tullessaan huomasivat heidän olevan valko-ihoisten kimpussa. Aikaa
eivät sentähden saaneet menettää turhaan; vaan suuremmassa vaarassa
eivät he vielä olleet, koska tuuli puhalsi niin heikosti, että hyvä
aika kuluisi ennenkuin laivamiehet ennättäisivät rannalle. Kuitenkin
oli kiirehtiminen tarpeen, ja rajusti alkoivat villit raastaa itselleen
saalista; pikaisesti ja tavattomalla sukkeluudella kuljettivat he
rannalle kaikki, mitä venheessä oli, samalla kun toiset veivät ne
pensaisin. Ei mitään, jota he vähänkin luulivat voivansa käyttää,
jätetty. Ne vähäiset arkut nostettiin ensin venheestä, koska ei
voitu tietää, mitä niissä oli, leipävaroja samoin suolaista lihaa
tervehdittiin riemuhuudoilla. Muutamat kuljettivat seiliraa'at
purjeinensa metsään, toiset taas airot, vielä toiset vetivät
murhatuilta vaatteet; neljännes tunnin kuluessa lopettivat he työnsä,
jota olivat tehneet ihmeteltävällä nopeudella. Jälkiä jättämättä
vetäytyivät he sitte takaisin pensaisin, vaan ylähällä rannalla oli
venhe, kun pakovesi yhä enemmän vetäytyi takaisin, ja ryöstetyssä
parkaasissa oi ollut muuta jälellä kuin kumpaistenkin merimiesten
ruumiit.
VIIDES LUKU.
Partiokunta.
Ulkona järvellä purjehti sillä aikaa vähäinen kuunari Shootingstar
keveällä tuulenviuhkalla hitaasti maata kohden ja kiikarilla oli
kannelta jo kauan nähty jotakin erinomaista tapahtuvan rannalla.
Selvään näkyikin mitä toimia villeillä oli ja katteinilla olikin sen
tähden hyvä halu ampua laivansa kokassa olevalla tykkisellä rosvomaisia
alkuasukkaita. Vaan osaksi oli väli vielä liian pitkä, osaksi pelkäsi
hän villien tehneen venheen väestön vangeikseen, — ja kun ei vielä niin
tarkoin tunnettu näiden verenhimoisten villien tapoja, voisi onneton
laukaus sattua väestöön yhtä hyvin kuin pahantekiöihinkin.
Lopullisesti kiihtyi tuuli siihen määrään, että kirkas vesi vaahtoili
sen kauniin laivan keulassa.
Shootingstar oli sama kuunari, joka Kap Yorkin kohdalla Torres-salmessa
oli pelastanut Boreas-laivan paatin tahi oikeammin sen väestön, joka
myös, lähemmäksi tultua, tunsi oman laivansa parkaasin ja arvasi
kumppaneinsa maalla joko olevan hengen vaarassa tahi murhattuina
mustain kavalain asetten kautta.
Helposti suostui katteini laskemaan heitä tässä maalle ja odottamaan
niin kauan kuin olisivat tutkineet miten asian laita oli ynnä
pelastaneet kumppaninsa tahi ainakin kostaneet heidän kuolemaansa.
Katteini oli tähän tyytyväinen; sillä juuri tällä rantamaalla, jolla
hän usein kävi, lännempänä olevalta rauhalliselta su'ulta vaihtamassa
kilpikonnan luita ja perlemon kuoria, olivat villit viimeisinä vuosina
käyttäytyneet niin rohkeasti ja kopeasti, että he kerran olivat
koettaneet saada halttuunsa hänen kuunarinsa, joka tyynellä ilmalla
seisoi ankkurissa; se tuli kuitenkin estetyksi perämiehen valppauden
kautta. Vakava rangaistus ei sentähden haitannut ja koska hän aina
siitä ajoin piti mukanaan lukuisan miesjoukon, joka nyt vielä oli
enentynyt venheestä saatujen neljän kunnollisen merimiehen ja yhden
pojan kautta, päätti hän laittaa nämä ynnä kuusi omista miehistään
maalle joko pelastamaan maamiehiä tahi ainakin rankaisemaan mustia,
että nämä ainakin saisivat nähdä itsellänsä olevan vaarallisen
vihollisen, jota ei aina rankaisematta saisi loukata.
