinkuin he olisivat vanhoja ystäviä,

jotka olivat pitkän ajan perästä taasen toisensa tavanneet, ja niinkuin

heitä kumpaakin tarvittaisiin ja heillä olisi kummallakin samanlainen

tehtävä ja kutsumus, Paavolla Savossa, Härkösellä täällä Karjalassa.

"Mennään, kuletaan, tutkitaan kaikki turmeluksen varustukset kahden

puolen Pielistä!" sanoi Paavo iloisesti, kun he aamulla lähtivät,

Härkönen mukana.

Oli yhtä seuramenoa monta päivää, kulkemista ja astumista ja istumista

pitkissä mustissa pirteissä, joiden katto kaartui lakeista kohti ja

joiden savu-mustat seinät kuulsivat kesäisen illan ruskosta. Oli

itkua ja iloa, oli särkyneiden sydänten hiljaista nyyhkytystä ja

lohdutuksensa saaneiden riemun yltäkylläisyyttä.

"Ette saa jäädä siihen, missä olette ja missä armo makeimmalta

maistuu, niinkuin ei siihenkään, missä vihan tuli sielua polttaa.

Siitä pitää lähteä jokapäiväiseen kilvoitukseen, sotaan syntiä

vastaan, isensäkieltämiseen ja muuhun hengelliseen harjoitukseen. Ei

saa liikkua laajalla syntinen, vaan pysyä yksinkertaisena ja nöyränä

joka päivä Herran edessä. Ei saa itseänsä ihailla, jos on kuka päässyt

Herran kihloja kantamaan, ei epätoivoonkaan langeta eikä sielun

pimeään hukkua, vaan muistaa valvoa asiaansa hyvänä niinkuin pahanakin

päivänä. Sielun vaara on siinä, missä ei syntinen luulekaan olevan,

on armon kukkuloilla yhtähyvin kun epäilyksen alavilla ja kiusausten

pimennoissa. Vaan nämä vaarat vältetään jokapäiväisen valvomisen alla.

Kulkekaa sitä tietä, jota Herra kulettaa ja kun tienne nousee pystyyn,

niin seisokaa siinä alallanne sielun ikävässä ja odotuksessa, siksi

kun umpi taasen aukaistaan ja Herra on asianne toimittanut! Ja jos ei

sittenkään selviä, jos on aina vain pimeää ja polttavaa sielussa pahana

päivänä, niin menkää ja kysykää muilta — tältä Hangasvaaran Härköseltä,

jolle Herra on salatun viisautensa uskonut teitä varten!"

Kuului kaunista laulua pankon puolelta, kun Paavo oli lopettanut —

haikeaa, ikävöivää, etsivää. Ei kukaan liikkunut, ei kääntänyt päätään,

ei liikuttanut jalkaansa, istuivat vain samassa asennossa, niinkuin

olisivat siihen jähmettyneet ja jääneet hiljaisuudessa miettimään, mitä

olivat kuulleet, ja sitä sitten sieluunsa kalliina aarteena kätkemään.

"Ketä ne nämä tytöt ovat, jotka laulavat?" kysyi Paavo Härköseltä.

"Ovat Ilomantsin tyttöjä — nuoria tyttöjä sieltä — pokost puolelta.

Kutovat kankaita ja kulettavat Kuopioon myötäviks", kuului Härkönen

vastaavan.

Paavosta tuntui niin hyvältä olo, ettei ollut ennen milloinkaan

tuntunut sellaiselta seuroissa.

"Hoida sinä näitä, Härkönen, pidä omina lapsinasi, kuleta, kanna

väsyneitä, ojenna eksyneitä uudestaan Herran tielle! Nyt on kaski

kaadettava — nyt on aika. Nyt on päivä, jolloin pitää työtä tehdä —

Herran päivä, valkeuden päivä."

"On täällä tämä Pyykkökin", sanoi Härkönen hämillään.

"On Pyykkö, vaan kun peloittaa ja arkiuttaa, niin tule sinä Kristuksen

rakkaudella kesyttämään!"

Ja Paavo alkoi taasen neuvoa Härköstä, miten pitää heränneitä hoitaa,

etteivät eksy eivätkä pyri takaisin maailmaan.

"Ei halon kanssa, ei hosumalla eikä lyömällä. Säikähtävät, pakoilevat

ja juoksevat omille teilleen. Syötä niitä hunajalla, juota maidolla,

niin kestävät sitten väkevää ruokaa, kun ovat ensin kesyyntyneet."

Nälkömäen isäntä istui hiljaisena, harvapuheisena, katsellen syrjästä

Paavoa ja kuunnellen. Niinkuin olisi ollut hänelle puhuttua se, mitä

Paavo oli puhunut pitkin matkaa, niinkuin se olisi häntä tarkoittanut

ja häneen joskus salaa, oudosti katsellut. Ja niinkuin hänessä

itsessään olisi jotain särkynyt, niinkuin ei hän enää olisi se sama,

mikä oli ollut lähtiessä.

"Sait olla kylvyssä sinäkin", sanoi Paavo isännälle, kun he nousivat

Nälkömäkeen.

"Missä lienen ollut, vaan minusta tuntuu siltä, etten enää pääse teistä

erilleni. Eikö pitäne tulla perässänne Savoon saakka!"

Paavo hymyili ja katseli hellästi isäntää ja jäi sitten pitkäksi aikaa

tähystelemään taakseen taivallettua matkaa ja Pielistä ja korkeita

vaaroja Pielisen takana.

"Se on nousu aina vaikeampaa, nousit mistä tahansa, joko notkosta

vaaralle tai synnin suosta kuivalle, kovalle maalle. Miten se sepän

tyttö lauloikaan:

"Vaikka korkea

Ja myös vaivalloinen,

Kuitenkin kulkea

Aijon perille

Läpi ahdingoitten

Tälle vuorelle.

"Vaan kun on päästy vaaralle, kun on sielu saanut tuta tuttavaa armoa,

niin aukeavat laajat maat alla ja elämän vedet ja virrat ja Herran

kaupunki. Niin on minulle käynyt, niin käy teillekin."