Vaan se pieni retkikunta sai ankaran käskyn kaikessa tapauksessa palata
auringon laskussa, sillä väki ei saisi tulla mihinkään vaaraan. Jos oli
tarpeellista, tahtoi katteini enemmin käyttää seuraavan päivän uuteen
koetukseen; vaan niin heikolla miesjoukolla, kuin hänelle nyt jäi
jälelle, ei hänellä ollut halua viettää yötänsä tällä rannikolla, koska
tiesi villien olevan yhtä kotoisat vedessä kuin kalat.
Boreas-laivan miehistä oli kaksi ranskalaista Jean ja Francois,
saksalainen nimeltä Hanso ja englantilainen Bill. Nämä saivat
Shootingstar-laivasta mukaansa neljä englantilaista ja kaksi
ranskalaista. Hanso, joka jollakin edellisellä retkellä oli näyttänyt
olevansa kunnon mies ja kaiketi parhaite tunsi täkäläisten villien
tapoja, sai toimekseen johtaa sitä vähäistä joukkoa ja olikin jo
pitänyt huolta sen aseilla varustamisesta.
He sousivat suoraan sille kohdalle rantaa, jossa näkivät parkaasin
olevan, pitäen pyssyin hanat virillä; sillä oli sangen mahdollista,
että se suuri villilauma heidän maallenoustessaan koettaisi hyökätä
kimppuunsa ja tätä vaaraa tahtoivat he estää. Metsä oli kuitenkin autio
ja hiljainen ja joskin villiä oli lähiseuduilla, lykkäsivät he ehkä
hyökkäyksensä siihen hetkeen, jolloin valko-ihoiset tunkiivat pensaisin
tahi aavistivat vähintä vaaraa. Hanso ei siis sallinut viedä parkaasia
järvelle, ettei villit saisi sitä haltuunsa, ennenkuin läheisyydessä
oleva metsä oli tarkoin haettu. Vaan kaikesta näyttiihe, etteivät
villit tahtoneet estää heitä maalle nousemasta ja olivat kaiketi
tyytyneet viemään piiloon saaliinsa, josta ei mitään voitu keksiä.
Raivoon tulivat miehet nähdessään molempain keihäillä tapettuin
merimiesten ruumiit, jotka he kohta tunsivat.
"Jim raiska!" huudahti Bill; "sinä olit rehellinen mies ja kuitenkin
sait noin hirmuisen kuoleman. Sinun suhteesi on vahinko — kirvesmies on
saanut palkkansa viekkaudestansa ja ulkokultaisuudestansa. Eteenpäin
kumppalit! Oikein kynsiäni kutkuttaa päästä yhteen niiden mustain
petoin kanssa."
"Entä ruumiit?" kysyi Hanso; "mitä niille teemme?"
"Wietäköön ne venheellä laivaan", sanoi Jean, "että ne asianomaisella
juhlallisuudella saavat kunniallisen merimiehen haudan. Tänne rannalle
emme voi niitä jättää."
"Kirvesmieskö myös?" kysyi Bill.
"Ei suinkaan muutoin", vastasi ranskalainen totisesti.
"Hän tosin oli huono toveri, minä en ollut konsaan hänen ystävänsä; —
vaan nyt hän on kuollut ja niitä ei saa vihata Bill."
Toiset merimiehet nyökäyttivät päätään suostumukseksi ja molemmat
merimiehet Shootingstar-laivasta, joiden piti viedä venheen takaisin,
nostivat ruumiit siihen. Sitten tarttuivat kaikki, pitäen kuitenkin
kivärit käsissään, parkaasiin, työntäen sen vesille ja Hanso määräsi
taaskin ulompana heittämään ankkurin pohjaan. Nyt ei tarvittu peljätä
villien sitä tahtovan saada halttuunsa; ainakaan eivät he siinä
onnistuisi kuunarin kanuunien edessä ja kaikessa tapauksessa oli hyvä
pitää se läheisyydessä.
Pieni venhe otti siis parkaasin perästään köyteen ja sousi sen
hitaasti rannasta; partiokunta oli niin kauan rannalla, kunnes näki
sen olevan kylliksi kaukana. Sitte vasta tunkiivat he, Hanso, Jean ja
Bill etupäässä, pensaisin, päästäkseen takana olevalle, ja kuunarista
keksitylle maalle ja siellä saadakseen ylimalkaisen silmäyksen mille
taholle oli käännyttävä.
Vaan sitä eivät he peräti kauan tarvinneet aprikoida, sillä tuskin
olivat pensaat loppuneet ja eteensä levinnyt alaston ja puuton
viertemä, kuin he ylempänä olevalta sotatieltä silloin tällöin kuulivat
pyssyn laukauksia ja sen edessä, alapuolella yksinäistä ruohopuuta,
näkivät joukon mustia villisti tanssivan ja siis eivät tietäneet
mitään partiokunnan läheisyydestä. Vaan mikä antoi näille alastomille
ihmisille tässä paahtavassa kuumuudessa semmoista ilon-aihetta? Hanso
otti pienen kiikarinsa ja katsoi sinnepäin, vaan ei voinut keksiä
mitään, koska joukko oli liiaksi pakkaantunut yhteen; ylipäätään
saattoi siinä olla ainakin viisikymmentä villiä. Sitä paitsi huomasi
hän lapsiakin niiden seassa. Siis ei nämä olleet paljaastaan sotilaita,
vaan oli heillä vainiotkin mukanaan. Pyssyn laukaukset kuuluivat
sointien sisältä; sillä ne olivat kumisevat ja väsäytyvät, siellä oli
siis toinen lukuisampi joukko, koska se rohkeni ruveta taistelemaan
heidän kumppaleinsa kanssa. Vaan mitäs tämä sitte oli? Kymmenen
urhoollista ja hyvillä aseilla varustettua valko-ihoista taisi hyvinkin
rohjeta ruveta tappelemaan parinsadan alastoman villin kanssa, jotka
ainoastaan olivat varustetut puukeihäillä; ja he huusivat jo Hansolle,
ettei hänen pitänyt kauemmin viipymän, koska toisen heikomman
retkikunnan elämä ja kuolema rippui jokaisesta minuutista, jonka he
tässä menettivät hukkaan.
Vaan Hanso, joka jo oli silmäillyt tienoon, viittasi kädellään ja sanoi
hiljaa: "jos tahdomme edulla käyttää asemaamme, täytyy meidän menetellä
varovasti; sillä jos nyt tässä metsän rinteessä näyttäydymme, kun
meillä on puoli penikulmaa juostavaa ennenkuin ennätämme solatielle,
tulevat villit lii'an aikaiseen varoitetuiksi ja silloin luultavasti
emme pääse heidän kimppuunsa. Vaan jos kuljemme tämän pienen laakson
pohjaa myöten, voimme ehkä päästä heistä pyssynkantaman päähän, joten
saatamme estää heitä pääsemästä solatielle. Eteenpäin! Ainakin on
meidän koettaminen."
"Vaan jos laakso ylenee tasamaaksi tuonnempana?" sanoi Jean.
"Sitä tuskin tarvinnemme peljätä", tuumasi Hanso, "sillä nämä syvänteet
ovat vuosisatojen kuluessa syntyneet viilaavasta sateesta. Eteenpäin
vaan; tuskin sadan askeleen väärän tulemme tosin tekemään ja saavutamme
kulienkin siten paljoa helpommin tarkoituksemme. Sen sanottua katosi
hän pensasten sekaan päästäkseen huomaamatta vähän matkaa siitä hautaan
eli syvennykseen, joka hyvästi onnistuikin. Lähellä solatietä olevat
villit olivat alati vielä entisessä toimessaan ja sitte kun Hanso
varovasti vielä kerran oli silmäillyt heitä syvänteen laidan yli,
astui hän takaisin ja kiiruhti nyt niin pian kuin mahdollista kohden
solatietä, jota myöten kaiketi voi päästä yksinäisen ruohopuun lähelle,
jonka edessä villit pitivät hurjat tanssiaisensa."
Hauta oli noin kymmenen jalan syvä ja tuskin enemmän kuin kuuden jalan
leveä; arvattavasti oli se tänä vuoden aikana kuiva sadeveden syvänne.
Sitä paitsi ei sillä ollut peräti jyrkät laiteet, joita myöten melkein
joka paikasta saattoi päästä ylös. Näin ollen ei heillä ollut mitään
peljättävää villien viekkaudesta; sillä kivärillään taisivat pitää
laiteen puhtaana ja itsekin juosta helposti ylös.
Tiellä ei puhuttu mitään ja merimiehet kiiruhtivat niin pian eteenpäin
kuin jalat kantoivat. Olihan heillä kaikilla palava halu ei ainoastaan
kostaa kumppalein kuolemaa, vaan myöskin auttaa toisia, jotka vielä
olivat solatiellä. Jälkimäisen tarkoituksen voittamiseksi täytyi heidän
kiiruhtaa; sillä sieltä kuului vaan silloin tällöin joku pyssynlaukaus
ja sangen mahdollista oli, että siellä oleva miehistö juuri nyt oli
suuressa hädässä tulla vihollisten voittamaksi, joilta eivät armoa
tainneet odottaakaan.
Nyt rupesi hauta ylenemään, ja kun Hanso viittasi joukkoansa hetkeksi
pysähtymään, keksi hän, noustuaan vaan muutaman jalan, yksinään
seisovan ruhopuun tuskin parinsadan kyynärän päässä, josta tiesi
olevansa vastapäätä vihollista, jos ei jo sen yläpuolella.
Varovasti ryömi hän ylemmä; alati piti hän kaksipiippuisen pyssynsä
kädessään, ja niinkuin vasara kolkutti sydän rinnassaan, kun hän näki
olevansa aivan vastapäätä sitä peljättävää joukkoa.
Merimiesten haudassa ollessa olivat mustat jakaantuneet. Pääjoukko
seisoi solatien suulla — eräs henkilö, joka luultavasti oli vanha
päällikkö, seisoi nuija oikeassa ja pitkä keihäs vasemmassa kädessä,
selkä, väijyviin valkoihoisiin päin ja näkyi antavan käskyjä väelleen.
Joukko villiä olikin siihen kokoontunut ikäänkuin, puollustamaan
solatien suuta; vaan koska vaimoja ja lapsia vielä oli heidän seassaan,
eivät he luultavasti aavistaneet vaaran olevan niin lähellä ja sitä
paitsi pitivät sotilaat, jotka seisoivat keskellä joukkoa, nuijansa
levollisesti olkapäällä, vaan kuitenkin valmiina heittoon.
Vaan näistä lensi hänen silmäyksensä, tarkasteltuaan muun tienoon,
pikaisesti toiseen joukkoon, joka noin kolmenkymmenen askeleen päässä
raastoi yhtä ruumista.
Maalla makasi pitkänään tapettu ihminen; kuka se oli, ei Hanso
luonnollisesti tältä paikalta voinut nähdä, semminki kun hänen
täytyi katsella pitkin maata; vaan ruumiin edessä oli eräs villi
polvillaan, pitäen kädessään kuolleelta otettua taskukelloa, johon
toinen jättiläisvilli halukkain silmin tarttui. Myöskin toisella hänen
vieressään seisovalla, joka vasenta kättään nojasi keihääsen, oli halu
tähän kiiltävään kappaleesen ryhtyä, vaan ei oikein uskaltanut, kun hän
ehkä oli kuullut naputuksen sisällä ja ehkäpä luuli sitä taikakaluksi.
Piittaamatta tästä koetteli neljäs ottaa osan saaliistaan pitkällä
veitsellä leikkaamalla vaatteet ruumiista.
Nopeasti vetäysi Hanso takaisin, kokosi väkensä ja kuiskasi, että
olisivat valmiit ampumaan; vaan heidän piti jakaman laukauksensa.
Ainoastaan kahden piti tähtäämän lähimpiin villiin samalla kun hän
tahtoi ampua ne kaksi seisovaa; toiset saisivat ottaa osakseen muun
joukon, vaan tähdätä ainoastaan semmoisiin, joilla oli aseita ja niin
paljon kuin mahdollista säästää vaimoja ja lapsia. Myöskin neuvoi hän
heitä olemaan varovat, että huomaamatta voisivat päästää ensimäisen
laukauksensa. Sitte oli säikähdys auttava heitä; siten saisivat
uudestaan latata ja äkki-arvaamatta rynnistää vihollisten kimppuun.
Nyt ryömivät he ylös, pitäen kivärit varovasti takanaan, etteivät
niiden kiiltävät piiput ennen aikaa ilmoittaisi heidän läsnä-oloaan;
kun Hanso taas pääsi laidalle, näki hän näyn muuttuneen. Iso, musta
mies oli ottanut kellon, nuori mies oli vielä edelleen polvillaan ja
veitsellä varustettu jatkoi tointaan; silloin kuuristui se harteikas
musta ryöstettyne kelloneen maahan, piti sitä ensin korvansa lähellä,
ja lyödä nakutti sitä sitte varovasti kiveä vasten, tyytyväisesti
irvistäen näytti hän sitä vieressään seisoville tovereille. Vaan tämän
piti olemankin viiminen ilonsa.
"Te kumpaisetkin, Jean ja Francois, tähtäätte noita polvillaan olevia —
minä seisovia ja te muut joukkoa tuolla ylähällä — tähdätkää tarkoin,
että he rupeavat meitä pelkäämään, minä luen kolmeen ja sitte ampukaa.
Yks, kaks, kolme!"
Pyssyt eivät lauenneet yht'aikaa, vaan kuuluivat perätysten; mutta
seuraus oli kauhea. Neljä, ruumiin lähellä olevata, villiä keikahtivat
kuolleina tahi ainakin vaarallisesti haavoitettuina maahan; minkä
vaikutuksen laukaukset sotatiellä olivat tehneet, ei heti taitanut
nähdä. Muutama silmänräpäys sitte siinä olevat villit olivat kadonneet,
niin, kuin ruudin savu oli haihtunut tuuleen, ei taitanut nähdä yhtään
villiä jälellä.
Vaan miehistö ei toimettomana katsellut ympärilleen. Jokainen tiesi
tehtävänsä. Siinä seisoessaan latasivat he pyssynsä niin pian kuin
mahdollista, jonka jälkeen juoksivat aukkoa kohden, josta ikäänkuin
vastaukseksi kaksi laukausta kuului.
Juostessaan ruumiin sivu huusi säikähtyneenä Jean, joka ensin oli
paikalle ennättänyt: "katteini, helkkarissa!"
"Katteini, toden totta!" sanoi myös Hanso, tullen hänen viereensä.
"Sitte on hän jo täällä maan päällä saanut rangaistuksensa kaikista
pahoista teoistaan; ja mikä hirmuinen kuolema! Katsos, Jean, kuinka ne
mustat pedot ovat menetelleet kanssaan."
"Ruumis on seulantapainen", sanoi merimies väristen; "vaan minä toivon
noissa neljässä roistossa, jotka tuossa nyt väänteleivät veressään,
kohdanneemme pää-asialliset pahantekiät — kahdessa on vielä henki —
emmeköhän viimeistä heitä?"
"Anna heidän kuolla rauhassa, eivät ne kuitenkaan kauan elä; vaan
ota tuo teleskooppi mukaan, sillä sitä saatat tarvita ja tuossahan
on myöskin eräs kirja. En luullut katteini Oilytt'in käsittelevän
semmoisia."
"Se on hänen ulosmeno-kirjansa", sanoi Francois nauraen; "siihen
kirjoitti hän kaksi tilintekoa, toisen itseään, toisen laivan omistajia
varten; minä sen tunnen täydellisesti. Palattuamme otan minä sen
mukaan; siinä löydämme paljon uutta."
"Nyt eteenpäin vaan, toverit!" huusi Hanso, "että ensin saisimme
tietää, mitä soratiellä tapahtuu. Eespäin! Ovatko kaikki aseenne
kunnossa?"
"Kaikki", vastasivat miehet; ja sen enempää sanaa vaihtamatta, juoksi
Hanso, kaksipiippuinen pyssy oikeassa kädessään, ruohopuulle, josta
hän ensin tahtoi katsoa siitä viettävään laaksoon ennenkuin yhdessä
lähenivät solatietä, jonka takana vihollinen saattoi piileksiä. Vaan
yhdellä silmäyksellä näki hän, että se ainoa laukaus oli ajanut pakoon
kaikki mustat, jotka täällä ylähällä olivat oleskelleet. He näkivät
vaimoja lapset seljässään nopeasti pakenevan solatiellä samalla kun
miehet, arasti silmäillen taakseen, seurasivat heitä. Vaan kuinka
kuolettava heidän pyssyillensä oli ollut, näkivät he täällä, sillä
toverit olivat jälkeensä jättäneet seitsemän kuollutta ja kolme tahi
neljä, jotka myös olivat saaneet luodin ruumiisensa, koettelivat kulkea
pakenevia jälestä.
Vaan Hanson tarkka silmä keksi kohta kallioiden seassa vasemmalla
puolella pari vaaleata olentoa. Hän osoitti kiikarin sinnepäin ja tunsi
heti kolme aseella varustettua vaalea-ihoista samalla kuin neljäs
kuollut tahi haavoitettu makasi maassa. Ne olivat samat ystävät, joita
villit ahdistivat; sillä alahalla laaksossa vilisi mustia olennolta,
jotka järjestyksettä juoksivat toistensa sivu ja peljästyneinä uudesta
hyökkäyksestä eivät tienneet mennäkö odottamatonta vihollista vastaan
tahi odottaa häntä laaksossa.
Taaskin ampui se pieni joukko, joka nyt luultavasti oli tuntenut miehet
sointien suussa, laukauksen villien sekaan. Vaan he eivät näkyneet
turhan päiten ampuvan, sillä laukaus ei ollut tähdätty ilmaan, vaan
mustiin, jotka, ollen alempana, tekivät nyt, ehkä ärsytettyinä sen
kautta, hurjan hyökkäyksen valko-ihoisten päälle. Kaikkialla taisi
nähdä mustia olennoita kapuavan kallioille.
Nyt ei Hanso kau'emmin viipynyt; sillä siellä oli apu tarpeen. Nopeasti
juoksivat miehet solatielle ja kiviportaita alas. Epätasainen tie ei
estänyt laivamiehiä ja riemuhuudolla juoksivat he lukuisaa vihollista
vastaan.
Tämä hämmästyi; tulihan tuolla useampia valkoihoisia kuin venheessä
oli ollut. Ylähältä paukahti silloin tällöin laukauksia, jotka
levollisuudella tähdättyinä, harvoin menivät syrjään. Vielä seisoivat
mustat paikoillaan, vaan eivät rohjenneet kavuta ylemmäksi, peläten
paluumatkaansa estettävän. Aina lähemmäksi tulivat valko-ihoiset;
nyt olivat he tuskin parinsadan askeleen päässä. Ne, jotka vielä
kapusivat kallioilla, juoksivat alas, yhdistyen muuhun joukkoon,
samalla kun Hanso näki vaimojen heidän takanaan pakenevan lasten
kanssa. Tahtoivatko miehet ryhtyä vastarintaan? Nyt oli väli tuskin
sata askelta; mustia saattoi olla likemmä parisataa miestä ja kymmenen
valko-ihoista ryntäsi heitä vastaan. Nyt vaan seitsemänkymmentä
tahi kahdeksankymmentä askelta, jo näkyi kuinka mustat kohottivat
heittokeihäitään, tehdäkseen vihollista niin kykenemättömäksi tappeluun
kuin mahdollista. Silloin huusi Hanso: "Pysäys! Ampukaa keskelle
joukkoa ja kitatkaa sitte pian uudelleen. Pitäkää vaari! Yks!" Ukkosen
jyrinän tapaisena kaikui kuulasade villienpakkaantuneessa joukossa.
Seuraus oli hirmuinen; vaan nyt ei jäänyt jälelle yhtään ainoata koko
joukosta. Niinkuin säikäytetyt metsänotukset kääntyivät he hurjaan
pakoon pitkin laaksoa, seurattuina valkoihoisten hurrahuudoilta.
Näistä ei kukaan liikkunut paikaltaan ennenkuin uudelleen oli latannut
kivärinsä ja nyt vasta he kiiruhtivat pakenevien vihollisien perästä
sille paikalle, jossa tiesivät toverien olevan ja sitte ylös kallioita
auttamaan näitä, jos ne olivat sen tarpeessa.
Se oliki paras aika. Kullakin heistä oli ainoastaan kaksi patruunia
ja mahdottomalta kuin heistä näytti päästä rannalle ja vastustaa
tätä villilaumaa, olivat he jo varustauneet kuolemaa vastaanottamaan
ja päättäneet säästää viimisen luodin itsiään vasten, etteivät edes
elävinä tulisi verenhimoisten villien käsiin. Kaikki olivatkin jo
haavoitetut, kumpaisetki perämiehet kolmella keihäällä. Bob ei myöskään
helposti ja Jack raiskalla oli ruumiissaan seitsemän keihästä, joista
tosin viisi oli haavoittanut käsiä ja jalkoja, vaan kahden jälkeen
oli vaarallisemmat haavat, koska ne olivat tunkeuneet selän kautta
ruumiisen. Onneksi ei niillä ollut väkää, joten ne olivat jo vedetyt
ruumiista; vaan hän kärsi hirmuisia tuskia ja valitti janoansa, vaikka
ei kukaan taitanut hankkia hänelle veden tippaakaan.
Kuin Hanso oli kiivennyt ylös jyrkkää rinnettä myöten ja ilolla
tuntenut molemmat perämiehet, ojensivat nämä kätensä häntä kohti ja
Black sanoi: "Hanso, minun rohkea poikani, te tulitte oikeaan aikaan;
puolen tahi neljännes tuntia myöhemmin ja emme enää olleet elossa. Vaan
mistä tulevat kaikki nämä miehet?"
"Eräästä kuunarista, herra; se on tiellä sanalla sanoen onkinut meidät
mereltä."
"Tämä on ollut Jumalan suoma — ja ettekö ole nähneet katteini Oilytt'iä?"
"Me löysimme hänen tuolla ylhäällä; hän on kuollut ja villit ovat
ruumiistaan tehneet seulan."
"Vai niin... sitte hän on saanut mielettömyydestään rangaistuksen."
"Vaan missä ovat tavaran-hoitaja ja kokki?"
"Kokki kaatui villien ensimäisessä hyökkäyksessä. Emme voineet ottaa
häntä myötä. Tavaran-hoitaja makaa tuolla ylhäällä kivien välissä. Ei
kumpainenkaan heistä tunne enää kipuja."
"Onneton tohtori! Kirvesmies ja Jim ovat myös murhatut venheesen."
"Ne verenhimoiset ihmiset!" sanoi merimies; "vaan kyllä te olette
hyvästi maksaneetkin heidän pahat tekonsa ja tätä tarpeellista
muistutusta eivät niinkään pian unhottane."
"Emmekö nyt, Black, mene tuonne alhaalle veden luokse?" sanoi Ovens.
"Ne mustat roistot eivät nyt varmaankaan estä meitä enään."
"Mille vedelle?" kysyi Hanso, ja Ovens kertoi hänelle, kuinka kivien
takana olivat löytäneet vesikuopan, vaan siellä olivat mustat
hyökänneet kimppuunsa keihäillä. Hanso puisteli päätään ja sanoi: "Jos
niin on, kyllä he nytkin puollustavat paikkaa samoin; minä tunnen
heidät. Tämä on luultavasti su'un ainoa vesikuoppa koko tienoolla. Jos
tämä otetaan heiltä, ovat he hukassa tahi ovat pahoitetut vaeltamaan
monta päivän-matkaa tullaksensa toiseen, jonka vuoksi he puollustavat
sitä viimiseen saakka; muutoin olisivat he jo kauan sitte peljättyjen
tuli-aseitten edestä paenneet erämaihinsa. Ei, Black, jos seuraatte
minun neuvoani, niin palaamme laivalle mitä sukkelammin; sitä paitsi on
meillä kyllin työtä kuolleiden kuljettamisessa ja kuunarin katteini on
käskenyt meidän palaamaan ennen auringon laskua. Missä on kokki?"
"Tuolla kallioiden alla, lähellä vesikuoppaa."
"Sitte hän saapi siellä ollakin; me emme saa kuolleiden tähden
panna terveiden ihmisten elämää alttiiksi. Jack’in kannamme ja
tavaran-hoitaja saapi myös rehellisen hautauksen, jos vaan sen voimme
hänelle hankkia. Bill, johtakaa te väkeä ja lähtekää vaan liikkeelle.
Jack-raiska tarvitsee hyvän hoidon."
"Vaan nyt ei enää", sanoi Black katsoen haavoitettua. "Hän taistelee
kuoleman kanssa."
Hänellä oli oikeus, haavoitetun elämän lanka oli kohta katkennut.
Näytti kuin olisi hän tahtonut nousta ylös ja Hanso juoksikin jo
ottamaan häntä vastaan; vaan hän vaipui taas takaisin, veti itsensä
pitkäkseen ja oli kuollut.
Muiden haavoja pakotti ja ne voivat kuumuudessa pahentua; oli siis sitä
parempi, mitä pikemmin pääsivät laivalle. Jean, Francois, Bill ja Bob
tarttuivat tovereihin ja kantoivat heidät rinnettä alas ja kun pari
kuunarin miehistäkin auttoi, pääsivät he pian ainakin sille paikalle,
jossa tavaran-hoitaja oli. Myös tämänkin ottivat he myötä ja joskin
ruumiiden kuljettaminen jyrkkiä kallioita ylös oli hankalata, onnistui
se kuitenkin.
Siellä makasivat kuolleet villit; näky oli surettava. Eräs rippui
puoliruumiistaan viertämällä. Heidän seassaan oli myöskin tuskin
yhdeksän vuotias poika, johon luoti oli sattunut. Valko-ihoiset
luulivat tehneensä vallan oikein ja kuitenkin olivat mustat omassa
isänmaassaan ainoastaan puollustaneet sitä, joka itsensä ja perheensä
toimeentulolle oli tarpeellista — vettä.
Vaan merimiehillä ei ollut aikaa pysähtyä ruumisten luo, ja kun
tulivat katteinia nostamaan, vaati se kaikki heidän voimansa. Black
otti huostaansa kuolleen kirjan ja taskukellon, joka oli erään
mustan lähellä, jättääksensä ne katteinin perheelle. Myöskin hänen
kirjelaukkunsa löysivät he vähän matkaa siitä. Eräs villi oli tosin
ottanut sen halttuunsa, vaan heittänyt sen tarpeettomana kappaleena
pois.
Puolentoista tunnin kuluttua pääsivät he rannalle ja venhettä
odottaessaan koettelivat he sammuttaa janoansa mehevillä hedelmillä,
joita suuri joukko vielä oli metsässä.